24.1.19

14.4.2019. Museovirastolta rahaa Kolarin kotiseutumuseon kehittämiseen







Aloitus 1980. Pääkön pirtin purkutyöt.
2012. Varastotilat evakossa vanhan keskikoulun kellarissa.
2017. Näkymä järveltä käsin.
PÄIVITYS, 16.6.2019,
linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan "Pääkön Alesin ja Maijun ajan" asukkaista, itse museosta; kuvia löytyy 3. linkistä.

1. Pääkön Pirtin asukkaita

2. Museonhoitaja kirjoittaa museosta

3. Kuvia museosta (Liisa Virtanen ja Katariina Korhonen) 























































Museovirasto
on jakanut lähes 600 000 euroa avustuksia paikallismuseoiden hankkeisiin vuodelle 2019.
Suurin myönnetty avustus oli 10 000 e ja pienin 1500 e.

Kotiseutuyhdistys Vasittu Luuta on iloinen, että  kunta on tälle vuodelle avustusta hakenut, sillä nyt sitä tuli: kunnan kotiseutumuseon kehittämiseen on myönnetty 5000 e.

Kolarin kunnan ainoa paikallismuseo sijaitsee Sieppijärvellä, ja varmaan siksi siitä harhaanjohtavasti käytetään Kolarissa myös nimitystä Sieppijärven museo.
Ystävällisesti haluaisin, että myös verkossa julkaistussa Kylien Kolari -sivustossa, osoitteessa http://kylienkolari.fi/nahtavyydet/kolarin-museot/  museoiden nimet korjattaisiin:  Koskelassa ei siis ole kotiseutumuseota, vaan kotimuseo, ja Sieppijärvellä kotiseutumuseo on ehdottomasti Kolarin kotiseutumuseo.

Tässä Museoviraston myöntämät avustukset:
https://www.museovirasto.fi/uploads/Avustukset/Avustukset_paikallismuseoiden_hankkeisiin_2019.pdf

2017. Joen Tupa näyttelytilana.

Vasitun Luuan lukijoille tiedoksi, että tämän linkin takaa löytyy Kolarin muinaisasiain toimisto -niminen blogi, jossa puheenjohtaja, arkeologi Hilkka Oksala, esittelee mielenkiintoista Kolarin muinaisaikaa.

Kolarin muinaisasian toimiston blogista löytyvät tähän mennessä seuraavat julkaisut: 
TERVETULOA KOLARILAISEN MUINAISTOIMISTON PLOKIIN, 14.12.2013
HANNUKAISEN SAIVO, 14.12.2013.

p.s. myös julkaisut löytyvät klikkaamalla linkkiä.

8.1.19

Päivityksiä

1.
Sieppijärven lastenkoti 1939 - 1944
- päivitetty juttu löytyy esimerkiksi hakusanalla Sieppijärven lastenkoti tai

 https://vasittuluuta.blogspot.com/2013/01/sieppijarven-lastenkoti.html
Hakusanan paikka on vasemmalla yläpalkissa.



17.12.18

Kolarin seurakunnan toiminnassa kaunein osa ovat Kauneimmat Joululaulut




Kauneimmat Joululaulut ovat sekä suomalaista kirkkohistoriaa että Suomen Lähetysseuran ja luterilaisseurakuntien elävää toimintaa. Edelleen Kauneimmat Joululaulut soivat myös Kolarin seurakunnassa. Tilaisuudet ovat kauneinta, mitä seurakunta järjestää.

Tänä aamuna kuulin aamukahvini aikana lyhyen tarinan Suomen Lähetysseurasta. Tämä sai minut etsimään tietoa joululauluihin liittyvistä tarinoista. Silloin löysin Reijo Pajamon tekemän tutkimustyön.

Päivän mittaan myös tajusin, miten syvällinen merkitys menneillä "kirkkokuorovuosilla" on ollut kasvuuni, sillä sain kasvaa laulavassa ympäristössä. Sopraano-äitini (s.1930) lauloi aikanaan Kolarin kirkkokuorossa, pikkusiskoni (s.1971) lauloi lapsikuorossa, ja minun paikkani kirkkokuorossa oli Filpan Tyynen vieressä. 

Ja kun kerran, yhden jumalanpalvelukseen liittyvän esiintymisen jälkeen (1980-luvulla), kokoonnuimme seurakuntakodin puolelle kirkkokahveille, kävi Raittimon August ikään kuin kirkkokansan puolesta kiittämässä minuakin sanomalla: "Tunnistin äänesi. Kirkkokuoro tarvitsee sinuakin."

Maa on niin kaunis -kappale pitää minua iloisesti "hereillä"... Suurin osa tuntemistani mollivoittoisista joululauluista puhuttelee - nurinkurista kylläkin, vahvistamalla elämäniloa. 

Kiitollisuus nousi tänäänkin päällimmäiseksi tunteeksi, kun löysin hyvässä tallessa olleen Kauneimmat Joululaulut -levyni!
Olen kiitollinen Virpi-siskostani, joka sai omana lapsuusaikanaan osallistua ystäviensä kanssa lapsikuoron toimintaan. Olen kiitollinen hänestä, kaikista seurakunnan kuorolaisista ja itse  kuorosta laulamassa juuri tällä LP-levyllä "Hoosiannaa" (Kolarin seurakunnan lapsikuoro, 1.43) ja "Betlehemin seimellä" (Kolarin seurakunnan lapsikuoro, 1.07). 

Olen skannannut (levyn sisälehdelle painetun) yhteiskuvan (alla) Kolarin lapsi- ja nuorisokuoroista. Vaikka kuvasta ei helposti tunnista yksittäisiä laulajia, liitän sen tähän, koska hienointa on,  että kuoro todellakin on ollut toiminnassa, ja se on esiintynyt ja tullut jopa levyttäneeksi yhdessä muiden Oulun hiippakunnan kuorojen kanssa.
Maila Vuohtoniemelle kuuluu sydänlämpöinen kiitos vuosien toiminnasta Kolarin seurakunnassa!
Vastaavaa lasten- ja nuorten kuorotoimintaa ei olla koettu Vuohtoniemen jälkeen.




















KAUNEIMMAT JOULULAULUT -TEKSTINI perustuu siis 
kotiarkistostani "löytyneen" Oulun Hiippakunnan toimittaman joululevyn (1984) 
takakansi- ja sisälehtiteksteihin, jotka ovat laulujen osalta Reijo Pajamon kirjoittamia. 

Pajamo (s.1938 Sortavalassa) on Suomen arvostetuin ja työteliäin joululaulujen tutkija. 
Tämän tekstini lopusta löytyy Pajamon teosluettelo.






Suomen Lähetysseuran aloitteesta on maamme seurakunnissa järjestetty vuodesta 1973 lähtien Kauneimmat joululaulut -tapahtumia, jotka ovat saavuttaneet valtaisan suosion seurakuntalaisten (ja muiden) keskuudessa.


Suosion innoittamana on Lähetysseura yhdessä Finngospelin kanssa tuottanut Kauneimmat joululaulut -nimisen levysarjan, jonka valmistamiseen ovat osallistuneet kaikki Suomen hiippakunnat. Kahdeksan levyä sisältävä levysarja on lajissaan ainutlaatuinen. Koskaan aiemmin (1984) ei maassamme ole tuotettu levysarjaa, joka sisältäisi yhtä paljon joulumusiikkia kuin tämä sarja.

Kolarilaisperinteen kannalta merkittävää tässä äänitejulkaisujen sarjassa on se, että yksi Oulun hiippakunnan äänitteelle valitsemista alueen kirkkokuoroista on Kolarin seurakunnan nuoriso- ja lapsikuorot. Molempia kuoroja johti tuohon aikaan 1980-luvun alussa kanttori Maila Vuohtoniemi.  



Mitä sisälehdessä (kuva yllä) lukee Kolarin seurakunnan kuoroista?

Kolarin seurakunnan nuorisokuoro. Johtaa kanttori Maila Vuohtoniemi.

Kolarin seurakunnan nuorisokuoro on perustettu syksyllä vuonna 1980. Aluksi se toimi tyttökuorona, mutta jo syksyllä 1981 saatiin ensimmäiset pojat mukaan, ja siitä lähtien kuoro on toiminut sekakuorona. Nuorisokuoro on konsertoinut mm. Ruotsissa, Borlängessä ja Ludvikassa, sekä äänittänyt  lauluja Taalainmaan radioon. Läänintason taidetapahtumiin on osallistuttu vuosina 1981 ja 1984, joista viimeksi mainitussa kilpailussa kuoro palkittiin kunniakirjoin.

Kolarin seurakunnan lapsikuoro. Johtaa kanttori Maila Vuohtoniemi.

Kolarin seurakunnassa on kaksi lapsikuoroa. Molemmat on perustettu syksyllä 1980. Lapsikuorojen toiminta on jumalanpalveluskeskeistä. Lisäksi on tehty vierailuja eri kylille, esimerkiksi Kauneimmat joululaulut -tapahtumien merkeissä. Keväisin on työkauden päätöskonsertti yhdessä muiden kuorojen kanssa. Oma kasetti, jossa oli mukana myös kirkkokuoro, on nauhoitettu keväällä 1982.


Betlehemin seimellä. Kolarin seurakunnan lapsikuoro, esityksen kesto minuuteissa 1.07.

1. Te lapsoset, lapsoset kiiruhtakaa
ja seimelle tallin te polvistukaa 
ja nähkää mi ihme on teillekin nyt,
vain Luojamme armosta syntynyt.

2. On seimen oljilla lapsonen
hän hohteessa tähden ihmeellisen 
kuin taivainen kirkkaus itsekin on,
niin puhdas ja lempeä, tahraton.

3. On Joosef ja Maria vierellään,
Pyhä rakkaus loistavi silmistään.
Tuo paimenet lapselle lahjojaan, 
ja enkelten laulu nyt täyttävi maan.

Reijo Pajamon tarina virteen ENKELI TAIVAAN LAUSUI NÄIN.

Virttä Enkeli taivaan lausui näin on sanottu maailman tunnetuimmaksi jouluvirreksi. Sen kirjoitti saksalainen Martti Luther vuonna 1535 perheensä joulunviettoon. 
Virsi pohjautuu tuttuun jouluevankeliumiin ja on kirjoitettu siten, että se voidaan esittää kuvaelmana. Tästä syystä Lutherin jouluvirressä esiintyvät kaikki evankeliumin kohdassa mainitut henkilöt: Joosef, Maria, Jeesus-lapsi, enkelit ja paimenet.
Virsi alkaa enkelien puheella, jatkuu paimenten puheella ja päättyy enkelien ylistyslauluun "Nyt Jumalalle kunnia".



Reijo Pajamon teosluettelo:
  • Koulun laulutunnilla: tietoa vanhoista koululauluista (2013)
  • Joululaulujen kertomaa (2011)
  • Musiikista ja muusikoista (2010)
  • Musiikkiopistosta musiikkiyliopistoksi: Sibelius-akatemia 125 vuotta (2007)
  • Kirkkomusiikki (2004)
  • Laulun ja soiton Sulasol: Suomen laulajain ja soittajain liitto 75 vuotta (1997)
  • Taas kaikki kauniit muistot: joululaulujen taustat ja tarinat (1992)
  • Hymnologian peruskurssi (1991)
  • Tuhansin kielin: Suomen kirkkomusiikkiliitto 60 vuotta (1991)
  • Peruskoulun virsitieto (1988)
  • Maakuntalaulumme (1987)
  • Sortavala: Laatokan laulava kaupunki (1985)
  • Virtemme kiitosta kantaa: tietoja uusista virsistä 1984 (1984)
  • Sulasol 60 vuotta: juhlakirja (1982)
  • Taas kaikki kauniit muistot: joululaulujen taustat ja tarinat (1982)
  • Menkää maitten ääriin asti: suomalaisen virsikirjan lähetysvirsistä, niiden taustasta ja tekijöistä (1980)
  • Opettelemme uusia virsiä: virsikirjakomitean valmistaman kokeiluvihkon virsien taustaa ja tekijöitä (1979)
  • Suomen koulujen laulunopetus vuosina 1843-1881 (1976)
Pajamo tunnetaan myös useiden kuorojen juhlakirjojen kirjoittajana.

Kirjoitukseen liittyvät mahdolliset huomautukset osoitteeseen  katakorhonen56@gmail.com


1.10.18

Ei muuta nimeä ko Kasperi. Ei muuta nimeä ko Hilma.

Hilma Uusitalon (1932-2018) isoisästä, Kasper Asikaisesta, 
kirjoitti Katariina Korhonen.
HILMAN MUISTOLLE.

Uittohommiin ylös Tornionlaaksoon noussut Kasperi Asikainen oli omana aikanaan (1869-1949) kaikkien tuttu ja vain etunimeltään mainittu "etelänmies".

Kaikkien tuttu oli ehdottomasti myös Hilma Uusitalo (1932-2008), Kasperin Martti-pojan tytär Aitamänniköstä. Vietimme Hilman hautajaisia 18.8.2018 Sieppijärven kirkolla.
Hilma oli Sieppijärven vuosinaan työteliäs taksiyrittäjä, ihmisiä palveleva, kaikkien tuttu. Hän oli rohkea ja sanavalmis vaikuttajavaimo, lannistumaton omaishoitaja ja luotettava lähimmäinen.

____________________________________________

                                  
"Roopela oli monta sisarta. Yhen nimi oli Kaisa Maria, joka oli hellustellu erään Kasperi-nimisen miehen kanssa. Kun Roope näki, että Kaisa-Maria oli pieniin päin, hän kysäisi, mikä sen miehen sukunimi on. Mutta Kaisa-Maria ei tiennyt muuta nimeä ko Kasperi.

Silloin Roope kauhtu ja moitti, että olet sie kiimanen tyär, ko annat jätkän pukkia, etkä kysy ees sukunimeä. Mutta hyvin siinäki lopulta kävi. Kaisa Maria meni naimisiin Kasperinsa (Asikainen), ja he perustivat uudistilan Kolarin Aitamännikköön."
Lainaus kirjasta:
Vuosku. Miina ja Robert Vittikon perintö jälkipolville.
Tuomo Korteniemi (toim.) Väylä 2015.



"Kasperi Asikainen oli kaikkien tuttu ja vain etunimeltään mainittu "etelänmies", jolle oli heti alunperin myönnetty kotipaikkaoikeus Toornion jätkien roikkaan.
Puhetapansa ja murresutkaustensa ansiosta hän oli mieluinen kuultava. 

Kerran maattiin Karunginjärvellä viikosta viikkoon tuulia, jylmättiin illalla vuoronperään toisen ja toisen lauttamiehen teliä rantakivikoista irti, että olkapäät oli nilellä, eikä päästy kuin muutama talonväli alemmaksi, kun taas länsilaitanen paiskasi aamuyöstä takaisin rantaan. 

Asikaisen Kasperilla olivat akanottohommat jo niin pitkällä, että hääpäiväkin oli määrätty. Toiset lauttamiehet esittivät, kun Kasperi alkoi Vanhatalon rantapirtissä kaupata lauttaansa , että mitäs jos myisit sen vaimontekeleen ja veisit lauttan itse Toornioon. Mutta Kasperi myi halvalla telinsä ja lähti häihinsä Aitamännikköön."

Lainaus kirjasta: Lauttamies. Vanhaa tietoa Tornionjoelta ja sen latvavesiltä. Tekijät (myös kustantaneet) Valde Näsi ja Einar Liakka.

   Tievanpään uittoporukka kahvilla. Tämä lienee sitä seutua, joka yhdisti lauttamies-Kasperin ja            tulevan vaimonsa, Kaisa Vittikon. Pariskunta perusti myöhemmin talon Aitamännikköön Pellon          ja Kolarin rajamaille.

                                            ____________________________________

Molemmat tekstiini lainaamat tarinat (yllä) Kasper Asikaisesta ovat todella hyviä. Jo se tosiasia, että Kasperi tarvitsi vain etunimeään, ja se, että hänestä kerrottuja tarinoita on tallennettu ja tarinat ovat säilyneet muistissa, kertoo Kasperista sen, kuinka värikäs persoona hän on ollut.

Kuten tarinat vahvistavat, Kasperi Asikainen (1869-1949) todellakin perusti perheen ja uudistilan Kolarin ja Pellon rajamaille, Aitamännikköön. Vaimo tuli Konttajärveltä, ja oli Vittikon Roopen sisko, Kaisa Maria eli Kaisa Vittikko (1868-1950).



Yksi Vittikon perintö Pasman suvun jälkipolville on Kaisa Vittikko "Kasperinsa" kanssa

Kaisa kuului Salomon Ruokojärven Helena-tyttären kautta Pasmoihin. 

Pasman suvun kantavanhempia olivat OLLI HEIKINPOIKA (1731-1827) ja vaimonsa BRITA LAURINTYTÄR (s. 1728).
Pariskunnan nuorin tytär, KREETA RUOKOJÄRVI (s. 1771) ja miehensä HANNU (ent. Moona) RUOKOJÄRVI perustivat uudistalon Ruokojärven rannalle.

Ruokojärvien toiseksi nuorin poika, SALOMON (s.1804) perusti RUOKOVAARA-nimisen tilan, ja tästä nimestä tuli suurelle perheelle sukunimi. Yksi Salomonin tyttäristä oli HELENA (1834-1912), joka meni vaimoksi SALOMON VITTIKOLLE Pellon Konttajärvelle; Helenaa kutsuttiin siellä Tievan Heliksi.

Torppari SALOMON VITTIKON (1835-1885) ja HELENA RUOKOVAARAN  avioelämä alkoi Helenan kotona Ruokojärvellä, ja siellä syntyivät perheen pojat eli Iisak (1859-1940) ja Roope (1861-1937). Sen sijaan perheen tyttäret (6 kpl) syntyivät Konttajärvellä, myös tuleva Kasper Asikaisen valittu, Kaisa Maria.

 Kasper Asikaisen perhe Aitamännikössä

Pasman sukukirjan perusteella näyttää siltä, että Kasperi ja Kaisa Asikainen saivat kaksi lasta. Tarinan mukaan Kaisa oli "pieniin päin" ennen vihkimistä. Mahtoiko (Pasman sukukirjaan merkitty) Helli-nimen saanut tyttölapsi olla se, joka syntyi ensimmäisenä, mutta jonka kohtalosta ei ole osattu antaa sukututkijoille tietoja. Ei muuta kuin nimi, Helli.

Mutta Kasperin poika, Martti Asikainen! Hän syntyi (4.3.1899) ja kasvoi Aitamännikössä, otti vaimon Koivumaan kylästä ja sai Nansy Vuontisjärven (1901-1981) kanssa seitsemän lasta. Martista ja Nansystä tuli näin myös Hilma Dagmarin (13.9.1932) isä ja äiti. Tähän luettelen koko komean lapsikatraan ikäjärjestyksessä.

1. Väinö Johannes Asikainen, syntynyt 14.5.1921; rintamaveteraani
2. Elvi Maire Asikainen-Nurminen, syntynyt 7.9.1924
3. Paavo Immanuel, syntynyt 30.5.1926; veteraani
4. Mirja Kaarinen Asikainen-Koski, syntynyt 1.5.1928; Hilman hautajaisten (18.8.2018) aikaan ainoa elossa oleva sisarus.
5. Kerttu Tuulikki Asikainen-Ederstor, syntynyt 3.4.1931
6. Hilma Dagmar Asikainen-Uusitalo, syntynyt 13.9.1932, kuoli 1.8.2018 Sieppijärvellä.
7. Niilo Kasper Asikainen, syntynyt 3.6.1937. Kuoli kotinsa tulipalossa.

26.7.18

Metsänhoitaja Sammallahden käytössä olleet (1920-luvulla) paulat palautettiin Sieppijärvelle.

Teksti ja kuvat:
Katariina Korhonen.
Sivua päivitetty 18.12.2018 lisäämällä tarinantynkä karhunkaataja Iisak Pasmasta eli "Vaaran Iikasta", joka oli Pasmajärven kuuluisuuksia tuohon aikaan.

Museo ottaa mielellään vastaan lisätietoja kuvan vanhoista pauloista. Ne ovat olleet kovassa käytössä. Olisi mielenkiintoista tietää, missä päin tätä mallia on tehty tai kuka/ketkä olisivat voineet nämä tehdä.


Elis Sammallahti perusti perheensä Sieppijärvelle hoitaen puustellistaan käsin metsänhoitajan virkatöitään (1917-1925) noin 10 vuoden ajan. Sieppijärvellä hän eleli tavalla, jota voi kuvailla sanomalla "maassa maan tavalla".Tämä näkyi esimerkisi hänen pukeutumisessaan. 
Niinpä hänen yllään on omana aikana nähty myös Lapin puku. Ja varsinkin talvisin olivat karvakengät pauloineen myös Sammallahden käytössä - sillä (kruunun ja) valtion metsänhoitaja liikkui työkseen eli paljon metsissä.

Kuvassa ovat Sammallahden käytössä olleet paulat, yksi pari ja toisen puolikas. Hilkka Asanti  "palautti" paulat kotiin Kolariin - Sieppijärven kotiseutumuseolle, olihan Hilkka Asannin isä, Lasse
Sammallahti, Sieppijärvellä syntynyt (1920) Elis ja Hildur Sammallahden poika.


Metsänhoitaja Elis Sammallahti (1884 - 1952) sai ensimmäisen vakituisen viran virka-asuntoineen (puustelli) Sieppijärveltä vuonna 1917; heti sen jälkeen, kun oli käynyt vihillä Hildur Larsson -kihlattunsa kanssa. Pariskunnan lapset syntyivät Sieppijärvellä, vanhin Rakel jo vuonna 1917, Hilkka 1919 ja Lasse 1920.

Elis Sammallahti kuului alkuperältään aikansa herrasväkeen, Lundahlin suomenruotsalaissukuun. Eliksen isä oli Oulussa syntynyt (1847) Albert Andrei Lundahl, joka muutti Oulun läänin Pyhäjärvelle proviisoriksi kesällä 1875. Siellä hän avioitui (1877) Kemin nimismiehen tyttären, Rovaniemellä syntyneen Aurora Sofia Bergelinin kanssa. Muutettuaan Pyhäjärvelle Eliksen isä toimi siellä Haapaveden apteekin sivuapteekin hoitajana elämänsä loppuun asti 1911.
Albert Lundahlin elämästa kerrotaan suvun sivustolla.

Sieppijärvellä Elis Sammallahti toimi aktiivisesti kylän parhaaksi. Hän oli tunnetusti hyväsydäminen mies, kylän tietotoimiston mukaan myös hauska hulivili, jonka tiedettiin "salamarakastuneen" kauniiseen vaimoonsa ja kosineensa tätä kirjeitse!

Hyväsydämisyydestä kertoo toinenkin tarina Sieppijärveltä. Muistin mukaan Elis myymisen sijasta lahjoitti eräälle nuorelle leskelle nuoren lehmän, jotta lesken elämä pääsisi jatkumaan torpassa jossakin päin Sieppijärveä. Sammallahti vaikutti kylässä myös siihen, että tänne perustettiin suojeluskunta. Hänen sanomakseen väitetään: "...mie olen se mies, joka puollan, ei poikia ammuta!" (Satan sukukirja, s. 259)

Sammallahti asettui siis Sieppijärvelle nuorikkonsa, valokuvaajaksi kouluttautuneen Hildur-rouvan kanssa. Hildur Larssonilla oli jo pitkä, oma ura taustalla. Todennäköisesti Elis oli kohdannutkin Hildurin metsäyhtiön (Kemiyhtiö) kuvauskeikalla jossakin päin Rovaniemeä tai Kemijoki-vartta. On olemassa lehtitieto karhunpyyntiretkestä, johon oli osallistunut ja hämmästystä herättänyt nainen - Hildur kameroineen.

Sieppijärven vuosiensa aikana Hildur kuvasi omaksi ja kyläläistensä iloksi. Hän ei perustanut tänne studiota, mutta hänen tiedetään olleen se kuvaaja, joka otti kyläläisistä muotokuvia omassa kodissaan.

Helena Liikamaa kertoo Satan sukukirjassaan itse metsänhoitajasta näin: "Hän viihtyi Sieppijärvellä...Sammallahti viljeli maata Töllilän vuomalla ja kylän rantatörmällä, piti kolmea lehmää rakennuttamassaan navetassa puustellilla. Karjanhoidosta piti navettapiika huolen, sisäpiika oli erikseen." (Satan sukukirja, 1986)



Toistaiseksi en tiedä täsmällista aikaa, milloin Sammallahdet muuttivat Sieppijärveltä pois. Metsänhoitaja Elis Sammallahtea on kuitenkin kuvattu Sieppijärvellä vielä vuonna 1925. Joittenkin muistojen mukaan myös hänen veljensä vietti joskus aikaansa täällä. Toistaiseksi en ole löytänyt vahvistusta sillekään tiedolle, oliko Elis Sammallahdella missään vaiheessa apunaan ns. apulaismetsänhoitajaa.

Liitän tähän lopuksi luettelon Eliksen velipojista. Ehkä yksi heistä tunnettiin Sieppijärvellä, vai kuka lie ollut Orajärven paliskunnan miesten tuntema "Sammallahen Jussa", Juho Pyhäjärvi...

Pyhäjärvellä syntyneet Elis Alfred Sammallahden (s. 7.1.1884) velipojat olivat:
Johan Valter, s. 12.8.1878,
Lars Arthur, s. 28.10.1881,
Henry Albert, s. 20.1.1886,
Einar Ilmari, s.16.12.1887,
Hugo Aleksander, s. 27.1.1890,
Karl Väinö, s. 29.11.1892.
             
Tämä kuva metsänhoitaja Eelis Sammallahdesta kuuluu nyt myös Kolarin kotiseutumuseon kokoelmiin.

























POROVUOMAN KUULUISA KARHUNKAATO 1917 (tai 1918).



























Pasman sukukirjassa (1991) lukee Porovuoman karhunkaadosta näin.

Karhunkaataja Iisak (1855 -1930)

Iisak Pasma eli Vaaran Iikka ja vaimonsa Maria Hakso perustivat Ylihangasvaaran torpan, josta tuli myöhemmin yli tuhannen hehtaarin perintötila.

Iikka siis aloitti oman perhe-elämänsä kruununtorpparina Pasmajärven lounaispuolella olevalla Kotivaaralla eli Iikanvaaralla. Hän sai Maria-vaimonsa kanssa kuusi lasta.

Vaaran Iikka osallistui Porovuoman kuuluisaan 
karhunkaatoon vuonna 1918. 
Kuvassa ovat istumassa metsänhoitaja Sammallahti, puuhun nojaa Pekka Korteniemi, takana vas. poromies Antti Unga, Yrjö Unga ja Eevert Unga. Pasmajären miehistä kuvaan ovat asettuneet Heikki Metsävainio ja Iisakki Pasma (karhukeihästä pidellen).

p.s.

YLE, uutinen 15.9.2017:
Porovaaraa (paikkaa josta paikalliset asukkaat ovat ikimuistoista ajoista lähtien pitäneet huolta) esitetään suojeltavaksi. "Metsähallitus on kerännyt huhtikuun 2017 lopusta lähtien tietoa Etelä- ja Länsi-Lapin arvokkaista luontokohteista. Eniten mainintoja on saanut Iso ja Pieni Porovaara Kolarissa."

29.6.18

Tutkija Heikki Paunonen: - Murresanojen keruumatkani Kolarissa. Se oli rapeaa aikaa!

Teksti ja kuvat:
Katariina Korhonen,
Kotiseutuyhdistys Kolarin Vasittu Luuta ry:n jäsen.

KulttuuriKolari -1. tapahtuma:
Kolarin murteesta - Heikki Paunonen
28.6.2018 Sieppijärvellä, Kolarin kotiseutumuseon Joen pirtissä.
Kesätapahtuma eli KulttuuriKolari 28.6. - 4.7.2018. 
Järjestäjä:
Kolarin kirjasto ja kulttuuritoimi, Kyösti Satokangas, puh. 0404895015; Kolarin kunta ja elinvoimapalvelut

Heikki Paunonen:
KIITOS TEILLE KAIKILLE, JA ERITYISESTI NYT JO EDESMENNEILLE MURTEENTAITAJILLE JA OPPAILLE TÄHÄN MINULLE RAKKAASEEN KIELEEN!


KulttuuriKolarin -kesätapahtumaan kutsutusta Heikki Paunosesta tuli torstai-iltana (28.6.2018) ensimmäinen ihminen, jonka kuulin käyttävän rapea-sanaa merkityksessä, johon en syntymäkolarilaisena koskaan aiemmin ole Kolarissa törmännyt. Yritän selittää. 

Mielikuvissani kolarilainen ihminen on aina joko moittinut tai vähätellyt toteamalla: - Se EI ollu rapeaa aikaa se nälän aika, tai - EI se rapealta tuntunu ko huussia piti pölätä 

Olinkin (silkasta ihastuksesta) pudota penkiltäni sillä hetkellä, kun Heikki Paunosen muistoja kuunnellessani tajusin, että hän päätti kyläläisiin (meihin) liittyvät kotoisat muistonsa sanoihin: Se OLI rapeaa aikaa
Ehdotan, että tästä kesäillasta lähtien laitamme hyvän kiertämään, vaikka näin: - Heikki, soli rohki rapea esitys tuo sinun murresaarna!
Eli, ei rapea-sanaa kannata pilata ei-sanalla - eihän?


Kolarin kaikista kylistä kerättyjen murresanojen matka maailmalle eli Suomen murteiden sanakirjaan on ollut monivaiheinen ja selkeä. Niinpä jokikinen murrekirjan sana selityksineen on paikallisten ihmisten ääntä, muistutti Paunonen. Oma johtopäätökseni on, että murteiden mahdollisesta kuolemasta ei voida ainakaan kielen tutkijoita syyttää. Aika näyttää, mitä murteemme taitajina ja puhujina haluamme.

 Oli innostavaa kuulla Paunosen omakohtaista tarinaa matkastaan murresanojen perässä.

Heikki Paunonen, nuori murresanojen kerääjä ja suomen kielen opiskelija Helsingin yliopistosta, aloitti Kolarissa työnsä 1960-luvulla. Työvälineinä olivat kynä ja sinikantinen vihko.  Esimerkiksi kalastussanastoa Luosun kylästä hän keräsi niin, että ensin polkaisi Petäjäniemen Alidan polkupyörällä Sieppijärven Poikkijärveltä ylös Luosuun. Siellä hän jututti "Iisakkia", kuunteli miestä ja samalla teki sanoihin liittyvät muistiinpanot vihkoonsa. Haastattelun jälkeen hän pyöräili takaisin Poikkijärvelle.
Seuraavan päivän pyöräretki suuntautui Aalisjärvelle - tai Venejärvenkylälle. 

Opiskelija-Heikki asui Hannes ja Alida Petäjäniemen vinttikamarissa. Luonnollisesti Heikki haastatteli myös sanavalmista Hannes-isäntää, joka oli todellinen murteentaitaja; syntyisin Lappean kylästä, Väylän rannalta - murrekartan vahvemmalta (vanhemmalta) puolelta. 
Paunonen esitteli muutamia murrekorttejaan, joiden alkuperä oli siitä sinisestä vihkosta, jonka kannessa luki: "Hannes 1.-3.6.66. Valmis."   

Heikki Paunonen siis aloitti kolarilaisten kesätapahtumat tervehtimällä Sieppijärven museolla  paikallismurteesta kiinnostuneita ihmisiä. Paunonen kiitti paikallisia murteen taitajia alleviivaamalla sitä suurta arvoa, mikä täältä kerätyillä murresanoilla on ollut hänen työhönsä.

-Kuuntelin Hannes Petäjäniemen tarinointia Sieppijärvellä. Kerran olin pudota tuoliltani, kun yhtäkkiä kuulin Hanneksen käyttävän puhessaan juuri sitä vanhaa muotoa monikon genetiivistä, jota en uskonut enää ihmisten täällä tuntevan. Mutta Hannespa sanoi töitten -genetiivin sijasta töinen!

Väitöskirjansa Paunonen teki monikon genetiivin muodostumisesta suomen murteissa.
Tästä kaikesta kiitän julkaisemalla oheisen jutunpätkäni ja yleisökuvat nimenomaan Vasitun Luuan sivustolla.
Kotiseutuyhditys Vasittu Luuta kunnioittaen kiittää Heikki Paunosta arvokkaasta elämäntyöstä, joka on vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa itsetuntoomme. Kieli olemme me!

p.s.
Olen syyskuussa 2014 hankkinut (käyttösääntöineen) Suomen kielen nauhoitearkistosta, osoitteesta http://www.kotus.fi/nauhoitearkisto, äänitteen (cd) nimeltä KOLARIN MURRETTA. Siihen on taltioitu muutamia Heikki Paunosen Kolarin kylissä tekemiä haastatteluja. Äänite alkaa Yrjö Vaattovaaran muistelulla "Rahin ajossa Boströmin liikheen aikana".
Museolla pitämässään esitelmässä Heikki Paunonen kertoi, kuinka nykyään todellakin on mahdollista tutustua omaan murteeseen esimerkiksi hankkimalla itselleen sitä, mikä kiinnostaa.















11.6.18

Seija Alatalon äidinpuoleinen tarina alkoi Pummangista.

Katariina Korhonen, 2018.
katakorhonen56@gmail.com
Kaikki tekstiin ja kuviin liittyvät oikeudet ovat kirjoittajan. Mahdolliset huomautukset asiavirheistä samaan osoitteeseen - kuin myös kommentit.

Nyt esillä oleva tarina petsamolaissyntyisestä Anitta Teodorintytär Enojärven sukuhaarasta (Kolarissa) liittyy kirjallisuusblogissani aiemmin julkaisemiini Petsamo-kirjoituksiin. Alla oleva linkki vie sinne.


Syntynyt Petsamossa -aiheisen
artikkelini tapaustarinaksi olen valinnut Anitta Enojärven perheen.  Anitta oli hän, joka vaattojärviläisen Tauno Alatalon vaimona otti uudeksi asentopaikakseen Kolarin Vaattojärven. Hän oli yksi harvoista (jos ei ainoa) Kolariin asettuneista "Petsamon evakoista". Ja koska perheeseen syntyi jälkipolvea, koen kolarilaisena Vaattovaaran lähisukuni jäsenenä saaneeni yhteyden Enojärviin ja Petsamoon. Tauno Alatalon äiti oli Amanda Vaattovaara, minun äitini oli Vieno Vaattovaara - eli jos en sukulaiseksi kelpaa, yhteys ja ystävyys Alatalon Seijaan riittää mainiosti!

                                         




Seija Alatalo asuu Kolarin Palvelutalossa.
Hänen Anitta-äitinsä oli syntynyt Petsamon Pummangissa, 2. kesäkuuta 1916.                                 












Siirtolaisuus ja maassamuutto yhdessä kuvaavat muuttoliikkeitä. 

Artikkelini tarkastelee yhden kuusamolaisperheen muuttoliikettä Kuusamosta (1860-luvulla)  Jäämeren rannalle, ja takaisin Suomeen (1940-luvulla) eri paikkakunnille. Seija Alatalon (Petsamon Pummangissa syntynyt) äiti, Anitta Enojärvi, muutti Kolosjoelta (eli Nikkelistä) Kolarin Vaattojärvelle.  Artikkelini on Seijan perheen sukuselvitys, jonka ymmärtämiseksi on tarpeellista tietää Petsamosta ja ylipäänsä suomalaisyhteisöjen muodostumisesta Venäjällä. 

Anita Enojärven isoisä, Antti Annanpoika (Riekki) Enojärvi, oli syntynyt 1848 Kuusamossa, mutta kuoli Venäjän Pummangissa 1907. Suomi oli tuohon aikaan (1809 - 1917) Suomen Suuriruhtinaskunta. Suomalaiset pysyivät suomalaisina. Heidät merkittiin virallisiin papereihin suomalaisiksi. 

Antti Annanpoika lähti liikkeelle Kuusamosta 1860-luvun nälkävuosien seurauksena. Hän lähti monien kuusamolaisten tavoin kohti Jäämeren rantaa. Koska hänen muutostaan on jäänyt merkintöjä, uskon Antin lähteneen "muuttolupa taskussa". Papereihin Antti oli kirjattu suomalaiseksi. Muuttolupa ja/tai nimi seurakunnasta muuttaneiden listassa teki Antista maassamuuttajan

Siirtolaisuuteen liittyvistä "epävirallisista dokumenteista (Ellis Island -listat, laivayhtiöiden dokumentit) voi löytää merkinnän suomalaisesta, joka on kirjattu venäläiseksi. Kysymys lienee ollut kieliongelmasta tai siirtolaisen omasta tarkoitushakuisuudesta. 

Siirtolaisuudesta ei tuohon aikaan (eikä myöhemminkään) yleensä tehty tarkkaa merkintää  kotipaikkakunnan kirkonkirjoihin. Sen sijaan papit pitivät pitäjästä toiseen muuttaneista henkilöistä luetteloa. Periaate oli, että muuttoluvan sai, jos ilmoitti papille aikomuksensa muuttaa. Koska Antti Enojärven muuttoaikeesta (muuttolupa) Venäjälle löytyy merkintä Kuusamon seurakunnan dokumenteista, kutsuisin Enojärveä siirtolaisen sijasta muuttajaksi (maassamuuttajaksi)


1.Seija Alatalon äidinpuoleinen sukuselvitys



Kuvassa vasemmalla Anitta Enojärvi Alatalo, s. 2.6.1916 Petsamon Pummangissa. Vieressä on Anittan vanhin lapsi, tyttärensä Seija Alatalo, s.1940 Kolarin Vaattojärvellä.
Anitan isä oli Teodor (Riekki) Enojärvi, 1882-1959, syntynyt Pummangissa. Teodorin isä oli Kuusamossa syntynyt Antti Annanpoika (Riekki) Enojärvi, 1849-1907.










a. Seija Alatalon äidinpuoleinen perhe syntyi Pummangissa

aa. Seijan äiti ja tämän sisaret

Anna Anitta Enojärvi oli Seija Alatalon äiti, syntynyt Venäjällä, Kalastajasaarennon Pummangissa, 2.kesäkuuta 1916. Yhä vain jäljelle jääneissä muistoissa Pummangia kutsutaan "Pohjolan Pariisiksi";  heti kesäkuun alussa Pummangin seutua koristivat kauniit luonnon kukkaniityt. Anitta syntyi suurperheen toiseksi vanhimmaksi lapseksi. 

Petsamolaissyntyisen Anitan lapsuusvuodet (1916 - 1920) sotien näkökulmasta on kirjoitettu Suomen historiaan. Petsamon retket olivat heimosodissa vuosina 1918 ja 1920 suomalaisten (vapaaehtoisten) tekemiä sotaretkiä Petsamoon. Retkeläisten tarkoituksena oli liittää Petsamo virallisesti Suomeen ja vahvistaa pohjoisessa Suomen ja Venäjän raja. 
Käsittääkseni kukaan Anitta Enojärven Petsamoon aikoinaan muuttaneista sukulaisista ei palanut Suomeen tai Kuusamoon vuosien 1918 -1920 aikana; sen sijaan Pietarin seuduilta tuli runsaasti inkeriläispakolaisia Suomeen. Anitta sisaruksineen palasi Suomeen myöhemmin, Stalinin aikana. 

Olivatko he paluumuuttajia vai evakoita vai pakolaisia...Seija muistaa, että Anita-äitiä olisivat ryssäksi kutsuneet.

Anitta Enojärvellä (s. 1916) oli kymmenen Petsamossa syntynyttä sisarusta, 
alla luettelo heistä:
Nelly Marianne Enojärvi (s. 1912)
Alma Alfild Enojärvi - Krigsholm (1917-1997)
Aila Lydia Enojärvi (1920- 1943)
Toivo Andreas Enojärvi (s. 1922)
Aarne Edwin Enojärvi (s. 1924). "Pummanki Aarne Enojärven silmin" -teksti alinna.
Tapani Enojärvi (1925 - 1926)
Kalevi Enojärvi (1925 - 1926)
Hanna Helvi Enojärvi - Kuvanto (s. 1927)
Viljo Olavi Enojärvi (s. 1929)
Irja Maire Enojärvi (s. 1933)

bb. Seijan isoäiti eli äidin äiti

Anitta Enojärven äiti oli Maria Matilda Kustaantytär Veteläinen, joka oli syntynyt 1893 Petsamon Muotkassa. Maria Matilda eli Tilda oli vihitty 15.7.1911 Teodor Enojärven kanssa, ja vuodesta 1912 lähtien he saivat 11 lasta. Heillä oli talo Pummangissa.
Veteläisen sukua esiintyy Jorma Kanasen toimittamassa lähdekirjassani, Krister Riekin (1650) jälkeläiset Kuusamossa. Kananen on aiemmin toimittanut myös Veteläisistä kirjan, mutta se ei ollut nyt käytössäni. 

cc. Seijan isoisä eli äidin isä, ja tämän sisarukset

Anitta Enojärven isä oli kalastaja mutta myös talollinen Pummangista. Hän oli Teodor (Riekki) Enojärvi, syntynyt 25.3.1882 Pummangissa; siinä maailmankolkassa, joka tuohon maailman aikaan kuului Venäjälle, ja jonne Venäjä tarvitsi asukkaita. 

Teodorin henkilöhistoria on jälkipolvien osalta käsittääkseni selkeä tai aukoton, eli pappien merkinnät kestävät sukututkimuksen hyvin. 

Teodor Enojärvellä (s. 1882) oli seitsemän Pummangissa syntynyttä sisarusta, alla luettelo heistä (Kanasen mukaan, s. 152):
Viljami (Ville) eli Antti Viljam (Riekki) Enojärvi, (s. 1883), kalastaja-talollinen Pummangista.
Maria Josefina (Riekki) Enojärvi, syntyi Pummangissa 1884, siirtolaiseksi Amerikkaan (Cocota,  Minnesota), kuoli siellä.
Anna Alina (Riekki) Enojärvi, syntyi 8.5.1886, muuttanut Norjaan; tietoa ei ole, jatkoiko matkaa Amerikkaan.
Karl Arvid Riekki Enojärvi,syntyi 14.12.1887, lisätietoa alla.
Herman (Riekki) Enojärvi, syntyi 21.6.1889, lisätietoa alla. 
Greetta Liisa (Riekki) Enojärvi, syntyi 5.9.1890, muuttannut Amerikkaan 27.4.1911.
Erika Riekki Enojärvi, syntyi 3.7.1892,Venäjällä; muuttanut Amerikkaan .

Teodorin sisaruksista peräti neljän-viiden on ilmoitettu muuttaneen Amerikkaan. Mielenkiintoista on, mikä sai Teodorin ja Viljamin pysymään kotona. Ehkä he ehtivät ennen muiden "Amerikankuumetta" perustaa perheen ja rakentaa talon tai hankkia isomman kalastusaluksen, ehkä. Mielenkiintoista on myös se, miksi Amerikkaan lähteneistä ainakin Kalle ja Herman kuolivat Stalin puhdistuksissa. Olivatko Herman ja Kalle niitä "amerikansuomalaisia", jotka tulivat takaisin; mitä jos Enojärvien tytötkin tulivat - en vain vielä tiedä.

Mutta. Kuka oli Teodorin Kuusamossa (vuonna 1849) syntynyt isä? Ja kuka oli Teodorin äiti
Teodorin isä oli se kuusamolainen, joka muutti joko suoraan tarunhohtoiseen Pummankiin, tai Pummankiin mutkan kautta, eli Ruijan Vuoreijan kautta. Olen antanut itselleni luvan tulkita Teodorin isään liittyviä vähäisiä merkintöjä niin, että tämä kuusamolaismies kävi vihillä Norjassa ennen Pummankiin asettumistaan. 


cc. Seijan isoisän isä eli äidin isoisä ja tämän sisarukset  

Sukututkija Jorma Kanasen tiedon mukaan Teodorin isä oli Antti Annanpoika (Riekki) Enojärvi, syntynyt Kuusamossa 24.10.1849, ja kuollut Pummangissa 3.12.1907. Hänet on siis Kuusamon pappilassa merkitty Anna-äitinsä "äpäräksi", samoin kuin kolme muuta sisarusta, Sofia Fredrika (s. 1854), Konrad Maurits (s. 1864) ja Johan (s. 1865 - 1938). Enojärviä kaikki äitinsä puolelta.

Näiden sisarusten äiti oli Kanasen mukaan Anna Maria (Riekki) Enojärvi, joka oli syntynyt 21.6.1824 Kuusamossa, meni Venäjälle, kävi Kempeleessä 1860-1862 ja palasi Kuusamoon tammikuussa 1862. Hänen kuitenkin tiedetään kuolleen 11.7.1887 Kiestingissä. Lapsista Antti (Teodorin isä) syntyi Kuusamossa 1849. Kenellekään Anna Enojärven lapsista (4) ei ole merkitty isää.

Vaikeaksi Teodorin isän jälkien seuraamisen tekee se, että Kuusamon kirkonkirjoihin (alla taulukko) merkinnät tehnyt pappi on nimennyt Antin äidiksi Kaisa Kreeta (tai Kreeta Kaisa) Enojärven, Anna Maria Enojärven sijasta. Myös Antin vaimoa koskevat merkinnät vähintäänkin hämäävät.



Enojärvi, Antti, suomal.1848
Kuusamo
Antti Kaisa-Kreetanp. Enojärvi s. 24.10.1849. Kuusamon KA. Ks. myös Ervasti, s. 119
vmo Anna Brita Karjalainen, enkan1852
"
Anna Brita Eliaksent. Karjalainen s. 4.5.1854 Kuusamo. Kuusamon KA
Alla oleva taulukko on ote Samuli Onnelan toimittamasta Kuusamon kirkonkirjojen arkistosta 1887 - 1888.

Kun Antti Annanpoika (Riekki) Enojärvi Kuusamosta lähti Jäämeren rannikolle, hän löysi sieltä kuusamolaislähtöisen, Anna Brita Adolfintytär Törmäsen (syntynyt 4.5.1854, tai 1855 tai 1856). Tämä tieto Antin vaimosta on siis peräisin Kanasen lähdeteoksesta, ja tieto pitää paikkansa.  
Kuusamon kirkonkirjoista sen sijaan löytyy vaimon nimeksi Anna Brita Eliaksentytär Karjalainen


Enojärvi, Antti, suomal.1848
Kuusamo
Antti Kaisa-Kreetanp. Enojärvi s. 24.10.1849. Kuusamon KA. Ks. myös Ervasti, s. 119
vmo Anna Brita Karjalainen, enkan1852
"
Anna Brita Eliaksent. Karjalainen s. 4.5.1854 Kuusamo. Kuusamon KA
n. Johan Adolf Karjalainen7.1875
Pummanki
p. Teodor25.3.1882
"
p. Anders Wilhelm1883
"
t. Maria Josefina1884
"
t. Anna Alina8.5.1886
"
p. Karl Arvid1888
"

Jorma Kananen on kirjannut kirjaansa Antti Enojärven vaimosta seuraavaa: 
"Kuusamon kirkonkirjojen mukaan (1877 - 1884 kuva 8) vaimo on Greta Kaisa, ja lapset... ja Karl voivat olla toisen Enojärven lapsia..." 

Oma arvioni Kuusamon kirkonkirjoista (taulukko) on, että Greta Kaisa ei ole Antti Enojärven äiti, ja että saman miehen vaimo on Anna Brita Törmänen.  Se mikä Kuusamon kirkonkirjoihin on huolimattomasti merkitty, on vaimon sukunimi. Oletettavasti Anna Brita ei ollut omaa sukuansa Karjalainen, vaan ainoastaan poikansa (Johan Adolf Karjalainen) isän leski, entisessä aviossa, Anna Brita Karjalainen. 

Annan oma poika, Johan Adolf Karjalainen, oli syntynyt heinäkuussa 1882, ja sukukirjan perusteella kahdeksasta yhteisestä lapsesta vanhin olisi ollut Teodor (Riekki) Enojärvi

Kaiken kaikkiaan Kuusamon kirkonkirjoista ei voida päätellä kovinkaan paljon Ryssänrannalle muuttaneista Enojärvistä, sillä tiedot ovat puutteellisia ja osittain ristiriitaisia - vaativat siis syvempää tutkimista, joista yksi mahdollisuus on dna.


Teodor Enojärven perheenjäseniin liittyviä "monimutkaisia" tarinanpätkiä

1.
Karl Arvid (Riekki) Enojärvi, Teodorin Kalle-veli, oli Petsamon Pummangissa vuonna 1887 syntynyt kalastaja. Ellis Island -maahantulotietojen mukaan hän saapui New Yorkiin 16.11.1911. Antamiensa tulotietojen perusteella hän olisi lähtenyt Norjasta, Finnmarkin Vardöstä (Vuoreija). Lähtösatama oli ollut Norjan Christiania eli nykyinen Oslo. 24-vuotias siirtolaismies ilmoitti olevansa matkalla Josefine-siskonsa tykö Minneapolikseen. Kalle oli poikamies, hänen isänsä oli kuollut 1907, ja äidikseen hän oli nimennyt Anna Enojärven. 

"Karlin tapauksen tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että Neuvostoliitossa tuomittiin vuonna 1933 Stalinin vainoissa samanniminen henkilö." (Ote. Jorma Kananen, 2011.)  

Oma näkemykseni on, että Kalle lähti paremman elämän toivossa Amerikkaan, mutta palasi takaisin. Hän ei palannut Finnmarkiin, vaan synnyinseudulle Petsamoon, koska Amerikka ei ollut vastannut odotuksiin. Voi olla, että hän ehti (vajaan kahdeksan vuoden aikana) Amerikassa tutustua amerikansuomalaisten "sosialistien" yllytyksiin tulevasta ja paremmasta ihanneyhteiskunnasta Venäjällä. Historia tietää, että tuhannet ja tuhannet siirtolaiset seilasivat 1920-luvulta alkaen edestakaisin Amerikan ja Neuvostoliiton (Karjalan tasavallan) väliä, kunnes lopulta päättivät "Karjala-kuumeen" valtaamina asettua rakentamaan uutta Karjalaa. 

Uskonkin Kallen perustaneen perheen vuoden 1919 tienoilla ja ottaneen vaimokseen Tauriaisen tytön, joka heti aluksi (1919) lahjoitti perheelle potran Reino-pojan. Tämä ilmeisesti tapahtui Tauriaisen seudulla, Petsamon Muotkassa. Heti vuonna 1920 Petsamo siirtyi Suomen haltuun ja Kalastajasaarento meni kahtia; arvelen ainakin Kallen päätyneen Venäjän puolelle, sillä seuraavat merkinnät paljastavat Kallen joutuneen jo 1933 leimatuksi Stalinin "kansanviholliseksi".

Stalinin puhdistustietojen mukaan Kalle asui kalastajana Muurmannin alueella Oserkon rajakalastajakolhoosissa. Hänet vangittiin päivää aikaisemmin kuin Herman-veljensä, 19.3.1933. Hänet vangittiin,  ja hän sai (Lahti-Argutinan mukaan) vankileirituomion, eli karkotettiin viideksi vuodeksi. Karl kuoli (ilmeisesti) Omskin työleirillä. Hänet on rehabilisoitu 18.5.1989 Murmanskissa, eli maine on palautettu syyttömänä tuomitulle Karl Enojärvelle.

Perheellisen Kallen lapset "säästyivät" ja jäivät karkotettuina Venäjän Karjalaan, lastenlapsia asuu nykyään jo kauempana Venäjää, Moskovassa, Vologdan läänissä mutta myös Suomessa.

2.
Herman Antinpoika EnojärviTeodorin veli, puolestaan oli syntynyt 1889 Suomen Petsamossa (mielenkiintoinen ilmaus venäjänsuomalaiselta, tutkija Eila Lahti-Argutinalta). 
Myös Herman toimi Muurmannin alueen Oserkon rajakalastajakolhoosin kalastajana. Hänet vangittiin veljensä tavoin varhaisessa vaiheessa, eli 20.3.1933, ja tuomittiin 6.5.1933 viideksi vuodeksi karkotettavaksi. Myöhemmin hän asui Romskin alueella. Herman oli Kolashevon metsätyöläinen, joka vangittiin uudestaan 16.6.1938 ja tuomittiin. 

Ennen Stalinin puhdistuksia myös Herman Enojärven on täytynyt käydä Amerikassa. Murmanskin rekisterien mukaan Herman oli  "muuttanut Amerikkaan" muutamaa kuukautta veljeänsä aikaisemmin, eli huhtikussa 1911. Epäilemättä veljekset liikkuivat yhdessä - ja takaisinkin taisivat tulla yhdessä. Molemmista tuli Stalinin vainojen uhri.  

3. 
"Perhe joutui sodassa vangiksi, ja vietiin  Murmanskin alueelle, josta vapautui myöhemmin." (Jorma Kananen, 2011.) 

Kalastajasaarennon Pummangin kylässä oli 1900-luvun alkupuolella kaksi taloa, joissa asui Enojärviä. Talot sijaitsivat Pikkutunturin eteläpuolella, ja naapureina asuivat Simonen, Karjalainen, Heikkinen, Granroth ja Pesonen. Vieressä oli Osuuskauppa

Enojärven veljeksistä Teodor ja Viljam perheineen asuttivat talojaan. Molemmat ansaitsivat elantonsa kalastamalla. Kerrotaan,  että Viljami Enojärven ja naapurikalastaja Herman Pesosen yhdessä omistama kalastusalus upposi venäläisten hyökättyä Suomen alueelle (Petsamoon) päivänä, jolloin Talvisota alkoi, 30. marraskuuta 1939.

Tulevaisuuden pilvilinnat romuttuivat  dramaattisesti. Neuvostosotilaat kaappasivat 28.11.1939 kolme suomalaista rajavartijaa Pummangin läheltä ns. ”Kalastajasaarennon rajaloukkauksessa”. Heti varsinaisten sotatoimien alettua venäläiset suuntasivat voimakkaan hyökkäyksen Petsamoon. 
Vain osa Pummangin asukkaista ehti paeta, loput joutuivat viettämään talvisodan vankeudessa Kuolan erämaassa. Vuoden 1940 rauhanehtojen mukaan Suomi joutui luovuttamaan Kalastajasaarennon, eikä pummankilaisilla enää ollut paluuta kotiseudulleen. Jatkosodan jälkeen koko Petsamo jäi Neuvostoliiton haltuun. (Ote. Salkio,Veikko, 2003. Pummanki. Jäämeren suomalaiskylä ja sen tuho.)

Sodan syttyessä (1939) kaikki pummangilaiset eivät ehtineet evakkoon, osa jäi venäläisten vangiksi. Näiden joukossa olivat myös Enojärven veljekset. Vangit vietiin Murmanskin takametsiin Pullojärvelle, josta he sitten vapautuivat 105 päivää kestäneen sodan loputtua,13.3.1940. Venäläiset tarjosivat vangeille hyvän muonituksen ja ehdottivat siirtymistä Äiti-Venäjän huomaan, mutta tarjous jäi tarjoukseksi.

4.
Pummanki Aarne Enojärven silmin. Teodorin poika (s. 1924) muistelee.

Kuusamolaisia muutti 1860-luvun nälkävuosien seurauksena Jäämeren rannalle mm. Pummankiin ja Uuraan. Ruoka saatiin merestä ja elinkeinona oli kalastus. Kesällä yöttömän yön aikaan kalastusta voitiin harjoittaa myös yöllä. Kalastusveneet olivat alkuaikoina pieniä, paaskiksi sanottiin, juksalla pyydettiin turskaa. Petsamon vuonoon silli tuli aina kymmenen vuoden päästä. Siirtolaiset söivät kuivaa turskaa.
Kulkupeleinä oli porojen lisäksi hevosia. Kesäisin hevoset olivat rehevillä laitumilla ja talvella hevosilla ajettiin heinää ja turvetta. Hevoset olivat usein yhteisomistuksessa, jolloin hevonen oli aina viikon talossaan. Turvetta kerättiin lämmitykseen. Risuja käytettiin myös polttoaineena. Risuilla lämmitettiin sauna, kivet kuumennettiin ja niillä lämmitettiin kylpyvesi. Lehmiä ja lampaita oli myös. 
Kalastajasaarento ja sen pienet saaret tuottivat joka syksy marjoja: puolukoita, mustikoita ja hilloja. Lämmin meri-ilmasto oli otollinen marjasadoille, joita poimittiin myös myyntiin. Kalastajasaarennon suuret hillat olivat tunnettuja Pietaria myöten. Niemi oli heinän kasvultaan rehevää, lisäksi olivat kuuluisat Heinäsaaret, joten heinää riitti myyntiin norjalaisille asti. Juomavesi saatiin Pummangissa joesta ja lähteestä.
Pummanki oli myös matkailukohde. Sanottiinhan Pummangia "Pohjolan Pariisiksi". Kesäaikaan Pummangin seutua koristivat kauniit luonnon kukkaniityt. Turistit tulivat kesäaikaan laivalla, heille myytiin raakkuja ja meritähtiä, joista saatiin vähän rahaa. Pääasiallinen rahan lähde oli kalastus.
Saaret olivat kuuluisia linnuistaan, esimerkiksi lunneista. Pummangia vartioivat Hamina- ja Eemeli-tunturit. Merivesi ei jäätynyt koskaan. Talvella pyydettiin riekkoja ja jäniksiä, joita myytiin Norjaan. Pyydystipä joku kettujakin nahan vuoksi. 
Alussa asuttiin turvekömmänöissä, mutta myöhemmin asukkaiden vaurastuttua rakennettiin puutalot. Navetta ja talo olivat usein saman katon alla, välissä oli porstua. Postilaiva toi postin viikottain. Niemellä annettiin myös kansakouluopetusta. Pyykit pestiin tuohon aikaan käsin. Nousuvesi oli ulli ja laskuvesi hierua.
1920-luvulla Kalastajasaarento jaettiin Suomen ja Neuvostoliiton kesken niin, että saaren itäosat tulivat Venäjälle. Toisen maailmansodan jälkeen koko Kalastajasaarento luovutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaan Stalinille.     

2.

Virallisten, netissä julkaistujen arkistotietojen (Kansallisarkisto) mukaan,
Suomesta on vuosisatojen saatossa lähdetty siirtolaisiksi eri puolille maailmaa, eniten kuitenkin Pohjois-Amerikkaan, Ruotsiin ja Venäjälle.

Siirtolaisuus Venäjälle ja Neuvostoliittoon
Venäjälle muuttamisen syyt ovat vaihdelleet eri aikakausina, mutta yleisesti ottaen tärkeimmät syyt ovat Venäjän harva asutus maamme rajaseudulla ja muualla luoteisosissa, Pietarin asema pääkaupunkina ja metropolina sekä Venäjän koulutetun työvoiman ja erikoisosaamisen tarve.
Inkerinmaalle siirtyi suomalaisia 1600-luvulla, kun alue kuului Ruotsin valtakuntaan ja tämän seurauksena syntyi Inkerinsuomalaisia seurakuntia, joita elää edelleen.
Pietari houkutteli perustamisestaan lähtien suomalaista työvoimaa Venäjälle. Erityisesti autonomian aikana työvoiman siirtyminen Venäjälle oli huomattavaa. Jo 1840-luvulla pietarinsuomalaisia oli niin paljon, että väkimäärältään vain Helsingissä ja Turussa asui enemmän suomalaisia kuin Pietarissa. 
Suomalaiset toimivat useissa eri ammateissa, kuten palvelijoina, käsityöläisinä, sairaanhoitajina, maanmittareina ja insinööreinä. Merkittävintä suomalaisten työpanos Venäjällä oli toimiminen upseerin uralla. Suomalaisia upseereita oli Venäjällä useita tuhansia.
Suomalaisia on siirtynyt Venäjälle, muun muassa Muurmannin, Amurinmaan ja Siperian alueille sekä vapaaehtoisina että pakotettuina uudisasukkaina. Venäjän alueelle lähteminen on usein ollut lähinnä muuttamista valtion rajojen sisäpuolella tai rajan tuntumassa, ei niinkään varsinaista siirtolaisuutta.
Neuvostoliittoon siirtyi arviolta 25 000–30 000 suomalaista vuosina 1917–1939, erityisesti laman aikana. Suuri osa ylitti rajan laittomasti. Myös amerikansuomalaisia siirtyi 1920–30-luvuilla tuhansittain Neuvosto-Karjalaan. Laittomasti ja ilman passia rajan yli siirtyneistä voi olla vaikea löytää tietoja viranomaisarkistoista. Etsivän Keskuspoliisin – Valtiollisen poliisin arkiston aineistot, muun muassa henkilökortistot, voivat kuitenkin sisältää tietoja rajan yli loikanneista henkilöistä.

Missing in Karelia

The Missing in Karelia – excel-muotoinen henkilöhakemisto on koottu samannimisen tutkimusprojektin kuluessa kolmen yliopistotutkijan (Markku Kangaspuro, Aleksanteri-instituutti, University of Helsinki, Finland; Irina Takala, Petrozavodsk State University, Russia; Varpu Lindström, York University, Toronto, Canada) toimesta.
Projektin tarkoituksena oli tutkia niiden suomalaistaustaisten USA:n ja Kanadan siirtolaisten elämää, jotka muuttivat sosialistiseen Karjalaan 1920- ja 1930-luvuilla. 
Tavoitteena oli ymmärtää tutkimuksen keinoin niitä tekijöitä, jotka tuottivat vapaaehtoisen massiivisen vaellusliikkeen nimeltä Karjala-kuume. Alkuperäisestä 4 000 henkilöä koskevasta hakemistosta on toistaiseksi tavoittamattomissa vielä noin 2 000 tietueen kokonaisuus, jonka jäljittämistä jatketaan. 
Yle:n MOT-ohjelma esitti (21.5.2018) dokumentin nimeltä Suurin suomalaisten joukkomurha. Toimittaja Kai Byman kysyi: -Itsenäisyyden ensivuosikymmeninä kymmenet tuhannet suomalaiset ja suomensukuiset lähtivät Neuvostoliittoon. Heistä suurin osa koki väkivaltaisen kuoleman Stalinin puhdistuksissa. Monen tarina on edelleen täysin hämärän peitossa. Kenen vastuulla sen selvittäminen on?
Ohjelma viittasi selvitystyöhön, minkä "The Missing in Karelia" -projekti on aloittanut ja päättänyt. Ohjelma puolestaan vastasi toimittajansa kysymykseen väittämällä, että selvittelytyö saadaan valmiiksi vain, jos Suomen valtio saa aikaan sopimuksen selvittelytyön tekemisestä Venäjän kanssa. Ohjelmassa haastateltiin The Missing in Karelia -projektin Irina Takalaa, joka toimii Petroskoin yliopistossa. Hän vakuutti, että Stalinin aikainen Venäjä on dokumentoinut kaiken, eli kadonneita ihmisiä koskevat tiedot ovat olemassa - ne vain pitää löytää ns. "luvan kanssa".

Suomalaisyhteisöjen muodostuminen 1800-luvulla Venäjällä 

Ennen nykyisten rajojen vakiintumista Kuolan niemimaan alue on ollut monen eri valtion kiinnostuksen kohteena. Maantieteellisesti katsottuna alue on luontainen jatke Skandinavialle, erityisesti kaupankäynnin ja kalastuksen kannalta. Rannikko on sula vuoden ympäri lännen suuntaan, kun taas yhteys Vienanmerelle on jäässä talviaikaan.

Venäjän imperiumin perspektiivistä katsottuna alue oli 1800-luvun puolivälin kolonistisen asutuskauden aikana periferiaa ja erittäin vaikeasti saavutettavissa olevaa  aluetta. Maantieteellisesti norjalaisilla, suomalaisilla, karjalaisilla ja pomoreilla oli kuitenkin suhteellisen hyvät mahdollisuudet liikkua alueella. Jo 1500-luvun puolivälissä karjalaiset ja pomorit kulkivat Muurmannin rannikolla kevät- ja kesäkalastuskautena. Talvikauden ajaksi he palkkasivat alueella pysyvästi asuvia kolttasaamelaisia pitämään silmällä kalastusveneitä- ja välineitä.

Suomalaisia alueelle alkoi siirtyä 1700-luvun puolivälin jälkeen kausiluontoisesti harjoittamaan merikalastusta. 1800-luvun puolivälistä alkaen suomalaisia asettui jo enenevässä määrin Muurmannin rannikolle ja sisämaahan. Suurin osa suomalaisasutuksesta keskittyi Petsamoon.

P.S.
Sukuselvityksen osalta olen käyttänyt lähteenä Jorma Kanasen sukukirjaa Riekki Enojärvistä (ks. lähdeluettelo). Kanasen mukaan kaikki Enojärvet ovat alunperin Kuusamon Riekkejä. Käytänkin Enojärvien yhteydessä Kanasen tavoin ilmausta Riekki Enojärvi. Pääpaino Kanasen teoksessa on Enojärvien isälinjoissa.

P.P.S.
Allaoleva sukutauluni  kertoo yhteydestä äitini kautta Antti Annanpoika Enojärveen, joka on Vaattojärvellä eläneen Anitta Alatalon isoisä. Anittan kolarilaiseen anoppiin, Amanda Vaattovaara Alataloon, yhteyteni on suora. 




LÄHTEET:

Jorma Kananen, 2011. Krister Riekin (1650) jälkeläiset Kuusamossa: Riekit, Enojärvet, Paunat, Kolvangit ja Heikkalat, sekä Pudasjärven Riekit

Kansallisarkisto: http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Siirtolaisuus_Suomesta_ulkomaille#Siirtolaisuus_Ven.C3.A4j.C3.A4lle_ja_Neuvostoliittoon

Samuli Onnela, Muurmannin rannan luterilaiset 1887 - 1888 
https://www.genealogia.fi/emi/emi72us.htm 

Armi Kurtti, 2018. Pudasjärvelle vai Pummankiin? Muuttoliikkeet Kuusamossa 1860-luvulla. Oulun yliopisto.
Sirpa Mänty, 2017, Vieraalla maalla - kuolansuomalaisten elinkaari Päiväjärven / Tuuloman kylän asutuksen kautta tarkasteltuna. 
          
Kirjailija: Mayme Sevander  (sisältää linkin)
VAELTAJAT
Vaeltajat on Sevanderin neljäs kirja amerikansuomalaisten siirtolaisuudesta Neuvostoliittoon. 
Siirtolaisuusinstituutti. Turku 2000.
Painopaikka: Vammalan Kirjapaino Oy.

Eila Lahti-Argutina. Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti, 2001.

Veikko Salkio, 2003. Pummanki - Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho. Kustannusosuuskunta Länsirannikko, Kokkola.

Kirjojen tuomaa -blogissani julkaistut aiheeseen väljästi tai tiukasti liittyvät sivut löytyvät täältä

JA TÄÄLTÄ .