30.1.13

1. Nyt keräämme ja esittelemme paikalliset sukukirjat!

K.G.
"SUKUKIRJA ON COOL" . Osa 1.
_______________________________

PASMAN SUKU 2.OSA. 
Olli Heikinpoika Pasmajärven lasten Valpurin, Aapon ja Kreetan jälkeläiset. 
Toimittanut Seija Jalagin. 
Julkaisija Pasman sukuseura ry. Kolari, 1996. 
Toimituskunta Seija Jalagin, Tuomo Korteniemi, Verneri Lipponen, Esa Pasma.
---------------------------------------------------------------------------------


Pasman sukukirja, osa 2, on vertaansa vailla oleva kirja Pasman suursukuun kuuluville sukulaisille, ja kaikille paikallisesta menneisyydestä kiinnostuneille.

Opetan alakoululaisille historiaa, tänä vuonna (2012-2013) erityisesti Suomen. Vaattojärven ja Venejärven kylillä asuvat oppilaani ovat paraikaa tutkimassa omaan kotitilaansa liittyvää historiaa. He ovat haastatelleet vanhempiaan. Ja monet vanhemmat tuntevat Pasman sukukirjan tarkistaakseen nimiä ja vuosilukuja.

Alla oleva pieni näyte Pasman sukukirjan käyttämisestä koulussa on mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka teos innostaa ja kertoo juuri niistä ihmisistä ja asioista, jotka liittyvät tämän perän ihmisiin.  

Kirjan avulla on jännittävää innostaa jo lapsia tutustumaan sukunsa ihmisiin ja kylänsä kehitykseen, asutukseen ja entisajan elämään.

1.
Pasman suvun kantaisä oli Olli Heikinpoika Pasmajärvi. 

Hänen alkuperästä on uudeksi tiedoksi varmentunut Vuopion talo Pellosta (korjattu painos Pasman sukukirjasta).
Olli Pasmajärven isä oli Heikki Erkinpoika Vuopio, lautamies, talollinen Välimaan tilalla Pellossa 1730-34 ja talollinen Vuopion tilalla Pellossa 1735 lähtien.

Olli Heikinpoika Pasmajärvestä (s. 1731) tuli Brita Laurintyttären aviomies. Neljän pienen lapsen kanssa Pasmajärvelle jäänyt leski Brita Laurintytär ja miehensä Olli Pasmajärvi perustivat Pasmajärven talon. Samalla Olli Pasmajärvestä tuli PAsman suvun kantaisä.

Pariskunnan tarina jatkuu sukukirjan (vanha painos 1996) mukaan seuraavasti: "Suvun kantavanhempien Olli Heikinpojan (s. 1731) ja Brita Laurintyttären (s. 1728) viidestä lapsesta jälkeläisiä oli neljällä: Ollilla, Valpurilla, Aapolla ja Kreetalla. Näistä sukuhaaroista koostuu yli 25 000 jäsentä käsittävä Pasman suku."

Sukukirjan sivulla 10 sanotaan: "Myöhemmin yhtenä ruotusotilaana mainitaan Erik Allardt (s. 1755), jonka vaimo oli Elsa Mikontytär Satta (s. 1758). Erik oli Ollin vaimon Briitan toiseksi vanhin poika ensimmäisestä avioliitosta. Erik Allardt oli ensin Sieppijärven ja Koivukylän talojen ylläpitämän ruodun nro 91 sotilaana, mutta ryhtyi v. 1782 asumaan Vaattojärven Alataloa - tosin huonolla menestyksellä, sillä hän muutti pois verovapauden päättyessä kahdeksan vuotta myöhemmin." (1996)


2.
Olli Ollinpojan jälkeläisistä syntyy ns. Kanta-Pasman suku.Valpurista tuli Kuru, Aaposta Satta eli Järvirova ja Kreetasta Ruokojärvi.

2.1.
Lainaus sukukirjasta:
"Suvun kantavanhempien tyttäristä vanhempi Valpuri (s. 1767) avioitui sieppijärveläisen Pekka Antinpoika Kurun (s. 1761) kanssa. Heillä oli 13 lasta, joista ainakin neljä muutti 1830-luvulla joko naimattomina tai perheineen Norjaan, ja on mahdollista, että sukua on siellä edelleen, mutta se on toistaiseksi tutkimatta. Suomessa suku jatkuu pojan Pekan (s. 1791) ja tyttären Valpurin (s. 1802) kautta.
Valpuri ja Pekka Kurun jälkeläisten joukko käsittää Sieppijärveltä kotoisin olevan Kurun suvun kokonaan, sekä pääosan samalta kylältä lähtöisin olevista Hietasista." (s. 39)

Mielenkiintoa herättää tieto, että 1830-luvulla Pasmajärveltä lähdettiin siirtolaiseksi Norjaan, mutta tietoa sinne muuttaneista Kuruista ei ole enempää. Ihan varmaa ei siis voi olla edes se, että Valpuri Kurun kaikki neljä lasta olisivat pysyvästi jääneet Norjaan. Hyvin tavallista kun tuohon aikaan oli, että ihmisiä muutti Norjasta Amerikkaan. Ehkä...Itse olen sukuharrastajana löytänyt isäni puoleisen suvun Amerikan siirtolaisia vasta 2008; ensimmäinen Rautalammin mummon siskoista oli lähtenyt sinne 1910. 

2.2.
Lainaus sukukirjasta: "Aapo Satan eli Järvirovan (s. 1768) ja vaimonsa Annan (o.s. Raanujärvi) suku puolestaan kasvoi Järvirovan tilan perustamisen juurilta, mutta vain osa nykyisistä Järvirovista polveutuu tästä sukuhaarasta." (s. 39)

Aapon vaimoa Anna nimetään tässä tutkimuksessa Raanujärveksi. Itse asiassa hän oli Raanujärvellä syntynyt Anna Joona (s. 1794), joka muutti Sieppijärvelle aviottoman poikansa Isak Annassonin (s.1821 kanssa ja meni naimisiin Aapon kanssa. Isak Annasson Joonasta tuli Kolarin Joonien kantaisä. Äitini puolelta kuulun tähänkin sukuun.

2.3.
Kreetta (s. 1771) ja ruotusotamies Hannu Månan (Moonan) eli Ruokojärven jälkeläisten  joukko lienee Kanta-Pasman sukuhaaran ohella suvun laajin. Heistä sai alkunsa Ruokojärven kylän asutus, kun he rakensivat talon järven rannalle 1700-luvun lopulla.

Kreetan tarinassa kiehtoo erityisesti hänen miehensä Måna-sukuun liittyvä käsite ruotu; mitä se tarkoitti? Mistä tuli Moonan suku?

Lainaus sukukirjasta:
"Ruotujakojärjestelmä otettiin käyttöön Ruotsissa vähitellen 1680-luvulla, mutta esimerkiksi Tornionlaaksossa lopullisesti vasta vuonna 1695.  Sen mukaan jokaisen läänin täytyi pitää yllä noin 1200 miehen vahvuista rykmenttiä. Kylät jaettiin ruotuihin niin, että noin 4-5 taloa varusti aina yhden sotilaan, jolle kuului korvauksena torppa maineen, luontaisetuja sekä pieni palkka.
Kolarissa oli vain kaksi ruotua, måna (Moona) ja Kåhlare (Kolari)." (s. 9)

"Olli Pasmajärven nuorimman tyttären Kreetan (s.1771) mies oli Hannu Hannunpoika Måna. Heidän jälkeläisiään on moonan eli Ruokojärven-Ruokovaaran laaja sukuhaara. Myös Måna oli vanha ruotusuku, jonka nimi oli alun perin luultavasti muunnos Muoniosta. Tätä Kolariin sijoitettua ruotua ylläpitivät Immon (myöhemmin Lanton ja Tiensuun), Pudaksen, Raution eli Simun, Filpan ja Mäkitalon (myöhemmin Auoja) talot Kolarista." (s. 10)

3.
Kreeta Ollintytär Ruokojärven (s. 1771) ainoa tytär Brita (s. 1796-1874) ja miehensä Taneli  perustivat Venejärven kylän rakentamalla sinne ensimmäisen pysyvän talon vuonna 1836. Britan mies oli tullut Pajalasta, hän oli Länsipohjan rykmentin ruotusotamies ja nimeltään Taneli Juhonpoika Vaattojärvi eli Ruth
Britalle ja Tanelille syntyi kuusi lasta, joista suku on jatkunut neljästä: Kreeta Leena Holckin, Brita Maria Häggin, Anna Kaisa Pudaksen ja Heikki Vaattovaaran kautta. (s. 44, 158)

4.
Venejärvenkylän asutus syntyy, vanhin talo (1836) yhä käytössä 

Venejärvenkylän ensimmäisen talon omistajaksi Brita ja Taneli Vaattojärven jälkeen tuli Britan Salomon-veljen (1804-1860) tytär Anna Ruokovaara (1828-1894) ja hänen ensimmäinen miehensä Adam Vaattovaara (1821- 1854). 

Anna Vaattovaaran äiti oli Helena Palokka (Pallock), syntyperäinen tunturisaamelainen Ruotsin Pessinkitunturista. Hänen äitinsä isä puolestaan oli metsäsaamelainen Nils Jaukka (Juncka), joka oli nykyisen Koivulan kylän (Sieppijärvellä) ensimmäinen uudisasukas yhdessä saamelaisen vaimonsa Ella Koffelon kanssa. Sukunimenä Kohvelo lienee todennäköisesti muunnos Koffelosta.

Helena Palokan jälkeläisiä on todella runsaasti Pasman suvussa, etenkin Sieppijärven ympäristön järvikylissä. Syynä on juuri se, että Helena Palokan puoliso Salomon Ruokovaara on Pasman suvun kantaisän Olli Pasmajärven tyttären poika.
      
Anna ja Adam Vaattovaaran pariskunta sai kaksi lasta, Juho Vesalan ja Stina-Kaisan.

Juho Vesalan (1851-1912) poika Huuko Aleksander (1899-1966) meni hänkin naimisiin. Huukon tytär Fanni Kyllikki syntyi 1934, ja hänen poikansa Sami perheineen on Anna ja Adam Vaattovaaran jälkipolvista se, joka nykyisin pitää huolta myös Venejärvenkylän vanhimmasta rakennuksesta, nykyisestä kotimuseosta.


Nykyisin tämä 1836 rakennettu Venejärven kylän vanhin asuintalo sijaitsee Samin Porotilalla Venejärvenkylällä; ovathan Anna ja Adam Vaattovaara Samin isoisän, Huukon, isovanhempia.
                                                                             

19.1.13

Parasta oppiainesta historian tunneilleni

K.G.
Lapinkuninkaan tytär  tarjoaa mitä parhainta oppiainesta Suomen historian tunneilleni, sillä "historian tapahtumat on helpointa ymmärtää, jos niihin tutustuu ihmisten omakohtaisten vaiheiden kautta (s.9). 




Kirjasta tekee tekee puhuttelevan myös se, että samoihin aikoihin,  kun luin tätä kirjaa, satuin saamaan lahjaksi paikalliselta ystävältäni äänitteen ja kuvasarjan kolarilaisten evakkovuosista 1944-45 Ruotsissa; äänitteen kertojana on Indalin evakkokeskuksen ruotsalainen isännöitsijäpari, Naima ja Jona Jonsson. 

Evakkokylässä tehtyä äänitettä ja Katchadourian kirjaa yhdistävät  lapsen näkökulma sota-aikaan ja ruotsalaista yhteiskuntaa edustajien aikuisten tarjoama välitön humanitaarinen apu. Tätä apua suomalaisevakot kotieläimineen saivat Ruotsissa.

Lapinkuninkaan tytär perustuu kirjeenvaihtoon, jota kirjailijan vanhemmat kävivät koko sodan (1939-1945) ajan. Kertojan Lale-isä kirjoitti kirjeet sotarintamalta tai kotoa Kulosaaresta, Nunni-äiti tyttärineen joko kotoa tai  evakkopaikkakunnalta; milloin mistäkin päin Suomea tai Ruotsia - kirjeitä isälle lähti jopa Suomen ja Ruotsin Ylitorniolta asti.

Kirja kertoo dokumentin tavoin sekä auttajan että selviytyjien tarinan. Auttaja on kirjailijan äiti perheenäitinä ja suomalaisten evakuointikeskuksen työntekijänä Luulajassa. Selviytyjiä ovat muiden muassa kirjailijan perhe ja suomalaiset evakot. Kirjan teema on Toinen maailmansota Suomessa talvi- ja jatkosotineen, välirauhoineen, jopa Lapin sotineen.

Kirjan kirjoittaja Stina Katchadourian syntyi siis Helsingissä 1937. Hän on kirjoittanut kirjan, joka perustuu  sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon ja muistoihin. Nykyään Stina viettää kesät Porvoon saaristossa, Pirttisaaressa, ja talvet Kaliforniassa. Hän toimii kirjailijana ja kääntäjänä. Alunperin tämä kirja kirjoitettiin englanniksi. Suomalainen versio on ns. uudistettu versio, mikä tarkoittanee, että historiallisia taustatietoja on  täsmennetty tai karsittu. On ollut kiinnostava ratkaisu joko kirjailijalta tai kustantajalta se, että amerikkalaiselle yleisölle halutaan kertoa Suomen historiasta hieman eri tavalla kuin suomenkieliselle lukijalle.


"Meänperän" eli Torniojoki-varren ihmisille kirjasta tekee puhuttelevan se, että Stinan äiti lapsineen pakeni sekä talvisotaa, jatkosotaa että varsinkin Lapin sotaa. Miksi helsinkiläisen perheen piti paeta myös Lapin sotaa? No, perhe sattui juuri niihin aikoihin olemaan evakossa Ylitorniolla...

"Neuvostoliitto pommitti 25. kesäkuuta 1941 Suomen kaupunkeja aina Rovaniemeltä Turkuun saakka, ja me istuimme Vaasassa fammun radion ääressä kuuntelemassa presidentti Risto Rytiä, joka ilmoitti, että maassa vallitsee taas sotatila." (s.45)

Syksyllä 1941 perhe kuitenkin palasi pommitusuhasta huolimatta Vaasasta kotiin Helsingin Kulosaareen. 

Kirjaa lukiessa on helppo hoksata, kuinka vaikeaa sota-aika oli helsinkiläisperheille. "Nunni (perheen äiti) alkoi vuonna 1942 olla todella huolissaan siitä, miten hän saisi hankituksi ruokaa, vaikka hän onnistuikin peittämään huolensa melko hyvin. Elintarvikkeiden maahantuonti oli pysähtynyt, ja maan ruokavarastot alkoivat huveta", kirjoittaa Stina - kirjan minä eli kertoja.

"Kaurapuuro, jota söimme, oli täynnä akanoita, ja armeijan vanikka oli täynnä pieniä matoja, ja se piti harjata puhtaaksi ennen kuin sen voi panna suuhunsa. Meitä kehotettiin aina voitelemaan näkkileivän sileä puoli säästääksemme voin korviketta, joka oli keltaiseksi värjätty sekoitus laardia ja muita rasvoja." (s. 61)

Stina Katchadourian on säilyttänyt suomenkielisessä kirjassaan "osan historiallisesta taustatiedosta" (s. 9), jota hänellä on ollut käytössään. Minun oli ajoittain kuitenkin hieman vaikea pysyä hänen mukanaan, esimerkiksi siksi, että kirja perustuu kirjeisiin, joita ei avata ajallisesti sodan tapahtumia seuraten.



Perheen isän, Lalen, aloitteesta Stinan perhe siis lähetettiin sodan loppuvaiheessa vielä kerran evakkoon, nyt Tornionlaaksoon, Ylitorniolle, kesäkuun alussa 1944. Rintamalla käytiin ratkaisutaisteluja (Tali-Ihantala), mutta kotirintamalla Lapissa ei ollut  mitään hätää - vielä. Saksan joukot olivat tulleet vuoden 1940 alussa Lappiin, eikä vuoden 1944 kesällä vielä tiedetty niistä rauhanehdoista, jotka sytyttäisivät vielä kerran sodan, Lapin sodan; nyt Suomen ja Saksan välille.

Näennäisestä "Lapin rauhasta" huolimatta "kesäkuun loppupäivinä ja heinäkuun alussa vuonna 1944 lapsikaan ei voinut olla huomaamatta, että jokin oli vialla. Ylitornion pienelle asemalle saapui joka päivä juna, joka kuljetti arkkuja Karjalan rintamalta saakka. Laiturille nostettiin arkku toisensa jälkeen. Ilma oli lämmin, ja jos tuuli kävi aseman suunnalta, se toi mukanaan tympeän, äitelän löyhkän. Sellaisina päivinä Maj istui mökin rappusilla nenäliina nenänsä edessä. Hän kielsi minua jyrkästi menemästä asemalle tai sen lähellekään." (s.85)

Evakon kokeneen äidin tyttärenä, tai vain tornionlaaksolaisena lukijana koen, että puhuttelevinta kirjan sisältöä on kuvaus Lapin sotaan liittyvästä evakkoajasta. Näkökulma on uusi, se on helsinkiläisäidin näkökulma. Perhe joutui pian Ylitorniolle tulonsa jälkeen pakenemaan syttynyttä Lapin sotaa lokakuussa 1944 Ruotsin puolelle. Siellä Nunni-äiti työskenteli pian evakkoja varten perustetuissa evakuointikeskuksissa; ajan kulukseen mutta myös siksi, että puhui ruotsia. "Mutta kaikesta tästä huolimatta en voisi tehdä mitään muutakaan. Kuka sitten huolehtisi näistä onnettomista? Ehkä kohtalo on asettanut minut tähän."

"Luulajan pieni evakuointikeskus, jota Nunni hoiti, oli evakkovirran keskellä vain pikku puronen. Pakolaisleirejä oli lopulta noin 600, ja joissakin oli jopa 2000 evakkoa, toisissa taas vain kymmenkunta. Vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä oli 56 000 Lapin 168 000 evakosta tullut karjoineen ja vähine tavaroineen Ruotsiin. Kun he nyt odottivat, mitä heidän isänmaalleen tapahtuisi, he tarvitsivat ruokaa ja katon päänsä päälle."
"Ruotsin viranomaisilla oli ollut pari tuntia aikaa päättää, että maa ottaisi vastaan tämän pakolaistulvan, niin ihmiset kuin eläimetkin. Kun tulijoita alkoi vyöryä kohti Ruotsin rajaa, käynnistettiin kiireesti koko Skandinavian historian suurin humanitaarinen operaatio. Sitä ohjasi Tukholmassa varsin tehokkaasti kuninkaallinen väestönsuojeluhallitus,  Kungliga Civilförsvarsstyrelsen." (s. 157-158)

Ja lopuksi.

"Mutta olivatpa Tukholmasta annetut määräykset paperilla miten tehokkaita ja yksinkertaisia tahansa, suurten pakolaisjoukkojen tulo aiheutti rajanylityksessä usein kaaosta. Perheenjäsenet eksyivät matkalla toisistaan ja päätyivät eri leireihin. Matkalla sairastuneet vietiin suoraan sairaaloihin, jolloin lapset saattoivat joutua eroon vanhemmistaan.Tulkkien puute vaikeutti toimintaa, kun lääkintähenkilöstön piti röngtenkuvata tulijat, höyryttää heidän vaatteensa ja viedä heidät "täisaunaan". Evakkoihin ei tässä kaaoksessa aina suhtauduttu tarpeeksi huomaavaisesti."

Stina Katchadourian julkaisi alkuteoksensa The Lapp King´s Daughter 2010. Luin sen
 kuta kuinkin läpi. Olin yhteydessä kirjailijaan, toivoin suomennosta, ja hän tiesikin jo silloin, että suomenkielinen versio on tulossa. Nyt voin vain kiittää kirjasta! Lapinkuninkaan tytär on hyvin tärkeä kirja, kulttuuriteko suomalaisille.


                                            Kuvateksti: Naima ja Jona Jonsson, Indal, Keski-Ruotsi.

Samalla kiitän ystävääni Liisa Virtasta (o.s. Uusimaa), jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä paikallishistorian merkeissä. Liisa on tallentanut (äänittänyt ja tehnyt DVD-version) vanhemman siskonsa, Sanelma Ukkolan, lapsuusmuistelmat evakkoajasta Indalissa. Sanelman evakkomuistelmat on julkaistu Vasittu Luuta -sivustolla. Lue täältä.

Tämän lisäksi Liisa on tallentanut ja antanut käyttööni Naimi ja Jona Jonssonin muistelmat. Sanelma Ukkola (o.s. Uusimaa) tapasi poikansa Tommyn kanssa Jonssonien pariskunnan Indalissa kesällä 2003. Hän sai tältä ruotsalaiselta isännöitsijäpariskunnalta sekä evakkovalokuvia että äänitteen, missä Naima Jonsson kertoo, miten hän auttajana koki työnsä evakkojen parissa. 
Kiitos, Liisa ja Sanelma, kulttuuriteostanne!

8.1.13

Sieppijärven lastenkoti 1939 - 1944

Teksti:
Katariina Korhonen, 2013.
Päivitetty 3.1.2019, haastattelu Beada Meimi Satta, s. 1941 Sieppijärven Koivulassa.

Onko sinulla Sieppijärven lastenkotiin liittyviä tietoja tai muistoja?
Jos on, kertoisitko! Vasittu Luuta kerää ja tallentaa tarinasi.



1.Sieppijärven sodanaikainen lastenkoti, 1939-1944. 

Lastenkodin perustamisesta talvisodan aikana  ei ole löytynyt vielä tarkkoja dokumentteja, mutta koska perustajaksi tiedetään Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL), löytynevät Sieppijärveä koskevat lastensuojelujärjestön paperit MLL:n arkistoista. 

Muistitiedon mukaan tämän rakennuksen kehikko olisi alunperin tuotu Koivumaasta. Olavi Pääkkölän rakentama talo jäi tyhjilleen, ja lastenkoti aloitti toimintansa (1939) juuri tässä talossa.

Lastenkodin hoitajista muistetaan johtajatar Dana (Diana) Lundgren (myöh. Leppälä), Susanna Saarikoski ja Elma Ylitervo. Emännän nimi lienee ollut Aira Talikka, karjalaisevakko. 

Routalattiat -kirjan muistelijat muistavat erilaisia nimiä verrattuna omiin haastateltaviini. Unto Satta, joka asui kodissa 1940-1944, sanoo: "Eihän ne etunimiä meille saaneet sanoakaan, puhuteltiin "tätiksi".
Niinpä tätejä lienee olivat edellä mainittujen lisäksi Annikki Lomakka, Hilkka Pääkkölä ja Taimi Petäjäniemi. Ensimmäinen johtajatar ennen Danaa oli Venla Kaihlaniemi.

 
Kuvassa Dana Lundgren, lastenkodin johtajatar.  


Beata Meimi Satalle löytyivät "uudet vanhemmat"  


Beata Meimi Satta syntyi Sieppijärven Koivulassa 14.8.1941. Hän syntyi Bruno Jalmari Satan ja Jenny Maria Vaattovaaran perheen 7. lapseksi. Perheen pojille (5) oli annettu ja annettiin J-kirjaimella alkava etunimi Jenny-äidin mukaan. Tytöille (3) puolestaan annettiin Bruno-isän etunimen mukaiset B-kirjaimella alkavat nimet. Beata -tyttö oli nuorin tyttö, kuopus Jaakko syntyi 1943.

Beata Meimin syntymä Koijulan Brunon ja Jennyn kotimökkiin ei tuonut lisäleipää, onnea eikä iloa, sillä köyhyys ja Jenny-äidin sairastuminen olivat ikään kuin halvaannuttaneet kotielämän. Koko Kolarin pitäjässä luonnollisesti elettiin sodanaikaista vaatimatonta arkea, mutta erityisen koettelevaa elämä oli Koijulan väelle, jolle ei ollut siunaantunut pororikkauksia, metsämaita tai peltoja.  

Beata Meimin hyvinvoinnin turvaamiseksi hänet sijoitettiin kylälle 1939 avattuun lastenkotiin. Tämä onnistui kylällä asuvan Emma Raittimon ansiosta, sillä hän teki kunnalle ilmoituksen lasten hädästä sen jälkeen, kun oli käynyt Jenny-äitin tykönä kylässä Koijulanpäässä. Jenny oli ollut huonossa kunnossa, hän ei ollut jaksanut enää lastensa kanssa.

Beata Meimi-tytöstä tuli jo Sieppijärven lastenkodissa Tytti. Hänen Sieppijärven lapsuusmuistonsa (vuodesta 1941 alkaen) liittyvät lastenkotiin. -Muistan pitkän pirttipöydän, jonka ääressä molemmin puolin istui paljon lapsia. Muistan yläsängyn, jossa nukuin. Ja muistan sen hetken, kun Täti tuli kertomaan, että "nyt on Tytille löytynyt koti"! 

Sinisilmäistä Tyttiä tulivat hakemaan sallalaissyntyinen nimismies Väinö Alapeteri vaimonsa kanssa. Tämä tapahtui ennen Lapin sodan syttymistä 1944. Alapeterit adoptoivat Tytin virallisesti "vasta" 1946, ja antoivat hänelle nimeksi Tytti Marjatta Alapeterin. Adoption yksi ehdoista oli yhteydenpitokielto. Tytin adoptioäiti oli ehdottomasti halunnut, että papereihin tehdään merkintä, jonka mukaan Tytin entinen perhe ei saa  ottaa yhteyttä luovuttamaansa lapseen, Tyttiin. Jos yhteyttä pidetään, aloite tulee Alapeterien puolelta.

Näin myös kävi. Tytin matka Sieppijärven lastenkodista vei hänet ensin Rovaniemelle, mistä siirryttiin adoptioisän työkomennukselle Inariin. Lappi evakuoitiin, saksalaiset sotilaat veivät isän Inarista Saksaan; äiti ja Tytti ja muut evakot lähetetiin Ylivieskaan. Rauhan tultua isä palautettiin Oslon kautta kotiin, ja perhe asettui vähäksi aikaa ensin Tervolaan, ja sieltä lopulta Sallaan, 1946. 

Vanha Salla oli menetetty ja Märkäjärvestä tuli Sallan uusi kirkonkylä. Niinpä Tytti kävi Märkäjärven kansakoulun. Myöhemmin elettiin Sodankylässä, sieltä hän meni oppikouluun Kittilään, mutta koska äiti ei halunnut hänen menevän lukioon, palasi Tytti Sodankylään - opiskeli siellä ja päätyi Suomen Nuoriso-opistoon Mikkeliin; opiston peruslinjalle, missä hän turhautuneena opiskeli samoja asioita, mitä jo Sodankylässä oli opiskellut. 

Monen kuvion jälkeen hän sitten lähti Sallan kautta Kemijärven opettajaseminaarin pääsykokeisiin.  
- Opettajaksiko? Minä? Sinne Tytti kuitenkin haki, kokeet kestivät kolme päivää. Omaksi ihmeekseen hän pääsi sisään, ja "neljä vuotta kesti seminaariaika", 1961 - 1965. 

Pian tämän jälkeen hän avioitui Sarivaaran kanssa, perhe asettui vuosiksi Posiolle töihin, he saivat lapsia, Tytti täydensi opintojaan, valmistui erityisopettajaksi, menestyi työpaikoissaan, ja vihdoin ja viimein pääsi eläkkeelle. 
Sitä ennen eli syksyllä 1968 hän oli kuitenkin matkustanut kolarilaissyntyisen ystävänsä kanssa Kolariin. Kunnansairaalassa, sairaalavuoteessa makasi hänen entinen Jenny-äitinsä. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, ei hyvää eikä pahaa. Samalla matkalla hän kävi myös Venejärvellä siinä äitinsä sukulaistalossa, johon häntä luultavasti oli "kaupiteltu" ennen adoptiovanhempien löytymistä...



Jäljellä ovat vain ehjät peruskivet, raunio. Talo paloi Lapin sodan aikana.

2. Evakkoajan lastenkoti Bollsnäsissa

Kuvan rakennus on Glösbon lastenkoti Ruotsin Bollsnäsissa.

Tänne Sieppijärven lastenkodin lapset sisaruksineen vietiin evakkoon syksyllä 1944, mutta oli siellä lapsia muualtakin. 
Kuvasta kuitenkin löytyvät myös Sieppijärven lastenkodista tutut hoitajat Danasta alkaen.

"Ruotsalaiset tekivät parhaansa organisoidakseen suomalaislasten päivähoidon ja koulunkäynnin. Ruotsiin oli siirretty kokonaisia lastenkoteja aina Petsamoa myöten, ja ne jatkoivat uudella seudulla toimintaansa." (Lainaus kirjasta Lapinkuninkaan tytär, sivu 162. Stina Katchadourian. 2012.)

Muistitiedon mukaan lapset pääsivät "kauas" Bollsnäsiin Kolarin, Korpilombolon ja Gällivaaran kautta linja-autolla ja junalla. Näiden lasten evakkomatkasta tuli huomattavasti pidempi kuin muiden kyläläisten, sillä Ruotsi varmisti ensin, että kotiin palaavilla lapsilla on paikka, minne palata. 

Ebba muistaa olleensa 14-vuotias, kun tänne lähdettiin siskojen ja veljien kanssa. Hän kävi rippikoulunkin Bollsnäsissa, ja pääsi kotiin Sieppijärvelle vasta 17-vuotiaana, 10.4.1947. 
Moni asia oli kotikylällä kolmen vuoden aikana muuttunut, jopa se, että samanikäisellä ystävällä "Vienolla oli jo kaveri"! 

Bollsnäs on noin 260 km Tukholmasta etelään päin. Paikkakunta oli siis yksi lähes 600 evakuointikeskuksista. Bollsnäsin evakkoajasta tiedetään myös se, että pellolainen kirjailija Timo K. Mukka syntyi siellä 1944.

Lähteitä: Haastattelu (Ebba Ylitervo, Liisa Virtanen), Sieppijärven koulun historia (K.G.) ja Routalattiat -teos (Ollikainen, sivut 301-305 ja 331).
Haastattelu (Beata Meimi Satta, s. 1941), 3.1.2019.

3. Riutulan Lastenkoti Inarissa
Maailman pohjoisin lastenkoti toimi Inarissa vuosina 1902 - 1978.
Täältä voit lukea vähän lisää Riutulasta ja löydät linkin YLE-Arkistoon.

7.1.13

Syyskokous 15.12.2012

Pöytäkirja. Vasittu Luuta.
Syyskokous.
Aika:
la 15.12.2012 klo 16.30 - 18.25
Paikka:
Salmenpalon Kievari ja Kotimuseo (Keijo Kyrö), Teurajärven kylä, Kolari.
Läsnäolijat:
Hilkka Oksala, Jaakko Heikkilä, Matti Friman, Sandi Lammi, Keijo Kyrö ja Katariina Granat.

1.
Kokouksen avaus
Yhdistyksen puheenjohtaja Hilkka Oksala avasi kokouksen kello 16.30.

2.
Kokouksen järjestäytyminen
Syyskokouksen puheenjohtajaksi valittiin Hilkka Oksala, sihteeriksi Katariina Granat sekä pöytäkirjan tarkastajiksi Keijo Kyrö ja Jaakko Heikkilä.

3.
Kokouksen osallistujien, laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen
Kokouskutsu on sopimuksen mukaan julkaistu Luoteis-Lapissa 5.12.2012. Kokous todettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi kuuden jäsenen läsnä ollessa. Läsnäolijat luetteloitu pöytäkirjan alussa.

4.
Vuoden 2013 toimintasuunnitelma
Kuultiin puheenjohtajan laatima toimintasuunnitelma vuodelle 2013. Kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, että saataisiin yhteistyötahoiksi koulujen lisäksi paikallisia yhdistyksiä, kuten metsästysseuroja. 
Lue hyväksytty toimintasuunnitelma täältä.

5.
Vuoden 2013 jäsen- ja kannattajamaksu
Päätettiin säilyttää maksut entisinä: vuosimaksua peritään sekä varsinaisilta jäseniltä että kannattajajäseniltä 10 euroa. Yhteisöjäsenmaksuksi hyväksyttiin 25 euroa/ vuosi.

6.
Hallitusjäsenten ja toiminnantarkastajien palkkiot vuonna 2013
Päätettiin, että palkkioita ei makseta.

7.
Vuoden 2013 talousarvio
Puheenjohtaja esitteli talousarvion. Keskusteltiin avustusten anomisesta, jäsenmaksujen tärkeästä merkityksestä, arpajaisista ja yhdistyksen logosta. Lue hyväksytty talousarvio täältä.

8.
Yhdistyksen/hallituksen puheenjohtajan valinta.
Yhdistyksen puheenjohtajaksi yksimielisesti valittiin Hilkka Oksala.

9.
Hallituksen uusien jäsenten valinta
Hallituksessa jatkavat Matti Friman, Sandi Lammi ja Katariina Granat. Milli Visurin tilalle valittiin Jaakko Heikkilä.

10.
Yhdistyksen toiminnantarkastajien valinta
Toiminnantarkastaja arvioi ensi sijassa yhdistyksen hallinnon järjestämistä, kirjanpidon ja tilinpäätöksen sekä muun toiminnan yleistä asianmukaisuutta ja jäsenten yhdenvertaisen kohtelun totetumista.
Vasitun Luudan toiminnantarkastajaksi valittiin Oili Vaattovaara ja varalle Kirsti Viuhkola.

11.
Kokouskutsuista ilmoittaminen
Yhdistyksen ilmoituslehdeksi hyväksyttiin Luoteis-Lappi.

12.
Uusien sääntöjen hyväksyminen ja rekisteröinti
Käytiin läpi Kotiseutuliiton uudet mallisäännöt. Hyväksyttiin yhden vuosikokouksen malli. Päätettiin, että Vasitun Luudan "hallitukseen kuuluu vuosikokouksessa valitut puheenjohtaja ja 4 muuta varsinaista jäsentä". Varajäseniä ei valita. Puheenjohtajan toimikausi on yksi vuosi, ja hallituksen jäsenten toimikausi 3 vuotta.
Lue täältä säännöt.
Päätettiin hoitaa yhdistyksen rekisteröintiasia nyt, kun on hyväksytty Vasitun Luudan uudet säännöt. 

13.
Hallituksen seuraava kokous
Päätettiin pitää hallituksen järjestäytymiskokous Äkäsjoensuulla, Matti Frimanin luona, maanantaina 18.3.2013 klo 17 alkaen.

14.
Ilmoitusasiat
Merkittiin tiedoksi seuraavat asiat:
a. Kulttuuriväärtitoimintaan liittyviä kursseja Rovaniemellä (Neuvokas)
b. Arkkitehtuuriopas 1800-2010, julkaisuesimerkki Rovaniemeltä
c. Kotiseutuliiton kampanja "Ilmianna esimerkillinen rakennus!"
d. NCK - Nordiskt centrum för kulturarvspedagogik.(Kulttuuriperintökasvatusta)
e. Suomen kotiseutuliiton Hiidenkivi -lehdestä on tullut Kotiseutu-vuosikirja.

15.
Kokouksen päättäminen
Kokouksen puheenjohtaja päätti kokouksen kello 18.25.

Kokouksen puolesta
Hilkka Oksala                 Katariina Granat

Pöytäkirjan tarkastajat
Jaakko Heikkilä              Keijo Kyrö 

  

Säännöt ovat toiminnan perusta


”Yksi kokous vuodessa”

KOLARIN VASITTU LUUTA ry:n säännöt

1. Yhdistyksen nimi ja kotipaikka

Yhdistyksen nimi on Kolarin Vasittu Luuta ry, sen kotipaikka on Kolarin kunta ja toimialue on kolarilaisten kotiseutu.


2.
Yhdistyksen tarkoituksena on
    kolarilaisen paikalliskulttuurin ja -historian vaaliminen sekä perinne- ja ympäristötietoisuuden edistäminen;
-   elinympäristön laadun ja viihtyisyyden lisääminen;
-   kotiseututietouden lisääminen ja kotiseututunteen ylläpitäminen sekä omatoimisuuden voimistaminen.

Tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistys
-   edistää perinteiden, historian ja nykypäivän tallentamista sekä luonnon- ja kulttuuriympäristön vaalimista;
-   toimii alueensa etujärjestönä, on yhteistyössä kunnallishallinnon kanssa ja vaikuttaa päätöksentekoon;
-   tekee aloitteita ja esityksiä sekä antaa lausuntoja viranomaisille;
-   toimii alueensa asukkaiden ja yhteisöjen yhdyssiteenä;
-   seuraa kotiseudun aineellista ja henkistä kehitystä sekä tekee siihen liittyviä selvityksiä ja tutkimuksia;
-   harjoittaa paikallistietoutta lisäävää julkaisu- ja kustannustoimintaa;
-   tukee paikallista museotoimintaa ja kotiseutuarkistoa;
-   ylläpitää paikalliselle kotiseututoiminnalle tarpeellisia tiloja;
-   järjestää kokouksia ja muita kulttuuritilaisuuksia, näyttelyitä, talkoita sekä kulttuurimatkoja ja opintoretkiä;
-   järjestää koulutusta sekä tiedottaa omaa toimintaansa ja aluettaan koskevista asioista;
-   toimii yhteistyössä Suomen Kotiseutuliiton, maakunnan liiton ja kotiseututyön aluejärjestön kanssa.

Yhdistyksellä on oikeus toimintansa tukemiseksi ottaa vastaan avustuksia ja lahjoituksia, omistaa ja hallita toimintaansa varten tarpeellista kiinteää omaisuutta, harjoittaa tarkoituksensa toteuttamiseksi pienimuotoista muistoesineitten myyntitoimintaa sekä kustannustoimintaa sekä asianmukaisella luvalla järjestää arpajaisia ja rahankeräyksiä.

3. Jäsenet
Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä jokainen, joka hyväksyy yhdistyksen tarkoituksen ja säännöt. 
Jäsenet hyväksyy yhdistyksen hallitus. Yhdistyksen jäseniä ovat
1. varsinaiset jäsenet,
2. kannattajajäsenet, ja
3. kunniajäsenet.
Varsinaisia jäseniä voivat olla 15 vuotta täyttäneet henkilöt, kannattajajäseniä oikeuskelpoiset yhteisöt. Kannattajajäsenillä ei ole äänioikeutta yhdistyksen kokouksissa.
Varsinaiset jäsenet ja kannattajajäsenet hyväksyy johtokunta, kunniajäsenet kutsuu johtokunnan esityksestä yhdistyksen kokous.

Kunniajäseneksi voidaan kutsua yhdistyksen toimintaan erityisen ansiokkaasti osallistuneita tai sen tavoitteita merkittävällä tavalla tukeneita henkilöitä.
Varsinaiset jäsenet ja kannattajajäsenet maksavat vuosittain vuosikokouksen erikseen kummallekin jäsenryhmälle määräämän jäsenmaksun. Kunniajäsenellä ei ole jäsenmaksuvelvoitetta. 
Jäsenyys lasketaan alkavaksi siitä ajankohdasta, jolloin jäsenmaksu on hyväksytty. Saavutetut jäsenoikeudet säilyvät.

4. Jäsenen eroaminen ja erottaminen
Jäsen voi erota yhdistyksestä ilmoittamalla siitä kirjallisesti hallitukselle tai sen puheenjohtajalle taikka ilmoittamalla erosta yhdistyksen kokouksessa merkittäväksi pöytäkirjaan.
Hallitus voi erottaa jäsenen, jos jäsen on jättänyt erääntyneen jäsenmaksunsa maksamatta tai muuten jättänyt täyttämättä ne velvoitukset, joihin hän on yhdistykseen liittymällä sitoutunut tai on
ei  enää täytä laissa taikka yhdistyksen säännöissä mainittuja jäsenyyden ehtoja.

5. Liittymis- ja jäsenmaksu
Jäseniltä perittävän vuotuisen jäsenmaksun suuruudesta päättää vuosikokous. Jäseniksi haluavilta ei peritä liittymismaksua.

6. Hallitus
Yhdistyksen asioita hoitaa hallitus, johon kuuluu vuosikokouksessa valitut puheenjohtaja ja 4 muuta varsinaista jäsentä. Puheenjohtajan toimikausi on yksi vuosi. Hallituksen jäsenten toimikausi on 3 vuotta. Hallituksen jäsenistä 1/3 on vuosittain erovuorossa. Ensimmäisenä vuotena erovuoroisuus määrätään arvalla.
Hallituksen toimikausi on vuosikokousten välinen aika. Hallitus valitsee keskuudestaan varapuheenjohtajan sekä ottaa keskuudestaan tai ulkopuoleltaan sihteerin, rahastonhoitajan ja muut tarvittavat toimihenkilöt, kuten toiminnantarkastajan.
Hallitus kokoontuu puheenjohtajan tai hänen estyneenä ollessaan varapuheenjohtajan kutsusta, kun he katsovat siihen olevan aihetta tai kun vähintään puolet hallituksen jäsenistä sitä vaatii. 

Hallitus on päätösvaltainen, kun vähintään puolet jäsenistä, puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja mukaan luettuna ovat läsnä.
Hallituksen kokoukseen voidaan osallistua hallituksen niin päättäessä myös postitse taikka tietoliikenneyhteyden tai muun teknisen apuvälineen avulla kokouksen aikana tai ennen kokousta.
Äänestykset ratkaistaan ehdottomalla ääntenenemmistöllä. Äänten mennessä tasan ratkaisee puheenjohtajan ääni, vaaleissa kuitenkin arpa.

7. Yhdistyksen nimen kirjoittaminen
Yhdistyksen nimen kirjoittaa hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri tai rahastonhoitaja, kaksi yhdessä. Hallitus voi määrätä muun henkilön yksin kirjoittamaan yhdistyksen
nimen.

8. Tilikausi ja tilintarkastus
Yhdistyksen tilikausi on kalenterivuosi. Tilinpäätös tarvittavine asiakirjoineen ja hallituksen vuosikertomus on annettava toiminnantarkastajalle viimeistään kuukautta ennen vuosikokousta.
Toiminnantarkastajan tulee antaa kirjallinen lausunto viimeistään kaksi viikkoa ennen vuosikokousta hallitukselle.

9. Yhdistyksen kokoukset
Yhdistyksen vuosikokous pidetään vuosittain hallituksen määräämänä päivänä tammi-toukokuussa.
Yhdistyksen kokoukseen voidaan osallistua hallituksen tai yhdistyksen kokouksen niin päättäessä myös postitse taikka tietoliikenneyhteyden tai muun teknisen apuvälineen avulla kokouksen aikana tai ennen kokousta.
Ylimääräinen kokous pidetään, kun yhdistyksen kokous niin päättää tai kun hallitus katsoo siihen olevan aihetta tai kun vähintään kymmenesosa (1/10) yhdistyksen äänioikeutetuista jäsenistä sitä
hallitukselta erityisesti ilmoitettua asiaa varten kirjallisesti vaatii.
Kokous on pidettävä kolmenkymmenen vuorokauden kuluessa siitä, kun vaatimus sen pitämisestä on esitetty hallitukselle.
Yhdistyksen kokouksissa on jokaisella varsinaisella jäsenellä ja kunniajäsenellä yksi ääni.
Kannattajajäsenillä on kokouksessa läsnäolo- ja puheoikeus. Yhdistyksen kokouksen päätökseksi tulee, ellei säännöissä ole toisin määrätty, se mielipide, jota on kannattanut yli puolet annetuista
äänistä. Äänten mennessä tasan ratkaisee kokouksen puheenjohtajan ääni, vaaleissa kuitenkin arpa.

10. Yhdistyksen kokousten koollekutsuminen
Hallituksen on kutsuttava yhdistyksen kokoukset koolle vähintään seitsemän vuorokautta ennen kokousta jäsenille postitetuilla kirjeillä, sähköpostilla tai yhdistyksen kotipaikkakunnalla
ilmestyvässä sanomalehdessä.

11. Vuosikokous
Yhdistyksen vuosikokouksissa käsitellään seuraavat asiat:
1. kokouksen avaus
2. valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ääntenlaskijaa
3. todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus
4. hyväksytään kokoukselle työjärjestys
5. esitetään tilinpäätös, vuosikertomus ja toiminnantarkastajien lausunto
6. päätetään tilinpäätöksen vahvistamisesta ja vastuuvapauden myöntämisestä hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille
7. vahvistetaan toimintasuunnitelma, tulo- ja menoarvio sekä jäsenmaksujen suuruus
8. valitaan hallituksen puheenjohtaja ja muut jäsenet erovuoroisten tilalle
9. valitaan yksi tai kaksi toiminnantarkastajaa ja varatoiminnantarkastajaa
10. käsitellään muut kokouskutsussa mainitut asiat

12. Sääntöjen muuttaminen ja yhdistyksen purkaminen
Päätös sääntöjen muuttamisesta ja yhdistyksen purkamisesta on tehtävä yhdistyksen kokouksessa vähintään kolmen neljäsosan enemmistöllä annetuista äänistä. Kokouskutsussa on mainittava
sääntöjen muuttamisesta tai yhdistyksen purkamisesta.
Yhdistyksen purkautuessa käytetään yhdistyksen varat yhdistyksen tarkoituksen edistämiseen purkamisesta päättävän kokouksen määräämällä tavalla. Yhdistyksen tullessa lakkautetuksi
käytetään sen varat samaan tarkoitukseen.

Yhdistyksen säännöt on hyväksytty Vasittu Luuta ry:n
syyskokouksessa 15. joulukuuta 2012. Pykälä 2 on hyväksytty kevätkokouksessa 18. toukokuuta 2013.

Hilkka Oksala                                    Katariina Granat
puheenjohtaja                                     sihteeri

Kolarin Vasittu Luuta ry. on rekisteröity numerolla 211.464 päivämäärällä 15.11.2013. Päätöksen myötä myös em. säännöt ovat tulleet hyväksytyiksi. 

1.1.13

Evakkomuistoja Indalissa

Sieppijärvellä syntynyt Sanelma Ukkola, s. Uusimaa, on kirjoittanut evakkomuistoistaan Ruotsin Indalissa. Sanelma on päivännyt muistonsa Haukiputaalla, kotonaan, 30.5. 2005.
Sanelman äiti oli Aino Uusimaa ja isä Benjam Uusimaa.

Olen äskettäin lukenut Stina Katchadouranin kirjan Lapinkuninkaan tytär. Siinä tarinan äiti Nunni työskentelee Luulajan pienessä evakuointikeskuksessa auttaakseen suomalaisevakkoja. Tarina on hyvin puhutteleva kuten ovat kaikki evakkomuistot. 

Stinan kirjassa näkökulma on aikuisen, mutta se sai minut tarttumaan Sanelma Ukkolan tarinaan, jonka olen saanut (2005) Sanelman Sieppijärvellä asuvalta Liisa-siskolta. Sanelman evakkomuistot ovat lapsen muistoja, ja ne juuri tekevät Sanelman tarinasta erityisen puhuttelevan. 

Toivon paljon lukijoita Sanelmalle, siksi julkaisen hänen omakätisen tarinansa täällä Vasittu Luuta -sivustolla.



Sanelma Ukkola:
EVAKKOMUISTOJA INDALISSA 1944-1945




Kartalla Indal löytyy Sundsvallin kupeesta, Ruotsin itärannikolta. Indal on suurin piirtein Luulajan ja Tukholman puolivälissä.









On kulunut 60 vuotta (2005) siitä, kun olimme evakossa Ruotsissa. Silloin elettiin vuosia 1944-45. 

Asuimme Sieppijärvellä, Myllynperällä, Naamijoen länsipuolella. Mummola oli vastarannalla jokea. Asuimme mummolassa koko syksyn, koska äiti ei halunnut asua kotona yksin lasten kanssa isän ollessa rintamalla. Saksalaisilla oli pimeän tullen tapana katsella ikkunasta sisälle, kivääri olalla. Se tuntui pelottavalta. Saksalaiset olivat asustaneet jo pidemmän aikaa kylällä. Muistan, kuinka pelkäsin yksin ollessani kotona. Kerrankin kun olin yksin kävelemässä, näin sotilaiden laulaen marssivan vastaan. Silloin juoksin pensaan taakse piiloon. Eivät he olisi mitään tehneet, mutta pelotti vain. Olimme aloittaneet koulun vanhemman veljeni Silvon kanssa. Sitä kesti vain kuukauden.


Tässä kuvassa evakkomuistojen kirjoittaja, Sanelma Uusimaa, on kolmas lapsi vasemmalta. Aino-äidin sylissä istuu kuopus, Liisa.




Aikaisemmin oli kyllä puhuttu evakkoon lähdöstä, mutta luultiin, että se peruuntui. Monet olivat vieneet tavaroita metsäkämpille ja latoihin piiloon, ja ehtivät hakea jo ne poiskin, kun luultiin, että ei tarvitsekaan lähteä.

Leikkikaverini Kaija naapurista tuli käymään ja kehui, että "miepä lähen Ruotsiin". Sanoin, että "mene vain, en kyllä välitä yhtään", mutta omassa mielessäni olin kateellinen siitä, että Kaija pääsee Ruotsiin ja minä en. Hän meni sinne sotalapseksi ja tuli takaisin vasta sen jälkeen, kun me muut olimme palanneet evakosta.

Saksalaiset kaivoivat monttuja molempiin päihin siltaa. Ehkäpä miinoitusta varten? Samoin Iivarin myllyn ympärille, joka sijaitsi mummolan rannassa. Evakkoon lähtö oli tiedossa mutta toivottiin, että ei tarvitsisi lähteä. Käsky oli kuitenkin käynyt.

Lehmäjonot alkoivat hoitajineen matkata järvikylistä Ruotsin rajaa kohti. Sitä jatkui useita päiviä. Me lapset emme tietenkään oikein ymmärtäneet, mitä se evakkoon lähtö oikein tarkoittaa. Mutta sitten yhtenä lokakuun aamuna tuli saksalainen sotaherra käymään mummolassa ja sanoi, että "jos ette lähde evakkoon tänä päivänä, jäätte sodan jalkoihin". Miia-mummu oli tehnyt tulen uuniin, ja aikoi alkaa leivän tekoon. Muistan, kuinka tuli räiskyi uunissa. Sitä en muista, oliko taikina valmiina, leivät taisivat jäädä leipomatta.

Lähdin äidin kanssa käymään kotona, joka oli toisella puolen jokea. Äiti keräsi nyytin vaatteita ja jotakin muuta tarpeellista pientä tavaraa. Paljon ei saanut ottaa mukaan, vain sen verran, mitä pystyi käsissään kantamaan. Lähtiessämme äiti kasteli vielä kukat, laittoi vettä kannuun ja sanoi, että "jospa joku näitä täällä kastelisi sillä aikaa, kun olemme poissa". Vielä samana päivänä tuli kuorma-auto hakemaan.

Kyydissä oli jo Koivulan ja Männistön perältä äitejä lapsineen, mummoja, pappoja ja miehiä, jotka olivat haavoittuneet sodassa ja kotiutuneet. Meitä oli äiti ja neljä lasta; nuorin Liisa 11 kuukauden ikäinen, Sulevi viiden, minä alle seitsemän ja Silvo kahdeksan vuoden ikäinen. 

Siitä kylälle mentäessä kerättiin kyytiin niin paljon kuin vain lavalle mahtui. Silloin oli 7. päivä lokakuuta 1944. Satoi räntää... Kuorma-auton lavalla oli kylmää... Nuorimmaiset itkivät ja niin paljastui karu totuus, mitä se evakkoon lähteminen oikeasti tarkoitti... koti ja kaikki piti jättää.

Kuvassa Kolarin evakkoja Indalissa. Oikealla "lapsenkattojana" toiminut "Aatin Hanna" eli Johanna Pääkkölä. Hänellä on Uusimaan Liisa sylissä. Keskellä kuvaa selin Kalle Satta.



Meidät kuljetettiin ensin Kolariin ja sieltä sotilaiden tekemällä lautalla Ruotsin puolelle. Siellä meidät vastaanottivat Ruotsin armeijan sotilaat, jotka kuljettivat meidät Pajalaan. Ensimmäisenä jouduimme "täisaunaan". Se oli iso telttasauna, eihän se mikään oikea sauna ollut vaan sellainen höyrysauna. Saunassa lapset itkivät, ja vanhukset olivat kauhuissaan, kun sotilaat komensivat kaikki samaan saunaan, niin naiset, miehet kuin nuoret tytöt ja pojatkin. Sotilaat sulloivat vaatteet verkkokasseihin ja kassit löylyyn. Olivat vähällä polttaa nukkuvan vauvankin, mutta vauvan äiti ehti väliin. Sitten meidät lapset vietiin toiseen telttaan, siellä pistettiin rokotuspiikki selkään. Siitä rokotuksesta tulimme kovin sairaaksi. 

Sitten taas kuorma-auton lavalle ja kohti Sattajärveä. Siellä meidät majoitettiin koululle. Lattialle oli levitetty olkia, mutta en muista, oliko minkäänlaisia patjoja.

Lapset olivat sairaana rokotuksista tai jostakin muusta syystä. Ruotsalaiset sotilaat laittoivat meille ruokaa ja kaikki sairastuivat ripuliin. Vartijat olivat kertoneet aamulla, että ainakin 100 kertaa käytiin potta tyhjentämässä yöllä. Aikuiset juoksivat ulkokäymälässä, ja lisäksi metsänlaidalle oli tehty riuku, kun käymälä ei riittänyt kaikille.

Kylältämme olevan evakon lapsi kuoli Sattajärven leirissä, hän oli noin 5 kuukauden ikäinen, meidän serkkutyttö. Varmaankin ripuli aiheutti hänen kuolemansa. Muistan elävästi myös ne ruokajonot, kun seisoimme siellä kippo kädessä hakemassa ruokaa. Maitoa saimme pääluvun mukaan. 

Sairastuessamme ripuliin äiti kävi ostamassa sokeria kaupasta, ja antoi sitä meille lääkkeeksi. Olimme noin kolme viikkoa karenssissa Sattajärvellä. Sulevi joutui Korpilompolon sairastuvalle jossakin vaiheessa. En muista, mistä syystä, taisi olla silmien takia. 

Sitten sanottiin, että meitä  lähdetään viemään Gällivaaraan. Äiti sanoi, että "hän ei lähde mihinkään ennen kuin poika on täällä". Niin Sulevi käytiin hakemassa sairastuvalta autolla. Niin oli perhe koossa valmiina matkaan. Meidät kuljetettiin Gällivaaraan. Siellä meille annettiin ruokaa koululla. Ruoka oli hyvää makkarakeittoa ja vaaleata leipää. Semmoista keittoa emme olleet koskaan ennen saaneet. Sieltä sitten jatkettiin matkaa junalla Sundsvalliin.

Reino-eno oli Sundsvallin asemalla. Hän oli Sundsvallin sairaalassa ja oli saanut luvan käydä meitä tervehtimässä. Siellä lotat tarjosivat meille hernekeittoa, joka oli pohjaan palanutta. Kyllä se maistui kauhean pahalle.

EVAKKOELÄMÄÄ INDALISSA

Minä en muista, millä kyydillä meidät vietiin Indaaliin. Perillä meidät sijoitettiin kappeliin asumaan. Se kappeli oli jonkin uskonlahkon omistuksessa. Meitä oli noin 50 henkeä. Sinne oli tehty kaksikerroksisia laverisänkyjä melkein vieri viereen. Niissä oli kuhmuraiset olkipatjat.



Indalin kappeli kuvattuna 2003.








Ensimmäisenä alkoi pesuveden lämmitys. Pesuvesi kannettiin ulkoa sisälle ja lämmin vesi tuotiin ulos. Kaikki lapset riisuttiin ja pestiin. Kaikki peseytyivät, tietysti haluttiinkin. Se ei kuitenkaan tuntunut mukavalta, kun ruiskutettiin jauhemaista täimyrkkyä hiuksiin. Me juoksimme pakoon, mutta isännöitsijä otti meidät kiinni. Se on selvästi jäänyt mieleeni. 
Sen jälkeen tehtiin terveystarkastus kaikille. Järvirovan Elsa ja Armas valtasivat lapsineen saarnastuolin nukkumapaikakseen. Patjat vain sinne lattialle, ja siellä heillä oli oma rauha.

Niin sitä päästiin alkuun. Olihan se helpompaa, kun ei tarvinnut jatkuvasti vaihtaa paikkaa. Sulevi joutui taas sairaalaan Sundsvalliin. Terveydenhoitaja lähti häntä sinne viemään. Sundsvallin kadulla Sulevi oli päässyt irti hoitajan kädestä ja juossut karkuun. Hoitaja oli juossut perässä ja huutanut, että "ottakaa poika kiinni"! Ja niin Sulevi saatiin pysäytettyä.

Sairaala-ajasta taisi tulla pitkä, sillä kun Sulevi palasi takaisin leirille, hän puhui vain ruotsia. Pian suomen kieli kuitenkin palautui. Sulevista ja emännän pojasta Götesta tuli hyvät kaverit, ja vähitellen Götekin oppi meidän kanssa suomen kielen, jopa niin hyvin, että toimi meille myöhemmin tulkkina.

Ensin oli tarkoitus, että olisimme karenssissa kolmisen viikkoa, kyläläistenkään ei olisi saanut käydä meitä katsomassa. Kyläläiset tietysti halusivat nähdä, minkä näköistä porukkaa sinne oli tullut, ja niinpä karenssimääräyskään ei sitten pitänyt. Kiinnostus lienee ollut molemmin puoleista.

Kappeli oli hyvin kylmä. Miesväki teki välikaton joistakin levyistä, kai se vähän auttoi. Eteisestä menivät portaat yläkertaan, siellä oli kaksi huonetta. Toisessa asui isännöitsijäpari Naima ja Jona Jonsson ja heidän kolmen vuoden ikäinen Göte-poika. Ja toisessa asuivat Lantto Naimi ja Arvid kolmen tyttären kanssa. Keväällä syntyi vielä neljäs tyttö. Arvid oli tulkkina, muuten olisi varmaan ollut hankalaa keskustella ja tulla toimeen kaikissa juoksevissa asioissa.



Kolarilaisevakkoja Indalin kappelin pihalla keväällä 1945.







Alakerrassa oli myös keittiö ja ruokailuhuone. Sitten oli vielä yksi huone, joka oli lukossa. Meitä lapsia tietysti kiinnosti, mitä siellä on, niinpä me kurkistimme avaimen reiästä. Siellä oli hienoja huonekaluja ja harmoni tai piano. Eteisessä portaiden alla olevassa komerossa oli hiekkalaatikko ja pieni lapio sekä pitkiä liinoja. Ne olivat kuulemma vainajan arkun kantoliinoja.

Naiset olivat keittiössä töissä emännän kanssa kukin vuorollaan. En muista, oliko ruoka mieluista, ei varmaan kaikki, olihan ne erilaisia, mihin olimme Suomessa tottuneet. Siellä saimme myös ensimmäisen kerran maistaa tomaattia. Koska ne olivat punaisia ja hyvännäköisiä, tietysti haukkasimme ison palan, ja "hyi", kuinka se maistui pahalle. Juoksimme ulos sylkemään sen pois. Kyllä siellä muutama tomaatti lensi kappelin ulkoseinäänkin.

Äitini Aino Uusimaa, ja Esteri Koskenniemi kävivät töissä vanhainkodissa. Vanhainkoti oli aivan kappelin lähellä. Me kävimme aidan takaa katsomassa, kun vanhukset olivat ulkona. He puhuivat meille jotakin, ja koska emme ymmärtäneet puhetta, sanoimme heitä "höperöiksi". 

Kappeli sijaitsi mäen päällä, ja siitä meni tie alempana olevaan taloon. Sitä mäkeä oli mukava meillä lapsilla laskea. Mäen alla olevassa talossa oli puhelinkeskus. Sieltä äiti kävi soittamassa Suomeen isälle sotilassairaalaan. Isä oli haavoittunut jalkaan. Siinä talossa asui kaksi sisarusta, jotka hoitivat puhelinkeskusta. Heillä oli myös eri rakennus, jossa he leipoivat. Sitä sanottiin "paakarstyykaksi" (bagarstuga) eli leivintuvaksi. Saimme heiltä joskus ohutta leipää, jota sanottiin "karpiksi".

Indal-joki virtasi alempana. Kappelista tielle päin oli Johanssonin kauppa, josta kävimme ostamassa "kolakarkkia", ja pojat ostivat koiranpommia ja paukuttelivat niitä meidän pienimpien jalkoihin.

Kappelista oli lyhyt matka kauppaan ja kahvila-kondiittoriin. Voi, kuinka ihanan näköisiä leivonnaisia siellä oli lasivitriinissä. Joskus saimme pieniä makupaloja ilmaiseksi. Kahvilan omistajilla oli suomalainen tyttö sotalapsena. Hänen nimensä oli Sirkka. Joulun jälkeen Knutin päivänä meidät "evakkolapset" kutsuttiin heille joulukuusen kaatajaisiin, leikittiin ja pyörittiin piiriä joulukuusen ympärillä. Saimme jokainen pussin, jossa oli karkkia ja pikkuleipiä. Ne kyllä maistuivat hyvältä.

Vietimme myös joulua kappelissa. Lauloimme joululauluja ja leikimme "Soihdut sammuu ja kaikki väki nukkuu". Kaikilla oli hauskaa. Siellä näin ensimmäisen kerran joulupukin (jultomte). Pukki istui yläkerran portailla, sillä oli valkoinen parta ja hopean- tai kullanvärisiä nauhoja takin olkapäillä. Pukin vaatetusta en oikein muista, enkä sitä, saimmeko me mitään lahjoja. Mutta se joulupukki oli minun mielestä ihana.

Paikalliset keräsivät meille vaatteita, olimmehan melkein alastomia tullessamme Indaliin. Albin Lindström-niminen mies toi meille kyläläisten lahjoittamia suksia, kelkkoja ja muutakin tavaraa. Isoveljeni Silvo sai mäkisukset. Lähistöllä oli hyppyrimäki. Pojat kävivät siellä hyppäämässä. Me pienemmät laskimme pyllymäkeä pahvi- ja joillakin peltipalasilla. Jotkut saivat rattikelkan ja vauhti kasvoi aika kovaksi.

Saimme vihdoin suomalaisen saunan. Sauna sijaitsi puron rannalla, lähellä kirkkoa. Sauna oli tietenkin tärkeä meille suomalaisille, olemmehan saunakansaa. 

Se talvi oli meille lapsille suuri seikkailu. Emme varmastikaan osanneet murehtia etukäteen, mikä meitä kotimaassa odottaa. Vanhemmat kyllä jo tiesivät, että melkein kaikki kylässämme oli poltettu maan tasalle. Siinähän se talvi kuitenkin meni. Emäntä Naima käytti meitä myös kirkossa. Kirkko sijaitsi noin yhden kilometrin päässä kappelista. Mielestämme kirkkokin oli aivan ihana, emme olleet ennen nähneetkään kirkkoa. 

Yksi evakkomummo kuoli Indalissa ollessamme. Hänen nimensä oli Laura Kangas. Laura on haudattuna Indalin kirkon vieressä olevalle hautausmaalle. Muistan hänen hautajaiset. Lauralla oli Sven-niminen poika. Sven oli jo nuorimies, hän sairasti epilepsiaa. 

Saimme käydä myös elokuvissa. Kerrankin elokuva oli varmaan suomalainen, en muista siitä paljonkaan. Olin nukahtanut. Heräsin siihen, kun kuului kauhea kolina. Elokuvassa nousi joku sotilas rautaportaita ylös ja sillä oli iso miekka vyöllä. Kyllä minua pelotti, kun se kuva tuli isona aivan lähelle. 

Pojat kolusivat tietenkin kappelin ympäristön, ja kerrankin Silvo ja Satta Orvo kantoivat kahden kepin varassa pientä eläintä. Pojat huusivat innoissaan, että me löysimme karhunpennun. Naima-emäntä toi vadilla maitoa, jota se alkoi latkia, me tietysti kaikki siinä ympärillä ihmettelemään. Tämä piikkinen eläin oli siili, joka oli meille aivan outo otus. Meidän leveysasteella siilejä ei oltu nähty.

Joskus keväällä sota loppui. Heti ei kuitenkaan voitu muuttaa Suomeen kotiin, koska lähes kaikki oli poltettu maan tasalle. Muutamat miehet lähtivät edeltä katsomaan, onko mitään jäljellä, mihin voisi muuttaa tilapäisesti asumaan. Muutoinkin oli vaarallista liikkua, kun miinoja oli kaikkialla. Pääsimme muuttamaan viimeisten joukossa. 

KOTONA SIEPPIJÄRVELLÄ

Myllynperällä oli käyty kovia taisteluita joen yli, silta oli räjäytetty. Joka puolella oli miinakenttiä. Sinne ei voinut mennä ennen kuin pioneerit olivat käyneet purkamassa ne. 
Saksalaisten asuttamat talot jäivät polttamatta. Meidän kotimökkikin oli säilynyt. Saksalaiset olivat tyhjentäneet sen kokonaan. Huonekalut oli poltettu, ja sisällä pidetty hevosia. Lannat oli luotu lattian alla olevaan kellariin. Yksi meidän sänky löytyi kylältä, Pääkkölän talosta. Siitä oli yksi jalka sahattu poikki ja toistakin yritetty nirhata, mutta se oli jäänyt kesken. Kukat ja vesikannu olivat kadonneet. Äidin toive "jospa joku niitä täällä kastelisi" ei toteutunut.

Isä oli päässyt sairaalasta ja tullut kotiin, samoin enot Soini ja Reino. He olivat raivanneet saksalaisten tekemät sotkut. Mummola oli poltettu ja raunio miinoitettu. Siksi Miia-mummo ja enot asuivat meillä. Alussa meitä asui yhdeksän henkeä samassa pienessä pirtissä. Yhteisasumista kesti ajan, kunnes enot saivat rakennettua uuden kodin itselleen ja Miia-mummolle. Rakennustarvikkeista oli suuri pula. Kaikki palaneet naulatkin oiottiin. Enomme olivat taitavia käsistään, itse tekivät kaiken huonekaluja myöten. Miia-mummo oli monipuolinen käsityöihminen, etenkin laajalti tunnettu "väävärikutoja".

Uusi silta oli jo rakennettu, kun tulimme evakosta. Miinavaara oli kuitenkin suuri. Lapsia varoitettiin menemästä tien sivuun ja sanottiin, että "voi astua miinaan ja kuolla". Äiti pelkäsi, että Silvo menee miinaan, kun hän pikkupoikien tapaan kolusi kaikki paikat. Meidän pihalla oli paljon juoksuhautoja ja tyhjiä ammusten hylsiä. Isä täytti niitä myöhemmin kivillä, kun kuokki peltoja.

Aikaisemmin keväällä oli kaksi poikaa mennyt miinaan Käkivaaran laidassa, he olivat serkuksia. Meidän vastarannalla oli myös sotilas mennyt hevosen kanssa miinaan. Saattoi olla seuraavaa kesää, kun olin ulkona, niin pamahteli ja ilmassa lenteli joitakin riekaleita. Sieppuvaaran laidassa oli mennyt kyläläisten lehmiä miinakenttään. Meiltä ei ollut pitkä matka sinne.

Syksyllä aloitimme koulunkäynnin parakeissa, jotka Ruotsin valtio oli lahjoittanut. Sieppijärvellä oli neljä kouluparakkia, joista yksi oli ruokala. Muutamia parakkeja oli myös ensiasuntona kylällä. Syksyllä pidettiin oppitunteja myös ulkona, jos oli vielä kesäisen lämmintä. Parakit olivat talvella kylmiä. Niitä piti jatkuvasti lämmittää. Toisessa päässä parakkia oli luokka ja toisessa päässä opettajan asunto. Ruoka oli ravintoarvoltaan heikkoa. Maitojauhevelli maistui pahalle. Oppilailla olivat omat maitopullot ja voileivät. Syksyllä meidän piti poimia koululle marjoja, että saatiin marjapuuroa. Kaupoissa myytiin semmoista kun "puuronkastikejauhetta". Se oli herkkua, jos sitä sai, ihan karamellista meni.
Amerikasta Suomeen tuli vaatelähetyksiä. Mieluisia vaatteita sai, jos ei ollut kovin "ranttu". Vaatteita haukuttiin Hooverin ja Undran raasuiksi. Miehille oli esimerkiksi haalarikerrastoja, joissa oli napeilla kiinnitettävä luukku takana, ja etupuolella napitus. Isä sanoi niitä "Hooverin lentokoneiksi".

Ruoka oli kortilla eikä ruokatarvikkeita tahtonut olla kaupassa, vaikka kuponkeja oli jäljellä.

Oppilaat toivat koululle kuusijuhlaa varten vähän jauhoja, sokeria ja joilla oli, voita. Keittäjä leipoi pullat ja jokainen sai kuusijuhlassa oman pullapussin. Pulla maistui tosi hyvälle ja toi hyvän joulumielen pieniinkin pirtteihin.

Taloja alkoi nousta, ja ihmiset pääsivät asumaan omiin koteihinsa ja uuden elämän alkuun. Monet perheet olivat asuneet väliaikaisesti parakeissa, ja saunoissa. Niin meilläkin päästiin elämän alkuun. Isä teki vielä pienen kamarin meidän pienen mökin jatkoksi.

Vanhemmat varoittivat, että jos joku ulkona rapsahtaa jalan alla, niin pitää heittäytyä maahan makaamaan. Kyseessä voi olla "Hyppy-Heikki" eli miina, joka lauetessaan lentäisi ylitsemme. Täti lähti luudan tekoon metsään ja pyysi minut kaveriksi. Menimme lähimetsään, ja joku rapsahti. Silloin täti komensi maihin. Siinä makasimme maassa ja kuuntelimme sydän jyskyttäen paukahdusta, mutta onneksi ei paukahtanut. Nousimme jonkin ajan kuluttua ja tarkistimme paikan. Olimme astuneet kuivan oksan poikki, ja siitä se rapsahdus. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka pelättiin miinaan astumista. Miinavaara oli aina lähellä.

Isä pääsi töihin tie- ja vesirakennushallitukseen. Keväällä kun he keräsivät lumiaitoja, niin heidän työnjohtajansa astui miinaan ja kuoli. Isä kuoli kolme vuotta myöhemmin (1948) aivoverenvuotoon.


Nämä ovat lapsuuteni muistikuvia evakosta ja paluusta takaisin kotikyläämme Sieppijärvelle. Kunnes 58 vuotta myöhemmin lähdimme pojan ja hänen lastensa kanssa käymään Indalissa. Näin Tommy toteutti minun pitkäaikaisen haaveeni matkasta evakkoseudulle.

UUSI MATKA INDALIIN (2003), KIITOS TOMMY-POJAN

Mieleni valtasi uskomaton tunne, kun tuttu Indalin kirkko näkyi ja paikat näyttivät muutenkin tutuilta. Hämmästyin, että vielä tunsin kappelin, jossa olimme asuneet. Sitten saimmekin monimutkaisten kyselyjen jälkeen selville, että meillä on vielä mahdollisuus tavata isännöitsijäpari Naima ja Jona.

Suuri kiitos Kotiseutukartanon emännälle, että hän opasti meidät heidän luokseen. Siellä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.
Heti tunsin heissä tuttuja piirteitä. Tapaaminen oli mieleenpainuva. Palasimme vuosikymmenten takaisiin yhteisiin evakkomuistoihin, ja muisteltavaa riitti. Muistelua jatkui seuraavanakin päivänä. Heillä oli paljon valokuvia evakoista ja sieltä löytyi meistäkin perhekuva. Näin vuosikymmenten ympyrä sulkeutui. Tapaamisestamme lähtien olemme pitäneet yhteyttä kirjeitse ja puhelimella.

KIITOS VUOSISTA VIERINEISTÄ, KIITOS SANOISTA SÄILYNEISTÄ! Sanelma Ukkola. 30.5.2005.