Vaattojärven koululaiset kuvasivat kyliensä kulttuurimaisemaa

Katariina Granat

Vaattojärven koulu järjesti pääsiäisviikolla (2013) sadan kehystetyn valokuvan myyntinäyttelyn rahoittaakseen Inariin tänä keväänä tehtävää leirikouluviikkoa. 

Kylien kulttuurimaisemaa esitellyt näyttely onnistui erinomaisesti, sillä se kiinnosti kovasti kyläläisiä; kuvat kävivät kaupaksi ja koululaisten työ sai kiitosta.

Kaikki kuvat ovat siis koulun oppilaiden ottamia, nuorin kuvaaja on nyt eskarissa, vanhin on 6.-luokkalainen. 
Aihe sai alkunsa 5.-6. -luokkien historiatunnilta. Halusin oppilaiden tutustuvan kyliensä kulttuurimaisemaan, taloihin ja rakennuksiin, talojen ja tilojen nimiin, niiden historiaan ja tarinoihin kuvien avulla.

Siinä missä paikannimien alkuperä kertoo kylän menneisyydestä, siinä myös kiinteistöjen ja talojen nimet kertovat tilan tai talonväen menneisyydestä.

Tässä linkki, jonka avulla voit tutustua kuviimme.

https://picasaweb.google.com/103515704913734317322/VAATTOJARVIJAVENEJARVENKYLA

Virpominen ja pyhät oksat

Pyhät oksat ovat kuuluneet katolisiin pääsiäiskulkueisiin jo 500-luvulla. 1800-luvulta lähtien pääsiäiseen liittyi runsaasti muuntelua. Niinpä virpominenkin on muuttunut. 

Muinoin ainakin ortodokseilla oli vähän hartaampi tapa virpoa, kun taas luterilaisille se oli enemmän leikkiä. Tuolloin virpojina saattoi olla lasten lisäksi esimerkiksi humalaisia miehiä, jotka saivat palkaksi ryypyn tai aterian. Varattomat saattoivat saada varakkaammilta pienen avustuksen. Kukaan tuskin nykyään kieltää virpomista aikuisena, mutta kyllä se nykyään on enemmän lasten "karkkikiertue".

Muinoin Karjalassa virvottiin lähinnä sukulaisille ja kummeille. Nykyisin virvotaan tuntemattomillekin. Tietoa ei ole, onko nykyään esimerkiksi Helsingissä määritelty jotakin tiettyä aluetta, jolla saa virpoa.

Kolarissa virpojia vielä tapaa, virpomispäivä vain saattaa olla pitkäperjantain jälkeinen lauantai. Ainakin Vaattojärven ja Venejärvenkylien alueella virvotaan lauantaina, ja virpomisoksat askarrellaan koulussa ennen pääsiäislomalle jäämistä. Lapset liikkuvat virpomisretkillään pareittain tai kolmistaan. Lapsia avustavat vanhemmat, sillä välimatkaa riittää talojen välillä,

Kuvissa on osa Vaattojärven koululaisten tekemistä oksista, joita tänä vuonna tehtiin jokaiselle (13) oppilaalle sylillinen. Koulussa on perinteisesti sovittu, että vaivanpalkaksi saadut karkit menevät "parempiin suihin" mutta rahalahjat tilitetään vanhempainyhdistykselle, joka rahoittaa tämänvuotisen (2013) leirikouluviikon Inariin.

Tämän sivun lähteenä on Suomen Kuvalehdessä (SK 13-14, 28.3.2013) julkaistu juttu otsikolla "Saako aikuinen virpoa?". Artikkelissä mainitut perimätiedot antoi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkko.

Viimeaikaisia löydöksiä metsissä, soilla ja tuntureilla

Pirjo Rautiainen,

erikoissuunnittelija, kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija

3/2013

Alla olevan tekstin mukaili Rautiaisen luennon perusteella Hilkka Oksala.

LAPIN MENNEISYYTTÄ VALTION MAILLA

Eräänä maaliskuisena iltana Metsähallituksen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija, FT Pirjo Rautiainen esitteli Äkäslompolon Kellokkaassa viimeaikaisia löydöksiä ihmisen aiemmasta toiminnasta Lapin metsissä, soilla ja tuntureilla.  Kuva-aineiston avulla tulikin kahlattua tunnissa peräti 10 000 vuotta pitkä jakso jääkaudenjälkeiseltä kivikaudelta aina toisen maailmansodan jäämistöihin saakka. Seuraavassa muutamia poimintoja.

Ensinnäkin – mistä voidaan tunnistaa kivikauden ihmisen toiminnan merkit?  Usein nykyisinkin parhaat mökkitontin paikat hiekkaisilla rannoilla ja törmillä voivat osoittautua jo kauan sitten  asutuiksi, kun maata ruopaistessa löytyy palaneiden nuotiokivien muodostamia rykelmiä ja niiden läheltä kivisiä teräviä iskoksia työkalujen valmistuksen jäljiltä – joskus voi tulla vastaan kokonaisiakin työkaluja. Pirjo näytti yhden yleisimmistä työvälinetyypeistä, kaapimen, joka tässä tapauksessa oli ainekseltaan poikkeavaa kellertävän punaruskeaa jaspista.  Tämä kertoo jotakin jo muinaistenkin ihmisten kauneudentajusta, jota oli toteutettu arkisen nahanmuokkausvälineen muotoilussa.

Yksi merkittävimpiä asumiseen liittyviä löytöjä on ehkäpä Suomen pohjoisin varhaiskampakeraaminen, 6500 vuotta vanhaksi ajoitettu saviastia Kilpisjärven rannalta.  Muutamana sirpaleena tallennettu ruukku on ollut suippopohjainen hiekkaan istutettava malli, jossa kampaleimakoristeiden lisäksi oli rippeitä punaisesta maalista.

Kuvateksti: Kolarin Pasmajärven Tirroniemi on tyypillinen kivikautinen asuinpaikka, jollaiseksi sen jo vuonna 1985 tunnisti Lapin maakunta-arkeologi Hannu Kotivuori.  Kuva H. Oksala 2006.

Kivikauden asumukset puolestaan voidaan tunnistaa laakeina vallipainanteina, kun ihmiset suojautuivat osittain maahan kaivettuihin, katettuihin rakennelmiin. Kivikautisen Itämeren alueen pohjoisrannoilta tunnetaan tiheitäkin, jopa satojen painanne-esiintymien muodostamia asumusryhmiä esim. Tervolasta. Kyseessä näyttäisivät olevan hylkeenpyynnin pohjalta syntyneet yhteisöt.

Kuvateksti:Tirroniemessä on myös valliasumus- tai kotapainanteita, joista yksi on varjostumana männynrungon ja –taimen välissä.  Tirroniemi ei tosin ole valtion, vaan kylän yhteismetsän maata.  
Kuva Juha-Petri Kämäräinen 2006.

Lapissa jo n. 1900 e.Kr alkaneista metallikausista myöhäisempi rautakausi hahmottuu selkeärakenteisten suorakaidemaisten liesilatomusten kautta.  Liedet asettuvat usein riveiksi tuoden mieleen ympärille levitetyt keveät kodat.  Pitkäaikaisessa käytössä olleet kodat voi tunnistaa paikoilleen jääneistä ympäryskivistä, joilla kotakatteen helmat pidettiin paikoillaan. Tunturiseudun suurporonhoitoon noin 1500-luvulta lähtien on yhdistetty ns. permukkarakenteiset kotaliedet, joihin liittyy henkilöiden istumisjärjestystä ja muita toimintoja sisätilassa ohjaavat kivirivit.

Historiallisen ajan asumusjäännökset entisissä erämaissa tunnistaa kulmikkaista hirsirakenteista, joiden nurkasta usein löytyy kivinen piisiröykkiö. Tällaisia on rakennettu sesonkiluonteisiksi savotta-, uitto-, poro- ja niittykämpiksi.

Ilmeisesti vanhin tunturiseudun elinkeino oli peuranpyynti. Selvin tästä kertova muinaisjäännöstyyppi on pyyntikuoppa. Pyyntijärjestelmiä on usein tehty kymmenien, jopa satojenkin kuoppien muodostamiksi jonoiksi. Tämä pyyntitapa oli paikoin säilynyt 1800-luvulle asti, jolloin villipeuran metsästys lopulta kiellettiin.  Muita esihistoriallisia metsästystapoja olivat keihäs-, nuoli- ja jousipyynti tai ajo alas jyrkänteeltä.  Koirakin tunnettiin metsästysapuna jo jääkauden loppuvaiheessa. Massapyynnin tuottama lihaylijäämä säilöttiin ns. purnuissa, kivikoihin rakennetuissa säilöissä, jotka nykyisin näkyvät pyöreinä kuoppina. Vastaavia rakenteita on käytetty myös purokalastuksessa.

Tunturipeurasta kehkeytyi vähitellen poro, kun ensin pyyntiavuksi kesytettiin houkutusyksilöitä.  Sitten poroja otettiin kuljetusjuhdiksi, ja suurporonhoito alkoi nahkojen ja lihatuotteiden kysynnän kasvaessa. Entisten pyyntijärjestelmien pohjalta kehitettiin poroaitoja eläinten kokoamista varten eri työvaiheissa.Yhtenä erikoisuutena ovat muutamat tunturialueiden kiviset poroaidat kulttuurihistoriallisina rakenteina.

Karja- ja maatalouskulttuurista jäivät jäljelle suo-, joki- ja puroniityt latoineen, sauroineen, haasioineen  ja suovatolppineen.  Esimerkkinä niittykulttuurista kuvaston ainoa Kolarista oleva kohde oli Pieruvuoman hirsilaavu, jonka seinät olivat täynnään Koivuniemen suvun  nimikaiverruksia aina vuodesta 1841 alkaen.  Poikkeuksellisen hyvin säilynyt eheä rakennushistoriallinen kohde! Yleisimpiä historiallisen ajan jäännöstyyppejä ovat tervahaudat, mutta harvinaisempia ovat vesilintujen munitusuutut kannonkoloissa.

Kuvateksti molempiin alla oleviin kuviin: 
Pieruvuoman alttarikämppä, jonka katossa on tulisijan kohdalla aukko.  Oikealla ylhäällä näkyy kaiverrus jo vuodelta 1825.  Kuvat Pirjo Rautiainen/Metsähallitus.

Uskomusjäänteistä tunnetuimpia lienevät Lapin seidat.  Rekistereihin seitakiveksi hyväksytään ainoastaan sellaiset erikoiset luonnonmuodot, joihin liittyy aitoa perimätietoa kohteen palvonnasta.  Tämä voi vahvistua ympäriltä tehtyjen löytöjenkin perusteella.  Usein seitakivistä hahmottuu ihmiskasvojen muotoja.  Seitoja voidaan yhä kunnioittaa enemmän tai vähemmän tosissaan.  Esim. kolarilaisillekin tuttua Muonion Kirkkopahtaa kaivoivat Oulun yliopiston arkeologit muutama vuosi sitten.  Modernina uhrina paikalta tallennettiin mm. kannabista!  Pirjo itse kertoi usein syksyisin nähneensä kiven päällä kaksi tuoretta hirven kalloa.  Allekirjoittanutkin aikanaan havaitsi paikalla kolikoita – silloisia pennejä.

Kuolemaan liittyviä maisemakohteita puolestaan ovat hautasaaret, kuten Jerisjärveltä tunnettu Haltioletto.  Saariin kerrotaan joskus tehdyn tilapäishautoja, toisinaan taas pysyviäkin hautuumaita, joissa hautapaikat näkyvät ihmisen kokoisina painumina arkkujen maaduttua paikalleen.

Tuntureilla voi usein kohdata kivikasoja, jotka ovat retkeilijöiden latomia muistoja.  Vanhimpia ovat kuitenkin Uppsalan ja Turun hiippakuntarajan merkit, jotka ovat peruja jo katolisten piispojen lohijokiriidoista.  Tämä rajankäynti päättyi vasta 1700-luvulla, jolloin esim. Lainiotunturiin pystytettiin rajaröykkiö.  Myös Lapin ja Lannan välistä rajaa, lapinkylien rajoja sekä kulkureittejä  on merkitty kivikasoilla – jälkimmäisiä myös mäntypilkoilla, joista voi löytyä vuosilukujakin.

Lopuksi käsittelyssä olivat viime sotien ajan jäännökset, joita ovat esim. kiinteät tähystyspesäkkeet ja –asemat sekä irtaimet sotaromut, kun suomalaisten lisäksi sotivia osapuolia olivat venäläiset ja saksalaiset.

Löydöt perustuvat Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden viime vuosina toteuttamiin valtionmaiden kulttuuriperintöinventointeihin, joissa tärkeä rooli on myös yleisövihjeillä.  Useimmat edellä kuvatut muinaisjäännöstyypit tunnetaan myös Kolarin alueelta lukuun ottamatta kivisiä seitoja.  Sellaisiin mahdollisesti muinoin liittynyt perimätieto lienee kokonaan hävinnyt tai hävitetty tehokkaan kristinuskon juurrutuksen seurauksena ehkä viimeistään jo 1600-luvulla perustetun Köngäsen ruukinkirkon julistuksen seurauksena.

Kiitokset Pirjo Rautiaiselle kuvista sekä tekstin tarkistuksesta.

                     

Luentomuistiinpanoja mukaili Hilkka Oksala

Luontokeskus Kellokas Äkäslompolossa

"Että son niinko meän kulttuurimaisemaa kaikki, mettät ja suotki."

Kulttuurin kehittyminen on aina ollut sidoksissa luonnonoloihin ja sen suomiin mahdollisuuksiin - näin myös Kolarissa.

Kun Pallas-Ounastunturin kansallispuisto ja Ylläs-Aakenuksen suojelualue yhdistettiin vuonna 2005, tuli Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta Suomen kolmanneksi suurin. Aluetta hoitaa Metsähallitus.

Kansallispuiston tuntureilla ja metsissä kohtaavat eteläinen ja pohjoinen luonto. Puisto sijaitsee Peräpohjolan, Metsä-Lapin ja Tunturi-Lapin rajamailla. Seutu on myös vanhan peräpohjalaisen maanviljelyskulttuurin ja pohjoisen poronhoitokulttuurin kohtaamispaikka.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkein huippu on Taivaskero (807m) Pallastuntureilla. Tunturijonon eteläisin huippu, Yllästunturi, jää laskettelurinteineen kansallispuiston ulkopuolelle. Pohjoisessa maisemaa hallitsevat loivasti kumpuilevat   ylänkömaiset Ounastunturit.

                                                               Kuvassa Ounastunturit.

Pallas-Yllästunturin historiasta voi lukea enemmän täältä.  Metsähalllituksen sivustolla kerrotaan, että Pallas-Yllästunturin alueella on ollut saamelaisasutusta jo kivikaudella.  Vuosisatojen kuluessa Kemin ja Tornion Lapin suomalaiset metsästäjät ja kalastajat hakeutuivat jokien latvojen rikkaille riistamaille ja järvien rannoille, jonne suomalainen uudisasutus pikku hiljaa vakiintui. Suomalainen ja saamelainen väestö asui ellinkeinojensa takia osin eri alueilla, osin rinnakkain. Paikoin kulttuurit myös sulautuivat toisiinsa. 

Meän elämää -näyttely  Kellokkaassa

Kellokas rakennettiin Äkäslompoloon vuonna 1995. Kellokas on kohtaamispaikka matkailijoille, loma-asukkaille, paikallisille asukkaille sekä kaikille Väylänvarren toimijoille.

Meän elämää -näyttelyn (2008) perusteema on luonnon ja kulttuurin suhde. Tekijät toivovat, että näyttely tuottaisi oivalluksia ihmisen riippuvuudesta luonnosta. 
Näyttely kertoo tarinoita kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, Väylän (eli Tornion-Muonionjoen) luonnosta ja kulttuurista sekä Väylästä, elämänvirrasta, jonka ympärille meän perän ihmisten elämä on vahvasti rakentunut.
Väylä on ollut kulkukeino ja alueen yhdistävä suoni, jossa monimuotoinen kulttuuri on kehittynyt erikoislaatuiseksi. Kulttuurin rikkaus näkyy erityisesti ilmaisullisesti rikkaassa meänkielessä.

Näyttelyssä kerrotaan 8 vuodenajastamme.

 Markkinoille mentiin porolla. Mutta mitä poro syö?

 Miksi lehmä on suolla?

Lasten visioita siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa Ylläksellä.

Tiesitkö, että Ylläksellä ei ole hiiriä, ainoastaan myyriä ja päästäisiä?

Lähteet: 

www.luontoon.fi

2. Nyt keräämme ja esittelemme paikalliset sukukirjat

SUKUKIRJA ON COOL. Osa 2

Katariina Granat (2013)

Kuva: Kihlangi, Kolari. Pajalan seurakunnan rippikirja, joka kertoo esimerkiksi sen, että  Eeva    Kihlanki syntyi 1809. Hänestä tuli myöhemmin Mooses Ruokojärven vaimo ja Fredrikin (Satta) äiti.
       
Artikkelini lähteinä ovat teokset Pasman suku osat 1 (uudistettu painos) ja osa 2 sekä Petri Vaattovaara ja Markus Vaattovaara mutta myös perimätieto eli sukuihin liittyvät tarinat. Perimätiedon merkitys tutkimuksen teossa on alkanut saada enemmän tunnustusta kuin ennen. Tämä artikkelini on esimerkki siitä, miten sukukirjan  voi saada elämään lukijansa elämää; tarvitaan vain dokumenttien eli asiakirjojen tueksi vähän perimätietoa. Pyrin siis saamaan Pasman sukukirjan elämään oman ja äitini suuren suvun  elämää.

Saamelaisia, vallooneja, mustalaisia?

Isoisäni Eino Vaattovaaran isoisä Fredrik Satta (ent. Moona eli Ruokojärvi) oli talollinen, joka jätti jälkeensä monia tarinoita ja salaisuuksia. Yksi näistä salaisuuksista elää edelleen omaa elämäänsä. Kysymys on suvun alkuperästä, eli siitä, voiko joku oikeasti olla Satta ja joku toinen taas ei.

"Sole mikhään oikea Satta, solekko Ruokojärven mustalaisia!" Näin haukuttiin. Toisaalta Fredrik (Fetto) Satan suvussa on aina ollut ihmisiä, jotka ovat "tienneet" ja puhuneet menneiden polvien vallooniyhteyksistä, myös -perimästä. Saamelaiset lienee se etninen ryhmä, jota ei olla yhdistetty Fettoon. Niinpä artikkelissani annan viitteitä siihen, että saamelaisuutta, jos mitä, esiintyykin sekä Feton että tämän vaimon, Anna Kreeta Forssin suvuissa. Tutkija Erika Sarivaara puhuu ns. statuksettomasta saamelaisuudesta. Erikan väitöskirjaan voi tutustua täällä.   

Pasman suvussa on viisi päähaaraa. Suvun kantavanhemmat ovat Olli Heikinpoika Pasmajärvi (1731-1827) ja Brita Laurintytär Moona eli Nykänen (1728-1804).

Pariskunnan lapsia olivat Olli Ollinpoika Pasmajärvi (1766 - 1834),Valpuri Kuru (1767-1840), Abraham (Aapo) Satta (1768-1852), Juho Vaattojärvi (1770-) ja Kreeta Ruokojärvi (1771-1810).

1. ANNA KREETA FORSS

Olli Ollinpoika Pasmajärven jälkipolvia kutsutaan Kanta-Pasman suvuksi; tällä suvulla on seitsemän pääsukuhaaraa. Olli Ollinpoika Pasmajärven (1766 - 1834) puoliso oli Brita Heikintytär Pääkkölä (1774-1855). Olli ja Brita saivat 11 lasta, joista yhdestä myöhemmin tuli Satan Feton anoppi. 

Luettelen tähän Ollin ja Britan lapset niin, että etunimen jäljessä oleva sukunimi viittaa Kanta-Pasman seitsemään pääsukuhaaraan. Lapset olivat Heikki Pasma, Pasmajärvi (1798 - 1833), Salomon Mäki, Konttajärvi (1800-1884), Juho (1802 - 1833), Iisak Iivari, ent. Pasma, Kuivakangas (1804 - 1864), Fredrik Niva, Vaattojärvi (1807 - 1884), Brita Kaisa (1809 - 1822), Anna Kreeta Forss, Jarhoinen (1811 - 1908), Olli Hakso, Pasmajärvi (1815 - 1888), Mooses (1816 - 1818), kuolleena syntynyt lapsi, ja Mooses Niemi, Pasmajärvi (1819 - 1891). 

Olli Ollinpoika Pasmajärven tytär Anna Kreeta (1811-1908) avioitui Jarhoisista olleen Juho Forssin eli Uusitalon (1807 - 1888) kanssa. Pariskunta sai 7 lasta: Isak (1833 - 1835), Stina Kaisa Rundgren (1835 - 1882), Johan (1836), Petter Forss (1837 - 1912), Anna Kreeta Satta (1843 - 1920), Henrik Vilhelm (1845 - 1925), Maria Karolina (1848) ja Isak (1857 - 1913). 

Minun "perimätietoa" oli salaisuus, että Anna Kreeta Forss Satta olisi ollut mustalainen. - No, näkihän sen kuulemma "sokea Reettakin", suvun miehet kun ovat edelleenkin tummaakin tummempia pikisilmiä - ilmieläviä "Ruokojärven mustalaisia". Ja koska Anna Kreetan sukunimi oli Pasman sijasta Forss, oli väite kirjaimellisesti helppo uskoa. Eli vasta nyt törmään siihen tosiasiaan, että sekä Anna Kreeta Forss että miehensä Fetto Satta kuuluvat yhteen ja samaan Pasman sukuun. Anna Kreeta polveutuu Pasman suursuvun kantavanhempien vanhimmasta pojasta, kun taas Fetto nuorimmasta tyttärestä, Kreetasta.

Anna Kreetasta tiedetään myös se, että yksi hänen esiäideistä oli vuonna 1550 syntynyt Henriksdotter Hetta. On tutkijoita, jotka pitävät Hettaa saamelaissukuun kuuluvana. Anna Kreetan sukujuuret johtavat myös saksalaisen Thunin kaivossukuun sekä valloonien kaivossukuun Peter Servion (Servois) kautta. Thunin suvun kantaisänä voidaan pitää Baltzar Michelsson Thunia. Hän oli syntynyt Saksassa Aachenissa. Hän muutti Etelä-Ruotsiin 1624 ja myöhemmin 1658 kupariseppämestariksi pohjoiseen sekoittaen sukuaan paikallisiin Tornionjokilaakson sukuihin ennen paluutaan takaisin etelään. Eikä tässä vielä kaikki, Anna Kreetan kautta tulemme myös Ståhlnacken kaivossukuun. 

Anna Kreeta Forss (1843 - 1920) ja Fredrik Satta, entinen Moona eli Ruokojärvi (1842 - 1920) saivat (noin) 12 lasta. Vanhin lapsi oli Serafiina Kristiina eli Fiia Vaattovaara (1867 - 1942), hän oli Feton "oma". Hänestä tuli isoisäni, Satan Einon äiti, sillä Fiia meni naimisiin Iisak Vaattovaaran kanssa. Fiia ja Iisak Vaattovaaran  vanhinta poikaa Einoa kuitenkin kutsuttiin koko elämän ajan Vaattovaaran sijasta Satan Einoksi, sillä Fetto-vaari otti Einon jo pikkupoikana rengikseen taloonsa - ja tekikin tyttärenpojastaan niin kovan työmiehen, että koko pitäjä tiesi Satan Einon pystyvän töihin!

Luettelen tähän vielä Feton ja Anna Kreetan yhteiset lapset, sillä meitä jälkipolvia on paljon emmekä me ajan tavan mukaisesti tunne tai tiedä toisistamme tuon taivaallista. Fiian jälkeen syntyivät Selma Satta (1870 - 1924), Vilhelmiina Iivari (1871 - 1949), Immanuel eli Manne (1873 - 1946), Georg (1875 - 1876), Laura Abramsson (1876 -), Alida (1878 - 1895), Aina Pääkkölä (1880 -1967), Alma Pikkarainen (1881 - 1950), Minne Lydia (1883 - 1883), Kaarle Fredrik (1886 - 1888) ja Hjalmar (1888 - 1888).

2. FREDRIK SATTA, ent. MOONA eli RUOKOJÄRVI

Pasman suvun kantavanhemmat ovat siis edellä mainitut Olli Heikinpoika Pasmajärvi (1731-1827) ja Brita Laurintytär Moona eli Nykänen (1728-1804).

Pariskunnan lapsia olivat Olli Ollinpoika (1766 - 1834),Valpuri (1767-1840), Abraham (Aapo)  (1768-1852), Juho Vaattojärvi (1770-) ja Kreeta (1771-1810).

Nuorin tytär Kreeta Ollintytär Pasmajärvi syntyi  9.11.1771, avioitui Hannu Hannunpoika Månan kanssa, ja kuoli 23.3.1810. Hannu Måna oli syntynyt 1763 ja hän kuoli 3.4.1839. Pariskuntana he elivät käyttämällä sukunimenään Ruokojärveä.

Kreeta ja Hannu Ruokojärven lapsia olivat mm. Hannu (1794), Brita (1796–1874), Mooses (1803–1890), Salomon (1804–1860) ja Heikki (1807–1873). Mooseksesta tuli avioliiton (Eeva Kihlanki) myötä Fredrik Satan isä. 

Mooseksen velipojasta, Hannu nuorempi Ruokojärvestä tuli Ruuhijärvi, kun hän meni naimisiin Stina Laurintytär Kohvelon kanssa. Britasta taas tuli Vaattojärvi, kun hän avioitui Taneli Vaattojärven kanssa. Salomon avioitui Helena Palokan (1801-1879) kanssa; Helena oli tunturisaamelainen Pajalasta. Heikki Ruokojärvestä tuli Juustovaaran Heikki, kun hän meni naimisiin Kaisa Martinin kanssa.

Kreeta ja Hannu Ruokojärven poika Mooses Ruokojärvi meni siis naimisiin Eeva Kihlangin (1809 - 1884) kanssa. Ja kuten arvata saattaa, Eeva Kihlanki on ollut yksi niistä arvailujen kohteista, joita on haukuttu "Ruokojärven mustalaiseksi". Tätä nykyä on kuitenkin jo olemassa sukututkijoita, jotka uskovat Eevan sukunimen liittyvän Kihlangin Lapinkylään. Saamelaisuus lienee ollut niin hävettävä piirre suvussa, että ennemmin on tehty mustalainen kuin saamelainen. 
Eeva Kihlangin lapsuusperhe on merkitty artikkelin alussa olevaan rippikirjaan (Pajalan seurakunta).

      

Mooses ja Eeva Ruokojärvi saivat lapsia, joista Fredrik eli Fetto oli yksi. Feton sisaruksia olivat Eeva Vasara, Isak Ruokojärvi, Olli Ruokojärvi, Stina Mokko (Paasilinnat kuuluvat tähän), Erkki Ruokojärvi ja Johanna Heikki. 

Kulttuurilehti Jänkä arvioi Saukkoriipin kirjan

www.janka.fi

Jänkä on lappilainen kulttuurilehti, jota julkaisee Jänkä ry.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Jänkä-lehdelle kulttuurilehtien laatupalkinnon 2.10.2012.

Toimituskuntaan kuuluvat Paula Alajärvi (päätoimittaja), Hertta Alajärvi, Jenni Mutenia ja Johanna Suopanki. 

Jänkä-lehti, c/o Alajärvi, Kansanopistontie 5 as 4, 99600 Sodankylä.

Lehden irtonumeroita on saatavilla Kolarin Kirja ja Kemikaliosta. 
Irtonumeron hinta on 6 e. (2012)

Jänkä-lehden sivuilta saat lisätietoja, mikäli haluat osallistua Jängän tekoon!

Syysnumero 2012, lehden 15. numero

Juha Hurmeen kirjoittama arvio kirjasta

Umpeutuvat polut, sammuvat savut. Sulo Saukkoriipi. 

Väylä 2011.

SALOJÄRVEN SANKARIT

Sulo Saukkoriipin "Umpeutuvat polut, sammuvat savut" päättää arvokkaasti ja tyylikkäästi Salojärvi-trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat niin ikään ansiokkaat "Martta ja Aukusti" ja "Salojärveläisiä".

Kirjailijaa on kiitetty syystä menneiden aikojen taitavasta kuvauksesta ja henkilöiden elävästä puheenparresta, mutta nämä seikat ovat pikemminkin rakennusaineita kuin lopullinen tulos, joka on enemmän kuin osiensa summa, kuten aidon sanataideteoksen pitääkin.

Saukkoriipin kirja on kokonaisen kylän, Salojärven kuva. Tärkeitä henkilöitä - turhia ei olekaan - on parikymmentä. Kertomuksen muoto ei kuitenkaan hajoa, vaan pysyy tiukasti tekijänsä hyppysissä. Jo ensimmäinen virke paljastaa romaanin keskiön, jonka ympärille kaikki hallitusti kiertyy rakentaen lujaa muotoa. Ja paljastaa se muutakin. Saukkoriipi avaa pelin näin: "Rytilahden taloon tuli illansuussa vieras, joka haisi eltaantuneelle viinalle."

Änsti Rytilahti ja hänen vaimonsa Kaisa-Marja asemoituvat tarinan keskukseen eläen, ikääntyen ja nähden autioituvan kylän pikkuhiljaa kuolevan ympärillään. Tarinassa liikutaan 1970-luvulta kohti nykypäivää. Juoppo Eelis Mäkinen, illansuinen vieras, on yksi monista, jonka kuolema kohtaa, ennen kuin viimeiselle sivulle päästään.

Saukkoriipillä on kanttia katsella elämän kovuutta suoraan silmiin. Ja niin on hänen kirjansa henkilöilläkin. Kylän kuolemaa, vastoinkäymisiä, ristiriitoja, sairautta ja menehtymistä kohdataan Salojärvellä sankarillisesti ja lannistumatta. Kirja on synkkien sisältöjensä syvästi inhimillisen kuvauksen keinoin aivan ihmeellisen lohdullinen.

Siitä huolimatta, että kuolema on kokonaisuuden avainkäsite: toisaalta kylän yhteiskunnallinen kuolema ja näivettyminen, toisaalta harvenevien ja vanhenevien asukkaiden vääjäämätön poistuma. Salojärven pienenevä populaatio ei anna periksi, vaan kitkuttelee eteenpäin täyttä elämää toisiaan tukien ja ymmärtäen sekä toistensa erilaisuuksia ja heikkouksiakin suvaiten.

Jaksot Poikkijärven Martan muistisairaudesta ja Eelis Mäkisen alkoholismista ovat suuren ihmistuntijan ja oivaltavan elämäntarkkailijan käsialaa. Änstin syrjähyppy Karilan Marin kanssa, ja siitä seurannut vuosikausien syyllisyys rakentavat kirjan ytimeen elämänmakuista jännitettä. Saukkoriipin henkilöt ovat heikkouksiensa kautta vahvoja, ja kirjailijalla riittää myötätuntoa ja kärsivällisyyttä asettua itse kunkin sisäisiin, raastaviinkin maailmoihin.

Sulo Saukkoriipi jakelee sanottavansa hiljaisen, hienovaraisen ja älyllisen huumorin siunauksella, mikä on aivan olennainen elementti hänen taiteessaan. Katajamaan Kasperin hautajaisreissu saa unohtumattoman lopun, kun hän kahvia ja kyytiä hakiessaan törmää kylän kuppilassa uuden ajan airueeseen, strippariin, joka keikistelee pöydällä kravatti ainoana vaatepartenaan.

"Teilä on vissiin kravattipakko", toteaa Kasperi ravintolan tarjoilijalle.

Monen sairauden runteleman ikämiehen, Pihlajaniemen Penkon kädenvääntö kuoleman kanssa nousee absurdin huumorin alueelle. Penkon kärsimyksiä kuolema ei millään suostu armahtamaan, vaan kulkee toistuvasti vierestä ohi. Penkko laittaa tien varteen "Kuolema, käy meillä" -tekstillä varustetun viitan, joka osoittaa hänen tönöönsä. Siitä tulee turistinähtävyys, joka kelpaa ulkomaalaisillekin bussilasteille.

Romaaninsa finaalissa Saukkoriipi tuo näyttämölle Tervaharjun sitkeät vanhukset, piippua tupruttavan Elman ja puuhakkaan Oskarin. Eelis Mäkisen vavahduttava kuolema saa kehyksekseen lämminverisen komedian hevoshenkeen heränneen Oskarin rakkaudesta Änstiltä lainaksi saamaansa hepoon.

Olla hauska ja vakavin yhtä aikaa, jopa yhden virkkeen sisällä. Siihen kykenevät vain harvat. Sulo Saukkoriipin teos on pullollaan näitä ihmisen osan tarkasti määritteleviä hetkiä.

Juha Hurme