Olen kirjoittanut tämän kuvaukseni Sieppijärvellä
21.7.1985
vietettyä kylän viherjuhlaa varten. Samassa juhlassa Sieppijärven
koululaiset ovat esittäneet kuvaukseeni perustuvan eli Sieppijärven kylän
menneistä ajoista kertovan näytelmän. Viherjuhlan aiheena oli tuoda esille järven kunnostamisen
merkitys kyläyhteisölle. Valtakunnallisen vihervuoden yhtenä tapahtumana
Sieppijärven viherjuhla liittyi myös ympäristön hoitoon ja parantamiseen osana
ympäristönsuojelua.
Aineiston teksteihini olen saanut
haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla Samuli Paulaharjun (1875- 1944)
tekstejä. Omistan kuvaukseni Matti
Paunosen muistolle.
Katariina Korhonen (ent.Granat)
”Kerron kerran kerrottua.”
KUVAUS KYLÄN ELÄMÄNMENOSTA 1800-LUVULLA
Mieli tekisi esitellä heidät kaikki: Satat, Filpat,
Jussit, Pääköt, Iivarit, Lappeat, Rovat, Kankaat, Kurut, Heikit, Kulluvaarat.
Pakisen heistä vähäsen. Jokainen olisi laulun arvoinen.
Koivumaan Eeva oli Kolarin Pärki-papin apulainen. Kassan
Tiina-Kaisa pani ”kläpit kirjale, olippa net kuinka huonoja olit”. Filpan Antti
oli sieppiläinen myös.
Kerran Antti Filppa lähti kirkkomatkalle Köngäseen,
Pajalaan – kirves kainalossa. Kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla.
Kirkkomies karjaisi karhulle: - Tule, pois, jumalanvilja!” Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja
karjuen se laukkasikin kohti Anttia. Filppa kumautti kirveellä kontiota otsaan.
Kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä ukko vain
päivitteli: -Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta ko repi hyän
kirkkotakin!
KAHVIPANNU KUIN
MIEHENNYRKKI
Priita-Kaisa Kissa
– oletko kuullut hänestä kerrottavan? Tämä Kissa-Kaisa oli vanhoja
lapinraitioita, joka 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko
metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuoleisilla sydänmailla, ensin renkinsä
Löytty-Heikin kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille.
Mutta sitten jäi Kissa-Kaisa yksinänsä metsäkotaansa.
Vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eleli vain
metsissä, kelasi juuriköyttä ja kutoi juurivakkoja, kulkien niitä kylillä
kaupittelemassa, ja katosi taas kiveliöönsä. Kissa-Kaisa kuoli 1870 – luvulla
ja on haudattuna Sieppijärven hautausmaahan.
Kankhaan Muori
tunnettiin kupparina. Tämän kupparimuorin isä oli Pääkön Jussa. Hän puolestaan oli kauppamies, joka reissasi Köngäsen
markkinat, Ruijanrannat ja kaikki. Jussa toi ensimmäisen perunakapallisen
Sieppijärvelle. Tästä ”sikeysi tämän kylän pottusato”.
Kahvi ennätti Pääkön taloon jo 1840 – luvulla. Jussa toi
Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria.
Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia ainoastaan naula, toinen
sokeria. Mutta kahvia ristiäisvieraille silti tarjottiin. Ei maistunut musta
juotava monellekaan, jotkut jopa sylkivät sen maahan sanoen: - Kyllä viina on
parempaa!
Eikä vieraille kahvia paljon tyrkytettykään, naulasta
riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaansa ja kestitsi niillä taas
vieraita – myöhemmin, kun toinen lapsi oli ristittävänä…
Pääkön Jussa siis tiedettiin kauppamieheksi. Samaa hommaa
harjoitti Sieppijärven Filppa niin
ikään. Kolarin Pärki-papilla oli huomattava määrä lehmiä. Filppa kävi tuon
tuostakin noutamassa Pärkiltä voikuorman, jonka sitten toimitti Tornioon tai aina
Ruijan markkinoille asti. Filppa harjoitti joppausta omasta aloitteestaan –
keräilykauppaa.
TERVAHAUDAT
HÖYRYSIVÄT MYÖS SIEPPIJÄRVELLÄ
Järvirovan Erkki
oli alunperin Jarhoisten Koskenniemestä. Pastori muutatti hänen sukunimensä.
Tästä syystä Järvirovasta tehtiin Koskenniemi.
Kankaan Iisko
oli yksi Kuurusenvaaran karhutappelun sankareista. Iiskon elinaikana 1800 –
luvun puolivälin molemmin puolin Sieppijärvellä vielä poltettiin tervaa täyttä
päätä, sillä Varislahdessa oli ainakin kolme hautaa, Pirttisaajossa yksi ja
nykyisessä Rovan rannassa höyrysi mahtava sadan tynnyrin hauta.
Järvirovan Iisko
ja Kankhaan Iisko kävivät siis myös tervakolareista. Myös Filpalla, Iivarilla
ja Kurulla oli yhteinen tervahauta.
Keloa ja kantoa juurakkotervaa varten sai kruunun
metsistä. Metsiin ei kuitenkaan ollut lupa mennä ennen kuin metsäherra oli
kirjoittanut lupakirjan. Kirjan sai, jos sen Ylitorniolta haki. Iiskon ja Erkin
matka Ylitorniolle maaliskuussa 1861 kannatti, sillä käteen annettiin lappu,
jossa sanatarkasti luki näin: ”Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle
ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä
Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja
kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista vt.
metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2. päivänä marraskuuta
vuonna 1861 on määrännyt. Ylitorniolla 9. maaliskuuta 1862 Ernst Kingelin, vt.
metsäherra.”
Syksypuolella Erkki ja Iisko sitten nostivat juurakot ja
hankkivat hautapaikan sekä pilkkoivat hautapuut. Talvella tehtiin tynnyrit,
joitten piti olla kruunattuja eli täsmälleen oikeankokoisia, mikäli tervaa
aiottiin myydä.
Kesän tullessa laitettiin ”hongasta hoiskutettu, männystä
mäiskytetty, mullasta veenpitäväksi” tehty hauta polttokuntoon. Tyven ilta
juhannuksen edellä kokosi kylän väen ”kaffekuukkarista” lähtien hautaa
sytyttämään. –Ko laele saathiin tuli menehmään, niin sillon ryyppy ryypäthiin.”
Haudan poltto kesti neljä vuorokautta. Paljon ei hautakolari
joutanut lepäilemään. Juurakot hikoilivat tervaa. Kaikki kypsyvä aine ei
kuitenkaan valunut puhtaana tynnyriin, vaan samassa matkassa ajautui paljon
tervavettäkin. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkin aikaa, painui raskaampi
tervavesi pohjalle. Tämän jälkeen pääsi hautakolari tervan kusettamiseen.
Tynnyrin alauurteessa olevasta tapista tuli väliin mustaa kusta, välillä
ruskeaa. Musta haudan nokea sisältävä aine saatettiin keittää uudelleen
tervaksi, mutta ruskea kusi laskettiin maahan. Tämä tehtiin tervan laadun
takaamiseksi.
Tervaa tarvitsivat talojen isännät. –Kaikki, mitä tehet,
sie tervaat kans, opetettiin jo pikkupojille. Venheet, reet, sukset, katot
tervattiin. Tervaa tarvitsivat niin ikään terveporvarit. Torniossa yksi jos
toinenkin kauppias odotteli tynnyrilastia ylhäältä Väylänvarresta. Lautat
saapuivat miehinensä vesiä pitkin.
Immosen Juhani
(Jussa) oli syntyjään Vaattojärven poikia, mutta asui lähes koko
90-vuotisen ikänsä 1900-luvun Sieppijärvellä. Monet, monet kerrat oli tämäkin
Jussa vesiä pitkin sauvonut Torniosta ylös kotiseudulle.
Näin hän muisteli:
-Kerran oli Veittikosken alla useampi vene tulossa
Torniosta. Yhdessä veneessä seisoi eräs helposti yllytettävissä oleva sauvoja.
Kaikki toiset veneet rantautuivat kosken alle ja miehet rupesivat vetämään
venettä ylöspäin kävelemällä. Päättivät samalla vähän ilotella miehen kustannuksella.
Niinpä kehuivat yksinäistä venemiestä niin hyväksi sauvojaksi niin hyväksi.
Kävi kuten oli tarkoituskin. Mies päätti näyttää, että hän on Veittikosken
voittanutta!
-Kun matkamiehet sitten seuraavan kerran toisensa
tapasivat kotikylällänsä, ei sauvoja heitä kironnutkaan vaan kehua rellesti
yllyttäjilleen: ”Ko mie hallinpullon nykäsin konjakkia kosken alla, tuli vene
pääle, ette kokka kohisi!”
KARUN ANKARAA
SUURKYLÄN ELÄMÄÄ…
Elämä Sieppijärvellä, Kuurusenvaaran karhuntappajain
kylässä, suurkylässä, karussa Kolarissa, oli ankaraa. Olemmehan aina olleet
lihan ja leivän välissä – ainakin omasta mielestämme, sillä Muonio on merkinnyt
lihaa poroineen ja Pello leipää viljapeltoineen.
Niittyjä täällä raivattiin ja heinätöitä puskettiin.
–Paniks sie paljon pottuja, kyseltiin vasta sitten, kun perunalle opittiin.
-Makkaa rauhassa, Iisko, seittemän miestä on menny heinäntekhoon Kunnittan
vuomale, saattoi vanhaemäntä supattaa miesvainajan hautakummun äärellä
käväistessään. Isännän kun tiesi kääntyvän ikuisessa leposijassaan, jos heinät
olisi jätetty tekemättä.
Ennen ei tehty tuoreheinää. Sen sijaan lähdettiin
heinävuomalle heti, kun luhta kukki. Otinki oli käyty viemässä kaltioon jo
talvella. Mikään ei kesäkuumalla hien valuessa silmäreikiä myöten maistunut
niin hyvältä kuin jääkylmä piimä – ja kuiva leipä.
Heinäntekijät asuivat niittypirteissään viikkokaupalla.
Selvää oli, että ”läpit kuljit matkassa”.
–Mullaki viiennellä vuela oleva Pekka istu repunkatola ko
kurkivuoma, muisteli Riskin Hermannin vanha jälkeläinen. Lapset oppivat työn
tekemällä työtä.
Yksi ”äitin piika Järvirovasta” puolestaan muisteli
lapsuuttaan näin:
-Uihmaan halutti. Mutta ko äiti oli komentanu riipihmään
lehtiä kopan täytheen. Paarmat purit. Käet olit vihreinä tuohreista lehistä.
Yks kaks huomasimma, ette äiti sai viehraan – harvinainen taphaus. Jo
hoksasimma konstin karata uihmaan. Täytimä kopan melkein kokohnaan sammalilla
ja pääle peitoksi laitoima riivityt lehet. Ja niin karkasimma ranthaan
räpihmään. Äitile oven raosta huusima, ette koppa saathiin täytheen. Sikiöt
kävit uimassa, mutta kuulit kyllä kunniansa illala, selvä se!
JÄRVI ANTOI
KORTETTA KARJALLE
-Änsti, piä perrää, äläkä pääpötä, saattoi Tuokon Aata
kivahtaa Roopertti-rengille keskellä järveä. Aata, Roopertti, Iso-Iita ja monet
muut piiat, rengit ja emännät soutivat joka ilta ja aamu kesänavetalleen
lypsylle. Reitti kulki aina samaa uraa myöten.
Vaikka järvi ei suuren suuri olekaan, saattoi sumu joskus
olla niin vahvaa, että teki tepposen ja eksytti. Siinä sitten venekunta pyöri
ja huhuili aikansa, kunnes löysi taas kotirannalle. Soutumatkaa lehmien luo
tuli helposti kilometrikaupalla. Helpointa oli kulkea erityistä lypsyreikää
pitkin. Yksi tällainen kulki Poikkijärven puolelta Tikkasen Ainon rantaan.
1800-luvulla moni seurakuntalainen on merkitty
kirkonkirjoihin kestiksi. Säätynä kesti lienee kansan suussa merkinnyt
joutilasta. Kestin Juhon kerrottiin olleen laiska ko rietas. Kehuikin
hankkivansa ruokansa vaikka nauramalla.
Pääasiassa totista työtä oli kuitenkin elämä täällä:
nauru oli kaukana monen perheen arjesta. Esi-isät ovat meidänkin kylällä
eläneet aikoja, jolloin jokikinen korte on pitänyt kerätä eläimen rehuksi.
Lasten riipimät lehdet täydensivät vitamiiniannoksina lehmien ruokavaliota.
Ilman karjaa olisi vaikeaa kuvitella sieppiläistäkään elämänmenoa ja
selviämistä näissä oloissa.
Väki saattoi kerätä vesivarasta satakunta häkkiä hyvää
kortetta. Häkkiin eli kuormaan mahtui kuusi rukoa heiniä. Lehmä puolestaan
tarvitsi talviheiniksi kolmisenkymmentä rukoa. Kesäisin lehmät kahloivat niin
syvällä kuin ylipäänsä arvasivat kortteen perässä. Se oli parasta herkkua. –
Met olima kerähneet venheellisen kortetta. Eikös tietenki käyny niin ette lasti
miehinensä kaatu. Vene upposi. Met pysyimä pinnala kellumalla kortelastin
päälä. Siinä olis ollu Kesti-Juholaki nauru kaukana!
LUKIJALLE:
Kerroin kerran kerrottua. Mitään ei tiedä heti. Sen minkä
luulee tietävänsä, onkin saanut tietää jo kauan sitten. Vain se on tietoa, mikä
ihmisessä on ollut piilossa.
Kun tätä pakinaa valmistaessani kuuntelin Paulaharjua
lukemalla hänen tarinoitansa ja kuuntelin sieppiläisiä ihmisiä, tuntuivat
tapahtumat omilta, vastaeletyiltä ja tutuilta.
Sinussakin on paljon piilossa. Sinussa on ominta
tietoamme. Kerran oli Samuli Paulaharju, joka keräsi tapahtumia muistiin.
Tulevan sukupolven elämänhalun ja itsetunnon vuoksi tämä kylä tarvitsee
paulaharjuja.
Tiedämme turhan vähän. Perinteen voima on siinä, ettei se
hylkää kerran oivallettua. Perinteen tallentaminen on meidän jokaisen asia.