20.10.16

Sieppijärven Sisu ja Matti Perkkiön perintö

Teksti: Katariina Korhonen (2016) 
Kuvat: Perkkiön perhealbumi, ja kirjoittaja, ja erikseen kuvan yhteydessä mainitut.


Sieppijärven ja lähiseudun kyläläiset perustivat Urheiluseura Sieppijärven Sisun  heti evakon jälkeen 1945.
Yksi perustajajäsenistä oli Haapavedeltä kylälle muuttanut suksiseppä ja puuseppä Matti Perkkiö
Tämä tarina kertoo ennen kaikkea suksisepästä, suksista, hiihdosta ja hiihtäjiistä. 

Sukset ja hiihto yhdessä ovat luminen legenda. 
Alkutaival ulottuu vuosituhansien taakse, eikä loppua ole näkyvissä, jos vain lunta riittää. Suksilla on aina viime vuosiin asti ollut tärkeä käyttötarkoitus. 


Suksimalla on metsästetty, vaellettu, suksilla on sivakoitu. Suksin on taisteltu ja sodittu, vainottu ja paettu. Suksin on kilpailtu ja kisattu, voitettu ja hävitty.  Suksia on paahdettu, rasvattu ja tervattu. Niitä on korjattu ja kunnostettu. Suksia on otettu sotasaaliiksi ja niitä on tarkasteltu, tuhottukin suuria määriä. Niitä on upotettu suohon ja poltettu. Suksia on veistetty puhdetöinä ja päätöinä. Suksiin on lyöty suksiseppien leimat. Niitä on tehty kauniiksi, korostettu tärkeyttä. Suksia on tutkittu ja testattu.


Kuvassa suksiseppä Matti Perkkiö töissä suksipajassaan Haapaveden Vatjusjärvellä.

Matti  Perkkiö 
oli jo 1930-luvulla kotonaan Haapavedellä kuulunut suksiseppien aatelistoon, sillä hänellä oli veljensä kanssa suksipaja. Veljekset Perkkiön suksipaja valmisti maankuuluja haapavetisiä koivusuksia, joita vietiin ihan ulkomaille asti. 
Kuvassa kortti, joka on hauska muisto Suksipajan harjoittamasta ulkomaankaupasta vuonna 1934.




Matti Perkkiön vanhin veli poikansa kanssa teki suksia vielä Matin muutettua Sieppijärvelle. Edelleen tallessa on veljesten suksiin lyöty leimasin.  Haapaveden Urheilijat muisti suksiseppäänsä koko tämän elämän ajan valitsemalla hänet kunniajäseneksi sen jälkeen, kun Matti muutti Sieppijärvelle 1940-luvulla.


Haapaveden Vatjusjärveltä Sieppijärvelle

Kun Perkkiö sodan jälkeen asettui Sieppijärvelle, hän oli monen alan todellinen ammattimies, myös hiihtämisen. Hän meni naimisiin Sieppijärvellä syntyneen Hilkka Iivarin kanssa ja perusti tänne perheen. Hän perusti Sieppijärvelle myös oman puusepänliikkeen. Myös Sieppijärven Sisu perustettiin heti evakosta paluun jälkeen vuonna 1945. Yksi seuran perustajajäsenistä oli puu- ja suksiseppä Matti Perkkiö.

Oma perhe ja lähipiiri hiihtelivät Matin tekemillä suksilla, aluksi yksipuisilla, myöhemmin useammasta puusta liimatuilla sälesuksilla. Näillä suksilla myös osallistuttiin Sieppijärven Sisun hiihtokisoihin lasten sarjoissa. Tytär Marja-Liisa muistaa hiihtäneensä vielä 1960-luvun alussa isän yksipuisilla.


Koko Perkkiön perhe luonnollisesti osallistui Sisun toimintaan. Hilkka-äiti lämmitti kisapäivinä naishiihtäjille saunan. Miehet saunoivat koululla. Ennen varsinaisia kisapäiviä perheen Matti-isä ja lapset olivat omilla suksilla hiihtäneet ja tampanneet kilpaladut ylös Sieppuvaaraan ja takaisin Sisun talolle. 
Se on työ, jonka Sieppijärvellä enää muistavat ja ymmärtävät vain perinteestä jotakin tietäjät! Latukoneita ei seuralla 50- ja 60-luvuilla ollut.  Koska Sisun hiihtotoiminta oli vilkasta, latutalkoita riitti; niin myös korjattavia suksia, joita suksensa katkaisseet Matille kiikuttivat! Jälki oli luonnollisesti ensiluokkaista.






Kuvassa Matti Perkkiön ja Kolarin kansalaisopiston puupiiri, joka kokoontui Perkkiön verstaalla myös miehen eläkevuosina. Tässä vuonna 1970 otetussa kuvassa miehet esittelevät airojaan.  Vasemmalta Martti Ravelin, Matti Perkkiö, Martti Pääkkölä, Mauno Hautala, Unto Satta, Lauri Lappea ja Tauno Koivumaa. Kaikki ovat nimiä, jotka myös Sieppijärven Sisu muistaa.



Kuvan Sisu-lippiksiä on valmistettu vain viisi kappaletta ”kuvaamaan sitä, miten Sieppijärven Sisu kulkee mukanamme loppuun asti”.



Suomen ”hiihtoniilot” muistavat Sieppijärven Sisun

Sieppijärven Sisusta tuli yksi Suomen tunnetuista hiihtoseuroista. Tämä tapahtui heti seuratoiminnan alkuvuosina, sillä seuran keulahahmoksi kohonnut Antti Iivari osasi lähestyä ihmisiä poikkeuksellisen hienosti; hän ei esimerkiksi koskaan vähätellyt lasta, vaan puhutteli tätä arvostaen.  

Kolarin Nuottavaarassa syntynyt Vesa Hiltunen on muistellut Sieppijärven Sisun alkuvuosia ja seuran hahmoa, Iivarin Anttia. (Ote)

”Iivarin Antti oli liikemies, kävi metsänostomatkoillaan syrjäkylissä. Hän puhutteli meitä poikasia asiallisesti, kyseli kuulumisia ja kehui meidän hiihtolahjoja.  – Tulkaa pyhänä Sisun hihtoihin, sarjoja on kaiken ikäisille. Jos tulette lauantaina, saatte yöpyä koululla. Kaisu, minun vaimo, on opettaja.
Lauantaina heti koulun jälkeen lähtivät Ungan Matti (13 v.) ja Mikko (11 v.) suksilla Sieppijärveä kohti, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Pasmajärveltä tulivat mukaan Mäki Erkki, Pasman Usko ja ”Linnean Aatos”. Antti ja Kaisu järjestivät pojille majoituksen koululta.

Pyhänä pojat osallistuivat kilpailuihin hyvällä menestyksellä, ja heti palkintojen jaon jälkeen lähtivät hiihtäen kotia kohti 30 kilometrin taipaleelle. Mikko voitti sarjansa, ja Matti tuli neljänneksi. Pohjolan Sanomissa oli sitten tulokset. Se oli suuri arvonnousu pojille.
Antti tuki ja kannusti monin eri tavoin meitä nuoria, köyhiä poikia, jotka tulimme kuin apinat viidakosta ihmisten ilmoille. Hiihtovarusteita sai halvalla ja pitemmille kilpailumatkoille hän varusti ruokaa mukaan.” (Routalattiat. Aki Ollikainen. 2005)


Koululaitos ja urheiluseura pelasivat yhteen

Suurten ikäluokkien lapsuudessa erityisesti koululaitos huolehti hiihtotaidosta, sillä Saksasta saadun mallin mukaan lasten tuli saada fyysistä liikuntaa joka päivä. Kilpaa hiihdättäminen oli talvinen keino hoitaa koululle tehtäväksi annettu urheilukasvatus. 

Nyt voidaan jo sanoa, että koulu onnistui sekä hyvässä että pahassa. Koulusta lähti sekä maailmanluokan hiihtotähtiä ja pitäjänmestareita kuin myös hiihtoa inhoavia ”mulle riitti” – myrkyn nielleitä!

Kuvassa Kolarin kunnan Vaattojärven kouluhiihtojen palkittuja 1960-luvulla.


















Monista koulujen opettajista tuli maalikylien urheiluseurojen toimitsijoita. Koululaitoksen ja urheiluseuran ns. intressit kohtasivat. Ne kannustivat varsinkin kilpahiihtoon. Ne koululaiset, joille kilpahiihto oli ”myrkkyä”, eivät lähteneet vapaa-ajallaan mukaan urheiluseuran toimintaan.

Urheiluseuran järjestämiin kilpailuihin lähtivät ne voitontahtoiset koululaishiihtäjät, joille oli tarjolla aikuisten tukea. Jos hiihdosta pitävä lapsi tai nuori sai aikuisen tukea ja kannustusta, ratkaisi tämä menestyksen sekä koulunkäynnissä että kilpaladuilla.




Sukset ja hiihto ovat yhdessä osa lumista legendaa

                                      Kuva: Mannerheim-kotimuseo.


Mannerheim-kotimuseossa Helsingissä on maalaus lumipukuisista sotilaista hiihtämässä talvisodassa. Jotta voi ymmärtää "suurten ikäluokkien" suhdetta hiihtämiseen, on ymmärrettävä myös historiaa.

Virallinen historiantutkimus ja -kirjoitus tuntevat ne yksittäiset tapahtumat, joista on selvitty suksilla ja hiihtämällä - esimerkiksi talvisodassa. Siksi on itsestään selvää, että lähes jokaisesta kylähistoriikista tai sukukirjasta löytyvät myös sukset ja hiihto.

Hiihtäjiä on pelätty, ihailtu ja kuvia hakattu kiviin. Pitkät saalistusretketkö kehittivät suomalaisista erinomaisia hiihtäjiä? Ehkä on syytä suhtautua pienellä varauksella Olaus Magnuksen (1490 – 1557) kuvauksiin suomalaisten hiihtäjien ketterästä ja vauhdikkaasta lumilla liikkumisesta. Vai ovatko ne sittenkään kovin liioiteltuja?

Kalevalasta lähtien ihmiset ovat kuvanneet suksia ja hiihtoa, erityisesti taiteilijat. 
Eino Leino kirjoitti vuonna 1900 runot nimeltä Yksin hiihtäjä ja Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Näissä runoissa hiihtomatka kuvataan niin, että se kertoo ihmisen elämänkaaresta ja -kamppailusta. Tästä olkoon esimerkkinä Leinon säe: ” …Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.”

Hiihto kuitenkin osoittautui aikojen kuluessa niin merkittäväksi asiaksi, että siitä tehtiin urheilun nimissä kasvatuksen väline. Kun Suomi valmistautui kansalais-vapaussotaan, se tehtiin hiihtämällä. Itsenäisyystaistojen jälkeen suojeluskuntien yhdeksi tehtäväksi tuli hiihtotaidosta huolehtiminen. Esimerkiksi pikkulotat saivat ohjattua opetusta hiihtämisessä.  


Sotien jälkeen urheiluun perustuvan kasvatusvastuun ottivat lukuisat urheiluseurat. 
Joitakin niistä kutsutaan vieläkin kasvattajaseuroiksi – sellainen oli myös Sieppijärven Sisu.

Mikä on Matti Perkkiön elämäntyön merkitys kylänsä urheiluseuralle? Se on perintö, joka pitäisi urheiluseurassa tuntea paremmin. Ihmisten eli nykyisten urheiluseuravaikuttajien tulisi tuntea paremmin Matti Perkkiön (ja muiden kasvattajien) jälkeensä jättämä perintö.

Jos perintö ymmärretään hiihtämiseen liittyvänä perinteenä tai elämäntapana, se sopisi edelleen siirrettäväksi kasvaville polville. Näyttää kuitenkin siltä, että perinteen siirtäminen on ikäihmisten varassa.