Kasvatustieteiden tohtori Erika Sarivaaran piti saada (14.5.2013) vuoden 2012 Israel Ruong -tiedepalkinto Norjan Kautokeinossa, mutta luovutusta päätettiin lykätä. Syy oli kuuden saamelaisjärjestön vastustus.
Tiedepalkinnon jakaminen lykättiin, mutta huomenna 5.11.2013 se toteutuu. Israel Ruong -stipendi jaetaan Saamelaisessa korkeakoulussa Norjan Kautokeinossa.
Säätiö ojentaa stipendin kasvatustieteiden tohtori Erikalle keskipäivällä Norjan aikaa. Tilaisuutta voi seurata netissä, osoite http://www.samiskhs.no/
Vasittu Luuta onnittelee äitinsä puolelta kolarilaislähtöistä Erika Sarivaaraa ja kiittää viimeisestä.
Täällä muutama kuva viimekesäisistä Kesäporinoista Kolarin Kotiseutumuseolla Sieppijärvellä. Siellä päivän tähtivieras oli Erika Sarivaara.
Alla vielä ote Erikan väitöskirjasta, jossa hän selostaa äitinsä äidin kolarilaisjuuret.
"Äitini äiti Jenny o.s. Vaattovaara polveutuu Nils ja Elli Jaukasta, jotka perustivat uudistilan Sieppijärven Koivulaan, äitini syntymäpaikkaan. Heidän tyttärensä Kirsti Nilsintyttö Jaukka (s. 1764) avioitui Viikusjärvellä Pessinkitunturissa poroja paimentavan Lars Pallockin (Palokka) (s. 1757) kanssa. Pallock on Vasaran suvun haara. Heidän tyttärensä Helena Pallock (1801-1879) avioitui Salomon Ruokovaaran (1804-1860) kanssa, ja he rakensivat uudistilan Ruokojärveen nykyisen Kolarin kunnan alueelle.
Heille syntyi Karoliina Ruokovaara (1832-1897), joka on äidinäitini mummo. Karoliina avioitui Salomon Nenämaan kanssa (1836-1922) jonka kanssa hän rakensi uudistilan Mäntylehtoon. Heille syntyi Fanny Nenämaa (1874-1951), joka avioitui Juho Vaattovaaran (1871-1921) kanssa, ja he perustivat uudistilan Venejärveen. Heille syntyi äidinäitini Jenny Vaattovaara. Jennyn isänisä oli Juhan Erik Vaattovaara (1841-1912), joka avioitui Loviisa Ruokovaaran kanssa (1841-1874). Näin ollen Jennyn isomummo oli sekä isänsä että äitinsä kautta Helena Pallock."
30.10.13
Liity Kolarin Vasitun Luuan jäseneksi! Jäsenkirje2013.
Arvoisa kolarilaisesta kulttuurista välittävä blogin lukija,
kiitos mielenkiinnosta kotiseututyötä kohtaan!
Kolarissa toimii vuonna 2011 perustettu kotiseutuyhdistys, Vasittu Luuta ry. Se on Suomen Kotiseutuliiton jäsen.
Perinteisesti kotiseutuyhdistyksen tärkein tehtävä on ollut paikkakunnan perinteen tallentaminen ja vaaliminen. Perinteisten tehtävien rinnalle tärkeäksi on kuitenkin noussut uusia tehtäviä, kuten viihtyvyys ja kiintymys omaa kotiseutua kohtaan.
Vasittu Luuta pyrkii toiminnallaan järjestämään paikkakunnallamme tapahtumia ja tilaisuuksia, jotka lisäävät Kolarin viihtyvyyttä ja ihmisten kiintymystä.
Vasittu Luuta pyrkii toiminnallaan myös siihen, että paikallinen kulttuuri ja omaleimaisuus pääsisivät entistä paremmin esille eli tulisivat näkyviksi.
Ja vielä.
Vasittu Luuta pyrkii ylläpitämään perinteeseen nojautuvaa kotiseutuhenkeä.
Vasitun Luuan toiminnasta kerromme yhdistyksen blogissa, jota päivitämme niin, että se jatkuvasti tarjoaa sekä luettavaa että tietoa yhdistyksestä.
Liity siis jäseneksi, tule mukaan toimintaan!
Alla Vasittuun Luutaan liittyvät yhteystiedot:
Nimi:
Kolarin Vasittu Luuta ry.
Blogiosoite:
www.vasittuluuta.blogspot.fi
Jäsen- tai tukimaksut:
Pohjolan Osuuspankki, Kolari FI52 5643 5720 0 381 90
Varsinaiset jäsenet 10e viitenumerolla 1300,
Yhteisöjäsenet, yritykset 25e viitenumerolla 2600
Yhteyshenkilöt:
puheenjohtaja Hilkka Oksala 040 5720149
blogin ylläpitäjä: Katariina Korhonen 044 3624388, tai katakorhonen56@gmail.com
29.10.13
Kevätkokous 18.5.2013
Vasitun Luuan vuosikokous Tanon talolla
Aika:
lauantai,
Pöytäkirja
Kokouksen puolesta,
Pöytäkirjan tarkastajina olemme lukeneet pöytäkirjan ja toteamme sen kokouksen kulun mukaiseksi.
Pöytäkirja tarkastettu hallituksen koouksessa Sieppijärvellä, 28.10.2013,
Matti Friman Jaakko Heikkilä
lauantai,
18.5.2013 klo 16.30 - 17.05
Paikka:
Tanon talo, Äkäslompolo
Läsnäolijat:
Puheenjohtaja Hilkka Oksala, sihteeri Katariina Granat, hallituksen jäsenet Matti Friman, Jaakko Heikkilä ja Sandi Lammi. Muut läsnäolijat on merkitty vain tämän pöytäkirjan arkistoituun paperiversioon.
Ennen kokouksen alkua (klo 15) Tanon talon isäntä Ahti Kaulanen esitteli talonsa eli kertoi talon historiasta ja siitä, miten hän on saanut peruskorjattua talon.
On arvo sinänsä kunnostaa kauan sitten kerran rakennettu talo, joka ehti olla pitkään paitsi asuttuna myös asumattomana. Kolarin rakennuskanta on suurimmaksi osaksi uutta, ja rakennusten historiallinen ikä on nuori. Kotiseutumme menneisyys on kuitenkin osa paikkakuntamme itsetuntoa. Siksi vanhojen, hoidettujen ja kunnostettujen rakennusten arvo on korvaamaton.
Äkäslompolon vanhimpaan taloon oli tutustumassa mukavasti väkeä; myös
niitä, jotka eivät jääneet kotiseutuyhdistyksen kokoukseen.
Vasittu Luuta kiittää Ahti Kaulasta kotiseudun arvostamisesta!
Pöytäkirja
1. Kokouksen aloitus
Yhdistyksen puheenjohtaja Hilkka Oksala avasi kokouksen kello 16.30.
2. Kokouksen järjestäytyminen
Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Hilkka Oksala, sihteeriksi Katariina Granat ja pöytäkirjan tarkastajiksi Matti Friman ja Jaakko Heikkilä.
3. Kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.
Kokous todettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Kokouskutsu oli julkaistu Luoteis-Lapissa 8.5.2013.
4. Kokouksen työjärjestyksen hyväksyminen.
Hyväksyttiin.
5. Edellisen kokouksen pöytäkirjan hyväksyntä.
Hyväksyttiin hallituksen kokouspöytäkirja 18.3.2013 siinä muodossa kuin se on tässä blogissa.
6. Tilinpäätöksen, vuosikertomuksen ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen.
Kuultiin toiminnantarkastaja Oili Vaattovaaran laatima lausunto.
7. Tilinpäätöksen vahvistaminen ja vastuuvapauden myöntäminen vuoden 2012 hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille.
Myönnettiin.
8. Toimintasuunnitelman, tulo- ja menoarvion sekä jäsenmaksujen vahvistaminen.
Todettiin, että nämä on jo vahvistettu 15.12.2012 pidetyssä syyskokouksessa.
Todettiin, että varsinaiset jäsenet sekä kannattajajäsenet maksavat 10 euron vuosimaksun, yhteisöjäsenet 25 euron.
Päätettiin luopua kannattajahenkilömaksusta. Hallitus hyväksyy jäsenet niin, että 10 euroa maksaneet henkilöjäsenet ovat varsinaisia, äänioikeutettuja Vasitun Luuan jäseniä.
9. Yhden tai kahden toiminnantarkastajan valinta.
Todettiin, että Vasitun Luuan toiminnantarkastajaksi on 15.12.2012 kokouksessa valittu Oili Vaattovaara. Varatoiminnantarkastajaksi vuodelle 2013 -2014 on lupautunut Kirsti Viuhkola. Päätettiin valita hänet.
Hyväksyttiin hallituksen kokouspöytäkirja 18.3.2013 siinä muodossa kuin se on tässä blogissa.
6. Tilinpäätöksen, vuosikertomuksen ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen.
Kuultiin toiminnantarkastaja Oili Vaattovaaran laatima lausunto.
7. Tilinpäätöksen vahvistaminen ja vastuuvapauden myöntäminen vuoden 2012 hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille.
Myönnettiin.
8. Toimintasuunnitelman, tulo- ja menoarvion sekä jäsenmaksujen vahvistaminen.
Todettiin, että nämä on jo vahvistettu 15.12.2012 pidetyssä syyskokouksessa.
Todettiin, että varsinaiset jäsenet sekä kannattajajäsenet maksavat 10 euron vuosimaksun, yhteisöjäsenet 25 euron.
Päätettiin luopua kannattajahenkilömaksusta. Hallitus hyväksyy jäsenet niin, että 10 euroa maksaneet henkilöjäsenet ovat varsinaisia, äänioikeutettuja Vasitun Luuan jäseniä.
9. Yhden tai kahden toiminnantarkastajan valinta.
Todettiin, että Vasitun Luuan toiminnantarkastajaksi on 15.12.2012 kokouksessa valittu Oili Vaattovaara. Varatoiminnantarkastajaksi vuodelle 2013 -2014 on lupautunut Kirsti Viuhkola. Päätettiin valita hänet.
10. Sääntömuutoskeskustelu
Todettiin, että keskustelua yhdistyksen säännöistä on käyty perustamiskokouksesta 27.8.2011 lähtien. Hyväksyttiin, että Vasittu Luuta on sääntöjenkin perusteella "paikallishistoriallinen kulttuuriyhdistys", ei "kaikinpuolinen kehittämisyhdistys".
11. Muut asiat
Todettiin, että Koivumaan kyläretki 18.4.2013 onnistui erinomaisesti.
Todettiin, että kulttuuritoimelta on haettu avustusta 716 euroa tohtori Erika Sarivaaran kutsumiseksi Kolariin kertomaan statuksettomista saamelaisista kolarilaisesta näkökulmasta.
12. Kokouksen päättäminen
Puheenjohtaja päätti kokouksen kello 17.05.
Kokouksen puolesta,
Hilkka Oksala, Katariina Granat
puheenjohtaja sihteeri
Pöytäkirjan tarkastajina olemme lukeneet pöytäkirjan ja toteamme sen kokouksen kulun mukaiseksi.
Pöytäkirja tarkastettu hallituksen koouksessa Sieppijärvellä, 28.10.2013,
Matti Friman Jaakko Heikkilä
8.10.13
Jaukka elää!
Tällä sivulla jatkuu Jaukan suvun elämä...
Lue ensin blogissamme julkaistu tositarina siitä, mihin katosi Sieppijärven
saamelaisnimi Jaukka, sillä Jaukat ovat saamelaissuku, joka ei ole hävinnyt tai
kadonnut mihinkään, nimi vain. Sukunimestä ovat jäljellä tarinat, dokumentit,
perimätieto, paikannimet Jaukankenttä ja Jaukanlehto Sieppijärven Koivulassa –
ja noin 40 nimen käyttäjää Suomessa ja ulkomailla.
Tämä tarina saa siis alkunsa Sieppijärveltä, 1700-luvulta,
ja Nils Jaukasta. Lue tämä ensin
Mihin lähti Nils Jaukan pojanpojan (Johanin)
tytär, Brita Maria Johansdotter Jaukka?
Vuoden 1834–1840 kirkonkirjoihin on Sieppijärven kylän
asukkaiksi merkitty Jaukan
raitiolappalaisia (renvaktare Lappar).
Mikkel Nilsinpoika Jaukka
(1762 - 1833) ja vaimonsa Greta
Pehrsdotter (1759 - 1833) raivasivat
Jaativaara-nimisen uudistilan Sieppijärvelle. Täällä heille syntyi lapsia,
ensin tytär Brita Kaisa (1792 - 1836), ja sitten poika Johan Mikkelsson vuonna
1799. Pariskunta kuoli vuoden 1833 joulukuussa ja haudattiin Köngäsen
hautausmaalle Pajalaan.
Mikkel ja Greta Jaukan tytär Brita Kaisa syntyi 1792 ja kuoli 1836.
Poika JOHAN
Mikkelsson Jaukka (s. 1799) puolestaan meni naimisiin Jukkasjärveltä
tulleen (1811) Brita Olofsdotter Peiposen (1792 - 1857) kanssa.
Johan ja
Brita Jaukan lapset luetellaan kahdessa rippikirjassa (1834 – 1840 ja 1848 –
1855). Tyttäristä Anna-Kaisa syntyi 1828 ja kuoli 1839, pojista lapsena
puolestaan kuoli Johan Erik (1838 – 1839).
Johan ja Brita Jaukan lapsista siis kaksi kuoli nuorena,
mutta kun Johan ja Brita Jaukka (jostakin syystä) lähtivät Sieppijärveltä
Jaativaaran tilalta 5.6.1838, mukaan lähtivät lapset eli Olof (s. 1829) ja Brita Maria.
Brita Maria oli syntynyt perheensä joulunlapseksi 25.12.1832. Hän
oli vajaat 6-vuotias silloin, kun vanhemmat lähtivät pois Sieppijärveltä vuonna 1838.
Avioliittoon Aaro
Matinlompolon (myöh. Kankaan) kanssa
Tässäkin yhteydessä on muistutettava, että myös Brita Maria
Johanintytär Jaukka jatkoi saamelaissukunsa elämää, vaikka otti käyttöön miehensä
sukunimen Matinlompolo. Brita Marian mies Aaron oli omaa sukua Matinlompolo,
joka oli syntynyt 20.3.1830 Turtolassa. Aarosta tuli kruununtorppari Aaro
Kangas, joka asui perheineen Lankojärven rannalla.
Brita Mariasta tuli Aaron ensimmäinen vaimo, kun heidät
vihittiin Ylitorniolla 22.10.1854. He saivat neljä lasta, joista vanhin, Johan Kangas syntyi heti juhannuksen päätteeksi
27. kesäkuuta 1855. Toinen lapsi Erik kuoli vauvana 1857. Vanhin tytär Lena Stina syntyi 1858, ja hänestä tuli
myöhemmin Akseli Malmströmin
puoliso.
Nuorin lapsista oli Iwar Kangas, joka syntyi 1862.
Alla oleva kuva esittää Iwarin perhettä.
Lähde:
Matinlompolon sukukirja; Tuomo Waara, sukuyhdistyksen sihteeri.
3.9.13
Vaattojärvi. Kylä kuin Pariisi.1984.
Lapin Kansa. Päivyri. 1.9.2013.
Päiväkirja. Reijo Hietala.
reijo.hietala@lapinkansa.fi
Kylä kuin Pariisi julkaistaan Vasitun Luuan sivustolla kirjoittajan eli em. toimittajan luvalla.
KYLÄ KUIN PARIISI
Vaattojärvi nyt kuin Pariisi, julisti Lapin Kansan otsikko syksyllä 1984, lähes 30 vuotta sitten. Kolarilainen vireä kylä oli hankkinut 200 000 markan tievalot talkoillen ja tolppailloissa rahaa keräten. Kunnalta herui avustusta 70 000 markkaa.
Valoja urakoi länsikairassa moni muukin kylä. Kun ihmiset kokivat pimeät tiet vaarallisiksi, ryhtyivt he toimiin. Tarvittiin monet valoillat ja kakkuarpajaiset ennen kuin urakka olki valmis.
Kylät ja niiden hämmästyttävän tarmokkaat ihmiset jaksoivat puskea tavoitetta kohden.
Vaattojärvi nousi mieleen silmäillessäni uutista, kuinka valtio alkaa sammutella öisin valoja hiljaisimmilta teiltä energiaa säästääkseen. Lapissa säästö aloitettiin jo parikymmentä vuotta sitten.
Vaattojärvellä ei tyydytty pelkkiin tievaloihin. Sitä ennen oli talkoiltu valaistu kuntorata.
Kuvassa Vaattojärven aikoinaan talkoiltu valaistu kuntorata, joka edelleen on myös kyläkoulun käytössä.
Myöhemmmin pystytettiin komea 200 neliön tanssipaviljonki järven rannalle. Metsänomistajat lahjoittivat hirsiä ja sahatavaraa.
Liekö vastaavaa huvipaikkaa Pariisissakaan? Ainakaan mutterin muotoista.
Eiffel-tornin tavoin taivasta tavoitteli vaattojärvisen eläkeläisen pihaansa rakentama puinen torni television antennia varten. Kylä jää lähivaarojen katveeseen Ylläksen mastosta.
Vuosien paini isojen ja vähän pienempieen herrojen kanssa piti käydä ennen kuin tilanne parani. Voitto tuli, kertoi talon isäntä myöhemmin.
Sitkeitä sissejä. Nostan hattua.
Kirjoittaja on Lapin Kansan toimittaja.
1.9.13
Juha Joona (2013). Kuka kuuluu alkuperäisväestöön - historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin.
Lakimies 4/2013 s. 734–755
Juha Joona
Kuka kuuluu alkuperäiskansaan – historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin
Hakusanat: saamelaiset, saamelaismääritelmä, alkuperäiskansa, alkuperäiskansaoikeudet
1. Johdanto
Vuonna 1989 solmitun ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi on ollut Suomessa pitkään keskustelun kohteena. Toinen alkuperäisväestön kannalta merkittävä sopimus on vielä valmistelun kohteena oleva Pohjoismainen Saamelaissopimus, jota koskeva luonnos valmistui vuonna 2005.
Näiden sopimusten ratifiointi tarkoittaisi alkuperäisväestön oikeuksien ja aseman merkittävää vahvistumista
Suomessa. ILO-sopimuksen voimaansaattaminen on kuitenkin edennyt
hitaasti. Syynä on ollut erityisesti kysymys sopimuksen maaoikeusartikloista sekä se, keitä tulisi pitää sopimuksen subjekteina.
Sekä Saamelaissopimuksessa että ILO-sopimuksen ratifioinnissa lähtökohtana on ollut saamelaiskäräjälain (laki saamelaiskäräjistä, 974/1995) saamelaismääritelmä.
On katsottu, että sopimusten kohteena ovat henkilöt, jotka on merkitty niin sanotulla kieliperusteella saamelaiskäräjälaissa tarkoitettuun vaaliluetteloon.
Sen sijaan ei ole juurikaan pohdittu sitä, miten tämän määritelmän mukaan määräytyvät henkilöt täyttävät ne kriteerit, joihin itse sopimuksissa viitataan.
ILO-sopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan sopimus koskee sellaisia henkilöitä, jotka polveutuvat sen alueen alkuperäisestä väestöstä, johon maa kuuluu, ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan.
Lisäksi edellytetään, että sopimuksen täytäntöönpano on ratkaistava joustavasti, »kunkin maan erityisolosuhteet huomioon ottaen» (1 ja 34 artikla).
Sopimukset sisältävät myös muita lähtökohtia ja toteamuksia. Saamelaissopimuksen mukaan saamelaisia ei ole aikojen kuluessa kohdeltu samanarvoisena kansana, mistä syystä saamelaiset ovat joutuneet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi. Sopimuksessa puhutaan myös saamelaisten »historiallisesta kotimaasta», jossa saamelaisilla on sopimuksen mukaan oikeuksia maa- ja vesialueisiin ja niiden luonnonvaroihin.
Saamelaissopimuksen mukaan näiden alueiden pitkäaikainen käyttö muodostaa myös perustan saamelaisten yksilölliselle tai yhteisölliselle omistusoikeudelle muun muassa kansallisen lainsäädännön »pitkäaikaista
käyttöä koskevien sääntöjen mukaan.»
ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan hallitusten on määriteltävä alkuperäiskansan perinteisesti asuttamat
maat ja taattava tehokas suoja niiden omistus-ja hallintaoikeudelle.
Tavoitteena tässä kirjoituksessa on pyrkiä selvittämään myös sitä, miten näitä sopimuksissa mainittuja kysymyksiä tulisi tulkita suomalaisessa kontekstissa.
Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä?
Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka ovat joutunet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi, ja mitä nämä epäoikeudenmukaisuudet ovat olleet? Mikä on se alue, jonka voidaan katsoa muodostavan saamelaisten historiallisen kotimaan, jossa saamelaisilla on erityisiä maaoikeuksia ja oikeuksia luonnonvaroihin?
Kaikille edellä mainituille kysymyksille on yhteistä se, että ne liittyvät varsin kaukaisiin historiallisiin tapahtumiin. Vastausten saamiseksi on siis välttämätöntä palata kauemmaksi menneisyyteen kuin mitä oikeudellisessa tutkimuksessa on normaalisti tapana. Tässä näkökulma on kuitenkin ensisijaisesti lainopillinen
eikä oikeushistoriallinen. Kirjoituksessa keskitytään seikkoihin, jotka auttavat ymmärtämään tämän päivän lainvalmistelussa esiin nousseita kysymyksiä.
Lopuksi näitä tietoja arvioidaan suhteessa niihin esityksiin, joita mainittujen sopimusten osalta on tehty.
2. Saamelaisten asuma-alue 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella
Ruotsin pohjoisin alue oli 1600- ja 1700-luvuilla jaettuna niin kutsutulla lapinrajalla kahteen erilliseen alueeseen: yhtäältä Pohjanlahden rannikkopitäjissä asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten talonpoikien alueisiin ja toisaalta tämän rajan pohjoispuolella eläneiden saamelaisten asuinalueeseen.
Lapinrajan pohjoispuolella sijainnut historiallinen Lapinmaa oli jakaantunut kuuteen hallintoalueeseen,
joita olivat Ångelmanlannin, Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion ja Kemin Lapinmaat.
Niistä nykyisen Suomen alueella sijaitsi Kemin Lappi kokonaisuudessaan ja lisäksi osa Tornion Lappia.
Saamelaisia asui myös tämän rajan eteläpuolella, erityisesti Tornion- ja Ounasjokien välisellä alueella aina 1900-luvulle asti. Lappalaisista poropaimenista Tornion- ja Kemijokilaaksoissa, ks. esimerkiksi J. Juhani Kortesalmi: Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. Tampere 2007 s. 113–117.
Kukin Lapinmaa oli jakaantunut lapinkylien alueisiin. Nykyisen Pohjois-Suomen alueella sijaitsivat kokonaan tai osittain Tornion Lapin lapinkylät eli Rounala, Suonttavaara ja Peltojärvi (nykyisen Enontekiön alueella) sekä Teno ja Utsjoki (nykyisen Utsjoen kunnan alueella).
Kemin Lapin lapinkylät olivat Maanselkä, Kitka, Kuolajärvi, Keminkylä, Sompio, Sodankylä, Kittilä ja Inari. Nämä metsäsaamelaisten lapinkylät kattoivat nykyisten Kuusamon, Posion, Sallan,
Savukosken, Sodankylän, Pelkosenniemen, Kittilän ja Inarin kuntien alueen.
Pääsäännön mukaan kuhunkin lapinkylään kuuluvilla saamelaisilla oli yksinoikeus kylän alueen käyttöön. Käytännössä tätä oikeutta käytettiin metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon harjoittamiseen. Kylän alue oli jaettu yksittäisten perheiden hallinnassa olleisiin veromaihin, mutta elinkeinosta riippuen kylän aluetta voitiin käyttää myös yhteiseen lukuun.
Molemmissa tilanteissa käytäntö oli kuitenkin se, että kylään kuuluvilla saamelaisilla oli hallinnollisten
päätösten ja oikeuskäytännön mukaan pääsääntöisesti muut poissulkeva oikeus kylään kuuluvien alueiden hallintaan ja käyttöön.
Saamelaisten maaoikeuden juridisesta luonnehdinnasta on esitetty erilaisia käsityksiä. Vallitseva kanta on ollut, että alueet ovat olleet kruunun maata ja kuuluvat nykyään Suomen valtiolle.
Kuitenkin jo vuonna 1912 Vaasan hovioikeuden presidentin Isak Fellmanin julkaisemista käräjäpöytäkirjoista käy selville, että kihlakunnanoikeudet muun muassa myönsivät lainhuutoja lappalaisten hallussa oleviin maa- ja vesialueisiin. Fellmanin mukaan tällaisia päätöksiä löytyy erityisesti 1600-luvulta, mutta ne eivät olleet harvinaisia tämän jälkeenkään.
Kymmenen vuotta myöhemmin ruotsalainen oikeushistorioitsija Åke Holmbäck toteaa, että vielä vuonna 1739 Kemin Lapissa kihlakunnanoikeus katsoi, että alueet ovat veroluontoisia eli yksityisen omistusoikeuden kohteena olevia alueita.
Kysymys alkuperäisväestön oikeudesta on ollut myös tuomioistuimen ratkaistavana Ruotsissa nk. verotunturioikeudenkäynnissä. Siinä kantajana olleet saamelaiset katsoivat, että heillä oli valtiota parempi oikeus erääseen Pohjois-Jämtlannissa sijaitsevaan tunturialueeseen. Tässä oikeudenkäynnissä oikeudelle
esitettiin myös nykyisen Pohjois-Suomen alueelta olevaa aineistoa.
Antamassaan päätöksessä oikeus katsoo, että nimenomaan nykyään Suomen alueella sijainneissa Lapinmaissa tuomioistuimet pitivät saamelaisten oikeutta vastaavana oikeutena kuin mitä talonpojilla oli käyttämiinsä alueisiin eli veromiehenoikeutena.
Lapinkylien alueella asuneiden saamelaisten tuli suorittaa lappalaisilta kannettua, niin kutsuttua lapinveroa. Kunkin lapinkylän alueella eläneet, lapinverosta veronmaksuvelvolliset saamelaiset on lueteltu lapinkylittäin 1600-ja 1700-luvuilla laadituissa maa- ja veronkantokirjoissa. Maa- ja veronkantokirjat
muodostavat samalla myös luettelon alueen alkuperäisestä väestöstä sekä niistä henkilöistä, joille saamelaisten vahva maaoikeus kyseisenä ajanjaksona kuului.
3. Vuoden 1673 Lapinmaiden asutusplakaatti
Hallintoviranomaiset ja tuomioistuimet lähtivät vielä 1670-luvun alussa siitä, että lapinkylien alueelle ei ollut mahdollista asettua asumaan vastoin lappalaisten tahtoa. Vuonna 1673 annettu Lapinmaiden asutusplakaatti toi kuitenkin muutoksen tähän käytäntöön.
Asutusplakaatin katsotaan syntyneen Länsipohjan läänin maaherran Johan Graanin aloitteesta. Syinä plakaatin antamiseen olivat Nasatunturin hopeakaivoksen työvoimapula, pohjoisten alueiden puolustaminen sekä alueiden hyödyntäminen maanviljelyksen ja karjanhoidon kautta.
Graanin käsityksen mukaan nämä kysymykset saataisiin ratkaistua, jos suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita saataisiin muuttamaan Lapinmaihin.
Lapinrajan pohjoispuolelle muuttaville luvattiin 15 vuoden vapautus kaikista veroista ja maksuista. Plakaatissa uudisasukkaille annetaan oikeus asettua asumaan Lapinmaahan ja ottaa asuttavakseen ne asuinpaikat, jotka heistä sopivimmilta näyttävät ja joihin heidät voi sijoittaa.
Uudisasukkaitten maankäytöllinen asema jäi kuitenkin avoimeksi. Tämän voi ymmärtää sitä taustaa vasten,
että lähtökohtaisesti väestöryhmien välille ei katsottu syntyvän kilpailua, koska ne harjoittivat erilaisia elinkeinoja. Uudisasukkaitten tuli keskittyä maanviljelykseen ja karjanhoitoon.
Saamelaiset taas saivat toimeentulonsa metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta.
Aikaisemmin vallinneen käsityksen mukaan Graan teki esityksensä hyvässä uskossa. On katsottu, että hänen tuntemallaan alueella Uumajan ja Tornion Lapissa lappalaiset olivat niin kutsuttuja porolappalaisia, kun taas uudisasukkaat olivat lähinnä karjanhoitajia.
On oletettu, että Graan ei tuntenut Kemin Lapin olosuhteita. Tälle alueelle muuttaneet suomalaiset eivät kuitenkaan olleet karjankasvattajia sen enempää kuin peltoviljelyä harjoittavia maanviljelijöitäkään,
vaan kaskeajia, joiden liikkuva elämäntapa perustui laajojen metsäalueiden polttamiseen. Kemin Lapin metsälappalaisten elinkeinon perustana ei taas ollut ensisijaisesti poronhoito vaan villipeuran ja turkiseläinten pyynti sekä kalastus.
Erehtyikö Graan vai tiesikö hän, mitä plakaatin antamisesta seuraisi Kemin Lapissa? Muutama vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessaan Mauno Hiltunen tulee hyvin perustein siihen tulokseen, että käsitys plakaatin valmistelijan hyväuskoisuudesta vaatii tarkistusta.
Hiltusen mukaan Graan oli perillä metsälappalaisten elämäntavasta, joka kuitenkin näyttäytyi valtiovallan näkökulmasta tuottamattomana.
Pyyntikulttuuriin perustuvan elämäntavan haluttiin väistyvän uudisasutuksen tieltä. Sen sijaan tunturialueiden poropaimentolaisuuden voitiin nähdä tukevan valtiovallan tavoitteita. Näin tapahtui myös käytännössä. Uudisasukkaitten saapumisella oli vain vähän vaikutusta tunturialueiden täysnomadiseen
poronhoitoon.
Eteläisimpien lapinkylien eli Maanselän ja Kitkan alueelle uudisasukkaita alkoi saapua pian plakaatin antamisen jälkeen.
Vuoden 1683 käräjillä lappalaiset kertoivat uudisasukkaitten vallanneen heiltä suuren Kitkajärven. Oikeus tuomitsi Kitkajärven kalastuksen lappalaisille, ja vastaajille jo aikaisemmin asetettu uhkasakko määrättiin maksettavaksi.
Vuoden 1685 käräjillä lappalaiset valittivat heidän vanhoille takamailleen ja nautinnoilleen asettuneista suomalaisista, jotka kaskeavat aivan lähellä heidän asuinpaikkojaan ja kotasijojaan, minkä seurauksena
kaikki eläimet ja riista kaikkoavat, koska näille ei löydy enää laidunta ja ravintoa.
Sompiossa vuonna 1687 pidetyillä lapinkylien yhteisillä käräjillä Maanselän ja Kitkan epätoivoiset lappalaiset – kyyneleet silmissä, kuten käräjäpöytäkirjassa poikkeuksellisesti todetaan – valittivat, että joukko suomalaisia oli luvatta ja väkivaltaisesti asettunut heidän ylimuistoisiin metsiinsä ja maillensa.
Nämä olivat kaskeamalla polttaneet heidän parhaat riistametsänsa ja porolaidunmaat, niin että lappalaisten kesyt porot olivat laidunten puutteessa karanneet muille alueille. Vuoden 1690 käräjillä lappalaiset sanovat villieläinten pakenevan kokonaan pois heidän mailtaan suomalaisten kaskeamisen vuoksi.
Kantajat toteavat, että jos vastaajien sallitaan olevan kauemmin heidän maillaan, he joutuvat kokonaan perikatoon. Oikeus määrää, että vastaajien tulee muuttaa pois lappalaisten mailta Kuninkaankaaren 28 luvun mukaisesti.
Vuonna 1707 kiellettiin uudistilallisia 40 hopeataalarin sakon uhalla aiheuttamasta lappalaisille haittaa kalastuksessa tai metsästyksessä heidän yksityisillä veromaillaan, koska se aiheuttaa lappalaisten täydellisen tuhon.
Uudisasukkaat olivat »kovaa ja taipumatonta väkeä», kuten maaherra eräässä kirjeessään heitä kuvaa. Monessa tapauksessa uudisasukkaat eivät suostuneet saapumaan käräjille, vaikka heidät oli sinne haastettu. Tuomioistuimet kyllä antoivat päätöksiä, joilla saamelaisten oikeudet pyrittiin turvaamaan, mutta monissa
tapauksissa niitä ei pantu täytäntöön.
Lappalaisten asemaa vaikeutti myös se, että paikalliset viranomaiset, kuten pappi ja nimismies, asettuivat kiistoissa uudisasukkaitten puolelle.
Metsäsaamelaisten asema heikkeni 1700-luvun kuluessa. Uudisasukkaat eivät aluksi osallistuneet lainkaan lapinkylän yhteisiin maksuihin ja muihin rasituksiin.
Vuoden 1721 käräjillä Sompion lapinkylän saamelaiset pyysivät, että oikeus joko määräisi kylän alueelle saapuneet uudisasukkaat osallistumaan kylän yhteisiin rasituksiin tai määräisi nämä kokonaan siirrettäväksi pois kylän alueelta, koska uudistilalliset ovat asettuneet heidän mailleen ja kalavesilleen
käyttäen niitä lappalaisten vahingoksi.
Vuoden 1759 käräjillä lappalaiset kertoivat, että majavia eli alueen tärkeintä turkisriistaa saatiin enää hyvin vähän, koska he olivat köyhyytensä vuoksi joutuneet pyytämään sekä suuria että pieniä majavia, jotta he olisivat selvinneet.
Samalta ajalta on Sodankylän kirkkoherra Henrik Wegeliuksen kirjoitus, jonka mukaan alueelle saapuneet uudisasukkaat, jotka olivat ottaneet käyttöönsä parhaat asuinpaikat, ovat varsin varakkaita.
Sen sijaan monet kansallisuudeltaan lappalaiset (nationella lappar), jotka harjoittavat maanviljelystä ja karjanhoitoa, tulevat huonommin toimeen kuin uudisasukkaat.
Mutta mitä tulee varsinaisiin eli pelkästään pyyntiä harjoittaviin lappalaisiin, joita seurakunnassa oli
Wegeliuksen mukaan melkoinen määrä, oli heidän köyhyytensä ja kurjuutensa
niin suurta, että »hän ei pysty sitä sanoin kuvailemaan».
Kuten edellä todettiin, kunkin veromaan haltijana ollut lappalainen merkittiin lapinkylittäin maa-ja veronkantokirjoihin lapinveron maksajaksi. Kemin Lapin lapinkyliä koskevassa maakirjassa tapahtuu kuitenkin 1760-luvulla muutos.
Kun vielä vuonna 1762 lapinveromaiden haltijat on merkitty lappalaisiksi samalla tavalla kuin aikaisemminkin, seuraavan vuoden maakirjassa heidät on siirretty Inaria lukuun ottamatta uudistilallisten joukkoon.
Muutoksen taustalla oli aivan ilmeisesti se, että suuri osa alueen saamelaisista oli tässä vaiheessa ryhtynyt harjoittamaan ainakin jonkinasteista maanviljelystä.Tämä oli ollut välttämätöntä siitä syystä, että toimeentulon saaminen pelkästään lappalaiselinkeinoista ei ollut mahdollista enää sen jälkeen, kun suomalaiset
uudisasukkaat ryhtyivät kilpailemaan samoista resursseista.
Toisaalta vain perustamalla uudistilan oli mahdollista turvata oikeus (uudistilalle) merkittyjen
järvien ja alueiden käyttöön.
Veroluetteloissa vuonna 1763 tapahtuneesta muutoksesta riippumatta luontaiselinkeinoon perustuva elämäntapa jatkui monen kohdalla samalla tavalla kuin aikaisemminkin.
Vuonna 1759 oikeudelle kerrotaan, että vaikka lappalaiset olivat perustaneet uudistiloja, he eivät paneutuneet maanviljelykseen vaan viettivät koko kesän enimmäkseen kalassa ja metsässä.
Vaikka Kemin Lapin saamelaiset, Inaria lukuun ottamatta, olivat nyt muodollisesti uudisasukkaita, tämä
ei tarkoittanut, että heidän elämäntapansa tai kulttuurinsa olisi sen seurauksena kadonnut. Vaikka yksittäisiä poikkeuksiakin oli, monen kohdalla tilanne oli tämän jälkeenkin se, että toimeentulo saatiin edelleen metsästyksestä, kalastuksesta ja yhä enemmän poronhoidosta.
On katsottu, että esimerkiksi Sompion ja Keminkylän vanhojen lapinsukujen talolliset elivät vielä 1800-luvun loppupuolella »puolilappalaisina», joille poronhoito oli tärkeä elinkeino yhdessä karjanhoidon,
metsästyksen ja kalastuksen kanssa.
Myös Kemin Lapin metsäsaamelaisten käyttämä lapinkieli, niin kutsuttu metsälappi, säilyi pitkään tämän jälkeen. Näin on siitäkin huolimatta, että erityisesti opetuksesta vastaava kirkko yritti saada saamenkielen käyttämisen loppumaan.
Kuusamon papisto esitti 1700-luvun alussa, että sellaisille lappalaisille, jotka eivät osanneet ääntää oikein suomenkieltä tulisi antaa ruumiillista kuritusta. Vaikka Kuusamossa oli ilmeisesti myös menetelty tällä tavalla, näin pitkälle menevä rangaistus ei saanut tukea tuomiokapitulissa.
Vuosina 1748 ja 1751 antamassaan seurakuntakertomuksessa Kemijärven kappalainen katsoi, että lapinkielen käyttö seurakunnallisessa opetuksessa on ehdottoman tarpeetonta. Härnosandin tuomiokapituli katsoi vuonna 1751 tekemässään esityksessä, että »kuta enemmän lapinkieli taantuu, sitä enemmän kansa edistyy tiedoissa ja tavoissa».
Virkamiesten asennetta kuvaa myös lääninrovasti Zimmermanin menettely. Vieraillessaan 1760-luvulla Sompiossa, hän uhkasi lyödä halolla erästä saamelaista, joka oli rohjennut puhua rovastin kuullen lapsilleen lappia – tuota pirunkieltä!
Tästä huolimatta keminlappia tiedetään osatun vielä 1800-luvulla. Vuoden 1928 komiteanmietinnön mukaan Sodankylän eteläosissa, kuten Kieringissä, Unarissa ja Luusuassa, puhuttiin vielä 1800-luvun puolivälissä yleisesti lappia.
Eräiden tietojen mukaan lapinkieltä olisi osattu vielä 1930-luvulla. Voi olla, kuten on oletettu, että viranomaisten asenteen vuoksi kieltä käytettiin vain yksityisesti, oman väen kesken.Lapinpuvun käyttö vakiintui vähitellen poromiehen asuksi, jota käytettiin lähinnä poronhoitotöissä. Näin oli asianlaita vielä
1970-luvulle tultaessa.
Sama kehitys jatkui myöhemmin myös pohjoisimmassa Lapissa. Enontekiölle ensimmäiset uudisasukkaat olivat saapuneet jo ennen plakaatin antamista.
Peltojärven vähälukuiset metsäsaamelaiset merkittiin uudisasukkaiksi, erityisesti
1760-luvulla. Ensimmäinen suomalainen uudistila perustettiin Inariin vuonna 1758. Jo tätä aikaisemmin Tenon rannalle oli saapunut uudisasukkaita.
Myös Utsjoella ja Inarissa uudisasutus eteni siten, että alueen kalastajalappalaiset
hankkivat itselleen uudistiloja. Uudistilalliseksi merkittyjen henkilöiden saamelaismerkinnät jäivät pois asiakirjoista.
4. Poronomadismin saapuminen nykyisen Suomen alueelle
Suurporonhoidon eli täysnomadismin alkuajankohtaa ei tiedetä, mutta viimeistään 1500-luvulla sen on katsottu olleen vallitseva elinkeino nykyisen Ruotsin alueen eteläisissä lapinmaissa. Täysnomadismi perustui suurten porolaumojen jatkuvaan paimentamiseen ja niiden kanssa tehtäviin pitkiin muuttomatkoihin.
Kesäksi saavuttiin Jäämeren rantaan, talveksi palattiin sisämaan metsäseuduille. Vuosittain tehtävän muuttomatkan pituus saattoi olla useita satoja kilometrejä.
Uusi elinkeino levisi vähitellen yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Viimeistään 1600-luvun alussa se oli saavuttanut nykyisen Suomen Käsivarren alueen ja levittäytyi sieltä edelleen itään.
Utsjoelle poropaimentolaisuus oli levinnyt jo 1700-luvun alkuun mennessä.
Alati kasvava laidunpaine hävitti tunturialueiden alkuperäisen kyläjärjestelmän ja sukujen perinteiset nautinta-alueet. Enontekiön tunturialueella alueiden käyttö perustui yksityisten veromaiden käyttöön vielä 1730-ja 1740-luvuilla. Tässä vaiheessa täysnomadismi oli vielä yhteydessä veromaiden hallintaan. Poromäärien kasvaessa tätä aluejakoa ei ollut enää mahdollista pitää voimassa, ja alueita alettiin käyttää kollektiivisesti
porojen laiduntamiseen.
Ruotsi ja Tanska jakoivat pohjoisen tunturialueen vuonna 1751 solmitulla Strömstadin rajasopimuksella. Sopimuksen lisäpöytäkirjassa kuitenkin sovittiin, että koska lappalaiset tarvitsevat molempien valtakuntien alueita, sallitaan heidän syksyisin ja keväisin muuttaa poroineen vanhan tavan mukaan rajan yli
valtakunnasta toiseen.
Strömstadin sopimuksen solmimisen aikoihin porosaamelaisia siirtyi kuitenkin rajan yli vielä vähäisessä määrin.
Näissä olosuhteissa tapahtui merkittävä muutos 1800-luvun alkupuolelle tultaessa. Asukasluku kasvoi ja Kautokeinon ja Karasjoen lappalaiset suurensivat porolaumojaan niin, että niillä ei ollut enää riittävästi laidunta Norjan rajojen sisäpuolella.
Sen vuoksi lappalaiset alkoivat käyttämään hyväkseen niitä oikeuksia, jotka Strömstadin rajasopimus heille soi. He kuljettivat laumansa talvisin suurin joukoin Suomen puolelle.
Muuttolappalaisten useisiin kymmeniin tuhansiin yksilöihin kasvaneen porolaumat aiheuttivat Suomen puolella asuville lappalaisille haittaa ja vahinkoa.
Traktaatin mukaan vanhat veromaat eivät kuuluneet niihin laitumiin, joilla poroja oli sallittua laiduntaa, mutta käytännön vaikutusta tällä määräyksellä ei ilmeisesti ollut. Vuonna 1834 Suomen puolella laskettiin laiduntavan 50 000–80 000 Norjan poroa, vuonna 1840 jopa 100 000.
Vuonna 1839 ilmoitetaan Norjan porojen aiheuttavan yleistä hävitystä Utsjoen seurakunnan alueella.
Norjan lappalaiset veivät Utsjoelta vuosittain kymmeniä porokuormia jäkälää ja korjasivat joskus heinääkin.
Enontekiön tilanteesta kerrottiin vuonna 1846, että puun saanti oli hyvin vaikeaa, koska »norjalaiset
lappalaiset olivat jo kauan sitten tuhonneet metsät». Vaikeimmaksi tilanne
muodostui kuitenkin Inarissa, jossa vuonna 1844 norjalaisten ilmoitettiin hävittäneen satoja Inarin metsäsaamelaisten villipeuranansoja.
Inarin Muddusjärven kyläläiset valittivat, että Norjan lappalaisten ilmestyminen heidän yksityisille
peuramailleen Petsikko-ja Muotkatuntureille oli hävittänyt suurriistan, josta aikaisemmin oli saatu 120–150 teurasta vuosittain.
Kautokeinon, Karasjoen ja Aviovaaran lappalaiset olivat lopettaneet Paadarin kylän peuranpyynnin Marasti, Skietsan- ja Peltotuntureilla niin, että vuosisaalis oli vähentynyt kymmeneen yksilöön. Porolaumat myös kuluttivat Inarin lappalaisten porolaidunta ja veivät mukanaan paitsi peuroja myös paikallisten poroja.
Myös kirjallisuudessa on katsottu, että tunturilappalaisten suurten porokarjojen saapuminen metsälapin entisten lapinkylien alueille aiheutti peurakantojen romahtamisen.
Kahdenkymmenen vuoden tuloksettomien neuvottelujen jälkeen Norjan ja Suomen välinen raja suljettiin Suomen (Venäjän) toimesta vuonna 1852. Tämä tarkoitti sitä, että Norjan poronomadit menettivät Suomen puolella sijaitsevat laitumet. Rajasulkua seuranneiden vuosikymmenten aikana tunturilappalaisia
muutti etelämmäksi nykyisen Pohjois-Suomen alueelle.
Utsjoelta muutti vuonna 1865 yhteensä 12 tunturilappalaista Inarin puolelle. Vuosina 1880–1920 Inariin muutti Utsjoelta ja Utsjoen kautta 63 tunturilaista, ja vuosina 1870–1899 Kautokeinosta, Enontekiöltä ja Karessuvannosta muutti suurten porokarjojen kanssa viitisenkymmentä tunturilappalaista Pohjois-Sodankylään entisen Sompion lapinkylän alueelle.
5. Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä
Saamelaiskäräjälain kieliperusteisen saamelaismääritelmän taustalla on vuonna 1962 Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Kittilän ja Sodankylän pohjoisosissa toteutettu haastattelututkimus. Haastattelut tekivät nuoret saamelaisopiskelijat maisteri Karl Nickulin ohjaamana.
Tehtävänä oli haastatella sellaiset henkilöt, joiden »vanhemmista tai isovanhemmista jollain on, tai on ollut,
saamen kieli ensimmäisenä kielenään». Tällaisia henkilöitä löytyi 3 852.
Karl Nickulin poika Erkki Nickul täydensi myöhemmin vuonna 1962 kerättyjä tietoja pro gradu-tutkielmaansa liittyen. Hän toteaa, että tässä täydennysvaiheessa hän turvautui paljolti toisen käden tietoihin.
Hän myös lisäsi vuoden 1962 määritelmään kohdan, jonka mukaan »henkilöä, jonka ensiksi oppima kieli
on saame pidetään saamelaisena.» Kysymys oli hänen mukaansa »alkujaan suomalaisista henkilöistä, jotka kuitenkin ovat yleisen käsityksen mukaan saamelaisia henkilöitä.»
Hän myös toteaa, että hän ei edes yrittänyt selvittää niiden henkilöiden lukumäärää, jotka kylläkin täyttivät asetetun kriteerin, mutta asuivat muualla kuin Pohjois-Lapissa.
Saamelaismääritelmä oli esillä myös vuonna 1973 mietintönsä jättäneessä saamelaiskomiteassa.
Komitea toteaa, että »saamelaisten määrän täsmällinen arvioiminen on erittäin vaikeaa, koska se riippuu saamelaisten määrittelemisestä».
Komitean mukaan eri aikoina ja eri Pohjoismaissa kansalaisia on lueteltu saamelaisiksi hyvinkin eri perusteilla, mikä on aiheuttanut tilastotietojen vaihtelua ja horjuvuutta. Lopuksi mietinnössä todetaan, että Suomessa on saamelaisten määrittelyssä pantu keskeinen paino kielelle, kun taas Ruotsissa saamelaisuus
perustuu poronhoidon harjoittamiseen.
Samana vuonna annettiin asetus saamelaisvaltuuskunnasta. Asetuksessa saamelaisella tarkoitettiin henkilöä, »joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yhden Pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen mukaan, taikka muuten, todetaan oppineen
saamen kielen ensimmäisenä kielenään».
Vuoden 1995 saamelaiskäräjälaki sisälsi ensimmäisen laintasoisen määritelmän saamelaisesta. Lain 3 §:n mukaan saamelaislaissa saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että:
1) hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on
oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään;
2) hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-,
tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa, taikka
3) ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä
äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.
Saamelaiskäräjälain mukaan vaaliluetteloon merkitsemisestä päättää saamelaiskäräjät (lain 23–26d §). Keskeinen peruste on ollut ensimmäinen kohta eli kieliperuste. Oikeuskäytännöstä käy selville, että saamelaiskäräjien noudattama linja on varsin pidättyväinen sen suhteen, kenellä katsotaan olevan oikeus tulla
merkityksi vaaliluetteloon.
Saamelaiskäräjät oli hylännyt muun muassa hakemuksen, jossa hakija perusteli hakemustaan kirjallisella, kahden saamenkielisen todistajan allekirjoittamalla todistuksella. Todistuksen mukaan todistuksen antaja oli useasti keskustellut hakijan isän kanssa saamenkielellä.
Saamelaiskäräjät eivät myöskään pitäneet luotettavana hakijoiden äidin isoäidin virkatodistusta, johon tämän äidinkieleksi oli merkitty saamenkieli. Hakija ei myöskään menestynyt valituksessa, jossa hän toteaa, että hänen isänsä kymmenestä sisaruksesta neljä on merkitty vaaliluetteloon, mutta toisia ei ole hyväksytty
vaaliluetteloon.
Saamelaiskäräjät saattoi hylätä hakemukseen äänin 7–7, puheenjohtajan äänen ratkaistessa tai hyväksyä hakemuksen äänestystuloksella 8–7.
KHO hylkäsi näistä päätöksistä tehdyt valitukset. Myös kaikki valituksissa esitetyt vaatimukset suullisten käsittelyjen järjestämisistä näytön esittämistä varten hylättiin ilmeisen tarpeettomina.
Myöhemmästä käytännöstä voidaan mainita saamelaiskäräjien vaalilautakunnan oikaisuvaatimusta koskeva päätös vuodelta 2007, jossa hakija oli pyytänyt, että hänet merkitään vaaliluetteloon sillä perusteella, että hänen siskonsa ja veljensä oli hyväksytty vaaliluetteloon. Vaalilautakunta hylkäsi oikaisuvaatimuksen
katsoen muun muassa, että henkilön hyväksyminen äänioikeutetuksi olisi »alkuperäiskansan vastentahtoista sulauttamista pääväestöön».
Nykyistä järjestelyä voidaan pitää ongelmallisena erityisesti siitä syystä, että henkilön
merkitsemisestä vaaliluetteloon päättävät saamelaiskäräjille valitut henkilöt. Heidän näkökulmastaan
kysymys on siitä, ketkä tulevat äänestämään seuraavissa saamelaiskäräjävaaleissa.
Kun saamelaiskäräjille on ollut mahdollista päästä jo muutamalla kymmenellä äänellä, jokainen
sukulainen, naapuri, tuttava tai muu vastaava henkilö lisää mahdollisuutta, että henkilö
tulee valituksi myös seuraavissa vaaleissa. Eräistä päätöksistä saa sen käsityksen, että kielikriteerin
toteutumista koskevalla näytöllä ei ole välttämättä ollut ratkaiseva merkitys.
Lain 3 §:n 1 kohdan kielikriteeri on samanlainen kuin vuoden 1962 haastattelututkimuksen täydennetty kriteeri. Kyseinen tutkimus on myös nykyisen vaaliluettelon lähtökohtana. Saamelaiskäräjälain alkuperäisen 23 §:n mukaan käräjävaalien perusteena oli aikaisempien saamelaiskäräjävaalien vaaliluettelo, jota
Saamelaiskäräjien vaalilautakunta voi täydentää Pohjoismaisen saamelaisneuvoston
Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen tai muun vastaavan tiedon pohjalta.
Verrattuna aikaisempaan asetukseen saamelaiskäräjälaki sisälsi kuitenkin kaksi määritelmää koskevaa lisäystä. Toinen niistä oli 3 §:n uusi 3 kohta, jonka mukaan oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon on myös sellaisella henkilöllä, jonka vanhemmista vähintään toinen on merkitty äänioikeutetuksi.
Kun 1 kohdan kieliperuste suuntautuu menneisyyteen, tämä »jälkeläisperuste» suuntautuu
tulevaisuuteen. Henkilöllä on tulevaisuudessa oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon riippumatta siitä, kuinka kaukana menneisyydessä – sukupolvien määrästä riippumatta – hänen esivanhempansa on merkitty vaaliluetteloon, mikäli henkilöiden »välissä» olleet henkilöt on merkitty mainittuun luetteloon.
Lainkohta mahdollistaa myös sen, että luettelomerkinnän ei tarvitse koskea jokaista sukupolvea, vaan välissä voi olla henkilöitä, joita ei ole merkitty vaaliluetteloon. Riittävää on, että henkilö »olisi voitu merkitä» äänioikeutetuksi.
Saamelaiskäräjälaki sisälsi toisenkin saamelaismääritelmää koskevan uudistuksen.
Lain mukaan myös sellaisen henkilön jälkeläisellä, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto-tai henkikirjassa, oli oikeus tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Hallituksen esityksessä todetaan tältä osin lyhyesti lisäyksen syyksi se, että osa lappalaisten jälkeläisistä on saattanut kadottaa kielen jo niin kauan sitten, että heitä ei nykyisen määritelmän mukaan pidetä saamelaisina.
Näistä henkilöistä käytettiin nimitystä »lappalaisten jälkeläiset». Käsitellessään 1600-ja 1700-lukujen lapinkyliä hallituksen esityksessä todetaan, että lappalaiset päättivät lapinkylien alueiden käytöstä ja että oikeus ymmärrettiin omistusoikeudeksi.
Olisi voinut olettaa, että kyseisessä lainkohdassa olisi tarkoitettu tällaisten henkilöiden jälkeläisiä.
Hallituksen esityksessä kuitenkin ehdotettiin, että lainkohdassa mainittuina rekistereinä tulisivat kysymykseen vain vuoden 1875 ja sen jälkeiset maa-, veronkanto- ja henkikirjat.
Kun hallituksen esitystä käsiteltiin eduskunnassa, perustuslakivaliokunta totesi lausunnossaan yhtyvänsä lakitekstiin, mutta se katsoi, että asetuksella ei ole mahdollista säätää vuoden 1875 luetteloita laissa tarkoitetuiksi viranomaisrekistereiksi.
Tämä tarkoitti sitä, että saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohtaan ei tullut ajallista rajausta. Kun ensimmäiset käräjävaalit pidettiin vuonna 1999, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon haki tällä perusteella 1 128 henkilöä.
Lappalaisperusteen osalta vedottiin vuosien 1695–1870 luetteloihin merkittyihin esivanhempiin.
Saamelaiskäräjät hylkäsi kaikki lappalaisperustetta koskevat hakemukset. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen valitti 656 henkilöä. KHO hylkäsi valitukset lukuun ottamatta seitsemän henkilön valitusta, joista neljä oli vedonnut vuoden 1870 henkikirjaan merkittyyn lappalaiseen esivanhempaan.
Valitusten hylkäämistä KHO perusteli viittaamalla ILO-sopimukseen, saamelaiskäräjälain 1 §:ssä ilmaistuun lain tarkoitukseen ja siihen, että Ruotsissa ja Norjassa kieli on saamelaismääritelmän keskeinen peruste. Lisäksi vedottiin siihen, että kieliperuste koskee vain neljää sukupolvea.
Muina perusteina todetaan, että mainitut luettelot alkavat jo 1500-luvun puolivälistä, jolloin yhteys
ulottuisi paljon kauemmas kuin »kieliperusteinen tunnusmerkki».
Lopputulos oli siis se, että KHO asetti rajan 1870-luvulle. Ajankohta on sama, jonka perustuslakivaliokunta
poisti todetessaan, että se ei pidä tarkoituksenmukaisena täydentää lakitekstiä siten, että vain vuoden 1875 ja sen jälkeiset luettelot katsottaisiin lain tarkoittamiksi viranomaisrekisteriksi.
Kysymys tuli kuitenkin harkittavaksi uudelleen vuoden 2011 saamelaiskäräjävaalien yhteydessä.
Henkilö, jonka hakemus tulla merkityksi vaaliluetteloon lappalaisperusteella tuli hylätyksi, haki muutosta KHO:sta. Valittaja perusteli vaatimustaan mm. sillä, että hänen esi-isänsä oli merkitty vuoden 1825 maakirjaan, polveutumiseen alkuperäisväestöstä ja elämäntapaansa. Hän myös kritisoi
saamelaiskäräjiä YK:ssa tunnustettujen alkuperäiskansoja koskevien kansainvälisten
määrittelyjen vähättelystä.
KHO kumosi valituksenalaisen päätöksen. Oikeus perusteli päätöstä muun muassa sillä, että lainsäädännön esitöissä saamelaiskulttuuri on ymmärretty laajasti siten, että se ei koske pelkästään kielellisiä oikeuksia vaan myös perinteiset elinkeinot kuten metsästys, kalastus ja poronhoito kuuluvat saamelaisen kulttuurimuodon
piiriin.
Lisäksi oikeus viittasi kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen (SopS 37/1970). KHO:n päätöksessä todetaan, että käsite »rotusyrjintä» tarkoittaa muun muassa
syntyperään tai kansalliseen tai etniseen alkuperään kuuluvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta,
jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien tasapuolisen tunnustamisen,
nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen jollain julkisen elämän alueella.
KHO totesi tässä yhteydessä, että perustuslakivaliokunnan kantaa tuli pitää lain tulkinnan kannalta ratkaisevana, minkä vuoksi myös vuotta 1875 edeltävät luettelot voitiin ottaa huomioon. Luetteloille ei ollut asetettu takarajaa.
Silti KHO:n mukaan lakia ei ole tarkoitettu sovellettavaksi siten, että hyvin varhaisen esivanhemman merkitseminen mainittuihin luetteloihin »automaattisesti johtaisi siihen, että saamelaiseksi olisi katsottava kaikki tällaisen henkilön jälkeläiset».
Tältä osin oikeus viittaa 1500-lukuun ja toteaa, että tällöin saamelaisten määrä voisi nousta varsin suureksi ja todellinen yhteys saamelaiskulttuuriin ja saamelaisiin alkuperäiskansana voisi jäädä hyvin ohueksi.
KHO:n mukaan samalla on kuitenkin varmistettava, että kaikki ne saamelaisiksi itsensä kokevat,
joiden »itseidentifikaatiolle on riittävä, objektiivinen peruste, voivat nauttia tästä
oikeudesta osana alkuperäiskansaa».
6. Eräitä huomioita ja johtopäätöksiä
ILO-ja Saamelaissopimusten subjektia koskevan määritelmän
lähtökohtana on se, että kysymys on alkuperäiskansaan kuuluvasta henkilöstä.
Vaikka alkuperäiskansan määritelmästä voidaan esittää erilaisia käsityksiä, lähtökohtana pidetään kuitenkin useasti sitä, että tällaiset henkilöt polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä ja että he ovat säilyttäneet yhteyden perinteisten maa- ja vesialueiden käyttöön ja elinkeinojen harjoittamiseen.
Nämä kriteerit erottavat alkuperäiskansan muista vähemmistöistä.
ILO-sopimuksen mukaan kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat siitä väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtiorajojen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan.
Määritelmän lähtökohtana on siis polveutuminen ja nykyaikana kulttuurin säilyttäminen. Vaikka kysymys on ILO-sopimuksen sisältyvästä määritelmästä, määritelmän voitaneen ehkä katsoa sisältävän myös alkuperäiskansaa koskevan yleisemmän määritelmän.
Suomessa kysymys valloituksesta ja asuttamisesta liittyy vuoden 1673 asutusplakaatin antamiseen. Tämän säädöksen seurauksena suomalaiset uudisasukkaat saivat luvan ylittää lapinrajan ja asettua asumaan alkuperäisväestölle kuuluneille alueille.
Valtiorajojen muodostuminen tapahtui Täyssinän (1595), Strömstadin (1751) ja Haminan (1809) rauhoissa. Kysymys on siis siitä alkuperäisväestöstä, joka asutti lapinkylien alueita 1600- ja 1700-luvuilla. Nämä henkilöt on merkitty vuosittain saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohdassa tarkoitettuihin
maaveronkantokirjoihin.
Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisen lähtökohtana eivät ole kuitenkaan ILO-sopimuksessa olevat kriteerit vaan ensisijaisesti vuoden 1962 haastattelututkimus.
Tällöin asetetun kielikriteerin asettamista alkuperäiskansa-määritelmän lähtökohdaksi voidaan pitää ongelmallisena ensinnäkin siitä syystä, että metsäsaamelaiset menettivät kielensä nimenomaan viranomaisten toiminnan seurauksena.
Keskeisenä syynä oli valtiovallan aloittama suomalaisten muuttoliike, ja myöhemmin erityisesti opetuksesta vastannut kirkko pyrki kitkemään lapinkielen käytön Kemin Lapin saamelaisilta.
On myös otettava huomioon, että vuonna 1962 käyttöönotettua kielimääritelmää ei tarkoitettu
alkuperäiskansaa koskevaksi määritelmäksi. Lähtökohtana ei ollut, että asetetut kriteerit täyttävät henkilöt muodostaisivat alkuperäiskansan. Tällaista nimitystä ei edes käytetty.
Lisäksi voidaan viitata niihin ongelmiin, joka liittyvät haastattelemalla saatujen tietojen luotettavuuteen ja kattavuuteen sekä siihen, että haastatteluja tehtiin vain rajatulla alueella.
Alkuperäiskansa-näkökulmasta ongelmallisin on kuitenkin ajankohta. Voidaan kysyä, minkä vuoksi kyseinen ajankohta olisi tässä suhteessa ratkaiseva.
Jos haastattelut olisi tehty aikaisemmin, mukaan olisi epäilemättä tullut myös sellaisia sukuja, joihin kuuluvat henkilöt eivät enää 1960-luvulla täyttäneet asetettua kriteeriä. Jos taas haastattelut olisi tehty myöhemmin, tilanne olisi ilmeisesti päinvastainen.
Se, että haastattelut tehtiin juuri tuolloin, ei ole yhteydessä mihinkään sellaiseen ajankohtaan tai tapahtumaan, joka liittyisi alkuperäiskansan määrittelyä koskeviin kriteereihin.
Ajankohta ja kielikriteeri tarkoittivat käytännössä sitä, että saamelaisluetteloon tulivat merkityksi monet sellaiset henkilöt, joiden merkitseminen ei perustunut siihen, että he polveutuisivat alueen alkuperäisväestöstä.
Inarissa ja Pohjois-Sodankylässä kysymys oli alueelle vasta 1800-luvun lopulla muuttaneista porosaamelaisista.
Alueen alkuperäisiä asukkaita olivat metsäsaamelaiset, ja suomalaiset uudisasukkaat saapuivat alueelle 1700-luvulla. Tunturilaiset olivat siis jo kolmas väestöryhmä.
Valtaosa alkuperäisestä väestöstä polveutuvista henkilöistä jäi määritelmän ulkopuolelle. Ainoastaan osa Inarin kalastajalappalaisten jälkeläisistä enää tässä vaiheessa täytti asetetun kielikriteerin.
ILO-sopimuksen toinen kriteeri edellyttää, että alkuperäiskansaan kuuluvat henkilöt ovat säilyttäneet ainakin jotain perinteisistä instituutioistaan. On katsottu, että saamen kieli on se erottava tekijä, joka erottaa saamelaisen ja ei-saamelaisen, mutta edes vuonna 1962 ei edellytetty saamen kielen osaamista.
Riittävää oli, että henkilö ilmoitti, että vähintään yksi hänen isovanhemmistaan oli oppinut saamenkielen ensimmäisenä kielenään.
Nykyisen saamelaiskäräjälain määritelmän mukaan henkilö voi olla saamelainen riippumatta siitä, kuinka
monen sukupolven takana tällainen ilmoitettu henkilö on. Tällä hetkellä kielimääritelmän
mukaisia saamelaisia on noin 9 000 henkilöä, mutta esimerkiksi vuonna 2011 vain 1 870 henkilöä ilmoitti saamen äidinkielekseen.
Toisaalta kieltä osaavat myös sellaiset henkilöt, joilla ei ole tällä perusteella mahdollisuutta hakeutua vaaliluetteloon.
Vuonna 1962 käyttöönotettu kielimääritelmä tarkoitti itse asiassa perustavanlaatuista muutosta siihen asti noudatettuun käytäntöön ja käsitteistöön.
Kun siihen asti saamelaisena oli pidetty lähinnä henkilöä, joka asui Lapissa, polveutui alkuperäisväestöstä, harjoitti luontaiselinkeinoja, puhui lapinkieltä, käytti lapinpukua jne., uusi määritelmä tarkoitti sitä, että henkilön asuinpaikalla, elinkeinolla, kielellä tai kulttuurilla ei ollut enää merkitystä.
Aikaisemmin tilanne oli ollut se, että jos poronhoidosta luopunut henkilö muutti asumaan asutuskeskukseen
ja ryhtyi harjoittamaan uuden kotiseutunsa tyypillistä ammattia, ei häntä,
tai ainakaan hänen jälkeläisiään, enää pidetty lappalaisina.
Saamelaiskäräjälain mukaan tällainen henkilö on kuitenkin saamelainen riippumatta siitä, onko
hän säilyttänyt mitään perinteisestä kulttuurista tai instituutioista. Saamelaiskäräjien
vaaliluetteloon merkintä ymmärretään yleensä siten, että henkilö ei ole
suomalaistunut, vaikka näin olisi todellisuudessa tapahtunut.
Nykyään tyypillinen saamelainen onkin kaupungissa asuva, muista kuin luontaiselinkeinoista
toimeentulonsa saava henkilö. Käytännössä jo useampi sukupolvi sitten kaupunkiin
muuttaneen, yhden sukuhaaran kautta kieliperusteella vaaliluetteloon
merkityn, kieltä osaamattoman henkilön katsotaan kuuluvan alkuperäiskansaan, mutta ei sen sijaan sellaisen lappilaisen poronhoitajan, joka polveutuu molempien vanhempiensa kautta alueen alkuperäisväestöstä.
Tilanne oli siis tämä aina vuoden 2011 lopulle, jolloin KHO muutti tulkintalinjaansa.
Tällöin KHO katsoi, että myös vuotta 1875 edeltävät luettelot tulee ottaa huomioon saamelaisuutta arvioitaessa. Oikeus kuitenkin katsoi, että pelkästään hyvin kaukaiseen luetteloon merkitseminen ei vielä riitä, koska tällöin saamelaisten määrä voisi nousta varsin suureksi ja todellinen yhteys saamelaiskulttuuriin
ja saamelaisiin alkuperäiskansana voisi jäädä hyvin ohueksi.
KHO:n kantaan voidaan yhtyä, mutta se herättää myös kysymyksiä.
Ensinnäkin voidaan kysyä, minkä vuoksi myöhäisemmät luettelot olisivat tässä suhteessa ensisijaisessa asemassa. Käytännössä ei pitäisi olla juurikaan eroa, onko henkilön esivanhempi merkitty 1800-luvun jälkipuolen vai 1700-luvun veroluetteloihin.
Kieli-tai lappalaisperusteesta riippumatta kovinkaan monen henkilön osalta 1800-luvulla eläneellä esivanhemmalla ei voine olla ratkaiseva merkitys siihen, miten henkilö on säilyttänyt alkuperäisväestön perinteisiä instituutioita tai kulttuuria. Tällainen esivanhempi ei vielä riitä näytöksi siitä, että henkilö on
säilyttänyt jotain perinteisestä saamelaiskulttuurista. Eri asia on, että tällä voi olla huomattava merkitys henkilön identiteetin kannalta.
Itse asiassa luetteloihin merkityn esivanhemman ei voitane katsoa olevan yhteydessä kulttuurin säilymiseen vaan ensimmäiseen kriteeriin eli polveutumiseen: kun luetteloista jätetään pois niihin merkitty muutama varhainen uudisasukas, ne muodostavat luettelon saamelaisesta alkuperäisväestöstä ja, mitä
vanhempi luettelo, sitä ilmeisemmin henkilö polveutuu alueen kaikkein alkuperäisimmästä
väestöstä.
KHO:n toinen peruste liittyi siihen, että saamelaisten määrä kasvaisi liian suureksi. Tältä osin voidaan käyttää vertailukohtana vuoden 1999 vaaleja, jolloin vaaliluetteloon haki noin 1 100 henkilöä. Hakijoiden lähtökohtana on täytynyt olla, että pelkkä rekisterimerkintä riittää, koska lainkohdassa ei muuta
edellytetty.
KHO:n nykyisen tulkinnan mukaan rekisterimerkinnän lisäksi edellytetään kuitenkin myös saamelaiskulttuurin mukaista elämäntapaa, mikä tulee lisäksi rajaamaan hyväksyttyjen hakemusten määrää.
KHO:n nykyistä kantaa saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohdan ajallisesta tulkinnasta voidaan pitää perusteltuna. Samaa voitaneen sanoa myös siitä, että pelkkää rekisterimerkintää ei voida katsoa riittäväksi, vaan lisäksi tulee edellyttää, että henkilö on säilyttänyt jotain saamelaiseen elämäntapaan liittyviä piirteitä. Mitä nämä ovat, sitä ei KHO:n päätöksessä tarkemmin yksilöidä.
Koska kysymys on alkuperäiskansaa koskevasta määritelmästä, voitaisiin edellyttää, että henkilö asuu alueella, jota alkuperäiskansa on asuttanut ja lisäksi hänen tulisi harjoittaa ainakin jossain määrin perinteisiä elinkeinoja.
Näin voidaan sanoa sillä perusteella, että yhteyttä maahan ja perinteisiin elinkeinoihin on pidetty
alkuperäiskansan keskeisenä tunnusmerkkinä. Elinkeinojen osalta kysymys olisi ensisijaisesti poronhoidosta, mutta toisaalta myös metsästyksellä ja kalastuksella on ollut nykyisen Pohjois-Suomen alueen alkuperäisväestölle keskeinen merkitys.
Poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen on katsottu vakiintuneesti kuuluvan saamelaiskulttuurin piiriin.
Kirjoituksen alussa otettiin esille myös sellaisia tavoitteita, joita sopimuksilla pyritään edistämään. Eräs tällainen on korjata sellaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita alkuperäiskansoihin voidaan katsoa kohdistuneen.
Vanhan Lapinmaan alueella tällainen väestöryhmä oli ensisijaisesti Kemin Lapin metsäsaamelaiset.
Valtiovallan aloittaman uudisasutuksen seurauksena he menettivät oikeuden käyttämiinsä alueisiin, elinkeinonsa ja kielensä. Vastaavassa asemassa ovat olleet myös Enontekiön Peltojärven lapinkylän metsäsaamelaiset.
Kemin Lapin pohjoisosissa metsälappalaisten toimeentulolle tärkeän peuranpyynnin loppumisen aiheuttivat paitsi uudisasukkaat, erityisesti alueelle saapuneiden tunturilappalaisten tuhatpäiset porolaumat. Myös tämän tapahtumaketjun taustalla olivat valtiovallan toimenpiteet, toisin sanoen Strömstadin rajasopimus,
joka mahdollisti Norjan porolappalaisten laiduntamisen laajentumisen nykyisen Pohjois-Suomen alueella sijainneiden lapinkylien alueelle.
KHO:n aikaisempi tulkinta tarkoitti, että lähinnä vain alueelle myöhemmin saapuneilla porosaamelaisilla
olisi oikeus päästä osalliseksi sopimuksissa turvatuista oikeuksista.
KHO:n nykyinen tulkinta tarkoittaa sen sijaan sitä, että tämä voi koskea myös alueen alkuperäisten metsäsaamelaisten jälkeläisiä.
Toinen alussa mainittu, sopimuksissa oleva tavoite liittyi alkuperäiskansoille kuuluneiden maaoikeuksien tunnustamiseen. Kuten edellä on todettu, alkuperäisväestöön kuuluneet henkilöt merkittiin 1600- ja 1700-luvuilla lapinkylittäin maa- ja veronkantokirjoihin. Vuoden 1741 maakirjassa luetellaan ne lappalaiset,
joiden oikeutta käyttämiinsä alueisiin vielä pidettiin omistusoikeuteen rinnastettavana oikeutena Kemin ja Tornion Lapeissa.
Kolme vuotta myöhemmin nämä alueet katsottiin kruununmaaksi, ja lappalaisille kuuluneet maaoikeudet
alkoivat menettää oikeuskäytännössä nopeasti merkitystään.
Riippumatta siitä, miten tämä oikeus tulisi nykyään ymmärtää – tulisiko se katsoa omistusoikeudeksi vai ei – voitaneen kuitenkin hyväksyä se käsitys, että kyseessä oli vahvasti suojattu käyttöoikeus. Tämän oikeuden menettämiselle ei ole esitetty oikeudellisesti perusteltua selvitystä.
Alkuperäisväestölle kuuluneiden maaoikeuksien palauttamisen näkökulmasta kysymys tulisi siis olla ainakin niistä henkilöistä, jotka polveutuvat 1740-luvulla lappalaismaakirjaan merkityistä henkilöistä.
Juha Joona
Kuka kuuluu alkuperäiskansaan – historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin
Hakusanat: saamelaiset, saamelaismääritelmä, alkuperäiskansa, alkuperäiskansaoikeudet
1. Johdanto
Vuonna 1989 solmitun ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi on ollut Suomessa pitkään keskustelun kohteena. Toinen alkuperäisväestön kannalta merkittävä sopimus on vielä valmistelun kohteena oleva Pohjoismainen Saamelaissopimus, jota koskeva luonnos valmistui vuonna 2005.
Näiden sopimusten ratifiointi tarkoittaisi alkuperäisväestön oikeuksien ja aseman merkittävää vahvistumista
Suomessa. ILO-sopimuksen voimaansaattaminen on kuitenkin edennyt
hitaasti. Syynä on ollut erityisesti kysymys sopimuksen maaoikeusartikloista sekä se, keitä tulisi pitää sopimuksen subjekteina.
Sekä Saamelaissopimuksessa että ILO-sopimuksen ratifioinnissa lähtökohtana on ollut saamelaiskäräjälain (laki saamelaiskäräjistä, 974/1995) saamelaismääritelmä.
On katsottu, että sopimusten kohteena ovat henkilöt, jotka on merkitty niin sanotulla kieliperusteella saamelaiskäräjälaissa tarkoitettuun vaaliluetteloon.
Sen sijaan ei ole juurikaan pohdittu sitä, miten tämän määritelmän mukaan määräytyvät henkilöt täyttävät ne kriteerit, joihin itse sopimuksissa viitataan.
ILO-sopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan sopimus koskee sellaisia henkilöitä, jotka polveutuvat sen alueen alkuperäisestä väestöstä, johon maa kuuluu, ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan.
Lisäksi edellytetään, että sopimuksen täytäntöönpano on ratkaistava joustavasti, »kunkin maan erityisolosuhteet huomioon ottaen» (1 ja 34 artikla).
Sopimukset sisältävät myös muita lähtökohtia ja toteamuksia. Saamelaissopimuksen mukaan saamelaisia ei ole aikojen kuluessa kohdeltu samanarvoisena kansana, mistä syystä saamelaiset ovat joutuneet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi. Sopimuksessa puhutaan myös saamelaisten »historiallisesta kotimaasta», jossa saamelaisilla on sopimuksen mukaan oikeuksia maa- ja vesialueisiin ja niiden luonnonvaroihin.
Saamelaissopimuksen mukaan näiden alueiden pitkäaikainen käyttö muodostaa myös perustan saamelaisten yksilölliselle tai yhteisölliselle omistusoikeudelle muun muassa kansallisen lainsäädännön »pitkäaikaista
käyttöä koskevien sääntöjen mukaan.»
ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan hallitusten on määriteltävä alkuperäiskansan perinteisesti asuttamat
maat ja taattava tehokas suoja niiden omistus-ja hallintaoikeudelle.
Tavoitteena tässä kirjoituksessa on pyrkiä selvittämään myös sitä, miten näitä sopimuksissa mainittuja kysymyksiä tulisi tulkita suomalaisessa kontekstissa.
Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä?
Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka ovat joutunet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi, ja mitä nämä epäoikeudenmukaisuudet ovat olleet? Mikä on se alue, jonka voidaan katsoa muodostavan saamelaisten historiallisen kotimaan, jossa saamelaisilla on erityisiä maaoikeuksia ja oikeuksia luonnonvaroihin?
Kaikille edellä mainituille kysymyksille on yhteistä se, että ne liittyvät varsin kaukaisiin historiallisiin tapahtumiin. Vastausten saamiseksi on siis välttämätöntä palata kauemmaksi menneisyyteen kuin mitä oikeudellisessa tutkimuksessa on normaalisti tapana. Tässä näkökulma on kuitenkin ensisijaisesti lainopillinen
eikä oikeushistoriallinen. Kirjoituksessa keskitytään seikkoihin, jotka auttavat ymmärtämään tämän päivän lainvalmistelussa esiin nousseita kysymyksiä.
Lopuksi näitä tietoja arvioidaan suhteessa niihin esityksiin, joita mainittujen sopimusten osalta on tehty.
2. Saamelaisten asuma-alue 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella
Ruotsin pohjoisin alue oli 1600- ja 1700-luvuilla jaettuna niin kutsutulla lapinrajalla kahteen erilliseen alueeseen: yhtäältä Pohjanlahden rannikkopitäjissä asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten talonpoikien alueisiin ja toisaalta tämän rajan pohjoispuolella eläneiden saamelaisten asuinalueeseen.
Lapinrajan pohjoispuolella sijainnut historiallinen Lapinmaa oli jakaantunut kuuteen hallintoalueeseen,
joita olivat Ångelmanlannin, Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion ja Kemin Lapinmaat.
Niistä nykyisen Suomen alueella sijaitsi Kemin Lappi kokonaisuudessaan ja lisäksi osa Tornion Lappia.
Saamelaisia asui myös tämän rajan eteläpuolella, erityisesti Tornion- ja Ounasjokien välisellä alueella aina 1900-luvulle asti. Lappalaisista poropaimenista Tornion- ja Kemijokilaaksoissa, ks. esimerkiksi J. Juhani Kortesalmi: Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. Tampere 2007 s. 113–117.
Kukin Lapinmaa oli jakaantunut lapinkylien alueisiin. Nykyisen Pohjois-Suomen alueella sijaitsivat kokonaan tai osittain Tornion Lapin lapinkylät eli Rounala, Suonttavaara ja Peltojärvi (nykyisen Enontekiön alueella) sekä Teno ja Utsjoki (nykyisen Utsjoen kunnan alueella).
Kemin Lapin lapinkylät olivat Maanselkä, Kitka, Kuolajärvi, Keminkylä, Sompio, Sodankylä, Kittilä ja Inari. Nämä metsäsaamelaisten lapinkylät kattoivat nykyisten Kuusamon, Posion, Sallan,
Savukosken, Sodankylän, Pelkosenniemen, Kittilän ja Inarin kuntien alueen.
Pääsäännön mukaan kuhunkin lapinkylään kuuluvilla saamelaisilla oli yksinoikeus kylän alueen käyttöön. Käytännössä tätä oikeutta käytettiin metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon harjoittamiseen. Kylän alue oli jaettu yksittäisten perheiden hallinnassa olleisiin veromaihin, mutta elinkeinosta riippuen kylän aluetta voitiin käyttää myös yhteiseen lukuun.
Molemmissa tilanteissa käytäntö oli kuitenkin se, että kylään kuuluvilla saamelaisilla oli hallinnollisten
päätösten ja oikeuskäytännön mukaan pääsääntöisesti muut poissulkeva oikeus kylään kuuluvien alueiden hallintaan ja käyttöön.
Saamelaisten maaoikeuden juridisesta luonnehdinnasta on esitetty erilaisia käsityksiä. Vallitseva kanta on ollut, että alueet ovat olleet kruunun maata ja kuuluvat nykyään Suomen valtiolle.
Kuitenkin jo vuonna 1912 Vaasan hovioikeuden presidentin Isak Fellmanin julkaisemista käräjäpöytäkirjoista käy selville, että kihlakunnanoikeudet muun muassa myönsivät lainhuutoja lappalaisten hallussa oleviin maa- ja vesialueisiin. Fellmanin mukaan tällaisia päätöksiä löytyy erityisesti 1600-luvulta, mutta ne eivät olleet harvinaisia tämän jälkeenkään.
Kymmenen vuotta myöhemmin ruotsalainen oikeushistorioitsija Åke Holmbäck toteaa, että vielä vuonna 1739 Kemin Lapissa kihlakunnanoikeus katsoi, että alueet ovat veroluontoisia eli yksityisen omistusoikeuden kohteena olevia alueita.
Kysymys alkuperäisväestön oikeudesta on ollut myös tuomioistuimen ratkaistavana Ruotsissa nk. verotunturioikeudenkäynnissä. Siinä kantajana olleet saamelaiset katsoivat, että heillä oli valtiota parempi oikeus erääseen Pohjois-Jämtlannissa sijaitsevaan tunturialueeseen. Tässä oikeudenkäynnissä oikeudelle
esitettiin myös nykyisen Pohjois-Suomen alueelta olevaa aineistoa.
Antamassaan päätöksessä oikeus katsoo, että nimenomaan nykyään Suomen alueella sijainneissa Lapinmaissa tuomioistuimet pitivät saamelaisten oikeutta vastaavana oikeutena kuin mitä talonpojilla oli käyttämiinsä alueisiin eli veromiehenoikeutena.
Lapinkylien alueella asuneiden saamelaisten tuli suorittaa lappalaisilta kannettua, niin kutsuttua lapinveroa. Kunkin lapinkylän alueella eläneet, lapinverosta veronmaksuvelvolliset saamelaiset on lueteltu lapinkylittäin 1600-ja 1700-luvuilla laadituissa maa- ja veronkantokirjoissa. Maa- ja veronkantokirjat
muodostavat samalla myös luettelon alueen alkuperäisestä väestöstä sekä niistä henkilöistä, joille saamelaisten vahva maaoikeus kyseisenä ajanjaksona kuului.
3. Vuoden 1673 Lapinmaiden asutusplakaatti
Hallintoviranomaiset ja tuomioistuimet lähtivät vielä 1670-luvun alussa siitä, että lapinkylien alueelle ei ollut mahdollista asettua asumaan vastoin lappalaisten tahtoa. Vuonna 1673 annettu Lapinmaiden asutusplakaatti toi kuitenkin muutoksen tähän käytäntöön.
Asutusplakaatin katsotaan syntyneen Länsipohjan läänin maaherran Johan Graanin aloitteesta. Syinä plakaatin antamiseen olivat Nasatunturin hopeakaivoksen työvoimapula, pohjoisten alueiden puolustaminen sekä alueiden hyödyntäminen maanviljelyksen ja karjanhoidon kautta.
Graanin käsityksen mukaan nämä kysymykset saataisiin ratkaistua, jos suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita saataisiin muuttamaan Lapinmaihin.
Lapinrajan pohjoispuolelle muuttaville luvattiin 15 vuoden vapautus kaikista veroista ja maksuista. Plakaatissa uudisasukkaille annetaan oikeus asettua asumaan Lapinmaahan ja ottaa asuttavakseen ne asuinpaikat, jotka heistä sopivimmilta näyttävät ja joihin heidät voi sijoittaa.
Uudisasukkaitten maankäytöllinen asema jäi kuitenkin avoimeksi. Tämän voi ymmärtää sitä taustaa vasten,
että lähtökohtaisesti väestöryhmien välille ei katsottu syntyvän kilpailua, koska ne harjoittivat erilaisia elinkeinoja. Uudisasukkaitten tuli keskittyä maanviljelykseen ja karjanhoitoon.
Saamelaiset taas saivat toimeentulonsa metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta.
Aikaisemmin vallinneen käsityksen mukaan Graan teki esityksensä hyvässä uskossa. On katsottu, että hänen tuntemallaan alueella Uumajan ja Tornion Lapissa lappalaiset olivat niin kutsuttuja porolappalaisia, kun taas uudisasukkaat olivat lähinnä karjanhoitajia.
On oletettu, että Graan ei tuntenut Kemin Lapin olosuhteita. Tälle alueelle muuttaneet suomalaiset eivät kuitenkaan olleet karjankasvattajia sen enempää kuin peltoviljelyä harjoittavia maanviljelijöitäkään,
vaan kaskeajia, joiden liikkuva elämäntapa perustui laajojen metsäalueiden polttamiseen. Kemin Lapin metsälappalaisten elinkeinon perustana ei taas ollut ensisijaisesti poronhoito vaan villipeuran ja turkiseläinten pyynti sekä kalastus.
Erehtyikö Graan vai tiesikö hän, mitä plakaatin antamisesta seuraisi Kemin Lapissa? Muutama vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessaan Mauno Hiltunen tulee hyvin perustein siihen tulokseen, että käsitys plakaatin valmistelijan hyväuskoisuudesta vaatii tarkistusta.
Hiltusen mukaan Graan oli perillä metsälappalaisten elämäntavasta, joka kuitenkin näyttäytyi valtiovallan näkökulmasta tuottamattomana.
Pyyntikulttuuriin perustuvan elämäntavan haluttiin väistyvän uudisasutuksen tieltä. Sen sijaan tunturialueiden poropaimentolaisuuden voitiin nähdä tukevan valtiovallan tavoitteita. Näin tapahtui myös käytännössä. Uudisasukkaitten saapumisella oli vain vähän vaikutusta tunturialueiden täysnomadiseen
poronhoitoon.
Eteläisimpien lapinkylien eli Maanselän ja Kitkan alueelle uudisasukkaita alkoi saapua pian plakaatin antamisen jälkeen.
Vuoden 1683 käräjillä lappalaiset kertoivat uudisasukkaitten vallanneen heiltä suuren Kitkajärven. Oikeus tuomitsi Kitkajärven kalastuksen lappalaisille, ja vastaajille jo aikaisemmin asetettu uhkasakko määrättiin maksettavaksi.
Vuoden 1685 käräjillä lappalaiset valittivat heidän vanhoille takamailleen ja nautinnoilleen asettuneista suomalaisista, jotka kaskeavat aivan lähellä heidän asuinpaikkojaan ja kotasijojaan, minkä seurauksena
kaikki eläimet ja riista kaikkoavat, koska näille ei löydy enää laidunta ja ravintoa.
Sompiossa vuonna 1687 pidetyillä lapinkylien yhteisillä käräjillä Maanselän ja Kitkan epätoivoiset lappalaiset – kyyneleet silmissä, kuten käräjäpöytäkirjassa poikkeuksellisesti todetaan – valittivat, että joukko suomalaisia oli luvatta ja väkivaltaisesti asettunut heidän ylimuistoisiin metsiinsä ja maillensa.
Nämä olivat kaskeamalla polttaneet heidän parhaat riistametsänsa ja porolaidunmaat, niin että lappalaisten kesyt porot olivat laidunten puutteessa karanneet muille alueille. Vuoden 1690 käräjillä lappalaiset sanovat villieläinten pakenevan kokonaan pois heidän mailtaan suomalaisten kaskeamisen vuoksi.
Kantajat toteavat, että jos vastaajien sallitaan olevan kauemmin heidän maillaan, he joutuvat kokonaan perikatoon. Oikeus määrää, että vastaajien tulee muuttaa pois lappalaisten mailta Kuninkaankaaren 28 luvun mukaisesti.
Vuonna 1707 kiellettiin uudistilallisia 40 hopeataalarin sakon uhalla aiheuttamasta lappalaisille haittaa kalastuksessa tai metsästyksessä heidän yksityisillä veromaillaan, koska se aiheuttaa lappalaisten täydellisen tuhon.
Uudisasukkaat olivat »kovaa ja taipumatonta väkeä», kuten maaherra eräässä kirjeessään heitä kuvaa. Monessa tapauksessa uudisasukkaat eivät suostuneet saapumaan käräjille, vaikka heidät oli sinne haastettu. Tuomioistuimet kyllä antoivat päätöksiä, joilla saamelaisten oikeudet pyrittiin turvaamaan, mutta monissa
tapauksissa niitä ei pantu täytäntöön.
Lappalaisten asemaa vaikeutti myös se, että paikalliset viranomaiset, kuten pappi ja nimismies, asettuivat kiistoissa uudisasukkaitten puolelle.
Metsäsaamelaisten asema heikkeni 1700-luvun kuluessa. Uudisasukkaat eivät aluksi osallistuneet lainkaan lapinkylän yhteisiin maksuihin ja muihin rasituksiin.
Vuoden 1721 käräjillä Sompion lapinkylän saamelaiset pyysivät, että oikeus joko määräisi kylän alueelle saapuneet uudisasukkaat osallistumaan kylän yhteisiin rasituksiin tai määräisi nämä kokonaan siirrettäväksi pois kylän alueelta, koska uudistilalliset ovat asettuneet heidän mailleen ja kalavesilleen
käyttäen niitä lappalaisten vahingoksi.
Vuoden 1759 käräjillä lappalaiset kertoivat, että majavia eli alueen tärkeintä turkisriistaa saatiin enää hyvin vähän, koska he olivat köyhyytensä vuoksi joutuneet pyytämään sekä suuria että pieniä majavia, jotta he olisivat selvinneet.
Samalta ajalta on Sodankylän kirkkoherra Henrik Wegeliuksen kirjoitus, jonka mukaan alueelle saapuneet uudisasukkaat, jotka olivat ottaneet käyttöönsä parhaat asuinpaikat, ovat varsin varakkaita.
Sen sijaan monet kansallisuudeltaan lappalaiset (nationella lappar), jotka harjoittavat maanviljelystä ja karjanhoitoa, tulevat huonommin toimeen kuin uudisasukkaat.
Mutta mitä tulee varsinaisiin eli pelkästään pyyntiä harjoittaviin lappalaisiin, joita seurakunnassa oli
Wegeliuksen mukaan melkoinen määrä, oli heidän köyhyytensä ja kurjuutensa
niin suurta, että »hän ei pysty sitä sanoin kuvailemaan».
Kuten edellä todettiin, kunkin veromaan haltijana ollut lappalainen merkittiin lapinkylittäin maa-ja veronkantokirjoihin lapinveron maksajaksi. Kemin Lapin lapinkyliä koskevassa maakirjassa tapahtuu kuitenkin 1760-luvulla muutos.
Kun vielä vuonna 1762 lapinveromaiden haltijat on merkitty lappalaisiksi samalla tavalla kuin aikaisemminkin, seuraavan vuoden maakirjassa heidät on siirretty Inaria lukuun ottamatta uudistilallisten joukkoon.
Muutoksen taustalla oli aivan ilmeisesti se, että suuri osa alueen saamelaisista oli tässä vaiheessa ryhtynyt harjoittamaan ainakin jonkinasteista maanviljelystä.Tämä oli ollut välttämätöntä siitä syystä, että toimeentulon saaminen pelkästään lappalaiselinkeinoista ei ollut mahdollista enää sen jälkeen, kun suomalaiset
uudisasukkaat ryhtyivät kilpailemaan samoista resursseista.
Toisaalta vain perustamalla uudistilan oli mahdollista turvata oikeus (uudistilalle) merkittyjen
järvien ja alueiden käyttöön.
Veroluetteloissa vuonna 1763 tapahtuneesta muutoksesta riippumatta luontaiselinkeinoon perustuva elämäntapa jatkui monen kohdalla samalla tavalla kuin aikaisemminkin.
Vuonna 1759 oikeudelle kerrotaan, että vaikka lappalaiset olivat perustaneet uudistiloja, he eivät paneutuneet maanviljelykseen vaan viettivät koko kesän enimmäkseen kalassa ja metsässä.
Vaikka Kemin Lapin saamelaiset, Inaria lukuun ottamatta, olivat nyt muodollisesti uudisasukkaita, tämä
ei tarkoittanut, että heidän elämäntapansa tai kulttuurinsa olisi sen seurauksena kadonnut. Vaikka yksittäisiä poikkeuksiakin oli, monen kohdalla tilanne oli tämän jälkeenkin se, että toimeentulo saatiin edelleen metsästyksestä, kalastuksesta ja yhä enemmän poronhoidosta.
On katsottu, että esimerkiksi Sompion ja Keminkylän vanhojen lapinsukujen talolliset elivät vielä 1800-luvun loppupuolella »puolilappalaisina», joille poronhoito oli tärkeä elinkeino yhdessä karjanhoidon,
metsästyksen ja kalastuksen kanssa.
Myös Kemin Lapin metsäsaamelaisten käyttämä lapinkieli, niin kutsuttu metsälappi, säilyi pitkään tämän jälkeen. Näin on siitäkin huolimatta, että erityisesti opetuksesta vastaava kirkko yritti saada saamenkielen käyttämisen loppumaan.
Kuusamon papisto esitti 1700-luvun alussa, että sellaisille lappalaisille, jotka eivät osanneet ääntää oikein suomenkieltä tulisi antaa ruumiillista kuritusta. Vaikka Kuusamossa oli ilmeisesti myös menetelty tällä tavalla, näin pitkälle menevä rangaistus ei saanut tukea tuomiokapitulissa.
Vuosina 1748 ja 1751 antamassaan seurakuntakertomuksessa Kemijärven kappalainen katsoi, että lapinkielen käyttö seurakunnallisessa opetuksessa on ehdottoman tarpeetonta. Härnosandin tuomiokapituli katsoi vuonna 1751 tekemässään esityksessä, että »kuta enemmän lapinkieli taantuu, sitä enemmän kansa edistyy tiedoissa ja tavoissa».
Virkamiesten asennetta kuvaa myös lääninrovasti Zimmermanin menettely. Vieraillessaan 1760-luvulla Sompiossa, hän uhkasi lyödä halolla erästä saamelaista, joka oli rohjennut puhua rovastin kuullen lapsilleen lappia – tuota pirunkieltä!
Tästä huolimatta keminlappia tiedetään osatun vielä 1800-luvulla. Vuoden 1928 komiteanmietinnön mukaan Sodankylän eteläosissa, kuten Kieringissä, Unarissa ja Luusuassa, puhuttiin vielä 1800-luvun puolivälissä yleisesti lappia.
Eräiden tietojen mukaan lapinkieltä olisi osattu vielä 1930-luvulla. Voi olla, kuten on oletettu, että viranomaisten asenteen vuoksi kieltä käytettiin vain yksityisesti, oman väen kesken.Lapinpuvun käyttö vakiintui vähitellen poromiehen asuksi, jota käytettiin lähinnä poronhoitotöissä. Näin oli asianlaita vielä
1970-luvulle tultaessa.
Sama kehitys jatkui myöhemmin myös pohjoisimmassa Lapissa. Enontekiölle ensimmäiset uudisasukkaat olivat saapuneet jo ennen plakaatin antamista.
Peltojärven vähälukuiset metsäsaamelaiset merkittiin uudisasukkaiksi, erityisesti
1760-luvulla. Ensimmäinen suomalainen uudistila perustettiin Inariin vuonna 1758. Jo tätä aikaisemmin Tenon rannalle oli saapunut uudisasukkaita.
Myös Utsjoella ja Inarissa uudisasutus eteni siten, että alueen kalastajalappalaiset
hankkivat itselleen uudistiloja. Uudistilalliseksi merkittyjen henkilöiden saamelaismerkinnät jäivät pois asiakirjoista.
4. Poronomadismin saapuminen nykyisen Suomen alueelle
Suurporonhoidon eli täysnomadismin alkuajankohtaa ei tiedetä, mutta viimeistään 1500-luvulla sen on katsottu olleen vallitseva elinkeino nykyisen Ruotsin alueen eteläisissä lapinmaissa. Täysnomadismi perustui suurten porolaumojen jatkuvaan paimentamiseen ja niiden kanssa tehtäviin pitkiin muuttomatkoihin.
Kesäksi saavuttiin Jäämeren rantaan, talveksi palattiin sisämaan metsäseuduille. Vuosittain tehtävän muuttomatkan pituus saattoi olla useita satoja kilometrejä.
Uusi elinkeino levisi vähitellen yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Viimeistään 1600-luvun alussa se oli saavuttanut nykyisen Suomen Käsivarren alueen ja levittäytyi sieltä edelleen itään.
Utsjoelle poropaimentolaisuus oli levinnyt jo 1700-luvun alkuun mennessä.
Alati kasvava laidunpaine hävitti tunturialueiden alkuperäisen kyläjärjestelmän ja sukujen perinteiset nautinta-alueet. Enontekiön tunturialueella alueiden käyttö perustui yksityisten veromaiden käyttöön vielä 1730-ja 1740-luvuilla. Tässä vaiheessa täysnomadismi oli vielä yhteydessä veromaiden hallintaan. Poromäärien kasvaessa tätä aluejakoa ei ollut enää mahdollista pitää voimassa, ja alueita alettiin käyttää kollektiivisesti
porojen laiduntamiseen.
Ruotsi ja Tanska jakoivat pohjoisen tunturialueen vuonna 1751 solmitulla Strömstadin rajasopimuksella. Sopimuksen lisäpöytäkirjassa kuitenkin sovittiin, että koska lappalaiset tarvitsevat molempien valtakuntien alueita, sallitaan heidän syksyisin ja keväisin muuttaa poroineen vanhan tavan mukaan rajan yli
valtakunnasta toiseen.
Strömstadin sopimuksen solmimisen aikoihin porosaamelaisia siirtyi kuitenkin rajan yli vielä vähäisessä määrin.
Näissä olosuhteissa tapahtui merkittävä muutos 1800-luvun alkupuolelle tultaessa. Asukasluku kasvoi ja Kautokeinon ja Karasjoen lappalaiset suurensivat porolaumojaan niin, että niillä ei ollut enää riittävästi laidunta Norjan rajojen sisäpuolella.
Sen vuoksi lappalaiset alkoivat käyttämään hyväkseen niitä oikeuksia, jotka Strömstadin rajasopimus heille soi. He kuljettivat laumansa talvisin suurin joukoin Suomen puolelle.
Muuttolappalaisten useisiin kymmeniin tuhansiin yksilöihin kasvaneen porolaumat aiheuttivat Suomen puolella asuville lappalaisille haittaa ja vahinkoa.
Traktaatin mukaan vanhat veromaat eivät kuuluneet niihin laitumiin, joilla poroja oli sallittua laiduntaa, mutta käytännön vaikutusta tällä määräyksellä ei ilmeisesti ollut. Vuonna 1834 Suomen puolella laskettiin laiduntavan 50 000–80 000 Norjan poroa, vuonna 1840 jopa 100 000.
Vuonna 1839 ilmoitetaan Norjan porojen aiheuttavan yleistä hävitystä Utsjoen seurakunnan alueella.
Norjan lappalaiset veivät Utsjoelta vuosittain kymmeniä porokuormia jäkälää ja korjasivat joskus heinääkin.
Enontekiön tilanteesta kerrottiin vuonna 1846, että puun saanti oli hyvin vaikeaa, koska »norjalaiset
lappalaiset olivat jo kauan sitten tuhonneet metsät». Vaikeimmaksi tilanne
muodostui kuitenkin Inarissa, jossa vuonna 1844 norjalaisten ilmoitettiin hävittäneen satoja Inarin metsäsaamelaisten villipeuranansoja.
Inarin Muddusjärven kyläläiset valittivat, että Norjan lappalaisten ilmestyminen heidän yksityisille
peuramailleen Petsikko-ja Muotkatuntureille oli hävittänyt suurriistan, josta aikaisemmin oli saatu 120–150 teurasta vuosittain.
Kautokeinon, Karasjoen ja Aviovaaran lappalaiset olivat lopettaneet Paadarin kylän peuranpyynnin Marasti, Skietsan- ja Peltotuntureilla niin, että vuosisaalis oli vähentynyt kymmeneen yksilöön. Porolaumat myös kuluttivat Inarin lappalaisten porolaidunta ja veivät mukanaan paitsi peuroja myös paikallisten poroja.
Myös kirjallisuudessa on katsottu, että tunturilappalaisten suurten porokarjojen saapuminen metsälapin entisten lapinkylien alueille aiheutti peurakantojen romahtamisen.
Kahdenkymmenen vuoden tuloksettomien neuvottelujen jälkeen Norjan ja Suomen välinen raja suljettiin Suomen (Venäjän) toimesta vuonna 1852. Tämä tarkoitti sitä, että Norjan poronomadit menettivät Suomen puolella sijaitsevat laitumet. Rajasulkua seuranneiden vuosikymmenten aikana tunturilappalaisia
muutti etelämmäksi nykyisen Pohjois-Suomen alueelle.
Utsjoelta muutti vuonna 1865 yhteensä 12 tunturilappalaista Inarin puolelle. Vuosina 1880–1920 Inariin muutti Utsjoelta ja Utsjoen kautta 63 tunturilaista, ja vuosina 1870–1899 Kautokeinosta, Enontekiöltä ja Karessuvannosta muutti suurten porokarjojen kanssa viitisenkymmentä tunturilappalaista Pohjois-Sodankylään entisen Sompion lapinkylän alueelle.
5. Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä
Saamelaiskäräjälain kieliperusteisen saamelaismääritelmän taustalla on vuonna 1962 Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Kittilän ja Sodankylän pohjoisosissa toteutettu haastattelututkimus. Haastattelut tekivät nuoret saamelaisopiskelijat maisteri Karl Nickulin ohjaamana.
Tehtävänä oli haastatella sellaiset henkilöt, joiden »vanhemmista tai isovanhemmista jollain on, tai on ollut,
saamen kieli ensimmäisenä kielenään». Tällaisia henkilöitä löytyi 3 852.
Karl Nickulin poika Erkki Nickul täydensi myöhemmin vuonna 1962 kerättyjä tietoja pro gradu-tutkielmaansa liittyen. Hän toteaa, että tässä täydennysvaiheessa hän turvautui paljolti toisen käden tietoihin.
Hän myös lisäsi vuoden 1962 määritelmään kohdan, jonka mukaan »henkilöä, jonka ensiksi oppima kieli
on saame pidetään saamelaisena.» Kysymys oli hänen mukaansa »alkujaan suomalaisista henkilöistä, jotka kuitenkin ovat yleisen käsityksen mukaan saamelaisia henkilöitä.»
Hän myös toteaa, että hän ei edes yrittänyt selvittää niiden henkilöiden lukumäärää, jotka kylläkin täyttivät asetetun kriteerin, mutta asuivat muualla kuin Pohjois-Lapissa.
Saamelaismääritelmä oli esillä myös vuonna 1973 mietintönsä jättäneessä saamelaiskomiteassa.
Komitea toteaa, että »saamelaisten määrän täsmällinen arvioiminen on erittäin vaikeaa, koska se riippuu saamelaisten määrittelemisestä».
Komitean mukaan eri aikoina ja eri Pohjoismaissa kansalaisia on lueteltu saamelaisiksi hyvinkin eri perusteilla, mikä on aiheuttanut tilastotietojen vaihtelua ja horjuvuutta. Lopuksi mietinnössä todetaan, että Suomessa on saamelaisten määrittelyssä pantu keskeinen paino kielelle, kun taas Ruotsissa saamelaisuus
perustuu poronhoidon harjoittamiseen.
Samana vuonna annettiin asetus saamelaisvaltuuskunnasta. Asetuksessa saamelaisella tarkoitettiin henkilöä, »joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yhden Pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen mukaan, taikka muuten, todetaan oppineen
saamen kielen ensimmäisenä kielenään».
Vuoden 1995 saamelaiskäräjälaki sisälsi ensimmäisen laintasoisen määritelmän saamelaisesta. Lain 3 §:n mukaan saamelaislaissa saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että:
1) hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on
oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään;
2) hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-,
tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa, taikka
3) ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä
äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.
Saamelaiskäräjälain mukaan vaaliluetteloon merkitsemisestä päättää saamelaiskäräjät (lain 23–26d §). Keskeinen peruste on ollut ensimmäinen kohta eli kieliperuste. Oikeuskäytännöstä käy selville, että saamelaiskäräjien noudattama linja on varsin pidättyväinen sen suhteen, kenellä katsotaan olevan oikeus tulla
merkityksi vaaliluetteloon.
Saamelaiskäräjät oli hylännyt muun muassa hakemuksen, jossa hakija perusteli hakemustaan kirjallisella, kahden saamenkielisen todistajan allekirjoittamalla todistuksella. Todistuksen mukaan todistuksen antaja oli useasti keskustellut hakijan isän kanssa saamenkielellä.
Saamelaiskäräjät eivät myöskään pitäneet luotettavana hakijoiden äidin isoäidin virkatodistusta, johon tämän äidinkieleksi oli merkitty saamenkieli. Hakija ei myöskään menestynyt valituksessa, jossa hän toteaa, että hänen isänsä kymmenestä sisaruksesta neljä on merkitty vaaliluetteloon, mutta toisia ei ole hyväksytty
vaaliluetteloon.
Saamelaiskäräjät saattoi hylätä hakemukseen äänin 7–7, puheenjohtajan äänen ratkaistessa tai hyväksyä hakemuksen äänestystuloksella 8–7.
KHO hylkäsi näistä päätöksistä tehdyt valitukset. Myös kaikki valituksissa esitetyt vaatimukset suullisten käsittelyjen järjestämisistä näytön esittämistä varten hylättiin ilmeisen tarpeettomina.
Myöhemmästä käytännöstä voidaan mainita saamelaiskäräjien vaalilautakunnan oikaisuvaatimusta koskeva päätös vuodelta 2007, jossa hakija oli pyytänyt, että hänet merkitään vaaliluetteloon sillä perusteella, että hänen siskonsa ja veljensä oli hyväksytty vaaliluetteloon. Vaalilautakunta hylkäsi oikaisuvaatimuksen
katsoen muun muassa, että henkilön hyväksyminen äänioikeutetuksi olisi »alkuperäiskansan vastentahtoista sulauttamista pääväestöön».
Nykyistä järjestelyä voidaan pitää ongelmallisena erityisesti siitä syystä, että henkilön
merkitsemisestä vaaliluetteloon päättävät saamelaiskäräjille valitut henkilöt. Heidän näkökulmastaan
kysymys on siitä, ketkä tulevat äänestämään seuraavissa saamelaiskäräjävaaleissa.
Kun saamelaiskäräjille on ollut mahdollista päästä jo muutamalla kymmenellä äänellä, jokainen
sukulainen, naapuri, tuttava tai muu vastaava henkilö lisää mahdollisuutta, että henkilö
tulee valituksi myös seuraavissa vaaleissa. Eräistä päätöksistä saa sen käsityksen, että kielikriteerin
toteutumista koskevalla näytöllä ei ole välttämättä ollut ratkaiseva merkitys.
Lain 3 §:n 1 kohdan kielikriteeri on samanlainen kuin vuoden 1962 haastattelututkimuksen täydennetty kriteeri. Kyseinen tutkimus on myös nykyisen vaaliluettelon lähtökohtana. Saamelaiskäräjälain alkuperäisen 23 §:n mukaan käräjävaalien perusteena oli aikaisempien saamelaiskäräjävaalien vaaliluettelo, jota
Saamelaiskäräjien vaalilautakunta voi täydentää Pohjoismaisen saamelaisneuvoston
Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen tai muun vastaavan tiedon pohjalta.
Verrattuna aikaisempaan asetukseen saamelaiskäräjälaki sisälsi kuitenkin kaksi määritelmää koskevaa lisäystä. Toinen niistä oli 3 §:n uusi 3 kohta, jonka mukaan oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon on myös sellaisella henkilöllä, jonka vanhemmista vähintään toinen on merkitty äänioikeutetuksi.
Kun 1 kohdan kieliperuste suuntautuu menneisyyteen, tämä »jälkeläisperuste» suuntautuu
tulevaisuuteen. Henkilöllä on tulevaisuudessa oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon riippumatta siitä, kuinka kaukana menneisyydessä – sukupolvien määrästä riippumatta – hänen esivanhempansa on merkitty vaaliluetteloon, mikäli henkilöiden »välissä» olleet henkilöt on merkitty mainittuun luetteloon.
Lainkohta mahdollistaa myös sen, että luettelomerkinnän ei tarvitse koskea jokaista sukupolvea, vaan välissä voi olla henkilöitä, joita ei ole merkitty vaaliluetteloon. Riittävää on, että henkilö »olisi voitu merkitä» äänioikeutetuksi.
Saamelaiskäräjälaki sisälsi toisenkin saamelaismääritelmää koskevan uudistuksen.
Lain mukaan myös sellaisen henkilön jälkeläisellä, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto-tai henkikirjassa, oli oikeus tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Hallituksen esityksessä todetaan tältä osin lyhyesti lisäyksen syyksi se, että osa lappalaisten jälkeläisistä on saattanut kadottaa kielen jo niin kauan sitten, että heitä ei nykyisen määritelmän mukaan pidetä saamelaisina.
Näistä henkilöistä käytettiin nimitystä »lappalaisten jälkeläiset». Käsitellessään 1600-ja 1700-lukujen lapinkyliä hallituksen esityksessä todetaan, että lappalaiset päättivät lapinkylien alueiden käytöstä ja että oikeus ymmärrettiin omistusoikeudeksi.
Olisi voinut olettaa, että kyseisessä lainkohdassa olisi tarkoitettu tällaisten henkilöiden jälkeläisiä.
Hallituksen esityksessä kuitenkin ehdotettiin, että lainkohdassa mainittuina rekistereinä tulisivat kysymykseen vain vuoden 1875 ja sen jälkeiset maa-, veronkanto- ja henkikirjat.
Kun hallituksen esitystä käsiteltiin eduskunnassa, perustuslakivaliokunta totesi lausunnossaan yhtyvänsä lakitekstiin, mutta se katsoi, että asetuksella ei ole mahdollista säätää vuoden 1875 luetteloita laissa tarkoitetuiksi viranomaisrekistereiksi.
Tämä tarkoitti sitä, että saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohtaan ei tullut ajallista rajausta. Kun ensimmäiset käräjävaalit pidettiin vuonna 1999, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon haki tällä perusteella 1 128 henkilöä.
Lappalaisperusteen osalta vedottiin vuosien 1695–1870 luetteloihin merkittyihin esivanhempiin.
Saamelaiskäräjät hylkäsi kaikki lappalaisperustetta koskevat hakemukset. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen valitti 656 henkilöä. KHO hylkäsi valitukset lukuun ottamatta seitsemän henkilön valitusta, joista neljä oli vedonnut vuoden 1870 henkikirjaan merkittyyn lappalaiseen esivanhempaan.
Valitusten hylkäämistä KHO perusteli viittaamalla ILO-sopimukseen, saamelaiskäräjälain 1 §:ssä ilmaistuun lain tarkoitukseen ja siihen, että Ruotsissa ja Norjassa kieli on saamelaismääritelmän keskeinen peruste. Lisäksi vedottiin siihen, että kieliperuste koskee vain neljää sukupolvea.
Muina perusteina todetaan, että mainitut luettelot alkavat jo 1500-luvun puolivälistä, jolloin yhteys
ulottuisi paljon kauemmas kuin »kieliperusteinen tunnusmerkki».
Lopputulos oli siis se, että KHO asetti rajan 1870-luvulle. Ajankohta on sama, jonka perustuslakivaliokunta
poisti todetessaan, että se ei pidä tarkoituksenmukaisena täydentää lakitekstiä siten, että vain vuoden 1875 ja sen jälkeiset luettelot katsottaisiin lain tarkoittamiksi viranomaisrekisteriksi.
Kysymys tuli kuitenkin harkittavaksi uudelleen vuoden 2011 saamelaiskäräjävaalien yhteydessä.
Henkilö, jonka hakemus tulla merkityksi vaaliluetteloon lappalaisperusteella tuli hylätyksi, haki muutosta KHO:sta. Valittaja perusteli vaatimustaan mm. sillä, että hänen esi-isänsä oli merkitty vuoden 1825 maakirjaan, polveutumiseen alkuperäisväestöstä ja elämäntapaansa. Hän myös kritisoi
saamelaiskäräjiä YK:ssa tunnustettujen alkuperäiskansoja koskevien kansainvälisten
määrittelyjen vähättelystä.
KHO kumosi valituksenalaisen päätöksen. Oikeus perusteli päätöstä muun muassa sillä, että lainsäädännön esitöissä saamelaiskulttuuri on ymmärretty laajasti siten, että se ei koske pelkästään kielellisiä oikeuksia vaan myös perinteiset elinkeinot kuten metsästys, kalastus ja poronhoito kuuluvat saamelaisen kulttuurimuodon
piiriin.
Lisäksi oikeus viittasi kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen (SopS 37/1970). KHO:n päätöksessä todetaan, että käsite »rotusyrjintä» tarkoittaa muun muassa
syntyperään tai kansalliseen tai etniseen alkuperään kuuluvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta,
jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien tasapuolisen tunnustamisen,
nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen jollain julkisen elämän alueella.
KHO totesi tässä yhteydessä, että perustuslakivaliokunnan kantaa tuli pitää lain tulkinnan kannalta ratkaisevana, minkä vuoksi myös vuotta 1875 edeltävät luettelot voitiin ottaa huomioon. Luetteloille ei ollut asetettu takarajaa.
Silti KHO:n mukaan lakia ei ole tarkoitettu sovellettavaksi siten, että hyvin varhaisen esivanhemman merkitseminen mainittuihin luetteloihin »automaattisesti johtaisi siihen, että saamelaiseksi olisi katsottava kaikki tällaisen henkilön jälkeläiset».
Tältä osin oikeus viittaa 1500-lukuun ja toteaa, että tällöin saamelaisten määrä voisi nousta varsin suureksi ja todellinen yhteys saamelaiskulttuuriin ja saamelaisiin alkuperäiskansana voisi jäädä hyvin ohueksi.
KHO:n mukaan samalla on kuitenkin varmistettava, että kaikki ne saamelaisiksi itsensä kokevat,
joiden »itseidentifikaatiolle on riittävä, objektiivinen peruste, voivat nauttia tästä
oikeudesta osana alkuperäiskansaa».
6. Eräitä huomioita ja johtopäätöksiä
ILO-ja Saamelaissopimusten subjektia koskevan määritelmän
lähtökohtana on se, että kysymys on alkuperäiskansaan kuuluvasta henkilöstä.
Vaikka alkuperäiskansan määritelmästä voidaan esittää erilaisia käsityksiä, lähtökohtana pidetään kuitenkin useasti sitä, että tällaiset henkilöt polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä ja että he ovat säilyttäneet yhteyden perinteisten maa- ja vesialueiden käyttöön ja elinkeinojen harjoittamiseen.
Nämä kriteerit erottavat alkuperäiskansan muista vähemmistöistä.
ILO-sopimuksen mukaan kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat siitä väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtiorajojen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan.
Määritelmän lähtökohtana on siis polveutuminen ja nykyaikana kulttuurin säilyttäminen. Vaikka kysymys on ILO-sopimuksen sisältyvästä määritelmästä, määritelmän voitaneen ehkä katsoa sisältävän myös alkuperäiskansaa koskevan yleisemmän määritelmän.
Suomessa kysymys valloituksesta ja asuttamisesta liittyy vuoden 1673 asutusplakaatin antamiseen. Tämän säädöksen seurauksena suomalaiset uudisasukkaat saivat luvan ylittää lapinrajan ja asettua asumaan alkuperäisväestölle kuuluneille alueille.
Valtiorajojen muodostuminen tapahtui Täyssinän (1595), Strömstadin (1751) ja Haminan (1809) rauhoissa. Kysymys on siis siitä alkuperäisväestöstä, joka asutti lapinkylien alueita 1600- ja 1700-luvuilla. Nämä henkilöt on merkitty vuosittain saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohdassa tarkoitettuihin
maaveronkantokirjoihin.
Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisen lähtökohtana eivät ole kuitenkaan ILO-sopimuksessa olevat kriteerit vaan ensisijaisesti vuoden 1962 haastattelututkimus.
Tällöin asetetun kielikriteerin asettamista alkuperäiskansa-määritelmän lähtökohdaksi voidaan pitää ongelmallisena ensinnäkin siitä syystä, että metsäsaamelaiset menettivät kielensä nimenomaan viranomaisten toiminnan seurauksena.
Keskeisenä syynä oli valtiovallan aloittama suomalaisten muuttoliike, ja myöhemmin erityisesti opetuksesta vastannut kirkko pyrki kitkemään lapinkielen käytön Kemin Lapin saamelaisilta.
On myös otettava huomioon, että vuonna 1962 käyttöönotettua kielimääritelmää ei tarkoitettu
alkuperäiskansaa koskevaksi määritelmäksi. Lähtökohtana ei ollut, että asetetut kriteerit täyttävät henkilöt muodostaisivat alkuperäiskansan. Tällaista nimitystä ei edes käytetty.
Lisäksi voidaan viitata niihin ongelmiin, joka liittyvät haastattelemalla saatujen tietojen luotettavuuteen ja kattavuuteen sekä siihen, että haastatteluja tehtiin vain rajatulla alueella.
Alkuperäiskansa-näkökulmasta ongelmallisin on kuitenkin ajankohta. Voidaan kysyä, minkä vuoksi kyseinen ajankohta olisi tässä suhteessa ratkaiseva.
Jos haastattelut olisi tehty aikaisemmin, mukaan olisi epäilemättä tullut myös sellaisia sukuja, joihin kuuluvat henkilöt eivät enää 1960-luvulla täyttäneet asetettua kriteeriä. Jos taas haastattelut olisi tehty myöhemmin, tilanne olisi ilmeisesti päinvastainen.
Se, että haastattelut tehtiin juuri tuolloin, ei ole yhteydessä mihinkään sellaiseen ajankohtaan tai tapahtumaan, joka liittyisi alkuperäiskansan määrittelyä koskeviin kriteereihin.
Ajankohta ja kielikriteeri tarkoittivat käytännössä sitä, että saamelaisluetteloon tulivat merkityksi monet sellaiset henkilöt, joiden merkitseminen ei perustunut siihen, että he polveutuisivat alueen alkuperäisväestöstä.
Inarissa ja Pohjois-Sodankylässä kysymys oli alueelle vasta 1800-luvun lopulla muuttaneista porosaamelaisista.
Alueen alkuperäisiä asukkaita olivat metsäsaamelaiset, ja suomalaiset uudisasukkaat saapuivat alueelle 1700-luvulla. Tunturilaiset olivat siis jo kolmas väestöryhmä.
Valtaosa alkuperäisestä väestöstä polveutuvista henkilöistä jäi määritelmän ulkopuolelle. Ainoastaan osa Inarin kalastajalappalaisten jälkeläisistä enää tässä vaiheessa täytti asetetun kielikriteerin.
ILO-sopimuksen toinen kriteeri edellyttää, että alkuperäiskansaan kuuluvat henkilöt ovat säilyttäneet ainakin jotain perinteisistä instituutioistaan. On katsottu, että saamen kieli on se erottava tekijä, joka erottaa saamelaisen ja ei-saamelaisen, mutta edes vuonna 1962 ei edellytetty saamen kielen osaamista.
Riittävää oli, että henkilö ilmoitti, että vähintään yksi hänen isovanhemmistaan oli oppinut saamenkielen ensimmäisenä kielenään.
Nykyisen saamelaiskäräjälain määritelmän mukaan henkilö voi olla saamelainen riippumatta siitä, kuinka
monen sukupolven takana tällainen ilmoitettu henkilö on. Tällä hetkellä kielimääritelmän
mukaisia saamelaisia on noin 9 000 henkilöä, mutta esimerkiksi vuonna 2011 vain 1 870 henkilöä ilmoitti saamen äidinkielekseen.
Toisaalta kieltä osaavat myös sellaiset henkilöt, joilla ei ole tällä perusteella mahdollisuutta hakeutua vaaliluetteloon.
Vuonna 1962 käyttöönotettu kielimääritelmä tarkoitti itse asiassa perustavanlaatuista muutosta siihen asti noudatettuun käytäntöön ja käsitteistöön.
Kun siihen asti saamelaisena oli pidetty lähinnä henkilöä, joka asui Lapissa, polveutui alkuperäisväestöstä, harjoitti luontaiselinkeinoja, puhui lapinkieltä, käytti lapinpukua jne., uusi määritelmä tarkoitti sitä, että henkilön asuinpaikalla, elinkeinolla, kielellä tai kulttuurilla ei ollut enää merkitystä.
Aikaisemmin tilanne oli ollut se, että jos poronhoidosta luopunut henkilö muutti asumaan asutuskeskukseen
ja ryhtyi harjoittamaan uuden kotiseutunsa tyypillistä ammattia, ei häntä,
tai ainakaan hänen jälkeläisiään, enää pidetty lappalaisina.
Saamelaiskäräjälain mukaan tällainen henkilö on kuitenkin saamelainen riippumatta siitä, onko
hän säilyttänyt mitään perinteisestä kulttuurista tai instituutioista. Saamelaiskäräjien
vaaliluetteloon merkintä ymmärretään yleensä siten, että henkilö ei ole
suomalaistunut, vaikka näin olisi todellisuudessa tapahtunut.
Nykyään tyypillinen saamelainen onkin kaupungissa asuva, muista kuin luontaiselinkeinoista
toimeentulonsa saava henkilö. Käytännössä jo useampi sukupolvi sitten kaupunkiin
muuttaneen, yhden sukuhaaran kautta kieliperusteella vaaliluetteloon
merkityn, kieltä osaamattoman henkilön katsotaan kuuluvan alkuperäiskansaan, mutta ei sen sijaan sellaisen lappilaisen poronhoitajan, joka polveutuu molempien vanhempiensa kautta alueen alkuperäisväestöstä.
Tilanne oli siis tämä aina vuoden 2011 lopulle, jolloin KHO muutti tulkintalinjaansa.
Tällöin KHO katsoi, että myös vuotta 1875 edeltävät luettelot tulee ottaa huomioon saamelaisuutta arvioitaessa. Oikeus kuitenkin katsoi, että pelkästään hyvin kaukaiseen luetteloon merkitseminen ei vielä riitä, koska tällöin saamelaisten määrä voisi nousta varsin suureksi ja todellinen yhteys saamelaiskulttuuriin
ja saamelaisiin alkuperäiskansana voisi jäädä hyvin ohueksi.
KHO:n kantaan voidaan yhtyä, mutta se herättää myös kysymyksiä.
Ensinnäkin voidaan kysyä, minkä vuoksi myöhäisemmät luettelot olisivat tässä suhteessa ensisijaisessa asemassa. Käytännössä ei pitäisi olla juurikaan eroa, onko henkilön esivanhempi merkitty 1800-luvun jälkipuolen vai 1700-luvun veroluetteloihin.
Kieli-tai lappalaisperusteesta riippumatta kovinkaan monen henkilön osalta 1800-luvulla eläneellä esivanhemmalla ei voine olla ratkaiseva merkitys siihen, miten henkilö on säilyttänyt alkuperäisväestön perinteisiä instituutioita tai kulttuuria. Tällainen esivanhempi ei vielä riitä näytöksi siitä, että henkilö on
säilyttänyt jotain perinteisestä saamelaiskulttuurista. Eri asia on, että tällä voi olla huomattava merkitys henkilön identiteetin kannalta.
Itse asiassa luetteloihin merkityn esivanhemman ei voitane katsoa olevan yhteydessä kulttuurin säilymiseen vaan ensimmäiseen kriteeriin eli polveutumiseen: kun luetteloista jätetään pois niihin merkitty muutama varhainen uudisasukas, ne muodostavat luettelon saamelaisesta alkuperäisväestöstä ja, mitä
vanhempi luettelo, sitä ilmeisemmin henkilö polveutuu alueen kaikkein alkuperäisimmästä
väestöstä.
KHO:n toinen peruste liittyi siihen, että saamelaisten määrä kasvaisi liian suureksi. Tältä osin voidaan käyttää vertailukohtana vuoden 1999 vaaleja, jolloin vaaliluetteloon haki noin 1 100 henkilöä. Hakijoiden lähtökohtana on täytynyt olla, että pelkkä rekisterimerkintä riittää, koska lainkohdassa ei muuta
edellytetty.
KHO:n nykyisen tulkinnan mukaan rekisterimerkinnän lisäksi edellytetään kuitenkin myös saamelaiskulttuurin mukaista elämäntapaa, mikä tulee lisäksi rajaamaan hyväksyttyjen hakemusten määrää.
KHO:n nykyistä kantaa saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohdan ajallisesta tulkinnasta voidaan pitää perusteltuna. Samaa voitaneen sanoa myös siitä, että pelkkää rekisterimerkintää ei voida katsoa riittäväksi, vaan lisäksi tulee edellyttää, että henkilö on säilyttänyt jotain saamelaiseen elämäntapaan liittyviä piirteitä. Mitä nämä ovat, sitä ei KHO:n päätöksessä tarkemmin yksilöidä.
Koska kysymys on alkuperäiskansaa koskevasta määritelmästä, voitaisiin edellyttää, että henkilö asuu alueella, jota alkuperäiskansa on asuttanut ja lisäksi hänen tulisi harjoittaa ainakin jossain määrin perinteisiä elinkeinoja.
Näin voidaan sanoa sillä perusteella, että yhteyttä maahan ja perinteisiin elinkeinoihin on pidetty
alkuperäiskansan keskeisenä tunnusmerkkinä. Elinkeinojen osalta kysymys olisi ensisijaisesti poronhoidosta, mutta toisaalta myös metsästyksellä ja kalastuksella on ollut nykyisen Pohjois-Suomen alueen alkuperäisväestölle keskeinen merkitys.
Poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen on katsottu vakiintuneesti kuuluvan saamelaiskulttuurin piiriin.
Kirjoituksen alussa otettiin esille myös sellaisia tavoitteita, joita sopimuksilla pyritään edistämään. Eräs tällainen on korjata sellaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita alkuperäiskansoihin voidaan katsoa kohdistuneen.
Vanhan Lapinmaan alueella tällainen väestöryhmä oli ensisijaisesti Kemin Lapin metsäsaamelaiset.
Valtiovallan aloittaman uudisasutuksen seurauksena he menettivät oikeuden käyttämiinsä alueisiin, elinkeinonsa ja kielensä. Vastaavassa asemassa ovat olleet myös Enontekiön Peltojärven lapinkylän metsäsaamelaiset.
Kemin Lapin pohjoisosissa metsälappalaisten toimeentulolle tärkeän peuranpyynnin loppumisen aiheuttivat paitsi uudisasukkaat, erityisesti alueelle saapuneiden tunturilappalaisten tuhatpäiset porolaumat. Myös tämän tapahtumaketjun taustalla olivat valtiovallan toimenpiteet, toisin sanoen Strömstadin rajasopimus,
joka mahdollisti Norjan porolappalaisten laiduntamisen laajentumisen nykyisen Pohjois-Suomen alueella sijainneiden lapinkylien alueelle.
KHO:n aikaisempi tulkinta tarkoitti, että lähinnä vain alueelle myöhemmin saapuneilla porosaamelaisilla
olisi oikeus päästä osalliseksi sopimuksissa turvatuista oikeuksista.
KHO:n nykyinen tulkinta tarkoittaa sen sijaan sitä, että tämä voi koskea myös alueen alkuperäisten metsäsaamelaisten jälkeläisiä.
Toinen alussa mainittu, sopimuksissa oleva tavoite liittyi alkuperäiskansoille kuuluneiden maaoikeuksien tunnustamiseen. Kuten edellä on todettu, alkuperäisväestöön kuuluneet henkilöt merkittiin 1600- ja 1700-luvuilla lapinkylittäin maa- ja veronkantokirjoihin. Vuoden 1741 maakirjassa luetellaan ne lappalaiset,
joiden oikeutta käyttämiinsä alueisiin vielä pidettiin omistusoikeuteen rinnastettavana oikeutena Kemin ja Tornion Lapeissa.
Kolme vuotta myöhemmin nämä alueet katsottiin kruununmaaksi, ja lappalaisille kuuluneet maaoikeudet
alkoivat menettää oikeuskäytännössä nopeasti merkitystään.
Riippumatta siitä, miten tämä oikeus tulisi nykyään ymmärtää – tulisiko se katsoa omistusoikeudeksi vai ei – voitaneen kuitenkin hyväksyä se käsitys, että kyseessä oli vahvasti suojattu käyttöoikeus. Tämän oikeuden menettämiselle ei ole esitetty oikeudellisesti perusteltua selvitystä.
Alkuperäisväestölle kuuluneiden maaoikeuksien palauttamisen näkökulmasta kysymys tulisi siis olla ainakin niistä henkilöistä, jotka polveutuvat 1740-luvulla lappalaismaakirjaan merkityistä henkilöistä.
9.8.13
Elvi Filpan isänpuoleinen sukupuu. Sukulaisuus ei tunne kunnanrajoja.
KatariinaKorhonen (ent. Granat).
Elvi Filppa täytti 95 vuotta torstaina 7.4.2016.
Elvi Filppa nukkui pois 19.7. 2016 Rovaniemellä. Hänet haudattiin Sieppijärvelle, siunauksen Sieppijärven kirkossa (30.7.2016) toimitti kirkkoherra Simo Rundgren.
Elvi Filppa nukkui pois 19.7. 2016 Rovaniemellä. Hänet haudattiin Sieppijärvelle, siunauksen Sieppijärven kirkossa (30.7.2016) toimitti kirkkoherra Simo Rundgren.
Elämäniloinen Elvi Filppa (1921 - 2016) on syntyjään Lappean Kallen nuorimmainen, mutta…
Mitä sukua oli Sieppijärven Kalle Lappea?
Kalle Lappean isä oli Kolarin Pellikan talossa syntynyt talollinen Lars Samuel Pellikka. Kalle Lappea tulee siis isänsä puolelta Pajalan Pellikka-sukuun, mihin taas eivät nykyiset Kolarin Pellikat tule.
Kalle Lappean isä oli Kolarin Pellikan talossa syntynyt talollinen Lars Samuel Pellikka. Kalle Lappea tulee siis isänsä puolelta Pajalan Pellikka-sukuun, mihin taas eivät nykyiset Kolarin Pellikat tule.
Isä oli kahdesti naimisissa, ja Kalle saikin liudan
eri-ikäisiä sisaruksia (9), ja jäsenyyden suurensuuresta tornionlaaksolaisesta
sukupuusta. Isä-Larsin molemmat vaimot olivat ajan tavan mukaisesti
alkuperältään samaa sukua, tässä tapauksessa yhteinen suku oli Sieppijärven
Satta. Larsin ensimmäinen vaimo oli Eva Isaksdotter Pellikka ja toinen Sofia
Rowa, josta tuli Kallen äiti.
Kallen äiti oli siis Rowan tilalla, Sieppijärvellä
syntynyt piika Sofia Fredriksdotter Rowa. Rowan tilan toinen isäntäpari oli
Olof ja Anna Stina Satta. Heidän tyttärensä Ewa Olofsdotter Satta (1821- 1901)
meni naimisiin Fredrik Johansson Taapajärven (1814–1851) kanssa. Näin Fredrik
Johansson Taapajärvestä tuli sekä kotivävy että Rowan tilan kolmas isäntä.
Pariskunta sai kolme tyttöä. Tytöistä vanhin, Sofia Johanna, on Lappean Kallen
äiti.
Kalle Lappea avioitui Alkkulassa syntyneen Kerttu
Tiiperin kanssa, häät pidettiin Männistön tilalla Sieppijärvellä. Lapsia syntyi
viisi. Pääpaino tässä artikkelissa ehdottomasti on syvällä Kallen Lappean
juuristossa ja siitä kasvaneessa suuressa sukupuussa.
Toivon lukijoilleni tutkimisen ja löytämisen iloa!
Tarina Elvi Filpan sukupuusta tarjoaa haasteita mutta varmasti myös löytämisen
iloa niillekin, jotka eivät ole syntyisin Kolarista. Sukulaisuus ei tunne kunnan-
tai valtakunnan rajoja.
1.
Lähdetään liikkeelle kaukaa – Sieppijärven lähinaapurista,
Ruotsin Pajalasta
Ruotsin Pajalassa syntynyt
Pellikan tilan isäntä, talollinen Samuel
Mattson Pellikka (1744 – 1825)
ja vaimonsa Margareta Esaiasdotter Tyni (1744
– 1795) saivat 10 lasta. Lasten
äiti, Margareta oli alun perin Lovikassa syntyneen Anna Olofsdotter Forsin (s. 1706) ja Esaias Olofsson
Tynin tytär.
Pellikan pariskunnan
lapsia olivat ikäjärjestyksessä Esaias (s. 1766), Anna (1766 – 1811), Maria syntyi
1769; avioliitto vuonna 1798 Isak Olsson Forsin
kanssa, Brita (s. 1770), Ablona (s. 1772), Margareta (s. 1777); avioliitto
vuonna 1809 Henrik Matsson Kurvanderin
kanssa, Sara (s. 1778); avioliitto Kolarissa vuonna 1795 Samuel Matsson Kaaskon kanssa, Henrik (s. 1779), Stiina
(s. 1781); avioliitto vuonna 1808 Henrik Tomasson Vuopion kanssa ja Olof Samuelsson
Pellikka (1782 – 1854).
Talollisen poika, Olof
Samuelsson Pellikka on se, jonka tässä tarinassa lasken Kalle Lappean
esi-isäksi.
Olof Samuelsson Pellikka oli siis syntynyt Pajalassa 1782. Olof kuitenkin
muutti Suomen Kolariin 1810 ja osti osan Jokijalka-tilasta. Tämän tilan nimeksi
tuli Pellikka. Pajalassa on ollut paljon Pellikoita, mutta tilan nimeksi Suomen Kolariin Pellikka tuli Olof Samuelin mukana. Nykyiset Kolarin pellikkalaiset eivät kuitenkaan kuulu Pajalan Pellikka-sukuun.
Olof Samuelsson Pellikka meni naimisiin kaksi kertaa, ensimmäinen (1808) vaimo
oli Magdalena Kuoppala (1782 – 1813).
Toinen vaimo (1815) oli Eva Greta Filipsdotter
Koivuniemi (s.1787).
Ensimmäisestä aviosta
syntyi kaksi lasta, molemmat syntyivät ilmeisesti Kolarissa.
Olof ja toinen vaimo Eva
Greta saivat ilmeisesti yhdeksän lasta vuosien 1816 – 1831 välisenä
ajanjaksona. Yksi heidän pojistaan peri Pellikan tilan, ja yhdestä tuli Lappean
Kallen isä.
Olofin ja Eva Gretan
tyttäristä tunnetaan Maria Kristina Metsävainio
(s. 1824; avioliitto Fredrik Isaksson Metsävainion kanssa 1850). Olofin ja Eva
Gretan tyttäristä Anna Kaisa Pellikka (1829 – 1910) oli se, josta tuli avioliiton
(1850) myötä Lappea. Hänen miehensä
nimi oli Johan Vilhelm Lappea. Pariskunta ei saanut lapsia.
Anna Kaisa Lappea ja miehensä on haudattu Pajalan hautausmaalle.
Kun Olof Samuelsson Pellikka
vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1854 kuoli, jäi Pellikan tila hänen pojalleen Olof Wilhelm Pellikalle, joka kuitenkin myi sen vuonna 1856 Johan Antinpoika Filpalle.
Olofin ja Evan pojista Lars Samuel Pellikka (1830 – 1902) eli aikuisikänsä Kolarin Lappeassa ja hänestä tuli aikanaan Elvi Filpan isän, Kalle Lappean, isä.
Lars Samuelista tuli siis tarinani päähenkilö.
Lars arvatenkin syntyi
kotitilallaan Kolarin Pellikalla. Hän kuitenkin muutti Lappeaan. Miksi?
Aivan ensimmäiset ihmiset,
jotka muuttivat Lappean kylään, olivat Köngäsestä Kangas-nimisiä, ja osa myös
Pellikka-nimisiä naimakaupan kautta. Lappeaniemen uudistilan perustikin vuonna
1827 Isak Adamsson Kangas. Häneen
tutustumme, kun Lars Samuel Pellikka menee naimisiin Isak Adamsson Kankaan
tyttären, Eva Lappean kanssa.
Miksi Lars siis lähti
Lappeaan? Kotivävyksi lähti.
2.
Lappean Kallen isä oli maanviljelijä Lars Pellikka
(1830–1902) mutta äiti ei ollut Eva Lappea
Lars Samuel Pellikan ensimmäisen
vaimon nimi oli Eva Lappea (1831–1863),
ja avioliitto solmittiin 30.8.1854.
Evan isä oli Pajalan
Köngäsessä vuonna 1792 syntynyt Isak
Adamsson Kangas; sama mies, joka
myöhemmin muutti Lappeaan, ja otti sukunimekseen ensin Lappeaniemi ja lopulta
Lappea.
Isak Adamsson Kangas oli
asiakirjojen mukaan Lappean kylän ensimmäinen asukas, uudisraivaaja. Evan Isak-isä
eli pitkän elämän, eli hän kuoli 87-vuotiaanan vuonna 1879.
Evan äiti puolestaan oli
Sieppijärvellä vuonna 1792 syntynyt Catharina (Kaisa) Johansdotter Satta.
Eevan äiti oli siis suuren talon tytär, sillä Eevan äidinpuoleinen
isoisä Johan Michaelsson Satta (1786–1815) oli se isäntä, joka oli perustanut
Sieppijärvelle Satan talon. Se oli sama tila, joka myöhemmin 1800-luvulla
myytiin Fredrik Moona Ruokojärvelle, eli miehelle, joka kaupan yhteydessä
vaihtoi sukunimensä Ruokojärvi nimeksi Satta.
Kolarin rippikirja kertoo Larsin
ja Evan elämästä ja asumisesta seuraavaa:
RIPPIKIRJA: Kolarin kylä, LAPPEA: N:o 20, 1/8 mtj sk:
Lappea.
1.
Syytinkimies Isak
Adamsson Lappea, s. 7.12.1792. Vaimo Kaisa
Johansdotter Satta, s. 1792, heillä tytär Maria, s. 1831.
Tämä rivi tarkoittaa, että
Larsin Eeva-vaimon vanhemmilla oli ns. asumaoikeus eli syytinki. Rivi sisältää
myös sen tiedon, että Evan kaksoissisko, Maria Lappea asui vielä ns. kotona
vanhempiensa kanssa.
2.
Lars Samuel
Olofsson Pellikka, s. 27.9.1830, k. 21.2.1902, ja ensimmäinen
vaimonsa Eva
Isaksdotter Pellikka, s. 19.12.1831
Larsilla ja Evalla lapset:
Josefiina, s. 2.7.1855, kuoli 1857
Isak Vilhelm, s. 12.2.1857, eli Ylitornion Närkissä
vielä vuonna 1935
Lars Levi, s. 19.8.1859, kummit Axel Isakssons Lappea
ja Greta Johanna; muutti Ylitorniolle 1901.
Josefiina, s. 1.11.1860, kuoli 1864, kasteen suoritti itse
Lars Levi Laestadius
Erika, s. 7.11.1862, kuoli 1940 naimattomana;
muuttanut Turtolaan 1881.
3.
Mukana asuivat:
Johan Wilhelm Johansson Lappeaniemi, s. 7.12.1830 ja
vaimonsa Anna Kaisa Olofsdotter Pellikka, s. 24.2.1829.
Tämä rivi tarkoittaa, että
Lars Samuelin sisko, Anna Kaisa, asui miehensä (vihitty 1850) kanssa Lars
Samuelin ja Evan talossa.
Anna-Kaisa Pellikka oli Lappean Kallen isän sisko. Hautapaikka löytyy Pajalasta.
Rippikirjaan on siis merkitty
Larsin ja Evan yhteiset lapset, joita oli viisi. Jotta on helpompi hahmottaa
koko Lappean Kallen sisarusparvi ennen lähempää esittelyä, liitän tähän listan
kaikista Larsin lapsista eli yhdeksästä Kallen sisaruksesta. Tummennetut nimet
tarkoittavat aikuisiän saavuttaneita sisaruksia.
Kallen sisarukset (mukana
Kalle itsekin) ovat Josefiina (s. 1855–1857), Isak Vilhelm (s. 1857), Lars
Levi (s. 1859), Josefiina (s. 1860–1864), Erika (s. 1862 - 1940); Johan
(s. 1867 - 1897), Josefiina (s.
1871) Petäjäniemi, Immanuel (s. 1873 - 1908), Karl (s. 1876 - 1966) eli Kalle ja
Leonard (1881 – 1885).
Ajan tavan mukaisesti Lars
ja Eva Lappean avioliitto tarkoitti myös sitä, että heistäkin tuli kummeja.
Löysin merkinnän, jonka mukaan 25.6.1858 uudistilallinen Aksel Isaksson
Uusitalo Kolarin kylästä ja vaimonsa Johanna Pehrsdotter saivat tyttären, Kaisa
Sofian. Tyttären kummeiksi on merkitty maanviljelijä Lars Lappea ja Eva
Isaksdotter.
2.1. Lappean Kalle sai kolme sisaruspuolta isänsä
ensimmäisestä avioliitosta
2.1.1.
Isak Wilhelm Ala-Antti muutti Ylitornion Alkkulaan
Larsin ja Eevan
avioliitosta oli syntynyt ensin tyttö, mutta Josefiina menehtyi parivuotiaana
samana vuonna kuin perheen vanhin poika, Isak Wilhelm syntyi eli 1857.
Isak Wilhelm Lappeasta
löytyy muuttokirjamerkintä. Vuoden 1872 Kolarin seurakunnan muuttokirjan mukaan
muutti piika Brita Greta Fredriksdotter Rova maaliskuussa Alkkulaan. Saman
vuoden 1872 lokakuussa niin ikään Alkkulaan muutti Isak Wilhelm Larsson Lappea.
Isak meni Ylitorniolla naimisiin
vuonna 1878. Vaimon nimi ei ollut Ylitorniolle muuttanut, edellä mainittu Brita
Rova, vaan Brita Ala-Antti, entinen
Brita Hannuntytär Heikka, joka oli
syntynyt 1850 ja joka kuoli jo 1905. Brita Ala-Antin isä oli Ylitorniolta
kotoisin ollut Hannu Lohiniva, myöh.
Heikka. Asiakirjojen mukaan näyttää siltä, että Isak otti nimekseen Ala-Antti.
Isak Wilhelm Larsinpoika Ala-Antti, entinen Lappea (1857 – 1941) lienee ollut ainakin
jossakin elämänsä vaiheessa metsänvartija, ja perhe asui Närkissä. (Elvi
Filpalla on muistitietoa siitä, kuinka Kalle-isä kävi sukuloimassa Närkin
markkinoilla.)
Isak ja Brita Ala-Antti saivat yhdeksän lasta, mukana yhdet kaksoset.
Isakin Wilhelmin ja Britan
viisi vanhinta lasta ovat Maria Eufemia (1878 - 1949), Anna Sofia (1880 - 1949),
Amerikkaan 1902; Hulda Josefiina (1884
– 1958), naimaton; Laura Johanna (1884
– 1911), naimaton; ja Fanny Aurora
(1885 – 1952).
Tästä Lappean Kallen
veljentyttärestä, Fanny Aurorasta
tuli Helsingin seudulta kotoisin olleen Ivar Konstantin Ivarinpoika Grönbergin vaimo, kun heidät vihittiin
1908.
Fannyn ja Ivarin kaksi
vanhinta lasta olivat Ivar Evald Hemming Grönberg (1908 – 1937) ja Maire Linnea
Pasula (s. 1910), joka vihittiin
Elis Arvid Pasulan kanssa 1936.
Fanny ja Ivar Grönberg
saivat myös tyttären, josta tehtiin äitinsä kaima. Hän oli Fanny Aune
Wilhelmina (1911 – 2007). Tästä Fannysta tuli avioliiton myötä Fanny Saukkoriipi, ja samalla suuren Pasman
suvun jäsen.
Fanny Aunen jälkeen
perheeseen syntyivät Viljo Harald Grönberg
(s.1912), Linda Helena (s. 1914) Salmi,
Lauri Osmo Grönberg (1916), Väinö
Olavi (1918 – 1919), Lea Sofia (1920 – 1927) ja Eila Elisabeth (1922). Pojista Alis
Alfons Grönberg (1925 – 1944) kaatui
sodassa. Kaikista nuorimmat Fanny ja Iivari Grönbergin lapset ovat Väinö Erkki Grönberg, Kirsti Marjatta ja lapsena
kuollut Anna Mirjami.
Isak Wilhelm ja Brita Ala-Antin neljä nuorinta lasta olivat Isak Benjamin (1887 – 1956) Antinmaa, vaimo Anna Lyydia Isakintytär
Antinmaa (1888); Hilja Erika Palsi (s. 1890), muutti miehensä Oskar
Ferdinand Akselinpoika Palsin (ent. Åhlberg) kanssa Turkuun 1930; Edit Helena Heikka (1892), vihittiin 1918 avioon Kaarlo Aarne Pekanpoika Heikan
kanssa; saivat 11 lasta; ja Juho Leevi
(1894), vaimo Aino Alanko.
2.1.2.
Lars Leevi Lappeasta tuli pienten lasten yksinhuoltaja
1898
Lappean Kallen
velipuolista Lars Levi eli Lauri Leevi
Laurinpoika Lappea (1859 – 1916)
meni ensin naimisiin Maria Johanna Kobergin
(1860 – 1889) kanssa ja sitten Eeva Kaisa Hjertbergin (1850 – 1898) kanssa. Molemmat vaimot kuolivat nuorina
äiteinä. Menetystensä jälkeen Lars Levi muuttikin lastensa kanssa Ylitorniolle
vuonna 1901, missä myös kuoli 1916.
Lars Leevi Lappean lapset
ovat:
*Mariana (syntyi Kolarissa 1885, kuoli Ylitorniolla 1949),
avioliitossa vuodesta 1902, mies oli Alfred Eliel Gumse, syntyi 1874 Revonlahdella, kuoli 1953 Ylitorniolla.
Gumsenin pariskunta sai yksitoista lasta.
*Amanda Kristina (syntyi Kolarissa 1887, kuoli 1964), avioliitossa vuodesta
1912, mies Akseli Heikkilä (1884 –
1963). Amanda muutti Karunkiin 1913. Heikkilän pariskunta asui Kukkolassa, ja
heille syntyi kymmenen lasta, vanhin Veikko Akseli Heikkilä (1914) ja nuorin
Paavo (1932).
*Erika Sofia (Amandan kaksoissisko, syntyi Kolarissa 1887, kuoli
1947 Karungissa), avioliitossa, mies Isak Vilho Husa (1865 – 1925). Erika muutti Karunkiin 1919.
*Lauri Leevi (syntyi Kolarissa 1888, kuoli Ylitorniolla 1968),
avioliitossa vuodesta 1947, vaimo Maria Kustaava Rautio, e. Juustovaara (1894 –
1979); Leevillä yksi tytär.
3.
Lappean Kallen Lars-isän toinen avioliitto ”tuo Kallen
Sieppijärvelle”
Lars Samuel Olofsson
Lappean (ent. Pellikka) (s. 1830) toinen avioliitto Rowan tilan tyttären, Sofia
Johanna Fredriksdotter Rowan (1841 - 1887) kanssa vahvistettiin vuonna 1870. Löysin alkuperäisen
dokumentin, jossa lukee: ”Bonden, enklingen Lars Samuel Olofsson Lappea och pig Sofia Johanna Fredriksdotter Rowa vigde i Pajala kyrka av
Stenborg”.
Kallen tulevat vanhemmat vihittiin
siis Pajalan kirkossa toukokuussa 1870.
3.1.
Lappean Kalle sai kolme sisarusta isänsä toisesta
avioliitosta
3.1.1.
Isä Lars Lappea meni nyt
naimisiin toisen kerran, sillä ensimmäinen vaimo Eva oli kuollut vuonna 1863.
Itse asiassa Larsin ja Rowan Sofian avioliiton virallistaminen oli jostakin
syystä pitkittynyt, olihan Sofia jo synnyttänyt Larsille ennen aviota (4.12.1867)
pojan, jolle oli annettu nimi Johan eli
Jonne Lappea. Johanin kummeiksi on kirkonkirjoihin merkitty nimet Koberg,
Karl K ja Greta Johanna Lappea (merkinnät epäselviä).
Johan Lappeasta minulla ei
ole tässä vaiheessa enempää tietoa kuin, että hän olisi ottanut ”naimakirjan”
Ouluun 17.8.1892 mutta kuollut melko pian eli 22.12.1897.
3.1.2.
Sen sijaan Larsin ja
Sofian seuraava lapsi, Josefiina Lappea
(1871 – 1952), yhä elää jälkipolvissa. Josefina oli syntynyt 20. joulukuuta
1871. Lapselle oli annettu hätäkaste 7. tammikuuta 1872, ja yhdeksi kummiksi on
merkitty Eva Kaisa Fredriksdotter Rowa, eli äidin sisko.
Lappean Kallen sisko, Josefiina Lappea, meni siis naimisiin
Kalle Petäjäniemen kanssa.
Tämän kuvan nimi on "1929, Pekka Petäjäniemi". Kuvaan on merkitty Kalle Lappean sisko, Josefiina, josta tuli kuvan haltijan, Anja Petäjäniemi Ahtiaisen isänäiti, eli mummo.
Tämän kuvan nimi on "1929, Pekka Petäjäniemi". Kuvaan on merkitty Kalle Lappean sisko, Josefiina, josta tuli kuvan haltijan, Anja Petäjäniemi Ahtiaisen isänäiti, eli mummo.
Petäjäniemen pariskunta sai
seitsemän aikuiseksi kasvanutta lasta; Oskari
(s. 1895), Eino H. (s. 1897), Hilja Sofia (s. 1899 - 1934) Rundgren, Kalle Kustaa (s. 1904), Aina
Josefiina (s. 1906) Vanhatalo, Yrjö Hannes (s. 1906) ja Jonne
Aksel (1911).
Josefiina Petäjäniemi (o.s. Lappea) on haudattu Pajalaan. Hautakiveen merkitty syntymäaika poikkeaa kirkonkirjamerkinnästä, 20.12.1871. Josefiinan mies oli Karl Kustaa eli Kalle Petäjäniemi.
Lappean Kallen siskonpoika, Oskari Petäjäniemi, oli
naimissa Anna Maria Valtosen kanssa. Anna Petäjäniemi oli Sieppijärvellä elämäntyönsä tehneen opettaja Hilma Laurilan sisko.
Josefiinan ja Kallen pojista
Hannes Petäjäniemi oli se, muutti avioliittonsa myötä Sieppijärven
Poikkijärvelle. Hän oli naimisissa Alida Vaattovaaran
kanssa.
Pojista Eino H.
Petäjäniemi (s. 1897) oli naimisissa Tyyne Helena Eeron kanssa. Eino sai isältään Kallelta vuonna 1942 tilan nimeltä
Alatalo. Muistitiedon mukaan tämän tilan ensimmäinen isäntä on ollut Sakari
Koberg, ja tila on kuulunut Petäjäniemen suvulle vuodesta 1819 lähtien.
Kustaa Petäjäniemen vaimo
oli Amanda Alanentalo ja Jonne
Akselin vaimo oli Amanda Malinen.
Lars ja Sofia Lappealle
syntyi lisää lapsia heti Jonnen (1867) ja Josefinan (1871) jälkeen, sillä Immanuel
syntyi vuonna 1873, Karl eli Kalle s. 1876 ja Kallen jälkeen vielä Leonard, joka kuitenkin kuoli
vauvaiässä.
3.1.3.
Immanuel Lappea
kuoli 1908, mutta sitä ennen hän solmi avioliiton (1897) Sandra Marjavaaran
(1876 – 1953) kanssa. Pariskunnan lapsia olivat Maria (1897 – 1898), Maria
Amalia (s.1898), Jenny Elviira Mettovaara
(1900 – 1959) ja Hilda Sofia (1904 – 1980), ei lapsia.
3.1.4.
Vuoden 1876 syntyneiden
luetteloon on merkitty (1.3.1876) Karl
Lappea eli Kalle. Asiakirjan mukaan Kallen kummeiksi on merkitty Jakob
Siekkinen vaimonsa kanssa sekä torppari Fredrik Drugge, ja torpparin tytär Eeva
Kaisa Hjertberg. Ainakin osa Kallen kummeista näyttää tulevan Pajalasta.
4.
Toinen puoli Kalle Lappean sukutarinasta on vanhaa
Sieppijärven kylän paikallishistoriaa.
4.1.1.
Kallen isoäiti oli Rowan tilan isäntäpariskunnan tytär
Ohessa on ote Kolarin
seurakunnan asiakirjasta, josta näkyy Kallen äidin, Sofia Fredrikintyttären ja tämän sisarusten tiedot siihen aikaan,
kun Kallen äidinäiti, Ewa Olofsdotter, meni naimisiin Rowan tilan isännän
kanssa. Avioliitto oli Ewalle toinen.
Sieppijärven kylä, Rowa, N:o 2, 1/8 mtj, ko: Rowa
Isak Henriksson Tiensuu, s. 19.2.1821
Vaimo Ewa
Olofsdotter Satta, s. 15.11.1821
(vaimon toinen avioliitto)
Vaimolla lapset avioliitosta Fredrik Taapajärven kanssa:
Sofia Johanna Fredriksdotter, s. 21.12.1841
Eva Kaisa Fredriksdotter, s.
17.4.1843
Brita Margareta, s. 27.9.1845
Yhteiset lapset:
Henrika Isaksdotter, s. 19.6.1853
Karolina, s. 24.4.1856, kuoli 1856
Erik, s. 26.11.1857
Johan Mathias, s. 18.5.1861 ja
Hilma Gustava, s. 16.5.1863
Syytinkiläinen, svärfader:
Olof Michelsson Satta, syntyi 1788, kuoli 15.9.1870.
Tämä rivi tarkoittaa, että
Ewan isä eli tyttärensä taloudessa ns. syytinkiläisenä.
Rowan tilan perustajia
olivat olleet Michel Michelsson Satta (s.
1754) ja vaimonsa Helena Olsdotter Nykäinen Kangosesta (1760–1824). Seuraava
isäntä oli pariskunnan poika Olof
Michelsson (1788–1870) Satta ja
vaimonsa Anna Stina Karlsdotter Välitalo.
Pariskunta oli vihitty 1817.
Olofin ja Anna Stinan tyttäristä
Ewa Olofsson, ent. Satta (s. 1821- 1901) meni naimisiin Fredrik Johansson Taapajärven (1814–1851) kanssa.
Näin Fredrik Johansson
Taapajärvestä tuli sekä kotivävy että Rowan tilan kolmas isäntä. Pariskunta sai
kolme tyttöä. Tytöistä vanhin, Sofia
Johanna, on Lappean Kallen äiti.
Yllä oleva asiakirja
osoittaa myös sen, että talollisen tytär, leski Ewa Rowa, ent. Satta, ent.
Taapajärvi meni Fredrik Taapajärven kuoleman (1851) jälkeen vuonna 1852 uusiin
naimisiin Isak Henriksson Tiensuun (1821 – 1874) kanssa.
Kallen isoäiti Ewa eli
pitkän elämän. Hän ehti elää Rowan tilalla elatusleskenä vielä 1890-luvulla.
Siihen aikaan talossa asui vielä nuorin tytärkin, vuonna 1863 syntynyt Hilma
Gustava. Tuohon aikaan Rowan tilan piikana talossa asuivat Brita Stina
Vuontisjärvi (s. 1840) poikansa Frans Hermannin kanssa. Piikoja olivat myös
Hilda Maria Vaattovaara ja Elmiina Heikintytär Uusimaa.
Viimeiseksi Sieppijärven
Rowassa asui Brita Margareta Rowa
perheineen. Hän oli Eva ja Fredrik Rowan, (entisen) Taapajärven tytär, Kalle
Lappean täti eli Sofia-äidin sisar. Brita
Margareta Rowa (s. 1845) oli muuttanut 1872 Alkkulaan, avioitunut siellä
Hyttyräksi, mutta tullut ”nyytyineen” myöhemmin takaisin kotiin Sieppijärven Rowalle.
Britalla ja hänen miehellään, Isak Robert Juhonpoika Hyttyrällä (Antinmaa) oli viisi tytärtä.
Britan tyttäristä Josefiina Rowa (s. 1884) oli siis
Kallen lähisukulainen, ensimmäinen serkku; äidit kun olivat sisaruksia.
5.
Lappean Kallen isä oli Lars (Pellikka) Lappea ja äiti
Sofia Fredriksson Taapajärvi
Kallen äidinpuoleisesta
suvusta tekee mieli heti aluksi todeta se, että vaikka Satan ja Kankaan eli Lappean sukuun kuulunut Eva Lappea (k.1863) ei ollut Kallen biologinen äiti, hän lienee se,
joka jätti perinnökseen sekä Lars-miehelleen että Larsin pojalle, Kallelle
sukunimen Lappea.
Lars Samuel ja Ewa Lappean
yhteisistä lapsista tuli Kallen sisarpuolia, näistä aikuisiksi selvisivät Isak Wilhelm Ala-Antti, Lars Levi Lappea ja
Erika.
Lars Lappean toinen vaimo,
Sofia Rowa, oli ajan tavan mukaisesti ainakin vähän sukua ensimmäiselle
vaimolle, Lappean Evalle; naiset nimittäin kuuluivat molemmat Sieppijärven Sattoihin.
Niinpä Sofia toi Larsin kanssa tehdyille lapsille (eli Kallelle ja tämän
sisaruksille) äidin ominaisuudessa jäsenyyden sekä äitinsä sukuihin (Satta, Nykäinen, Välitalo, Rowa) että isänsä
Taapajärven sukuun, joka lienee osa Pasman
suursukua.
Sofia (s. 1841) oli
tiettävästi vain kerran naimisissa, ja hän kuoli verrattain nuorena, eli vuonna
1887 vain 46-vuotiaana.
6.
Lappean Kallen jälkipolvea
Karl Lappea (1876
- 1966) ja Gertrud Sofia Tiiperi (1882–1976)
vihittiin avioliittoon Männistön tilalla Sieppijärvellä. Männistö oli siihen aikaan
keskeisellä paikalla, sillä Äijävaaran kautta kulki hevostie Koivumaasta
Männistölle, Naamijoki-varteen Sieppijärvelle.
Männistön tila oli
perustettu hiukan myöhemmin kuin Käkivaaran talo. Männistön isäntä oli Iisak
Iisakinpoika Kangas, Käkivaaran
emännän veli. Männistön emäntä oli Kristiina
Josefiina Satta, Käkivaaran Salmon veljen tytär.
Kallen vaimo
Gertrud eli Kerttu Sofia Tiiperi oli syntynyt 27.5.1882. Kerttu oli Ylitornion kirkonkirjojen mukaan Alkkulasta
kotoisin olleen piika Maria Tiiperin
”jalkalapsi”. Kertun kummeiksi on kirkonkirjaan merkitty tullivahtimestari
Mikko Taina ja Maria sekä piika Greta Matilda Thoni. Kasteen on suorittanut
Antti Holmström. Muistitiedon mukaan Kertun biologinen isä olisi ollut
metsänhoitaja Lindström.
Myös Satan sukukirjan
mukaan Kertun äiti olisi ollut Maria Tiiperi mutta etunimillä Eva Maria Isakintytär Tiber, syntynyt
14.2.1853. Eva Marian vanhemmat olivat renki Isak johansson Tiber ja Maria. Eva Marian kummeiksi on merkitty
Leukumaa, Rautio ja Niemi.
Jos tiedot Kertun äidistä
pitävät paikkansa, Maria synnytti Kerttu-tyttärensä 29-vuotiaana piikana
Alkkulassa. Tämän jälkeen hän olisi muuttanut Alkkulasta piiaksi Pajalaan, ja
tavannut tulevan miehensä Simeon
Henriksson Ravelinin (1861 – 1933). Simo ja Maria Ravelin saivat tiettävästi yhteisiä lapsia – ainakin Kalle
Kustaa Ravelin – nimisen pojan ja kaksi muuta.
Vaikka Maria Tiiperi meni
naimisiin Simo Ravelinin kanssa, Kertusta ei näy merkintöjä, että hän olisi
ennen tai jälkeen äitinsä avioliiton käyttänyt sukunimeä Ravelin. Siksi
Sieppijärven vanhalla hautausmaalla olevaan Kertun (ja Kallen) hautakiveen
hakattu sukunimi Ravelin ei ole Kertun juurien näkökulmasta täsmällistä tietoa.
Helena Liikamaa kirjoittaa
Satan sukukirjassa (s. 268) Lappean Kertusta näin:
”Tiiperin
Marian tyttö Kerttu tuli kuuluisaksi pitojen laittajana ja herrojen
palvelijana jo varhaisessa nuoruudessaan. Palvelijana ennen avioliittoa hän oli
yhdeksän vuotta mm. metsänhoitaja Granbergilla ja monessa muussa paikassa.
Ensimmäinen täytekakku Kertun muistelun mukaan tuotiin
Tukholmasta Pajalaan kauppiaan tytön vihkiäisiin. Kakku oli täytetty vain
sisältä, päältä sitä ei oltu koristeltu.
Pitokokki ei taitojaan toisille halunnut opettaa. Se
oli salaisuus, miten kana saatiin paloiteltuna näyttämään eheältä.
Nokkoskeittoa alkuruokana Kerttu keitteli ja sanoi sitä pinaattikeitoksi, joten
se paremmin syötiin.
Avioliittoon Kerttu vihittiin Männistöllä Kalle
Lappean kanssa, mutta tämä ei hidastanut hänen työtään pitojen valmistelijana,
vaan työ jatkui aina viimeiselle vuosikymmenelle asti.
Kerttu oli herrojen piika, Kivikon Manta ja
Poikkijärven Tyyne laittoivat köyhien pitoja.”
Lappean Kertun vanhemmat,
Maria Tiiperi ja miehensä Simo Ravelin asuivat Sieppijärvellä Kulluvaaran tilan
torppareina Ravela-nimisellä
tontilla. Kun Simo Ravelin kuoli 1933 ja vaimonsa Maria vuonna 1934, asettui Ravelaan
Marian ja Simo Ravelinin vanhin poika, postinkuljettaja Kalle Ravelin. Ravelan
paikka oli nykyisen (2013) Siwa - Sieppijärven paikalla.
Lappean Kalle ja vaimonsa
Kerttu asettuivat asumaan niin ikään Kulluvaaran torppareiksi. Heidän
paikkaansa kutsuttiin Kerttulaksi,
ja ensin siinä asui Aapo Kieri -niminen mies. Seuraavia asukkaita olivatkin
Kalle perheineen, ja viimeksi Kallen ja Kertun poika, Lauri Lappea (perheineen).
Talo on edelleen Lappean perheen hallussa.
6.1.
Lappean Kallen ja Kertun lapset
6.1.1.
Helmi Lappea
(1908 - 2003), aviossa Huugo Pääkkölän
(1906–1950) kanssa; asui perheineen Kolarin Luovatuksessa.
Lapset: Lasse Pääkkölä,
Huugo Ales Pääkkölä, Ilmo Kalervo, Esko Eelis Pääkkölä ja Reino Kaarlo
Pääkkölä.
6.1.2.
Martta
Lappea (1912 – 2000), aviossa Otto Harjuhaahdon
(entinen Harju) kanssa; asui
perheineen Pajalassa. Lapset: Birgitta Harjuhaahto – Mattson ja Torsten
Harjuhaahto.
Martta
ja Otto Harjuhaahdon hautapaikka on Pajalassa.
.
Reino Lappea (1915
– 1939). Kaatui sodassa.
6.1.4.
Lauri Lappea (s. 1918), aviossa Helmi Vaattovaaran (s.1920) kanssa.
Laurin ja Helmin lapset
ovat Ossi Lappea, Raili Kylmämaa, Aila Aalto, Reino, Marja-Terttu Lappea ja
Seppo.
Lauri ja Helmi ovat asuneet
Kerttula-nimistä tilaansa, joka on tullut Lappean suvulle 1917. Ensimmäinen
isäntä oli Laurin isä, Kalle Lappea. Lauri Lappealle tila on siirtynyt oston
kautta vuonna 1968.
6.1.5.
Elvi Lappea
(s. 1921), oli aviossa Väinö Filpan
(1914 - 1977) kanssa; asunut perheineen Sieppijärvellä, Nuottavaarassa, Ruotsin
Eskilstunassa; Nuottavaarassa vuodesta 1946 (Nuottarova); asuu nyt (2013) hoitokodissa
Rovaniemellä.
Lapset: Kirsti
Laatikainen, Riitta Kauhanen, Raija Filppa, Jorma, Tarja Filppa, Marjo Filppa,
Virpi Filppa ja Ari Filppa.
Nuottarovan eli
Nuottavaaran kotitilan omistus on siirtynyt Ari Filpalle, ja hän siellä
perheineen asuu.
ISÄN TYTTÖ!
Elvi Filppa on
elämäniloinen, pitkän päivätyön tehnyt seniori, joka syntyi 92
vuotta sitten Sieppijärvellä, huhtikuussa 1921. Hän on ihmisiä rakastava, seurallinen ja
iloinen nainen, joka oli aikoinaan perustamassa sekä Kolarin ja Järvikylien
Eläkeläisyhdistystä että Kolarin kunnan Kotiseutumuseota. Hän on koko ikänsä
ollut kaikessa mukana. Elämä on ollut henkisesti rikasta, elämä on ollut täynnä
iloa mutta myös surua. Tällä hetkellä Elvi elää onnellista hiljaiseloa
hoivakodissa Rovaniemellä, rakkaista lapsista osa asuu aivan lähellä samassa
kaupungissa. Läheiset ovat lähellä.
Elvin muisti on edelleen
hyvä, niinpä on ollut ilo koota Lappean sukuselvityksen liitteeksi pieni Elvin
muistelus isästään Kalle Lappeasta.
Elvi kertoo olleensa aina
isän tyttö, sillä Kerttu-äiti oli Elvin sanojen mukaan aina töissä eli aina
poissa kotoa. Lappean Kerttu oli se kaikkein haluttu palvelija ja pitokokki,
jonka työtä oli erityisesti suurien pitojen järjestäminen.
Elvin on helppo ymmärtää
nykyajan lapsia, joiden iltapäivien vain on kuluttava yksin kotona siihen asti,
kunnes vanhemmat tulevat illalla töistä kotiin. – Muistan kouluajoistani
20-luvun Sieppijärvellä sen, kuinka aina tulin koulusta tyhjään kotiin…
Isäkin tietenkin kävi
töissä. Hän saattoi olla kuivaamassa Sieppijärven Kunnittajanvuomalla jänkkää
niittymaaksi tai saattoi hän olla viikon Sieppijänkällä heinätöissäkin. Isä
saattoi olla savotalla töissä. Hän saattoi olla hevosensa kanssa
rahdinkuljetusmatkalla, tulossa tai menossa Ylitornion Kaulinrantaan; sieltä kun
haettiin Wiljaamin ja Iivarin kauppoihin kauppatavaraa. Jonakin talvisena
päivänä Kallella riitti hommaa, kun hän kävi porolla hakemassa kuivat heinät
niittymailta.
Elvin lapsuusvuosina kesä
oli sitä aikaa, kun tehtiin heinää kaukana kotoa olevilla jänkkäniityillä.
Koska Elvi oli perheen kuopus, isä Kalle ei häntä aivan taaperona arvannut
ottaa mukaan heinätöihin. Kun sitten aikuiset huomasivat, kuinka
”rivakkajalkainen” tyttö Elvistä oli kasvamassa, jo heltisi kesätöihin
lähtölupa. Heinäntekoreissu kesti viikon päivät. Niittykämpissä yövyttiin eikä
yksin töitä huhkittu. Kalle-isän sukulaiset väylänvarresta (Lappeasta) kävelivät
kuin yhteisestä sopimuksesta telatietä pitkin Kallen tykö heinätöihin - sopivasti
ajoissa.
Kalle hoiti kotona
Sieppijärvellä myös porokarjaa, hänellä oli oma ajoporokin. Hän on Elvin
muistoissa edelleen maahenkinen kotipiiri-ihminen, hauska myhäilijä, joka pisti
monet asiat leikiksi. Hän ymmärsi erityisen hyvin lapsia. Isä osasi kuunnella
pientä tytärtäänkin. Vieläkin Elvi muistaa, kuinka isä kerran sanoi hänestä,
että hän teki kysymyksiä, joihin oli kovin vaikea vastata…
Elvi muistaa erään iloisen
Tapaninpäivän. Kuopus alkoi houkutella isäänsä: - Isä, laittakaa poro aishoin! Met
halvaama Tapaninajelulle!” Kalle vissiin piti pakkasta eikä luvannut lähteä.
Elvi keksi keinon. Hän kokosi isomman lapsiporukan naapureista ja yhdessä
alettiin kutittaa Kallea, kunnes tämän oli pakko nauraen nousta ylös, pukea
ulkovaatteet, valjastaa poro ja viedä koko lapsitokka ajelulle. – Ja sinne met
menimä!
Kallesta ja Satan Einon
vanhimmasta tyttärestä, Veerasta tuli erityiset ystävät. Veera oli kova
nauramaan, ja Kalle oli kova nauramaan. Niinpä Kalle ja Veera nauroivat
toistensa tekemisille, he kiusoittelivat ja leikittelivät, yhdellä sanalla
sanoen heistä oli hauska ”meijastaa”. Elvi muistaa Kallen kulkeneen Veeran tykönä
kylässä vielä silloinkin, kun tämä muutti perheineen Nuottavaaraan asti.
Kallen sukulaisia asui
kahta puolta Väylää aina Ylitorniolle asti. Niinpä Elvi muistaa entisajan
vanhat Närkin markkinat Ylitorniolla juuri muistona sukulaisista. Tuolta ajalta
nousevat mieleen juuri ne sukunimet, joita Kallen sukupuusta voi löytää. Kaikki
sukulaiset olivat Kallen elinvuosina lähisukulaisia. Sukulaisuus merkitsi
paljon enemmän kuin se merkitsee nykyään; Kallen elinvuosina kaiketi kaukaisia
sukulaisia ei ollut olemassakaan!