Kuvaus kylän elämänmenosta 1800-luvulla.

Julkaistu 20.11.2013. NOSTO Paulaharjun kunniaksi 27.5.2025.

Olen kirjoittanut tämän kuvaukseni Sieppijärvellä 21.7.1985 

vietettyä kylän viherjuhlaa varten. Samassa juhlassa Sieppijärven koululaiset ovat esittäneet kuvaukseeni perustuvan eli Sieppijärven kylän menneistä ajoista kertovan näytelmän. Viherjuhlan aiheena oli tuoda esille järven kunnostamisen merkitys kyläyhteisölle. Valtakunnallisen vihervuoden yhtenä tapahtumana Sieppijärven viherjuhla liittyi myös ympäristön hoitoon ja parantamiseen osana ympäristönsuojelua.

Aineiston teksteihini olen saanut haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla Samuli Paulaharjun (1875- 1944) tekstejä. Omistan kuvaukseni Matti Paunosen muistolle.

Katariina Korhonen (ent.Granat)

 ”Kerron kerran kerrottua.”

KUVAUS KYLÄN ELÄMÄNMENOSTA 1800-LUVULLA

Mieli tekisi esitellä heidät kaikki: Satat, Filpat, Jussit, Pääköt, Iivarit, Lappeat, Rovat, Kankaat, Kurut, Heikit, Kulluvaarat.

Pakisen heistä vähäsen. Jokainen olisi laulun arvoinen.

Koivumaan Eeva oli Kolarin Pärki-papin apulainen. Kassan Tiina-Kaisa pani ”kläpit kirjale, olippa net kuinka huonoja olit”. Filpan Antti oli sieppiläinen myös.

Kerran Antti Filppa lähti kirkkomatkalle Köngäseen, Pajalaan – kirves kainalossa. Kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle: - Tule, pois, jumalanvilja!”  Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja karjuen se laukkasikin kohti Anttia. Filppa kumautti kirveellä kontiota otsaan. Kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä ukko vain päivitteli: -Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta ko repi hyän kirkkotakin!

KAHVIPANNU KUIN MIEHENNYRKKI

Priita-Kaisa Kissa – oletko kuullut hänestä kerrottavan? Tämä Kissa-Kaisa oli vanhoja lapinraitioita, joka 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuoleisilla sydänmailla, ensin renkinsä Löytty-Heikin kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille.

Mutta sitten jäi Kissa-Kaisa yksinänsä metsäkotaansa. Vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eleli vain metsissä, kelasi juuriköyttä ja kutoi juurivakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa, ja katosi taas kiveliöönsä. Kissa-Kaisa kuoli 1870 – luvulla ja on haudattuna Sieppijärven hautausmaahan.

Kankhaan Muori tunnettiin kupparina. Tämän kupparimuorin isä oli Pääkön Jussa. Hän puolestaan oli kauppamies, joka reissasi Köngäsen markkinat, Ruijanrannat ja kaikki. Jussa toi ensimmäisen perunakapallisen Sieppijärvelle. Tästä ”sikeysi tämän kylän pottusato”.

Kahvi ennätti Pääkön taloon jo 1840 – luvulla. Jussa toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia ainoastaan naula, toinen sokeria. Mutta kahvia ristiäisvieraille silti tarjottiin. Ei maistunut musta juotava monellekaan, jotkut jopa sylkivät sen maahan sanoen: - Kyllä viina on parempaa!

Eikä vieraille kahvia paljon tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaansa ja kestitsi niillä taas vieraita – myöhemmin, kun toinen lapsi oli ristittävänä…

Pääkön Jussa siis tiedettiin kauppamieheksi. Samaa hommaa harjoitti Sieppijärven Filppa niin ikään. Kolarin Pärki-papilla oli huomattava määrä lehmiä. Filppa kävi tuon tuostakin noutamassa Pärkiltä voikuorman, jonka sitten toimitti Tornioon tai aina Ruijan markkinoille asti. Filppa harjoitti joppausta omasta aloitteestaan – keräilykauppaa.

TERVAHAUDAT HÖYRYSIVÄT MYÖS SIEPPIJÄRVELLÄ

Järvirovan Erkki oli alunperin Jarhoisten Koskenniemestä. Pastori muutatti hänen sukunimensä. Tästä syystä Järvirovasta tehtiin Koskenniemi.

Kankaan Iisko oli yksi Kuurusenvaaran karhutappelun sankareista. Iiskon elinaikana 1800 – luvun puolivälin molemmin puolin Sieppijärvellä vielä poltettiin tervaa täyttä päätä, sillä Varislahdessa oli ainakin kolme hautaa, Pirttisaajossa yksi ja nykyisessä Rovan rannassa höyrysi mahtava sadan tynnyrin hauta.

Järvirovan Iisko ja Kankhaan Iisko kävivät siis myös tervakolareista. Myös Filpalla, Iivarilla ja Kurulla oli yhteinen tervahauta.

Keloa ja kantoa juurakkotervaa varten sai kruunun metsistä. Metsiin ei kuitenkaan ollut lupa mennä ennen kuin metsäherra oli kirjoittanut lupakirjan. Kirjan sai, jos sen Ylitorniolta haki. Iiskon ja Erkin matka Ylitorniolle maaliskuussa 1861 kannatti, sillä käteen annettiin lappu, jossa sanatarkasti luki näin: ”Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista vt. metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2. päivänä marraskuuta vuonna 1861 on määrännyt. Ylitorniolla 9. maaliskuuta 1862 Ernst Kingelin, vt. metsäherra.”

Syksypuolella Erkki ja Iisko sitten nostivat juurakot ja hankkivat hautapaikan sekä pilkkoivat hautapuut. Talvella tehtiin tynnyrit, joitten piti olla kruunattuja eli täsmälleen oikeankokoisia, mikäli tervaa aiottiin myydä.

Kesän tullessa laitettiin ”hongasta hoiskutettu, männystä mäiskytetty, mullasta veenpitäväksi” tehty hauta polttokuntoon. Tyven ilta juhannuksen edellä kokosi kylän väen ”kaffekuukkarista” lähtien hautaa sytyttämään. –Ko laele saathiin tuli menehmään, niin sillon ryyppy ryypäthiin.”

Haudan poltto kesti neljä vuorokautta. Paljon ei hautakolari joutanut lepäilemään. Juurakot hikoilivat tervaa. Kaikki kypsyvä aine ei kuitenkaan valunut puhtaana tynnyriin, vaan samassa matkassa ajautui paljon tervavettäkin. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkin aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Tämän jälkeen pääsi hautakolari tervan kusettamiseen. Tynnyrin alauurteessa olevasta tapista tuli väliin mustaa kusta, välillä ruskeaa. Musta haudan nokea sisältävä aine saatettiin keittää uudelleen tervaksi, mutta ruskea kusi laskettiin maahan. Tämä tehtiin tervan laadun takaamiseksi.

Tervaa tarvitsivat talojen isännät. –Kaikki, mitä tehet, sie tervaat kans, opetettiin jo pikkupojille. Venheet, reet, sukset, katot tervattiin. Tervaa tarvitsivat niin ikään terveporvarit. Torniossa yksi jos toinenkin kauppias odotteli tynnyrilastia ylhäältä Väylänvarresta. Lautat saapuivat miehinensä vesiä pitkin.

Immosen Juhani (Jussa) oli syntyjään Vaattojärven poikia, mutta asui lähes koko 90-vuotisen ikänsä 1900-luvun Sieppijärvellä. Monet, monet kerrat oli tämäkin Jussa vesiä pitkin sauvonut Torniosta ylös kotiseudulle.

Näin hän muisteli:

-Kerran oli Veittikosken alla useampi vene tulossa Torniosta. Yhdessä veneessä seisoi eräs helposti yllytettävissä oleva sauvoja. Kaikki toiset veneet rantautuivat kosken alle ja miehet rupesivat vetämään venettä ylöspäin kävelemällä. Päättivät samalla vähän ilotella miehen kustannuksella. Niinpä kehuivat yksinäistä venemiestä niin hyväksi sauvojaksi niin hyväksi. Kävi kuten oli tarkoituskin. Mies päätti näyttää, että hän on Veittikosken voittanutta!

-Kun matkamiehet sitten seuraavan kerran toisensa tapasivat kotikylällänsä, ei sauvoja heitä kironnutkaan vaan kehua rellesti yllyttäjilleen: ”Ko mie hallinpullon nykäsin konjakkia kosken alla, tuli vene pääle, ette kokka kohisi!”

KARUN ANKARAA SUURKYLÄN ELÄMÄÄ…

Elämä Sieppijärvellä, Kuurusenvaaran karhuntappajain kylässä, suurkylässä, karussa Kolarissa, oli ankaraa. Olemmehan aina olleet lihan ja leivän välissä – ainakin omasta mielestämme, sillä Muonio on merkinnyt lihaa poroineen ja Pello leipää viljapeltoineen.

Niittyjä täällä raivattiin ja heinätöitä puskettiin. –Paniks sie paljon pottuja, kyseltiin vasta sitten, kun perunalle opittiin. -Makkaa rauhassa, Iisko, seittemän miestä on menny heinäntekhoon Kunnittan vuomale, saattoi vanhaemäntä supattaa miesvainajan hautakummun äärellä käväistessään. Isännän kun tiesi kääntyvän ikuisessa leposijassaan, jos heinät olisi jätetty tekemättä.

Ennen ei tehty tuoreheinää. Sen sijaan lähdettiin heinävuomalle heti, kun luhta kukki. Otinki oli käyty viemässä kaltioon jo talvella. Mikään ei kesäkuumalla hien valuessa silmäreikiä myöten maistunut niin hyvältä kuin jääkylmä piimä – ja kuiva leipä.

Heinäntekijät asuivat niittypirteissään viikkokaupalla. Selvää oli, että ”läpit kuljit matkassa”.

–Mullaki viiennellä vuela oleva Pekka istu repunkatola ko kurkivuoma, muisteli Riskin Hermannin vanha jälkeläinen. Lapset oppivat työn tekemällä työtä.

Yksi ”äitin piika Järvirovasta” puolestaan muisteli lapsuuttaan näin:

-Uihmaan halutti. Mutta ko äiti oli komentanu riipihmään lehtiä kopan täytheen. Paarmat purit. Käet olit vihreinä tuohreista lehistä. Yks kaks huomasimma, ette äiti sai viehraan – harvinainen taphaus. Jo hoksasimma konstin karata uihmaan. Täytimä kopan melkein kokohnaan sammalilla ja pääle peitoksi laitoima riivityt lehet. Ja niin karkasimma ranthaan räpihmään. Äitile oven raosta huusima, ette koppa saathiin täytheen. Sikiöt kävit uimassa, mutta kuulit kyllä kunniansa illala, selvä se!

JÄRVI ANTOI KORTETTA KARJALLE

-Änsti, piä perrää, äläkä pääpötä, saattoi Tuokon Aata kivahtaa Roopertti-rengille keskellä järveä. Aata, Roopertti, Iso-Iita ja monet muut piiat, rengit ja emännät soutivat joka ilta ja aamu kesänavetalleen lypsylle. Reitti kulki aina samaa uraa myöten.

Vaikka järvi ei suuren suuri olekaan, saattoi sumu joskus olla niin vahvaa, että teki tepposen ja eksytti. Siinä sitten venekunta pyöri ja huhuili aikansa, kunnes löysi taas kotirannalle. Soutumatkaa lehmien luo tuli helposti kilometrikaupalla. Helpointa oli kulkea erityistä lypsyreikää pitkin. Yksi tällainen kulki Poikkijärven puolelta Tikkasen Ainon rantaan.

1800-luvulla moni seurakuntalainen on merkitty kirkonkirjoihin kestiksi. Säätynä kesti lienee kansan suussa merkinnyt joutilasta. Kestin Juhon kerrottiin olleen laiska ko rietas. Kehuikin hankkivansa ruokansa vaikka nauramalla.

Pääasiassa totista työtä oli kuitenkin elämä täällä: nauru oli kaukana monen perheen arjesta. Esi-isät ovat meidänkin kylällä eläneet aikoja, jolloin jokikinen korte on pitänyt kerätä eläimen rehuksi. Lasten riipimät lehdet täydensivät vitamiiniannoksina lehmien ruokavaliota. Ilman karjaa olisi vaikeaa kuvitella sieppiläistäkään elämänmenoa ja selviämistä näissä oloissa.

Väki saattoi kerätä vesivarasta satakunta häkkiä hyvää kortetta. Häkkiin eli kuormaan mahtui kuusi rukoa heiniä. Lehmä puolestaan tarvitsi talviheiniksi kolmisenkymmentä rukoa. Kesäisin lehmät kahloivat niin syvällä kuin ylipäänsä arvasivat kortteen perässä. Se oli parasta herkkua. – Met olima kerähneet venheellisen kortetta. Eikös tietenki käyny niin ette lasti miehinensä kaatu. Vene upposi. Met pysyimä pinnala kellumalla kortelastin päälä. Siinä olis ollu Kesti-Juholaki nauru kaukana!

LUKIJALLE:

Kerroin kerran kerrottua. Mitään ei tiedä heti. Sen minkä luulee tietävänsä, onkin saanut tietää jo kauan sitten. Vain se on tietoa, mikä ihmisessä on ollut piilossa.

Kun tätä pakinaa valmistaessani kuuntelin Paulaharjua lukemalla hänen tarinoitansa ja kuuntelin sieppiläisiä ihmisiä, tuntuivat tapahtumat omilta, vastaeletyiltä ja tutuilta.

Sinussakin on paljon piilossa. Sinussa on ominta tietoamme. Kerran oli Samuli Paulaharju, joka keräsi tapahtumia muistiin. Tulevan sukupolven elämänhalun ja itsetunnon vuoksi tämä kylä tarvitsee paulaharjuja.

Tiedämme turhan vähän. Perinteen voima on siinä, ettei se hylkää kerran oivallettua. Perinteen tallentaminen on meidän jokaisen asia.

Uppotukki ansaitsee Pro-Sieppijärvi tunnustuksen.

teksti ja kuvat: katakorhonen56@gmail.com

TARINA UPPOTUKISTA

    Kuva 1. Sieppijärvi - katsottuna Uppotukin pihalta käsin. Horisontissa näkyy Ylläs - jos pouta sallii.

Kuva 2. Alla.

Uppotukki on tämän paikan nimi. Talo komistaa Sieppijärven rantaa.

Uppotukin tarina on saanut alkunsa entisvanhaan 1890-luvun lopulla, sillä Aukusti Koskenniemi vihittiin Fredrika Nikumaan kanssa vuonna 1900. Silloin Uppotukki oli Järvirovan tilan yksi torpista.

.

Koskenniemen Aukustin ja vaimonsa Fredrika Efraimintytär Nikumaan tiedetään asuneen tätä taloa silloin, kun se oli pienempi torppa. Aukustia kutsuttiin Järvirovan Aukustiksi He ehtivät saada kaksi lasta; niin oli lyhyt Fredrikan elämänkaari. Aukustin ja Fredrikan lapsia olivat Kalle ja Ensi Koskenniemi.

Vuosilukuina Aukusti Koskenniemen perhe:

• Järvirovassa syntynyt poika, Aukusti Koskenniemi, 27.4.1873 - 24.9.1951. "Kuhmu-Aukku".
• Aukustin puoliso, Fredrika Efraimintytär Nikumaa, 16.1.1878 - 3.9. 1910. 
• Järvirovassa syntynyt pariskunnan tytär Ensi Amalia Koskenniemi, 3.10.1906 - 20.1.1944.
• Järvirovassa syntynyt pariskunnan poika, Kalle Kustaa Koskenniemi, 29.5.1903 - 31.1.1953. "Kettu-Kalla".Kalle perusti perheen Alli Amanda Satan (1904 - 1969) kanssa.
• Torpparin tytär, Ensi Amalia Koskenniemi oli menettänyt äitinsä 4-vuotiaana. Myöhemmin hän perusti perheen Hannes Lorensinpoika Jussin kanssa. Pariskunnan lapsia olivat Maila Jussi Frant (1929-2007), Ebba Jussi Ylitervo (s. 5.8.1930), Mauno Jussi (1935 - 1961) Mirjam Jussi Ylitervo (1938-2011), Martti Jussi (1940-1983) ja Eero Jussi (1943 - 2012).    

Kuva 3. Alla. 

Tossu. Löytynyt pirtin uunin takaa.

Vanhoilla päivillään Ensi (Koskenniemi) Jussin tytär, Ebba Jussi Ylitervo (s. 1930) on käynyt äitinsä vanhassa, tyhjäksi jääneessä syntymäkodissa. Mahdollista on, että myös Ebba ja vuotta vanhempi sisarensa Maila olisivat niin ikään syntyneet Järvirovan torpassa. Vanhan torpan hirret siirrettiin Patotien varteen, järven rannalle Järvirovasta. Yksi viimeisiä talon omistajia lienee ollut Sieppijärven Jussi-sukuinen mies. (Tilakartassa merkintä: Kujala, Martti ja Eero Jussi)

Kuva 4. Tilakartat; niiden avulla Maikkilaan, jota hoitivat emäntä Lempi Amanda Pääkkölä, o.s. Koskenniemi ja Väinö Sylvester Pääkkölä.

Nykyisiä Uppotukin omistajia ovat Leila ja Urho Vaattovaaran lapsista sisarukset Pirjo, Aija ja Siiri perheineen. He ovat perustaneet yrityksen; toiminnanjohtajana toimii Aija Jantunen.

Uppotukki on erotettu Maikkilasta, jonka isäntäpari Lempi ja Väinö Pääkkölä olivat Leila Vaattovaaran vanhempia.

Lempi Amanda (o.s. Koskenniemi) Pääkkölä, 1913 - 1967: vanhemmat Kalle Erkinpoika Koskenniemi ( 1886 - 1918) ja Tyyne Katariina Filppa (1889 - 1954). 

Kirjassani Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret, löytyy tietoa ja tarinaa (s. 82 - 87) Tyynen ja Kallen jälkipolvien elämästä.  

Väinö Sylvester Pääkkölä (1912 - 1979) oli Amanda Jussin ja Jonne Pääkkölän poika.

Kuva 5. Lempi ja Väinö Pääkkölän jälkipolvet.

Vasemmalta Lauri eli Lassi Pääkkölä (1935 - 1988), Martti Pääkkölä (s. 1940),

Veikko Pääkkölä (1943 - 1987), 

alhaalla ensin Aila (Pääkkölä) Koivumaa (s. 1938) ja Leila (Pääkkölä) Vaattovaara (1933 - 2007).

Kuva 6 ja 7,

Liisa (o.s. Uusimaa) Virtanen on antanut minulle alla olevat kaksi kuvaa saatesanoilla,

"Sieppijärven hautausmaa, ja kiviin kaiverretut esivanhempien nimet".

                      

Alemman kuvan Aukusti ja Fredrika (Järvirovan Aukusti ja Nikumaan Fredrika) olivat ylempään hautakivikuvaan merkityn Ensi Jussin äiti ja isä. Ensin miestä puolestaan kutsuttiin nimellä Hannes Jussi (Johanneksen sijaan).

👉👉👉👉👉👉👉👉👉👉👉👉👉👉 

Teuvo Lapinniemi kirjoittaa runoja. Tässä julkaisussa onnitteluruno Aijalle.

Aijalle 23.03.2018

Tässä juttu  ihmiselle, joll` on tarmoo aatokselle,

myöskin työtä tekevälle, rouva Aija Jantuselle.

 

Leilan, Urhon, viides tuote, näytti olevansa tuore.

Vaikka oli vielä lapsi, kirjoitteli lehtiin asti.

Näytti olevansa hyvä, tunteen, tiedon palo syvä.

Palautteen saivat kaikki, ihmetteli kylän raitti,

kuinka nuori lapsonen, osaa kaiken parhaiten.

 

Pellon kunnan lukioon, opiskelun hurmioon,

Aija suuntas askeleensa, otti opit omaksensa.

Työsti omaa tiedon sarkaa, oppi kun ei koskaan

karkaa.

 

Kesätulon hankintaan, suuntasi hän Tukholmaan.

Pitkää päivää aivan naattiin, rahat kotiin 

lääkekaappiin.

Varaa karttui tutkintoon, Oulun yliopistoon,

valkolakki mukanansa, siellä kohtas

 rakkaimpansa,

 nuoren, komeen uroksen, Terho ”Jussi” Jantusen.

 

Tampereelle Hervantaan, suuntasivat asumaan.

Yliopistossa siellä, Aija jatkoi opintiellä.

Viimein koitti suuri hetki, päättyi Aijan opinretki.

Läheisillä kostui linssi, Aijast`tuli ”tippainssi”.

 

Kahden, elon maailmaa, alkoivat he valloittaa.

Kuoreveellä ollessaan, palavassa rakkaudessaan,

päättivät he edustaa, oman perheen perustaa.

Pettyi pohjan urokset, Aija teki Jantuset,

otti Jussin miehekseen, omaksensa ainaiseen.

Vinkkilässä asuessaan, ihan eka talossaan,

järjestivät aika pommin, saivat Erikan ja Tommin.

Kulkeissansa Suomen maata, osoitteita eivät saata,

sukulaiset aina muistaa, koska urapolku luistaa,

Aijalla ja Juhanilla, tieto on kuin nauhurilla,

sillä tarkistaa he voivat, elämänsä säkeet soivat.

 

Merenrantakaupunkiin, Rauman rannan      maisemiin,

asettui tuo pariskunta, perheinensä kaikkinensa.

Aijan olo itsellään, vakiintui, ja tiedetään,

hällä olo hyvä on, osaaminen verraton.

Itsetietoituus ja varmuus kasvoi, minkäs sille Aija mahtoi.

 

Markkinointiin Kemiraan, Aija pääsi mukanaan,

laaja alan tuntemus, kehitykseen johdatus.

Raumalaiset suruissaan, joutui Aijast` luopumaan.

Espoon suvisaaristossa, jälleen meren rantamissa,

asuivat he suunnitellen, omaa taloo ajatellen.

 

Tuntui suunnittelu hyvältä, tekeminen syvältä,

urakoinnin vaikeudet, monenlaiset muutokset,

voittivat he tarmollaan, valmistuikin ajallaan,

koti kaunis lämpöinen, perheen omaks` yhteinen.

Aija saikin huokaella, katsella ja ihastella,

olla kukkana kotona, oman talon terassilla.

 

Pohjolassa vaikeus, Itämeren ankeus,

tuottaa suruu puseroon, mistä apu ahdinkoon?

Aija, tyttö pohjoisen, ratkoo pulmaa kerallaan

tähtikaarti Suomenmaan.

Ovat ihan tosissaan, ylpeyttä rinnassaan,

tuntee Aijan sukulaiset, sekä miehet että naiset.

Itämeri- sarja loisti, tiedonpuutetta se poisti.

Työssä suuret muutokset, johtajien vaihdokset.

Johtaa usein törmäyksiin, joskus jopa vääryyksiin.

Aija ei voi sitä sietää, senhän kaikki meistä tietää.

Päätös syntyy tuota pikaa, siinä ei oo mitään vikaa:

mietinnästä tulee tulos, lähden työstäni mä ulos.

 

Yrittäjän maailmaan, Aija sopii luonnostaan.

Kera kootun, hyvän tiimin, Aija tekee monen diilin.

Puolen vuosikymmenen, takonut on firma sen, tahtotytön pohjoisen.

 

            Toivomme elon polullesi onnen kukkaa monta,

monta ilon aamua ja iltaa surutonta.

Meiltä kiitos ihmiselle, oman suvun sydämelle, meidän Aija

Jantuselle, 

sisarukset perheineen.