Lapsen kummeja olivat...Kertooko kummivalinta mitään historian tutkijalle?

Teksti:
Katariina Korhonen

Teksti kuuluu sarjaani "Täytetään some historialla". Tähän liittyy hyvin henkilökohtainen merkitys ja tieto siitä, miten historia elää nykyhetkessä. Ehdottomasti.

                                                                                                                                                                    

Kuvassa on ote Kolarin seurakunnan syntyneitten luettelosta.  Talollisenpoika Fredrik Mooseksenpoika Moona tai Ruokojärvi on saanut ”oman tyttären” 4.10.1867. Tyttären nimi on Serafia Kristina.

Kummeiksi on merkitty talollinen Adam Wilhelm Koskenniemi, talollinen Pehr Fors, talollisen leski Brita Maria Koskenniemi ja talollisen tytär Mathilda Koskenniemi.

Kuva kertoo isoisäni äidistä, ”Poikki-Iiskon Fiiasta”. Isoisäni oli Eino Vaattovaara. Hänen äitinsä oli Serafia eli Fiia Moona (Satta), avioliitossa Vaattovaara. Poikki-Iisko oli isoisäni isä, oikealta nimeltään Isak Vaattovaara Vaattojärveltä.

Fiian isä oli siis em. Fredrik Mooseksenpoika Moona tai Ruokojärvi. Fiian äiti lienee N.N. 

Merkintä tyttölapsen äidistä siis puuttuu, vaikka tiettävästi Fredrik oli jo avioitunut Anna-Greta Forssin kanssa.

Kummit sen sijaan on merkitty. Keitä he olivat? Vastaan kysymykseeni käyttämällä lähteenä Kylli-Nivan Sukuseuran kirjaa Nivan suku, osa 2, Koskenniemi. Käytän myös Pasman sukukirjaa, osaa 1.

1.       Talollinen Adam Wilhelm Koskenniemi (Orajärvi) Serafia Kristinan kummina

Salomon Koskenniemen perussukuhaara alkaa Iisak Juhonpoika Nivan (s. 1761) ja Brita Laurintytär Mämmilän (s. 1762) avioliitosta. Heille syntyi Jarhoisissa poika, Salomon Iisakinpoika Niva, myöhemmin Koskenniemi (s. 1793). Salomonin ensimmäisen vaimon nimi oli Eeva Jaakontytär Kyrö – Viinikka (s. 1795). Tästä liitosta syntyi vuosina 1822 - 1835 seitsemän lasta, mutta ei vielä asiakirjassa yllä mainittua Adam Wilhelmiä.

Uudistilallinen Salomon Iisaksson Niva Jarhoisista, myöh. Koskenniemi avioitui (1837) toisen kerran Brita Maria Antintytär Kiurujärven (s. 1815 Alatorniolla) kanssa. He saivat ensin Bernhard-nimisen pojan vuonna 1838, sitten Matilda Kustaavan 1838. Seuraavaksi 1840 syntynyt Antti kuoli nuorena. Pariskunnan neljännestä lapsesta tuli Adam Vilhelm, joka syntyi 1841.  Adam Vilhelmin jälkeen syntyivät vielä Immanuel 1843 ja Frans Benjamin 1847.

Adam Vilhelm Salomoninpoika Koskenniemi oli siis syntynyt 19.12.1841 Jarhoisissa. Siellä oli syntynyt myös Fredrik Mooseksenpoika Moona Ruokojärven vaimo, Anna-Greta Fors. 

Kummivalinta mielestäni vahvistaa sen, että Fredrik Ruokojärvi otti sekä vaimon että vanhimman tyttärensä kummit Jarhoisista.

Adam Vilhelm Salomoninpoika Koskenniemi oli avioitunut 23.6.1867 Karoliina Kreetantytär Orajärven, ent. Kuusijärven kanssa. Karoliina oli syntynyt Turtolassa 19.6.1846. Hänen äitinsä oli Kreeta Iisakintytär Orajärvi, ent. Orajärvi, 1820 – 1870.  Adamia kutsuttiin Aatamiksi ja avioliiton myötä hän ja vaimonsa ottivat perheen sukunimeksi Orajärven, nimi tuli talon mukaan. Adam Koskenniemi – Orajärven pääsukuhaaraa kutsutaan Aatamin mukaan Orajärven ”Aaton talon” sukuhaaraksi.

Kummivalinta mielestäni kertoo myös siitä, että sekä lapsen isä Fetto että kummi Aatami olivat molemmat nuoria isäntämiehiä, ja voisi olettaa, että kummivalinnan perustana oli miesten välinen kaveruus.  Aatami oli Feton tyttären syntymän aikoihin jo muuttanut Orajärvelle ja aloittanut siellä perhe-elämänsä; lapsia ei vielä ollut ja vastavihitty vaimo Karoliina emännöi Aatami-isännän kanssa toista puolta Orajärvi-taloa. Samanaikaisesti Fetto oli aloittelemassa omaa talollisen elämäänsä Fredrik Satta – nimisenä Sieppijärvellä.

2.       Talollisen tytär Matilda Kustaava Koskenniemi Serafia Kristinan kummina

Fiian kummeista talollisen tytär Matilda Koskenniemi edustaa Aatamin ikäluokkaa. Matilda oli Aatamin sisko, syntynyt 1838. Hän muutti Ruotsin Jarhoisiin avioiduttuaan Johan Tanelinpoika Karsikon kanssa.

3.       Talollisen leski Brita Maria Koskenniemi Serafia Kristinan kummina

Brita Maria Koskenniemi puolestaan edustaa kummien joukossa vanhempaa sukupolvea, sillä hän oli Matildan ja Aatamin äiti, Alatorniolla jo vuonna 1815 syntynyt Salomon Koskenniemen (ent. Nivan) vaimo. Brita Marian vanhemmat, Sompiossa syntynyt Antti Kiurujärvi (s. 1786) ja Tervolassa vuonna 1785 syntynyt Magdalena Matintytär Kanto olivat muuttaneet Jarhoisiin 1820-luvulla. Siellä Brita Maria siis eli elämänsä loppuun asti, kuoli leskenä 1898.  

Esko Orajärvi kirjoittaa sukukirjassaan Brita Orajärvestä. ”Brita Maria on kummina Aatami Koskenniemen tyttärelle Kristiina Katariinalle kastetilaisuudessa 13.2.1837. Saman vuoden joulukuussa hänet vihitään Salomon Koskenniemen kanssa.” Tasan 30 vuotta myöhemmin Brita Mariasta siis tuli kummi vielä kerran; jostakin erityisestä syystä häntä pyydettiin ikään kuin jakamaan kummius kahden aikuisen lapsensa kanssa. Näin isoisäni tuleva äiti Fiia sai kolmen yksittäisen kummin sijasta itselleen kummiperheen, Brita-äidin ja tämän pojan Aatamin ja tyttären Matildan.

Uskon, että Brita Maria tuli valituksi Fiian kummiksi Aatamin ja Matildan hyvänä äitinä, vanhaemäntänä.

4.       Talollinen Pehr Fors Serafia Kristinan kummina

Entä sitten Pehr Fors, miksi hänestä tuli yksi Fiian kummeista?

Petter Fors lapsen kummina oli isä-Fredrikin ikäluokan miehiä, olihan Fetto syntynyt 1842 ja Fors 1839. Kaiken lisäksi Petteri Fors oli juuri avioituneen Fredrik Moona Ruokojärven nuorikon, vuonna 1843 syntyneen, Anna Greta Forssin veli!

Forssit olivat vanhaa seppäsukua Tornionkosken masuuneilta. Forssin sukuun avioitunut Anna – Greta ja Petteri Forssin äiti sen sijaan kuului ns. kanta-Pasman sukuun, jonka kantavanhemmat olivat Olli Heikinpoika Vuopio Pellosta ja Brita Laurintytär Moona eli Nykäinen.  

Petterin ja Anna Greta (nuoremman) äiti oli Olli Ollinpoika Pasmajärven ja Brita Heikintytär Pääkkölän vanhin tytär, Anna Greta (1811 – 1908). Ja tämä tytär Pasmajärveltä avioitui Ruotsin Jarhoisista olleen Juho Forssin eli Uusitalon kanssa. Juhon isän isoisä Olli Ollinpoika Fors (s. 1718) oli muuttanut Jarhoisiin Raution talon isännäksi. (Raution nimi tarkoitti seppää. )

Anna Kreeta ja Juho Forssilla oli seitsemän lasta.  Nämä avioituivat väylän eli Tornionjoen molemmin puolin. Kolariin, äitinsä syntymäpitäjään, menivät tyttäret Stina Kaisa ja Anna Greta nuorempi.

Anna Greta Fors (s. 1843) muutti Fredrik Moona Ruokojärven vihittynä vaimona Sieppijärvelle, missä pariskunta ensi töikseen osti Satan tilan. Talollinen Petter Fors (1839 – 1912) oli naimisissa Kreeta Johanna Filpan (1845 – 1911) kanssa. 

Fredrik pysyi Fiian isänä antamalla hänelle nimensä Satta. Varsinaisesti hän kuitenkin kasvatti vasta Fiia-tyttärensä vanhimman pojan ottamalla tämän jo pikkupoikana rengikseen. Niinpä kyläläiset oppivat tuntemaan isoisäni Eino Vaattovaaran ”Satan Einona”. Anna Gretasta puolestaan tuli Sieppijärvellä kipakka talonemäntä, mutta tarinat eivät kerro talon emännän ja talossa kasvaneen Feton tyttären välisestä suhteesta. Juorut ovat kulkeneet aikanaan, mutta niihin on ollut myöhäistä puuttua.

Mitä kummit kertovat perheestä?

Kun Fredrik Moona Ruokojärvi etsi itselleen paikkaa, missä aloittaa oma elämä, hän löysi Satan talon Sieppijärven rannalta. Paikka oli ns. myyntikunnossa, ja Fetto lienee liikkeellä oikeaan aikaan. 

Käsitykseni on, että (viittaus myöhempiin kyläjuoruihin) talolliseksi haluava talon poika Ruokojärveltä ikään kuin varmisti etuosto-oikeutensa ns. vanhanaikaisella tempulla. Niinpä joku Satan talon lähipiirin tyttäristä tai piioista synnytti tyttären (Serafia Kristina) ostajaehdokkaalle. Ja kaupat solmittiin.  

Kummien tehtävä lienee aina ollut tukea lapsen vanhempia heidän kasvatustyössään. Anna Greta vaimona ja yhteisten lasten äitinä varmaankin tarvitsi erityistä tukea hyväksyäkseen miehensä kokonaisvaltaisen aktiivisuuden. Lienee siis kaikkien etu ollut, että juuri Fiian kummit valittiin ”kotoa Jarhoisista”. 

Näin uskon. Tässä perheessä kummivalinnat lienee tehty isännän äänellä emännän parhaaksi. Ja se on peruste, siinä missä joku toinenkin.  

Sieppijärven Sisu ja Matti Perkkiön perintö

Teksti: Katariina Korhonen (2016) 

Kuvat: Perkkiön perhealbumi, ja kirjoittaja, ja erikseen kuvan yhteydessä mainitut.

Sieppijärven ja lähiseudun kyläläiset perustivat Urheiluseura Sieppijärven Sisun  heti evakon jälkeen 1945.

Yksi perustajajäsenistä oli Haapavedeltä kylälle muuttanut suksiseppä ja puuseppä Matti Perkkiö. 

Tämä tarina kertoo ennen kaikkea suksisepästä, suksista, hiihdosta ja hiihtäjiistä. 

Sukset ja hiihto yhdessä ovat luminen legenda. 

Alkutaival ulottuu vuosituhansien taakse, eikä loppua ole näkyvissä, jos vain lunta riittää. Suksilla on aina viime vuosiin asti ollut tärkeä käyttötarkoitus. 

Suksimalla on metsästetty, vaellettu, suksilla on sivakoitu. Suksin on taisteltu ja sodittu, vainottu ja paettu. Suksin on kilpailtu ja kisattu, voitettu ja hävitty.  Suksia on paahdettu, rasvattu ja tervattu. Niitä on korjattu ja kunnostettu. Suksia on otettu sotasaaliiksi ja niitä on tarkasteltu, tuhottukin suuria määriä. Niitä on upotettu suohon ja poltettu. Suksia on veistetty puhdetöinä ja päätöinä. Suksiin on lyöty suksiseppien leimat. Niitä on tehty kauniiksi, korostettu tärkeyttä. Suksia on tutkittu ja testattu.

Kuvassa suksiseppä Matti Perkkiö töissä suksipajassaan Haapaveden Vatjusjärvellä.

Matti  Perkkiö 

oli jo 1930-luvulla kotonaan Haapavedellä kuulunut suksiseppien aatelistoon, sillä hänellä oli veljensä kanssa suksipaja. Veljekset Perkkiön suksipaja valmisti maankuuluja haapavetisiä koivusuksia, joita vietiin ihan ulkomaille asti. 

Kuvassa kortti, joka on hauska muisto Suksipajan harjoittamasta ulkomaankaupasta vuonna 1934.

Matti Perkkiön vanhin veli poikansa kanssa teki suksia vielä Matin muutettua Sieppijärvelle. Edelleen tallessa on veljesten suksiin lyöty leimasin.  Haapaveden Urheilijat muisti suksiseppäänsä koko tämän elämän ajan valitsemalla hänet kunniajäseneksi sen jälkeen, kun Matti muutti Sieppijärvelle 1940-luvulla.

Haapaveden Vatjusjärveltä Sieppijärvelle

Kun Perkkiö sodan jälkeen asettui Sieppijärvelle, hän oli monen alan todellinen ammattimies, myös hiihtämisen. Hän meni naimisiin Sieppijärvellä syntyneen Hilkka Iivarin kanssa ja perusti tänne perheen. Hän perusti Sieppijärvelle myös oman puusepänliikkeen. Myös Sieppijärven Sisu perustettiin heti evakosta paluun jälkeen vuonna 1945. Yksi seuran perustajajäsenistä oli puu- ja suksiseppä Matti Perkkiö.

Oma perhe ja lähipiiri hiihtelivät Matin tekemillä suksilla, aluksi yksipuisilla, myöhemmin useammasta puusta liimatuilla sälesuksilla. Näillä suksilla myös osallistuttiin Sieppijärven Sisun hiihtokisoihin lasten sarjoissa. Tytär Marja-Liisa muistaa hiihtäneensä vielä 1960-luvun alussa isän yksipuisilla.

Koko Perkkiön perhe luonnollisesti osallistui Sisun toimintaan. Hilkka-äiti lämmitti kisapäivinä naishiihtäjille saunan. Miehet saunoivat koululla. Ennen varsinaisia kisapäiviä perheen Matti-isä ja lapset olivat omilla suksilla hiihtäneet ja tampanneet kilpaladut ylös Sieppuvaaraan ja takaisin Sisun talolle. 

Se on työ, jonka Sieppijärvellä enää muistavat ja ymmärtävät vain perinteestä jotakin tietäjät! Latukoneita ei seuralla 50- ja 60-luvuilla ollut.  Koska Sisun hiihtotoiminta oli vilkasta, latutalkoita riitti; niin myös korjattavia suksia, joita suksensa katkaisseet Matille kiikuttivat! Jälki oli luonnollisesti ensiluokkaista.

Kuvassa Matti Perkkiön ja Kolarin kansalaisopiston puupiiri, joka kokoontui Perkkiön verstaalla myös miehen eläkevuosina. Tässä vuonna 1970 otetussa kuvassa miehet esittelevät airojaan.  Vasemmalta Martti Ravelin, Matti Perkkiö, Martti Pääkkölä, Mauno Hautala, Unto Satta, Lauri Lappea ja Tauno Koivumaa. Kaikki ovat nimiä, jotka myös Sieppijärven Sisu muistaa.

Kuvan Sisu-lippiksiä on valmistettu vain viisi kappaletta ”kuvaamaan sitä, miten Sieppijärven Sisu kulkee mukanamme loppuun asti”.

Suomen ”hiihtoniilot” muistavat Sieppijärven Sisun

Sieppijärven Sisusta tuli yksi Suomen tunnetuista hiihtoseuroista. Tämä tapahtui heti seuratoiminnan alkuvuosina, sillä seuran keulahahmoksi kohonnut Antti Iivari osasi lähestyä ihmisiä poikkeuksellisen hienosti; hän ei esimerkiksi koskaan vähätellyt lasta, vaan puhutteli tätä arvostaen.  

Kolarin Nuottavaarassa syntynyt Vesa Hiltunen on muistellut Sieppijärven Sisun alkuvuosia ja seuran hahmoa, Iivarin Anttia. (Ote)

”Iivarin Antti oli liikemies, kävi metsänostomatkoillaan syrjäkylissä. Hän puhutteli meitä poikasia asiallisesti, kyseli kuulumisia ja kehui meidän hiihtolahjoja.  – Tulkaa pyhänä Sisun hihtoihin, sarjoja on kaiken ikäisille. Jos tulette lauantaina, saatte yöpyä koululla. Kaisu, minun vaimo, on opettaja.

Lauantaina heti koulun jälkeen lähtivät Ungan Matti (13 v.) ja Mikko (11 v.) suksilla Sieppijärveä kohti, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Pasmajärveltä tulivat mukaan Mäki Erkki, Pasman Usko ja ”Linnean Aatos”. Antti ja Kaisu järjestivät pojille majoituksen koululta.

Pyhänä pojat osallistuivat kilpailuihin hyvällä menestyksellä, ja heti palkintojen jaon jälkeen lähtivät hiihtäen kotia kohti 30 kilometrin taipaleelle. Mikko voitti sarjansa, ja Matti tuli neljänneksi. Pohjolan Sanomissa oli sitten tulokset. Se oli suuri arvonnousu pojille.

Antti tuki ja kannusti monin eri tavoin meitä nuoria, köyhiä poikia, jotka tulimme kuin apinat viidakosta ihmisten ilmoille. Hiihtovarusteita sai halvalla ja pitemmille kilpailumatkoille hän varusti ruokaa mukaan.” (Routalattiat. Aki Ollikainen. 2005)

Koululaitos ja urheiluseura pelasivat yhteen

Suurten ikäluokkien lapsuudessa erityisesti koululaitos huolehti hiihtotaidosta, sillä Saksasta saadun mallin mukaan lasten tuli saada fyysistä liikuntaa joka päivä. Kilpaa hiihdättäminen oli talvinen keino hoitaa koululle tehtäväksi annettu urheilukasvatus. 

Nyt voidaan jo sanoa, että koulu onnistui sekä hyvässä että pahassa. Koulusta lähti sekä maailmanluokan hiihtotähtiä ja pitäjänmestareita kuin myös hiihtoa inhoavia ”mulle riitti” – myrkyn nielleitä!

Kuvassa Kolarin kunnan Vaattojärven kouluhiihtojen palkittuja 1960-luvulla.

Monista koulujen opettajista tuli maalikylien urheiluseurojen toimitsijoita. Koululaitoksen ja urheiluseuran ns. intressit kohtasivat. Ne kannustivat varsinkin kilpahiihtoon. Ne koululaiset, joille kilpahiihto oli ”myrkkyä”, eivät lähteneet vapaa-ajallaan mukaan urheiluseuran toimintaan.

Urheiluseuran järjestämiin kilpailuihin lähtivät ne voitontahtoiset koululaishiihtäjät, joille oli tarjolla aikuisten tukea. Jos hiihdosta pitävä lapsi tai nuori sai aikuisen tukea ja kannustusta, ratkaisi tämä menestyksen sekä koulunkäynnissä että kilpaladuilla.

Sukset ja hiihto ovat yhdessä osa lumista legendaa

                                      Kuva: Mannerheim-kotimuseo.

Mannerheim-kotimuseossa Helsingissä on maalaus lumipukuisista sotilaista hiihtämässä talvisodassa. Jotta voi ymmärtää "suurten ikäluokkien" suhdetta hiihtämiseen, on ymmärrettävä myös historiaa.

Virallinen historiantutkimus ja -kirjoitus tuntevat ne yksittäiset tapahtumat, joista on selvitty suksilla ja hiihtämällä - esimerkiksi talvisodassa. Siksi on itsestään selvää, että lähes jokaisesta kylähistoriikista tai sukukirjasta löytyvät myös sukset ja hiihto.

Hiihtäjiä on pelätty, ihailtu ja kuvia hakattu kiviin. Pitkät saalistusretketkö kehittivät suomalaisista erinomaisia hiihtäjiä? Ehkä on syytä suhtautua pienellä varauksella Olaus Magnuksen (1490 – 1557) kuvauksiin suomalaisten hiihtäjien ketterästä ja vauhdikkaasta lumilla liikkumisesta. Vai ovatko ne sittenkään kovin liioiteltuja?

Kalevalasta lähtien ihmiset ovat kuvanneet suksia ja hiihtoa, erityisesti taiteilijat. 

Eino Leino kirjoitti vuonna 1900 runot nimeltä Yksin hiihtäjä ja Hyvä on hiihtäjän hiihdellä. Näissä runoissa hiihtomatka kuvataan niin, että se kertoo ihmisen elämänkaaresta ja -kamppailusta. Tästä olkoon esimerkkinä Leinon säe: ” …Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.”

Hiihto kuitenkin osoittautui aikojen kuluessa niin merkittäväksi asiaksi, että siitä tehtiin urheilun nimissä kasvatuksen väline. Kun Suomi valmistautui kansalais-vapaussotaan, se tehtiin hiihtämällä. Itsenäisyystaistojen jälkeen suojeluskuntien yhdeksi tehtäväksi tuli hiihtotaidosta huolehtiminen. Esimerkiksi pikkulotat saivat ohjattua opetusta hiihtämisessä.  

Sotien jälkeen urheiluun perustuvan kasvatusvastuun ottivat lukuisat urheiluseurat. 

Joitakin niistä kutsutaan vieläkin kasvattajaseuroiksi – sellainen oli myös Sieppijärven Sisu.

Mikä on Matti Perkkiön elämäntyön merkitys kylänsä urheiluseuralle? Se on perintö, joka pitäisi urheiluseurassa tuntea paremmin. Ihmisten eli nykyisten urheiluseuravaikuttajien tulisi tuntea paremmin Matti Perkkiön (ja muiden kasvattajien) jälkeensä jättämä perintö.

Jos perintö ymmärretään hiihtämiseen liittyvänä perinteenä tai elämäntapana, se sopisi edelleen siirrettäväksi kasvaville polville. Näyttää kuitenkin siltä, että perinteen siirtäminen on ikäihmisten varassa. 

 

Kolarin kivikautisista asuinpaikoista

KOLARIN  KIVIKAUDEN

METSÄSTÄJÄT

  NUOTTAJÄRVELLÄ

Teksti ja kuvat: Göran Lybäck

•7.7.2016 esitys Kolarin kotiseutumuseolla Sieppijärvellä.

Mielenkiintoista lisätietoa Kolarin "rantakansasta" saat Göran Lybäckin tutkimusraportista "Kolari. Luntanginkankaan ja Moottoriradan kivikautiset asuinpaikat". Löytynee (myöhemminkin) osoitteesta 

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=113628&ttyyppi=pdf&kansio_id=273 

Kuva 7.7.2016 Nuottajärven löytöpaikalla. Keskellä Lybäck.

   

        

TUTKIMUSIDEA

•Muinaishistoria ei mene nykyisten valtiorajojen vaan luonnonolojen tarjoamien mahdollisuuksien mukaan, Pajala – Kolari

•Ruotsalaiset arkeologit Palmbo ja Östlund löysivät (2009) Suomen rajan tuntumasta Pajalan kunnasta Koskenkankaalta kaksi mesoliittista asuinpaikkaa.

•Asuinpaikkojen iäksi saatiin radiohiiliajoituksella yli 11 000 vuotta.

•Ruotsi-Kolari ajoitusvertailu ristiriidat

•Asutuksen eteneminen -> muinaisrannan paljastuminen ja kohoaminen

•Muinaisrannat ovat noin 168-190 m nykyisen merenpinnan

  yläpuolella.  Itämeri/Ancylysjärvi ulottui Kolarin pohjoisosaan, ensimmäiset kolarilaiset olivat rantakansaa.

Varhaiset metsästäjät ja peräytyvä jäätikkö?

Varhaisen mesoliittisen asutuksen ajoitusajankohta ja Veiksel 

mannerjäätikön samanaikainen peräytyminen Kolarin 

ympäristöstä, johon myös Ruotsin puolella oleva Pajala kuuluu, 

herätti kiinnostukseni siitä, milloin mannerjäätikkö on vetäytynyt 

Muonionjoen Suomen puoleiselta alueelta, ja milloin ihminen on 

asuttanut keskisen Länsi-Lapin. 

Ilmiöt ovat yleensä niin monitahoisia, että yhden tutkijan on 

mahdotonta ratkaista ongelmaa ja vastata kaikkiin esiin tulleisiin 

kysymyksiin. Toivotun tavoitteen saavuttaminen edellyttää yhä

useammin tieteidenvälistä yhteistyötä ja tulosten hyödyntämistä. 

MIGRAATION EDELLYTYKSENÄ OLEVAT TEKIJÄT  

Arktisilla alueilla elämän edellytyksenä on, että habitaattitekijät 

toimivat: 

Vaatetus (lämpimät vaatteet) 

Asuminen (lämpö ja valo kylminä pimeinä talviöinä)

Ravinto (ruoan hankinta) 

Teknologia (työkalut ja mahdolliset kulkuvälineet

Eläimet ovat merkittävä resurssi raaka-aineen tuottajin 

em. elämää ylläpitäviin seikkoihin.

Yhteisö, joka ei kykene hankkimaan ruokaansa ei ole elinkelpoinen.

INVENTOINNIN SUUNNITTELU

Mannerjäätikön väistymisen ajankohta 

Ancylusjärven muinaisrantojen sijainti 

Kivikautiselle asuinsijoille sopivan maaston kartoitus

KÄYTETYT TUTKIMUSMENETELMÄT 

Perusteellinen pohjatyö varmisti sen, että asuinpaikat löytyivät 

sieltä mistä oli oletettu. 

Tutkimuspaikan etsiminen:

- geologinen tutkimus

- mannerjään  sulamisvaiheet

- rannansiirtymä, muinaisrannan isobaasit, korkeuskäyrät

Kenttävaiheessa, neljä jaksoa: 2010, 2011 ja 2012

- gps-paikannus

- ”kuopitus” lapiolla, luu- ja kivilöydöt pinnassa, lähellä pintaa, väliin tienpenkassa

- luuanalyysi

-radiohiiliajoitus luille; rahoitus stipendin turvin Uppsalan yliopistossa.

Inventoitavat alueet määriteltiin maaperän laadun, 

topografian ja korkeuden perusteella valitsemalla ne ranta- 

alueet, missä Perämeren  (silloinen Ancylusjärvi) pinta on 

Länsi- Lapin keskiosassa ollut ylimmillään. 

Esimerkiksi Nuottajärven löytöpaikat ovat muihin Kolarin

löytöpaikkoihin verrattuna maastossa ylempänä. 

Nuottajärven 1. asuinpaikan korkeus tämän päivän 

merenpinnasta on 187,5 m. 

Alueen lähin korkeimman rannan isobaasi 190 m (mpy= 

merenpinnan yläpuolella) on muutamia kilometrejä 

etelässä löytöpaikalta (kuva). 

Eli Itämeri on lainehtinut asuinpaikan rantana muutaman 

kymmenen vuoden kuluttua mannerjäätikön (Veiksel) 

vetäytymisen jälkeen.

Vanhimmat löydöt 

Miten Kolarin löydöt suhtautuvat muun Suomen varhaisen 

asutuksen löytöihin?

Mitä kivet kertovat? 

Kiven työstämiseen käytetty teknologia

-iskentätekniikka

-retusointi

Pyynnin kohteet

-pienet nisäkkäät

-suuret nisäkkäät

-linnut

Elinkeino

Materiaalin työstäminen

-vaatetus

-asuinsuojat

-ravinto

Sidokset muihin metsästäjä-keräilijä -ryhmiin

Kaupankäynti ja yhteydet

Kulkureitit

Osteologinen luuanalyysi

•Mistä eläimestä?

•Mistä eläimen osasta?

•Minkä ikäinen yksilö?

•Pyynti- ja hyödymistämistavoista.

Mitä Nuottajärven palaneet luut kertovat?

    Luiden kappaleita 148

Pyyntikohteet (pienten nisäkkäiden pyynti) kuten

majava

jänis

       ja

linnun kokoisen eläimen pyynti. 

Muinaisen nuottajärveläisen ruokavalio eli ”menu”. 

Radiohiiliajoituksen perusteella ikä.

Kolarin radiohiiliajoitukset

Luntanginkankaan asuinpaikasta kohdista L1/1 ja 

L2/2 saatiin tulokseksi vanhempi ajoitus kohdasta 

L1/1, jonka mediaaniarvo on 9369 cal BP ja nuorempi 

ajoitus kohdasta L2/2, jonka mediaaniarvo on 8523 

cal BP.

Toisen asuinpaikan Pitkänkoskenrovan palaneesta 

luusta tehty radiohiiliajoituksen mediaaniarvoksi 

saatiin 9342 cal BP.

Nuottajärven tutkituista vanhimman asuinpaikan 

radiohiiliajoituksen tulos palaneista luista on 

mediaaniarvoltaan 10055 cal BP.

Millaisia Kolarin ensimmäiset asukkaat olivat?

Spekulaatiota.

Milloin asutus on pysyvää pioneeriasutusta, kun kyse on kiertelevästä metsästäjä/kalastajaväestä? 

Mistä he tulivat?

Mitä he söivät?

Miten liikkuivat?

Kuinka suuria ryhmiä?

Metsästäjämiehiä? Entä perheet, naiset ja lapset?

Nuottajärven asuinpaikalla on havaittavissa jälkiä 

monipuolisemmista aktiviteeteista, joista kertovat 

kvartsiytimien ja kivityökalujen löydöt. Näiden perusteella voi 

olettaa alueen olleen käytössä oidempään kuin "yli yön" 

pysähdyspaikka.

Asuinpaikan ikä 10 055 vuotta on sen verran vanha, että 

kutsuisin sitä ainakin yhdeksi läntisen Keski-Lapin 

pioneeriasuinpaikaksi. Kolarissa tehdyissä tutkimuksissa käy 

kuitenkin ilmi se, että vesistö on ollut yhdistävänä tekijänä niin 

Luntanginkankaalla kuin Pitkäkoskenrovalla ja Nuottajärvellä.

Minkälainen rooli veden läheisyydellä on ollut asutuksessa, ei 

olla kyetty osoittamaan luuanalyysillä, sillä kaikki löydetty 

luumateriaali paitsi yksi majavan luu, olivat vain kuivalla

maalla elävien nisäkkäiden luita.

Tämän hetken tietämyksen mukaan Kolarin Luntanginkankaan, 

Pitkänkoskenrovan ja Nuottajärven pyyntiväestöt ovat olleet 

terrestriaalisesti alueeseensa sitoutuneet.

Vesistö kuitenkin merkitsee helppoa ja nopeaa kulkuyhteyttä.

Radiohiilimenetelmä

Historiatutkimuksen käytössä 1940-luvulta lähtien.