Rakennusten kulttuurihistoriallinen arvo - keskustelua Kolarissa

Hilkka Oksala.
Julkaistu mielipidekirjoitus Luoteis-Lapissa 11.10.2012.

KOLARIN KULTTUURIPERINTÖ: MYRKKYÄ VAI KARKKIA?

Keskustelu kolarilaisesta rakennusperinnöstä lähti Sieppijärven entisen keskikoulusiiven purkuhankkeesta. Kulttuuriperinnön vaaliminen on perustuslaillinen velvoite, joka viranomaisten ohella koskee kaikkia kansalaisia.

Ylireagointi purkuhanketta kyseenalaistavaa hallintomenettelyä kohtaan on ymmärrettävää, kun kyseessä on kunnan ensimmäinen rakennussuojelullinen kiistatapaus.

Valitusmenettelyn tarkoituksena on antaa aikalisää purkamisen seurausten sisäistämiseen, antaa mahdollisuus historiallisen kylämaiseman säilyttämiseen elävänä, hoidettuna, terveellisenä ja turvallisena sekä vaatia kunnallishallintoa noudattamaan rakennusperintöä  suojaavaa lainsäädäntöä.

Valituksissa vaadittiin purettavaksi esitetyn rakennusosan säilyttämistä, kaikkien osien peruskorjausta sekä vaihtoehtoisten käyttömuotojen suunnittelua koulutoiminnan rinnalle. Lisäksi vaadittiin kylän vanhentuneeksi osoittautuneen asemakaavan uudistamista muun muassa merkitsemällä suojeltavat kohteet.

Koulusiiven perinnearvoa koskevaa asiantuntijalausuntoa vaadittiin pyydettäväksi Museovirastolta, sillä alemman oikeusistuimen näkemys ei ole pätevä.

Koulun kulttuurihistoriallinen arvo on kiistaton. Rakennuskokonaisuus kertoo kylän poikkeuksellisesta historiallisesta vaiheesta kuntahallinnon keskuksena. Keskikoulusiipi toimi paikkakunnan ensimmäisenä oppikouluna. Koulu on yhä kylän suurin rakennus ja maisemallisesti hallitseva maamerkki. Koulun rakennusvaiheet toteutettiin paikallisen käsityötaidon näytteenä. Rakentaminen perustui ennen sotia käytettyihin teknisiin ratkaisuihin, jotka olivat laadun kannalta luotettavia. Tilat kestivät terveellisinä yli 40 vuotta.

Maankäyttö- ja rakennuslain tavoite on säilyttää rakennuskanta käyttökelpoisena. Sieppijärven koulu täyttää hyvin suojelukohteenkin edellytykset.

Yleisimmin historiallisin perustein on suojeltu kokoontumispaikkoja. Kolari on äskettäin menettänyt talovanhuksia, joilla on monenlaista menneisyyttä. Historiallisuus läpivalaisee kaikkea ihmisen toimintaa. Sen ymmärtäminen lisää yhteisön henkistä hyvinvointia.

Museoiden ratkaisut perustuvat aina aihekohtaiseen historiantutkimukseen. Tämä koskee myös Kolarin kotiseutumuseon korjauksia, kuten Pääkkölän pohjoisseinää.

Sieppijärvellä Iivarin sahamylly jo ennen viime sotia tuotti lautoja, joita käytettiin hirsitalojen suojaukseen. Eri laudoitustavat olivat kylällä tunnettuja jo tuolloin, myös ohutrimatekniikka, jolla Pääkön pohjoisseinä vuoto-ongelman seurauksena vuorattiin. Korjaussuunnittelussa harkittiin hirsipaikkausta ja kahta laudoitustapaa.

Vaihtoehdot perustuivat paikallisten seniorikirvesmiesten haastatteluihin ja kylähistoriikeissa julkaistuihin vanhoihin valokuviin. Suunnittelua ohjasi Tornionlaakson maakuntamuseo, ja toteutetun mallin valitsi Museovirasto.

Hirsipaikkauksesta luovuttiin, koska vähitellen kaikki hirret olisi jouduttu uusimaan vuotojen edetessä. Nyt alkuperäistä hirsiseinää jää näkyviin, lopulta ehkä vain sisätiloihin.

Korjausasiakirjojen kopiot ovat pyydettäessä saatavilla kotiseutumuseon arkistosta. Ja ensi kesänä punamultaamaan!

____________________________________________________

Artikkeliin liittyy Hilkka Oksalan ottama kuva rakennuksesta Äkäsjoen tien varressa.
Kuvateksti: "Rakennuksia, joita saisi purkaa ilman perinnearvon asiantuntijamääritystä, olisivat korkeintaan tilapäisiksi tarkoitetut, perustamattomat ja käytöstä jääneet varastomaiset tilat."

______________________________________________________

Pakasaivon ympäristö ja Kolarin saamelaisuus

...VELLIKAARA VETTASIA...Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historiaa. Julkaisu opettajille ja matkailuyrittäjille. 2008. Siv Rasmussen, Muonion kunta.

Viralliset saamelaiset sukunimet olivat 1800-luvulla jo vakiinnuttaneet asemansa, ja ihmiset tiesivät, mitkä sukunimet viestittivät kyseisen suvun olevan saamelainen. Tuohon aikaan Muoniossa ja Kolarissa eläneitä saamelaisperheitä olivat Sarri, Suikki, Nutti, Unga, Vasara, Vettainen, Sieppi, Jaukka, Palokka, Junkka, Riimi ja Koffelo.

Lisäksi tänne tuli avioliittojen myötä saamelaisia naisia ainakin seuraavista suvuista: Marakatt, Labba, Kitti, Kalsok, Tomma, Nyman, Aslak, Hetta ja Piltto. Naiset käyttivät omaa sukunimeä 1800-luvun lopulle saakka. Monet saamelaisnimet hävisivät käytöstä, koka saamelaiset ryhtyivät uudisasukkaiksi ja ottivat tilan nimeen perustuvan sukunimen.

Saamelaisilla on alkuperäiskansan asema, mikä tarkoittaa, että he ovat tulleet tänne ennen muita kansanryhmiä. Muinaisaineisto, saamelaisperäiset paikannimet ja perinneaineisto todistavat, että Kolarin alueella oli saamelaisväestöä suomalaisten sinne muuttaessa ja että saamelaiskulttuurilla oli näillä seuduilla vanhat juuret. Perimätietojen mukaan kolarilainen Jaukan suku on vanha metsäsaamelainen suku, joka on asunut paikkakunnalla ennen suomalaisia. Satan suku on asunut Sattajärven läheisyydessä Ruotsin puolella ja on tiettävästi tällä alueella alkuperäinen saamelaissuku

Monet olettavat poronhoidon olevan saamelaisten vanhin elinkeino. Olettamus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä ensimmäiset saamelaiset saivat toimeentulonsa harjoittamalla pyyntikulttuuria, jonka tärkeimpiä kulmakiviä olivat kalastus ja erilaisten turkiseläinten pyynti.

Pyyntikulttuurin varhaisessa vaiheessa ihmiset saattoivat asua yhdessä perheryhmässä, johon kuului kahdesta neljään perhettä. Vähitellen pyyntitapoja alettiin tehostaa ja kehitettiin menetelmiä, jolla villiporoja pyydystettiin pyyntikuoppien (peurakuoppien) avulla.

Suuriin pyyntikuoppiin perustuva pyydystystapa vaati entistä suuremman työpanoksen ja enemmän ihmisiä, joten perheryhmän kokoa jouduttiin kasvattamaan. Se on saattanut luoda pohjan saamelaiselle lapinkylälle, siidalle, josta on vielä olemassa historialliselta ajalta peräisin olevia jäänteitä. Ne olivat pieniä paikallisyhteisöjä, ja sana siida tarkoitti sekä kyseisellä maantieteellisellä alueella asuvia ihmisiä että nimenomaan heidän käyttämäänsä aluetta. Siidat sijaitsivat tavallisesti jonkin vesistön (joen, järven, vuonon) tuntumassa.

SUIKIT

Ensimmäinen Suikki, jonka nimen tunnemme ja jonka tiedämme asuneen täällä, on noin vuonna 1720 syntynyt Pehr (Pekka) Suikki. Hän syntyi Kolarissa mutta oli kaiketi myöhemmin kirjoilla Muoniossa. Pehrin yksi pojista oli nimeltään hänkin Pehr Suikki (s. 1764). Hän sai vaimonsa Brita Sarrin kanssa viisi lasta, ja yksi heistä oli Olof (Olli) Suikki, joka syntyi vuonna 1790. Kolarin Suikit ovat Ollin jälkeläisiä.

Paulaharju kertoo, että Pakajärven metsäinen erämaa oli Suikkien koti- ja syntymäseutua. Se sijaitsi keskellä Suikkien laidunmaata, joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja Vasarain porojen vaellusalueisiin. Siellä oli kalaisia metsäjärviä, jäkäläisiä kankaita ja korkeita vaaroja, esimerkiksi kauempana idässä Yllästunturista alkava ja pohjoiseen suuntautuva mahtava tunturiselänne.
Suikkien kotajäännökset ovat jäljellä Pakasaivon läheisyydessä.

Paulaharju kertoo Ollista:
"... Pekka Suikin poika, vanha Olli-äijä, oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen, ettei pikku pojalla ääni sen kivempi.  - Voi paahkilas! kirosi äijä kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pieni ukko piti pääpaikkanaan Pakajärveä ympäröiviä seutuja. Hän samoili suuren porolaumansa kanssa pitkin erämaita.
Mutta sitten kerran hän saapui Kitisen vedenjakajalle ja asettui asumaan Pokkaan, Suikin pieneen vaatimattomaan taloon tarkoituksenaan jäädä sinne pysyvästi. Hän palasi kuitenkin jonkin ajan kuluttua takaisin metsäkotaansa ja jatkoi elämäänsä lapinäijänä. Sellaisena hän myös kuoli, sokeanan vaarina kesällä 1876 Pakarovan tuohikodassa.

Hilkka Oksala puolestaan haastatteli vuonna 1998 luosujärveläistä Jalmari Lompolojärveä, joka oli tuolloin 83-vuotias. Lompolojärvi kertoi:

"Niesakerossa oli kaksi Suikkien kotaa sekä porokaarre ja siinä ns. lihaluova, joka tehty 3-4 katkaistusta männystä. Niiden päällä oli rakennettu lava. Tästä on n. 75 vuotta aikaa. Kaarten jäänteet tuhosi myrsky, vain liesikivet, pyöreät kehät ovat jäljellä.
Suikkien alue oli seuraava: Kesä vietettiin Muonion Pakajärvellä, josta he syksyllä jutivat Niesakeroon. Talveksi he edelleen muuttivat Isoon hevosmaahan, jossa oli myös kaarre. Edelleen keväällä muutettiin Kurtakkoon, jossa oli kuusikoita. Niissä oli luppoja poroille. Täälläkin (Luosussa) he kävivät saunomassa.
Talollisilla poronomistajilla voi hyvinkin olla sukuyhteyksiä lappalaissukuihin. Esimerkiksi kertojan (Jalmari Lompolojärvi) isoäiti oli Ruotsin Lapista Muodoslompolon läheltä. Kristiina- mummo oli lähtenyt tänne poropalvelijaksi 17-vuotiaana. Hän osasi suomea, mutta halusi puhua lappia - hänen vanhin poikansa Edward ymmärsi lappia."

KIRKKOPAHTA PAKASAIVON LÄHEISYYDESSÄ
PAKASAIVO
SAAMELAISTEN USKO JA USKOMUKSET

Saamelaisten perinteinen elämäntapa merkitsi muiden alkuperäsikansojen tavoin elämistä osana luontoa; ihminen ei ollut luonnosta erillään vaan osa sitä. Todellisuus miellettiin sekä näkyväksi aineelliseksi että näkymättömäksi henkiseksi ulottuvuudeksi. Näkyvä aineellinen oli arkipäivän todellisuutta, ja näkymättömässä asui henkiä ja erinäisiä jumalolentoja. Yhteyttä henki- ja jumalmaailmaan voitiin pitää noitarummulla ja joikaamalla mutta myös tuomalla uhrikiville eli seidoille uhrilahjoja.

Seita saattoi olla yhden perheen käytössä, mutta oli seitoja, joita käytti kokonainen lapinkylä eli siida. Uhrilahjojen antamisella haluttiin saada menestystä, vaurautta, hyvä sosiaalinen elämä ilman kateutta ja panettelua ja myös poro- ja kalaonnea. Seidat olivat tavallisesti kiviä tai kallioita, mutta ne saattoivat olla myös puusta veistettyjä paaluja.

Monien saamelaisten elämään kuuluu vielä nykyäänkin luonnollisena osana luonnon kunnioittaminen ja luvan kysyminen, kun haluaa asettua asumaan uuteen paikkaan tai yöpyä siinä sekä usko parantumiseen, kiroukseen, aaveisiin, maahisiin ja ennusmerkkeihin.
Enimmäkseen saamelaiset kuuluvat luterilaiseen kirkkoon, kolttasaamelaiset ortodoksiseen.

Seidoille annetut uhrilahjat näyttävät olleen rituaali, joka säilyi vanhassa saamelaisuskonnossa ajallisesti pisimpään. Useat seidat sijaitsevat saamelaisten asuinpaikkojen tai vaellusreittien läheisyydessä.

Lähellä Suikin suvun asuinpaikkaa Pakajärveä sijaitsee Pakasaivon rotkojärvi. Saamelaiset ovat pitäneet saivojärviä pyhinä muun muassa kaksoispohjan takia. Pohjan alla asuvat saivon asukkaat eli vesikansa, joka viettää samanlaista elämää kuin saamelaiset.

Ja lopuksi Paulaharjun muistiin merkitsemä runonpätkä Kolarista.
Tien täysi Taskisia,
vankka joukko Vasaroita,
sukunen Suikkeja,
vellikaara Vettasia,
nuin vähä Nutteja.

Seitsemän tunturin kylä -kirjalle huomiota

VUODEN KOTISEUTUKIRJA 2012


Palkinnon tarkoituksena on kannustaa kotiseutuun liittyvien tietokirjojen tekijöitä. Valintaan vaikuttaa mm. tapa, jolla sisältöaines on valittu, toimitus, tekstien loogisuus, ulkoasu sekä tiedon yleistettävyys ja miten sisältö sijoitetaan laajempiin kokonaisuuksiin.

Ehdolla on tänä vuonna ollut 33 teosta eri puolilta Suomea. Kirjoista on julkaistu esittelyt ja arvioinnit Suomen Kotiseutuliiton kotisivujen Kirjamakasiinissa osoitteessa www.kotiseutuliitto.fi/tietopankki/kirjamakasiini .

Yksi palkintoehdokkaista oli kirja Akäslompolosta eli
Niskakoski Kalervo, Taskinen Keijo: Äkäslompolo. Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. (Kirjakaari) ONNEA TEKIJÖILLE!

Lue Äkäslompolo-kirjan arvio täältä.


Tässä kaikki Vuoden 2012 Kotiseutukirja -ehdokkaat:

1. Airio Tuula: Lappeen hautausmaa. Lepola – Ilmari Wirkkalan 1930-luvun hautausmaaideaali. (Tekijä ja Lappeen kotiseutuyhdistys)
2. Elomaa Ville (toim.): Saarielämää — Kuvia Lauttasaaresta 1890–1939. (Lauttasaari-Seura)
3. Hagelstam Wenzel, Jussila Matti, Hagelstam Katja (kuvat): Talonpoikaiskoti – Pentti ja Anne Siivosen Mattila. (Otava)
4. Hokkala Lasse et. al. (toimituskunta): Jääkärihaudat Etelä-Pohjanmaalla. (JP 27:n Perinneyhdistys. Etelä-Pohjanmaan osasto)
5. Hurme Eija (koonnut): Vihdin asutushistoriaa, kulttuurimaisemaa ja vanhaa rakennuskantaa. (Vihdin rakennuskulttuurisäätiö)
6. Jankkari Sakari: Suodenniemi – Elämää maalaispitäjässä vuosina 1540–1939. (Suodenniemi-Seura)
7.Jokinen Pauli, Väänänen Marja: Kulttuurikävelyllä Helsingissä. (Minerva)
8. Karisto Antti ja Laaksonen Pekka: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. (SKS)
9. Kastari Pirkko-Liisa ja Niemi Juhani (toim.) Kultaisilla teillä. (Hämeen Heimoliitto)
10. Kauhanen Jouni: Surunsalmesta tiennäyttäjäksi – Suomussalmi 1945–2005. (Suomussalmen kunta)
11. Kirjonen Juhani et al. (toimituskunta): Tiihalan Taidepolulla. (Taidepolku-työryhmä)
12. Klemettilä Sinikka, Leinonen Tapio, Poropudas Lauri: Nyynäjän tarina. (Poroputaan sukuseura)
13. Koivisto Andreas: Vårt Sottungsby, Sotunkimme. (Sotungin kyläyhdistys)
14. Kostet Juhani, Söderström Marita: Turun synagoga. (SKS)
15. Kujala Anna-Maija: Kotilaaksoni Toholampi. (Tekijä)
16. Kukkonen Timo: Kolme kylää Nuijamaan nurkalta. (Tekijä)
17. Lappalainen Tarja: Ruijansuomalaisten elämää – Historiaa ja tarinoita Jäämeren rannalta. (Siirtolaisuusinstituutti)
18. Lind Mari, Anttila Kimmo ja Liuttunen Antti: Tammerkoski ja kosken kaupunki. (Tampereen museot)
19. Lumijoen kotirintama muistelee. (Lumijoki-Seura)
20. Markkanen Kristiina, Tirri Lidia: Näköalapaikka. Kertomuksia Pihlajamäestä. (Helsingin kaupunginmuseo)
21. Mäki Matti: Haaviston kylässä. Ihmisiä Meritien varrelta. (Tekijä)
22. Mäntsälä-Seuran julkaisutoimikunta(toim.): Piili tulee! (Mäntsälä-Seura)
23. Niskakoski Kalervo, Taskinen Keijo: Äkäslompolo. Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. (Kirjakaari)
24. Oksanen Eeva-Liisa (toim.) ja historiikkitoimikunta: Koti Pirkkolassa. (Pirkkola-Seura)
25. Ollikainen Eila (toim.): Joutavilla jottae se tietättää — Savolaesta sannoo kolokymmentä vuotta. (Savon kielen seura)
26. Ollila, Anne: Turku vanhoissa valokuvissa 1865–1915. (SKS, Turun museot)
27. Penttilä Simo: Mouhijärvi 1867–2008. (Sastamalan kaupunki)
28. Rinne Hannu: Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin. (WSOY)
29. Syväoja Hannu: Finnen ja Sillanpään lumoa – Kulttuuritarinaa Tampereen tienoilta. (Tekijä)
30. Tiitta Allan: Sinisten maisemien mies – J.G. Granön tutkijantie 1882 – 1956. (SKS)
31.Torppa Minna: Kylillä kummittelee – Saarijärveläisiä uskomustarinoita. (Saarijärvi-Seura)
32. Vesterinen Ervo: Töölön kundien Stadi. SKS
33. Mäntsälä-Seuran julkaisutoimikunta(toim.): Piili tulee! (Mäntsälä-Seura)

Voittajiksi tänä vuonna tulivat siis kirjat
Koivisto Andreas: Vårt Sottungsby, Sotunkimme. (Sotungin kyläyhdistys) ja
Torppa Minna: Kylillä kummittelee – Saarijärveläisiä uskomustarinoita. (Saarijärvi-Seura)