Naamijoen sillan historiaa Kolarissa

Katariina Granat (2013)

Kolarin seurakunnan vihittyjen luettolosta löytyy arkistomerkintä, jossa sanotaan, että

talollisen poika, poikamies, Tuomas Nilsson Nikumaa ( s.1851) ja piika Stiina Kaisa Isakintytär Koivumaa (s. 1851), molemmat Kolarin seurakunnasta, vihittiin Kolarissa 1874.

Tuomas Nikumaa oli kotoisin Venejärveltä Nikun talosta.

Tuomas ja Stiina Kaisa asuivat Sieppijärvellä, Naamijoen rannalla olevaa Kankaan torppaa, jonka Tuokoksi kutsuttu ”Värin Tuokko” oli saanut perheensä käyttöön. 

Tuokko toimii pitkään kapulalossin (kabelfärja) kuljettajana Naamijoen Saarikosken yläpuolella. Lossinkuljettaja peri matkustajilta rahan yliviennistä: hevosmieheltä hilkun ja jalkamieheltä kymmenen penniä.

Lossinkuljettajan torppa oli heti lossin vieressä, niinpä ihmiset rupesivat kutsumaan Kankaan torppaa Väriksi. Torpan nimi Väri väännettiin ruotsin kielen sanasta färja tai kabelfärja, joka merkitsee kapulalossia.

Kapulalossin tilalle rakennettiin aikanaan

silta, kutsumanimellä Myllyn silta. 

Alla on ennen Lapin sotaa otettu kuva Naamijoen sillasta Sieppijärvellä. Kuvan omistaa Liisa Virtanen.

Lapin sodassa saksalaiset räjäyttivät Naamijoen sillan Sieppijärvellä. Alla oleva SA-Kuva (Suomen Puolustusvoimien arkistokuva) kertoo sillan korjaamisesta 24.10.1944.

Sodan jälkeen 1952 Sieppijärvelle Naamijoen yli rakennettiin uusi silta. 

Tällä hetkellä vanhan Myllyn sillan tilalla on kaksi siltaa rinnakkain. Vuoden 1952 silta toimii kävelysiltana. Alla olevassa kuvassa uusin Naamijoen silta on etualalla.

HAKUSANAHISTORIAA LIITTYEN KOIVUMAAN KYLÄRETKEEN

HILKKA OKSALA. KOIVUMAAN RETKI 18.4.2013

Hakusanahistoriaa

Äijä vrt. Äijävaara

Äijih oli ukkosen jumala eli ukko inarinsaamessa, Aijeg vanhassa keminlapin kielessä.  Inarinjärven lisäksi Kuusamosta tunnetaan Ukonjärvi ja –vaara, Kemijärveltä Termusvaara.  Myös Tiermes oli saamenkielinen ukkosenjumalaa tarkoittava erisnimi.  

Vaarat olivat muinaisuskon aikana usein pyhiä paikkoja.  (Itkonen II 1984: 360, 320)  Länsi-Lapissakin metsäsaamelaisten piirissä yhteisön yhteisesti palvoma ylin jumala sijaitsi useimmiten korkealla, näkyvällä paikalla ehkä vielä 1600-luvullakin, mutta erityisesti sitä aiemmin.  (Tornaeus (1639 – 81) 1900).  

Kolarissa on ainakin kaksi Äijävaaraa, toinen Venejärvellä ja toinen Koivumaassa.

Isojako Kolarissa 1831 – 46

Ennen isojakoa paikalliset asukkaat omistivat pitäjien metsät, joista jokainen sai ottaa vapaasti tarvepuunsa.  Tätä kruunu alkoi pitää puun haaskauksena, ja halusi lopettaa metsien yhteisomistuksen.  Pohjoisessa haluttiin lisäksi yhdistää talonpoikien hajallaan sijainneita niittyjä.  Samalla pyrittiin edistämään uudisasutusta.  

Isojako alkoi Etelä-Suomessa jo 1775, mutta jaon perusteet poikkesivat pohjoisessa.  Asetuksen mukaan tiloille piti jakaa viljely-, niitty- ja peltomaata sekä metsää riittävästi.  

Kun nämä asiat olivat järjestyksessä, tilat itsenäistyivät ja alkoivat maksaa veroa.  Monet talot olivat olleet olemassa jo pitkäänkin ennen ensimmäistä veroilmoitustaan kruununtilaksi.  Kolariin määrättiin 1909 lisämaanjako, sillä tilat olivat myyneet metsiään puutavarayhtiöille.  Seurauksena oli puupula.  (Jaako 1996: 17 – 22).

Metsätyöt ja uitot 1870 – 1970

Kolarin metsätyöt alkoivat kunnan eteläosasta, siis Koivumaan läheltä 1870-luvulla (Kuuselankylästä?).  Tämä johtui puutavaran kysynnän ja sahateollisuuden noususta.  Tämä vaikutti myös kruununtorppien, kuten juuri Koskelan ja Niskamaan perustamiseen ja lopulta lunastukseen perintötiloiksi.  
Naami- ja Naalastojoet olivat uittojokia.  Ruotsalaisen puuyhtiön Ab Båtskärnäsin kerrotaan rakennuttaneen uittopadot eli tammet Naamijokeen 1880-luvulla.  (Ollikainen 2005).

Kissa-Kaija

Priita-Kaisa Kissa, myöh. Kurvander, muutti Pajalasta Kolariin vuonna 1821.  Hän oli ns. raitiolappalainen, siis poropaimen.  Vanhana hän teki ja möi juurivakkoja.  
Hän kuoli joskus 1860 – 70 –luvulla.  Kerrotaan, että hänet oltaisiin haudattu Sieppijärven hautausmaahan.  (Paulaharju 1922: 74).

Itkukivi – palvoskivi

Tornion kirkkoherra Johannes Tornaeus (1639 – 81) kuvasi vanhaa metsälappalaista uskomusmaailmaa seuraavasti:  

Vanhanajan metsäsaamelaiset palvoivat usein kiviä, joille he itse asettivat ”jalat”.  Tämä lienee tarkoittanut varsinaisen palvoskiven alle tai ympärille asetettuja pienempiä kiviä. 

Jumalat olivat Seitoja.  Seita- eli palvoskiven luona jumalille uhrattiin onnettomuuden sattuessa poron parhaat osat, kuten liha, rasva, nahka, sarvet ja koparat.  Seidalta pyydettiin yleensä terveyttä tai onnea.  Palvospaikat sijaitsivat usein vesistöjen äärellä.  Varsinkin rannoilla sijaitsevat jumalat olivat monesti henkilökohtaisia.  

Tornaeus viittaa siihen, että itse kivi olisi ollut jumala, ei esim. pelkästään uhrialttari.  Kiviin voitiin liittää myös vainajien palvontaa.  

Yhteys suomalaisiin alkoi myöhemmin heikentää seitakulttia.  (Tornaeus 1900; Oksala et al. 2008: 352 – 359).

Pyyntikuoppa

Pyyntikuopat ovat hiekka- tai moreenimaahan kaivettuja pyöreitä tai soikionmuotoisia, halkaisijaltaan 1 – 3 m laajoja, 0.5 – 1 m syviä, suppilomaisia kuoppia, joita on käytetty peuranmetsästyksessä, mutta joskus myös hirven, karhun tai sudenkin pyynnissä.  

Usein ne muodostavat lukuisista kuopista koostuvia järjestelmiä, jotka on sijoitettu pyynnin kannalta sopiviin maastokohtiin, kuten kannaksille tai harjuille riistan vakiintuneille kulkureiteille.  

Tutkimusten mukaan kuoppapyyntiä harjoitettiin jo jääkaudenjälkeisellä, ns. mesoliittisella kivikaudella, ja kuoppapyynti on paikoin jatkunut jopa 1800-luvun lopulle.  Tästä pyyntimenetelmästä luovuttiin poronhoidon yleistyttyä ja peuran tultua pyydetyksi miltei sukupuuttoon lopulta tuliaseidenkin käytön seurauksena.  (www.muinaispolut.fi/sivusto.html (2013).

Koivumaahan nähden lähin pyyntikuoppajärjestelmä sijaitsee Karjalaisessa kyläalueen itäpuolella.  Myös Sammalvaaran Kellostapulin Lamussa on merkkejä ns. hangasaitapyyntiin liittyneistä peurakuoppien jäännöksistä.  

Lähialueella on myös Hautakuru –niminen paikka, jossa on kuoppamaastoa.  Tuota paikkaa ei ole kuitenkaan tutkittu arkeologisesti mahdollisten pyyntikuoppien varmistamiseksi.

”Lappalaishaudat”

Kolarista tunnetaan perimätietoa ainakin viidestä hautapaikasta kristillistä kirkkohautaustapaa edeltävältä ajalta.  Näistä yksi kohde sijaitsee Koivumaassa.  Tällaisten hautapaikkojen kerrotaan usein kuuluneen ”lappalaisille”.

Kristillisellä ajalla ennen teiden rakentamista käytettiin kuitenkin usein myös väliaikaisia kesähautapaikkoja kylien lähellä.  Tällaiseen väliaikaishautaan sijoitettiin kesällä kuollut vainaja siksi aikaa, kunnes hänet voitiin myöhemmin viedä kirkolle siunattavaksi talvikelillä poro- tai hevoskyydillä.  Siitä huolimatta ruumis saattoi joutua odottamaan vielä kirkollakin luuhuoneessa yhä seuraavaa kesää, kunnes maata voitiin jälleen kaivaa auki haudoiksi.  

Kesähautapaikkoja oli usein saarissa, kuten Pasmajärven Vaarasaaressa tai Ruokojärven Saarijärvellä, jonka kerrotaan kuuluneen yksinomaan ”lappalaisille”.  

Myös Niesajoen Kivikkopalossa kerrotaan olleen lappalaisten kesähautausmaa, josta vainajat talvisin vietiin Pajalan kirkkomaalle.  Tämä on tapahtunut ehkä 1600-luvun puolivälistä alkaen, kun Köngäsen ruukille perustettiin kirkko.  

Joskus pappi saattoi talvimatkoillaan käydä siunaamassa kesävainajat pysyvästikin alun perin väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaansa henkilön kotipaikan lähellä.  Niesakerollakin kerrotaan olleen tällainen pysyväksi muodostunut lappalaisten hautapaikka.  (Oksala et al. 2008).

Milloin kristinusko tuli Kolariin?

Pirkkalaisten kauppiasverottajien kerrotaan tuhonneen luultavasti myös Kolarin alueella palvotun Wirku Acchan (Vironakka –puujumalattaren) keskiajalla noin 1200-luvulta alkaen.  

Tornionlaakso liitettiin Uppsalan katoliseen arkkihiippakuntaan jo 1323. (Mitä muuta historiallisesti merkittävää tapahtui samana vuonna?)  Silloin alkoi myös hiippakuntarajojen käynti Turkua vastaan, joka hallitsi Ounasjoen itäpuolta. 

Mahdollisesti tähän rajankäyntiin liittyi jonkinlaista paikallistakin sananjulistusta, kunnes Kolarin lähimmäksi kirkoksi tuli Särkilahden kappeli Ylitorniolla noin 1482.  Siellä velvoitettiin käymään vähintään joka viides sunnuntai jumalanpalveluksessa.  

Kun Köngäseen perustettiin luterilainen Ruukin seurakunta 1646, oli siellä Kolarista käsin käytävä lähes joka sunnuntai jalkapuurangaistuksen uhalla.  

Ehkä tämä alkoi juurruttaa kolarilaisiin kristinuskoa jo kauan ennen oman puukirkon rakentamista Kolarinsaareen vuonna 1818.  (Oksala et al. 2008; Jaako, P. 1994).

Kolarin Koivumaan seutu jääkauden lopulta ensimmäisiin uudistiloihin

Hilkka Oksala. 18.4.2013. Kyläretki Koivumaan kylään.

Tietoja Koivumaasta ympäristöineen jääkauden lopulta ensimmäisiin maatiloihin

                     

Kartta 2: 

Ancylus-järvessä eli hylkeitä, joista erityisesti norppaa on pidetty helpohkona riistana jo kivikaudella. Olivatko Koivumaan ensimmäiset asukkaat kenties kaakosta silloista rannikkoa pitkin ruuhilla soutaneita hylkeenpyytäjiä? 

Jäätikön reunoilta paljastuneelle maaperälle kasvoivat ensimmäisinä matalat heinä-, varpu- ja pensaskasvit. Nämä ovat varmasti jo houkutelleet peuroja, porojen villejä edeltäjiä, joita saattoi levitä alueelle idästä tai pohjoisesta. Sieltä oli yhteys laajaan mantereeseen. 

Olivatko ensimmäiset asukkaat ehkä sittenkin peuroja seuranneita, maata pitkin tulleita metsästäjiä? Onko Peruravaaralla ehkä harjoitettu pyyntitapaa, jossa eläimet ajettiin alas jyrkänteeltä?

Kartta 3: Historiallisen ajan maatuneita löytöpaikkoja sekä Koivumaan ensimmäiset maatilat.

Tekstit eri lähteiden pohjalta Hilkka Oksala.

Kun jäätikkö suli, alkoi maankohoaminen. Ensin päättyi yhteys Itämeren Ancylus - järveen, jonka jälkeen saaria ympäröivät laajat sisävesistöt. Ovatko Siika-alkuiset paikannimet Koivumaan lähellä kenties peräisin jo näin varhaiselta kaudelta? 

Kun maa edelleen kohosi, sisävesistöt madaltuivat ja niihin alkoi kasvaa suoturvetta. Näin syntyivät laajat vuomat nykyisen kylän ympärille. Tällainen maisemakehitys alkoi jo yli 10 000 vuotta sitten Koivumaassakin.

Kylien historiasta kertovia lähdeaineistoja ovat arkistoissa säilytettävien asiakirjojen lisäksi museoiden esinekokoelmat sekä kulttuurimaisemaan sisältyvät rakennukset, tiet, pellot, niityt, jopa hakkuuaukeat ja taimikotkin. 

Kaikkein vanhin osa kyläalueiden kulttuurista on jo maatunut arkeologisiksi, jopa esihistoriallisiksi muinaisjäännöksiksi. Niiden tunnistaminen vaatii harjaannusta. 

Maatuneista kulttuurijäännöksistä tarvitaan tietoa eri ammateissa, historiantutkimuksen lisäksi maankäyttö-, rakennus-, metsä- ja kaivannaisaloilla sekä ns. yhdyskuntasuunnittelussa, kuten kaavoituksessa (esim.tonttimaiden jaossa) puhumattakaan matkailusta ja virkistystoiminnsata. 

Pääosa muinaisjäännöksistä on rauhoitettu, eikä niitä siksi saa kaivella luvatta. Historiatietoa löytyy myös paikannimistä sekä eläviltä ihmisltä, omista valokuvista, päiväkirjoista tai omasta muistista, mutta erityisesti isovanhemmilta. Näiden aineistojen perusteella voidaan kirjoittaa historiaa lähes mistä tahansa elämän elämän alueesta.

Koivumaan ympäristön paikannimissä varhaisin pyyntikulttuuri näkyy eläinsanoina, kuten peura, orava ja siika. 

Vanhaa metsäsaamelaista alkuperää ovat sanat vuoma, jänkkä, rova, kaltio ja jopa vaara, ehkä äijä ja saajokin. Mutta mistä tulevat Koivumaan lähiympäristön paikannimiin sellaiset sanat kuten vankka, veitsi, Tuhkianen, tuore, Jässä, vehka, tora, Huttinen, naami, yhteinen, riukat tai Naalasto?

Esihistoriallisen pyynti- ja keräilykulttuurin rinnalle kehittyi myöhemmin poronhoito, jota on pidettävä saamelaisperäisenä elinkeinona myös metsäseudulla. Peuroista kesytettyjen porojen merkitys lisääntyi Tornionlaaksossa 1300-luvulta lähtien, kun pirkkalaiset, virkamiehet ja sitten porvarit tarvitsivat raitokyytejä Tornoista Ylä-Lappiin. 

Kolarissakin esiintyi raitioporonhoitoa, jolloin maaseudun luottolappalainen korvausta vastaan hoiti porvarien ja myöhemmin talonpoikien omistamia eläimiä.

Maataloutta Lapin metsäseudulle alettiin kruunun ja kirkon taholta tuoda yhä voimallisemmin 1500-luvun jälkipuolelta lähtien, mutta kuten huomaamme, Koivumaan karja- ja niittytalouteen perustunut maatila-asutus on hyvin nuorta.

Vanhat elinkeinot viljelyn ja karjanhoidon rinnalla olivat välttämättömia, samoin uudet oheiselinkeinot, kuten tervanpoltto ja metsätalous 1800-luvulta lähtien.

Kansilehti Koivumaan Kyläretki 18.4.203

·        KOTISEUTUYHDISTYS VASITTU LUUTA, Hilkka Oksala (pj.) ja Katariina Granat (siht.)

vasittuluuta.blogspot.fi

·        ELÄKELIITON KOLARIN JA JÄRVIKYLIEN YHDISTYS ry. Eini Pellikka (pj.) ja Mirjam Satta (siht.)

·        VAATTOJÄRVEN KOULU, Pirjo Joensuu ja Katariina Granat;

vaattojarvenkoulu.blogspot.fi

·        KOIVUMAA Arvo ja Signe, Koivumaa Bruno A. ja Saara, Koivumaa Hannu ja Koivumaa Aimo ja Irma

·        KYLMÄMAA TOURS ja

·        NORDEA Pankki

JÄRJESTÄVÄT torstaina 18. huhtikuuta 2013 KLO 12–14

KOIVUMAAN KYLÄPÄIVÄN

KOIVUMAAN KOSKELASSA

Bussimatka Jokijalasta (klo 10) Vaattojärven koulun (10.45) kautta Koivumaahan

Kiertoajelu kylätiellä Koivumaa, Vehkamukka, Koskela

·        Hilkka Oksala: Tietoa Koivumaasta jääkauden lopulta ensimmäisiin maatiloihin

Kokoontuminen Koskelan tilalla

·        Katariina Granat: Kuka Koivumaasta, kylästä ja sen ihmisistä, tietää – ja mitä?

·        Hannu ja Aimo Koivumaa: Koskelan Kotimuseo kertoo Wanhan Koskelan elämästä

·        Tarjoilua ja makkaranpaistoa

·        Bussimatka takaisin Jokijalkaan Vaattojärven kautta

LÄMMIN KIITOS JÄRJESTÄJILLE JA PAIKALLISHISTORIASTA KIINNOSTUNEILLE OSALLISTUJILLE!

Aineisto löytyy myöhemmin Vasitun Luudan blogista. 

Kuvasarja (Vaattojärven koulun oppilaat kuvasivat) Koivumaan Koskelasta löytyy täältä:
https://picasaweb.google.com/103515704913734317322/KolarinKoivumaa