HAKUSANAHISTORIAA LIITTYEN KOIVUMAAN KYLÄRETKEEN

HILKKA OKSALA. KOIVUMAAN RETKI 18.4.2013

Hakusanahistoriaa

Äijä vrt. Äijävaara

Äijih oli ukkosen jumala eli ukko inarinsaamessa, Aijeg vanhassa keminlapin kielessä.  Inarinjärven lisäksi Kuusamosta tunnetaan Ukonjärvi ja –vaara, Kemijärveltä Termusvaara.  Myös Tiermes oli saamenkielinen ukkosenjumalaa tarkoittava erisnimi.  

Vaarat olivat muinaisuskon aikana usein pyhiä paikkoja.  (Itkonen II 1984: 360, 320)  Länsi-Lapissakin metsäsaamelaisten piirissä yhteisön yhteisesti palvoma ylin jumala sijaitsi useimmiten korkealla, näkyvällä paikalla ehkä vielä 1600-luvullakin, mutta erityisesti sitä aiemmin.  (Tornaeus (1639 – 81) 1900).  

Kolarissa on ainakin kaksi Äijävaaraa, toinen Venejärvellä ja toinen Koivumaassa.

Isojako Kolarissa 1831 – 46

Ennen isojakoa paikalliset asukkaat omistivat pitäjien metsät, joista jokainen sai ottaa vapaasti tarvepuunsa.  Tätä kruunu alkoi pitää puun haaskauksena, ja halusi lopettaa metsien yhteisomistuksen.  Pohjoisessa haluttiin lisäksi yhdistää talonpoikien hajallaan sijainneita niittyjä.  Samalla pyrittiin edistämään uudisasutusta.  

Isojako alkoi Etelä-Suomessa jo 1775, mutta jaon perusteet poikkesivat pohjoisessa.  Asetuksen mukaan tiloille piti jakaa viljely-, niitty- ja peltomaata sekä metsää riittävästi.  

Kun nämä asiat olivat järjestyksessä, tilat itsenäistyivät ja alkoivat maksaa veroa.  Monet talot olivat olleet olemassa jo pitkäänkin ennen ensimmäistä veroilmoitustaan kruununtilaksi.  Kolariin määrättiin 1909 lisämaanjako, sillä tilat olivat myyneet metsiään puutavarayhtiöille.  Seurauksena oli puupula.  (Jaako 1996: 17 – 22).

Metsätyöt ja uitot 1870 – 1970

Kolarin metsätyöt alkoivat kunnan eteläosasta, siis Koivumaan läheltä 1870-luvulla (Kuuselankylästä?).  Tämä johtui puutavaran kysynnän ja sahateollisuuden noususta.  Tämä vaikutti myös kruununtorppien, kuten juuri Koskelan ja Niskamaan perustamiseen ja lopulta lunastukseen perintötiloiksi.  
Naami- ja Naalastojoet olivat uittojokia.  Ruotsalaisen puuyhtiön Ab Båtskärnäsin kerrotaan rakennuttaneen uittopadot eli tammet Naamijokeen 1880-luvulla.  (Ollikainen 2005).

Kissa-Kaija

Priita-Kaisa Kissa, myöh. Kurvander, muutti Pajalasta Kolariin vuonna 1821.  Hän oli ns. raitiolappalainen, siis poropaimen.  Vanhana hän teki ja möi juurivakkoja.  
Hän kuoli joskus 1860 – 70 –luvulla.  Kerrotaan, että hänet oltaisiin haudattu Sieppijärven hautausmaahan.  (Paulaharju 1922: 74).

Itkukivi – palvoskivi

Tornion kirkkoherra Johannes Tornaeus (1639 – 81) kuvasi vanhaa metsälappalaista uskomusmaailmaa seuraavasti:  

Vanhanajan metsäsaamelaiset palvoivat usein kiviä, joille he itse asettivat ”jalat”.  Tämä lienee tarkoittanut varsinaisen palvoskiven alle tai ympärille asetettuja pienempiä kiviä. 

Jumalat olivat Seitoja.  Seita- eli palvoskiven luona jumalille uhrattiin onnettomuuden sattuessa poron parhaat osat, kuten liha, rasva, nahka, sarvet ja koparat.  Seidalta pyydettiin yleensä terveyttä tai onnea.  Palvospaikat sijaitsivat usein vesistöjen äärellä.  Varsinkin rannoilla sijaitsevat jumalat olivat monesti henkilökohtaisia.  

Tornaeus viittaa siihen, että itse kivi olisi ollut jumala, ei esim. pelkästään uhrialttari.  Kiviin voitiin liittää myös vainajien palvontaa.  

Yhteys suomalaisiin alkoi myöhemmin heikentää seitakulttia.  (Tornaeus 1900; Oksala et al. 2008: 352 – 359).

Pyyntikuoppa

Pyyntikuopat ovat hiekka- tai moreenimaahan kaivettuja pyöreitä tai soikionmuotoisia, halkaisijaltaan 1 – 3 m laajoja, 0.5 – 1 m syviä, suppilomaisia kuoppia, joita on käytetty peuranmetsästyksessä, mutta joskus myös hirven, karhun tai sudenkin pyynnissä.  

Usein ne muodostavat lukuisista kuopista koostuvia järjestelmiä, jotka on sijoitettu pyynnin kannalta sopiviin maastokohtiin, kuten kannaksille tai harjuille riistan vakiintuneille kulkureiteille.  

Tutkimusten mukaan kuoppapyyntiä harjoitettiin jo jääkaudenjälkeisellä, ns. mesoliittisella kivikaudella, ja kuoppapyynti on paikoin jatkunut jopa 1800-luvun lopulle.  Tästä pyyntimenetelmästä luovuttiin poronhoidon yleistyttyä ja peuran tultua pyydetyksi miltei sukupuuttoon lopulta tuliaseidenkin käytön seurauksena.  (www.muinaispolut.fi/sivusto.html (2013).

Koivumaahan nähden lähin pyyntikuoppajärjestelmä sijaitsee Karjalaisessa kyläalueen itäpuolella.  Myös Sammalvaaran Kellostapulin Lamussa on merkkejä ns. hangasaitapyyntiin liittyneistä peurakuoppien jäännöksistä.  

Lähialueella on myös Hautakuru –niminen paikka, jossa on kuoppamaastoa.  Tuota paikkaa ei ole kuitenkaan tutkittu arkeologisesti mahdollisten pyyntikuoppien varmistamiseksi.

”Lappalaishaudat”

Kolarista tunnetaan perimätietoa ainakin viidestä hautapaikasta kristillistä kirkkohautaustapaa edeltävältä ajalta.  Näistä yksi kohde sijaitsee Koivumaassa.  Tällaisten hautapaikkojen kerrotaan usein kuuluneen ”lappalaisille”.

Kristillisellä ajalla ennen teiden rakentamista käytettiin kuitenkin usein myös väliaikaisia kesähautapaikkoja kylien lähellä.  Tällaiseen väliaikaishautaan sijoitettiin kesällä kuollut vainaja siksi aikaa, kunnes hänet voitiin myöhemmin viedä kirkolle siunattavaksi talvikelillä poro- tai hevoskyydillä.  Siitä huolimatta ruumis saattoi joutua odottamaan vielä kirkollakin luuhuoneessa yhä seuraavaa kesää, kunnes maata voitiin jälleen kaivaa auki haudoiksi.  

Kesähautapaikkoja oli usein saarissa, kuten Pasmajärven Vaarasaaressa tai Ruokojärven Saarijärvellä, jonka kerrotaan kuuluneen yksinomaan ”lappalaisille”.  

Myös Niesajoen Kivikkopalossa kerrotaan olleen lappalaisten kesähautausmaa, josta vainajat talvisin vietiin Pajalan kirkkomaalle.  Tämä on tapahtunut ehkä 1600-luvun puolivälistä alkaen, kun Köngäsen ruukille perustettiin kirkko.  

Joskus pappi saattoi talvimatkoillaan käydä siunaamassa kesävainajat pysyvästikin alun perin väliaikaiseksi tarkoitettuun hautaansa henkilön kotipaikan lähellä.  Niesakerollakin kerrotaan olleen tällainen pysyväksi muodostunut lappalaisten hautapaikka.  (Oksala et al. 2008).

Milloin kristinusko tuli Kolariin?

Pirkkalaisten kauppiasverottajien kerrotaan tuhonneen luultavasti myös Kolarin alueella palvotun Wirku Acchan (Vironakka –puujumalattaren) keskiajalla noin 1200-luvulta alkaen.  

Tornionlaakso liitettiin Uppsalan katoliseen arkkihiippakuntaan jo 1323. (Mitä muuta historiallisesti merkittävää tapahtui samana vuonna?)  Silloin alkoi myös hiippakuntarajojen käynti Turkua vastaan, joka hallitsi Ounasjoen itäpuolta. 

Mahdollisesti tähän rajankäyntiin liittyi jonkinlaista paikallistakin sananjulistusta, kunnes Kolarin lähimmäksi kirkoksi tuli Särkilahden kappeli Ylitorniolla noin 1482.  Siellä velvoitettiin käymään vähintään joka viides sunnuntai jumalanpalveluksessa.  

Kun Köngäseen perustettiin luterilainen Ruukin seurakunta 1646, oli siellä Kolarista käsin käytävä lähes joka sunnuntai jalkapuurangaistuksen uhalla.  

Ehkä tämä alkoi juurruttaa kolarilaisiin kristinuskoa jo kauan ennen oman puukirkon rakentamista Kolarinsaareen vuonna 1818.  (Oksala et al. 2008; Jaako, P. 1994).