Kuvaus kylän elämänmenosta 1800-luvulla.

Julkaistu 20.11.2013. NOSTO Paulaharjun kunniaksi 27.5.2025.

Olen kirjoittanut tämän kuvaukseni Sieppijärvellä 21.7.1985 

vietettyä kylän viherjuhlaa varten. Samassa juhlassa Sieppijärven koululaiset ovat esittäneet kuvaukseeni perustuvan eli Sieppijärven kylän menneistä ajoista kertovan näytelmän. Viherjuhlan aiheena oli tuoda esille järven kunnostamisen merkitys kyläyhteisölle. Valtakunnallisen vihervuoden yhtenä tapahtumana Sieppijärven viherjuhla liittyi myös ympäristön hoitoon ja parantamiseen osana ympäristönsuojelua.

Aineiston teksteihini olen saanut haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla Samuli Paulaharjun (1875- 1944) tekstejä. Omistan kuvaukseni Matti Paunosen muistolle.

Katariina Korhonen (ent.Granat)

 ”Kerron kerran kerrottua.”

KUVAUS KYLÄN ELÄMÄNMENOSTA 1800-LUVULLA

Mieli tekisi esitellä heidät kaikki: Satat, Filpat, Jussit, Pääköt, Iivarit, Lappeat, Rovat, Kankaat, Kurut, Heikit, Kulluvaarat.

Pakisen heistä vähäsen. Jokainen olisi laulun arvoinen.

Koivumaan Eeva oli Kolarin Pärki-papin apulainen. Kassan Tiina-Kaisa pani ”kläpit kirjale, olippa net kuinka huonoja olit”. Filpan Antti oli sieppiläinen myös.

Kerran Antti Filppa lähti kirkkomatkalle Köngäseen, Pajalaan – kirves kainalossa. Kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle: - Tule, pois, jumalanvilja!”  Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja karjuen se laukkasikin kohti Anttia. Filppa kumautti kirveellä kontiota otsaan. Kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä ukko vain päivitteli: -Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta ko repi hyän kirkkotakin!

KAHVIPANNU KUIN MIEHENNYRKKI

Priita-Kaisa Kissa – oletko kuullut hänestä kerrottavan? Tämä Kissa-Kaisa oli vanhoja lapinraitioita, joka 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuoleisilla sydänmailla, ensin renkinsä Löytty-Heikin kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille.

Mutta sitten jäi Kissa-Kaisa yksinänsä metsäkotaansa. Vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eleli vain metsissä, kelasi juuriköyttä ja kutoi juurivakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa, ja katosi taas kiveliöönsä. Kissa-Kaisa kuoli 1870 – luvulla ja on haudattuna Sieppijärven hautausmaahan.

Kankhaan Muori tunnettiin kupparina. Tämän kupparimuorin isä oli Pääkön Jussa. Hän puolestaan oli kauppamies, joka reissasi Köngäsen markkinat, Ruijanrannat ja kaikki. Jussa toi ensimmäisen perunakapallisen Sieppijärvelle. Tästä ”sikeysi tämän kylän pottusato”.

Kahvi ennätti Pääkön taloon jo 1840 – luvulla. Jussa toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia ainoastaan naula, toinen sokeria. Mutta kahvia ristiäisvieraille silti tarjottiin. Ei maistunut musta juotava monellekaan, jotkut jopa sylkivät sen maahan sanoen: - Kyllä viina on parempaa!

Eikä vieraille kahvia paljon tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaansa ja kestitsi niillä taas vieraita – myöhemmin, kun toinen lapsi oli ristittävänä…

Pääkön Jussa siis tiedettiin kauppamieheksi. Samaa hommaa harjoitti Sieppijärven Filppa niin ikään. Kolarin Pärki-papilla oli huomattava määrä lehmiä. Filppa kävi tuon tuostakin noutamassa Pärkiltä voikuorman, jonka sitten toimitti Tornioon tai aina Ruijan markkinoille asti. Filppa harjoitti joppausta omasta aloitteestaan – keräilykauppaa.

TERVAHAUDAT HÖYRYSIVÄT MYÖS SIEPPIJÄRVELLÄ

Järvirovan Erkki oli alunperin Jarhoisten Koskenniemestä. Pastori muutatti hänen sukunimensä. Tästä syystä Järvirovasta tehtiin Koskenniemi.

Kankaan Iisko oli yksi Kuurusenvaaran karhutappelun sankareista. Iiskon elinaikana 1800 – luvun puolivälin molemmin puolin Sieppijärvellä vielä poltettiin tervaa täyttä päätä, sillä Varislahdessa oli ainakin kolme hautaa, Pirttisaajossa yksi ja nykyisessä Rovan rannassa höyrysi mahtava sadan tynnyrin hauta.

Järvirovan Iisko ja Kankhaan Iisko kävivät siis myös tervakolareista. Myös Filpalla, Iivarilla ja Kurulla oli yhteinen tervahauta.

Keloa ja kantoa juurakkotervaa varten sai kruunun metsistä. Metsiin ei kuitenkaan ollut lupa mennä ennen kuin metsäherra oli kirjoittanut lupakirjan. Kirjan sai, jos sen Ylitorniolta haki. Iiskon ja Erkin matka Ylitorniolle maaliskuussa 1861 kannatti, sillä käteen annettiin lappu, jossa sanatarkasti luki näin: ”Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista vt. metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2. päivänä marraskuuta vuonna 1861 on määrännyt. Ylitorniolla 9. maaliskuuta 1862 Ernst Kingelin, vt. metsäherra.”

Syksypuolella Erkki ja Iisko sitten nostivat juurakot ja hankkivat hautapaikan sekä pilkkoivat hautapuut. Talvella tehtiin tynnyrit, joitten piti olla kruunattuja eli täsmälleen oikeankokoisia, mikäli tervaa aiottiin myydä.

Kesän tullessa laitettiin ”hongasta hoiskutettu, männystä mäiskytetty, mullasta veenpitäväksi” tehty hauta polttokuntoon. Tyven ilta juhannuksen edellä kokosi kylän väen ”kaffekuukkarista” lähtien hautaa sytyttämään. –Ko laele saathiin tuli menehmään, niin sillon ryyppy ryypäthiin.”

Haudan poltto kesti neljä vuorokautta. Paljon ei hautakolari joutanut lepäilemään. Juurakot hikoilivat tervaa. Kaikki kypsyvä aine ei kuitenkaan valunut puhtaana tynnyriin, vaan samassa matkassa ajautui paljon tervavettäkin. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkin aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Tämän jälkeen pääsi hautakolari tervan kusettamiseen. Tynnyrin alauurteessa olevasta tapista tuli väliin mustaa kusta, välillä ruskeaa. Musta haudan nokea sisältävä aine saatettiin keittää uudelleen tervaksi, mutta ruskea kusi laskettiin maahan. Tämä tehtiin tervan laadun takaamiseksi.

Tervaa tarvitsivat talojen isännät. –Kaikki, mitä tehet, sie tervaat kans, opetettiin jo pikkupojille. Venheet, reet, sukset, katot tervattiin. Tervaa tarvitsivat niin ikään terveporvarit. Torniossa yksi jos toinenkin kauppias odotteli tynnyrilastia ylhäältä Väylänvarresta. Lautat saapuivat miehinensä vesiä pitkin.

Immosen Juhani (Jussa) oli syntyjään Vaattojärven poikia, mutta asui lähes koko 90-vuotisen ikänsä 1900-luvun Sieppijärvellä. Monet, monet kerrat oli tämäkin Jussa vesiä pitkin sauvonut Torniosta ylös kotiseudulle.

Näin hän muisteli:

-Kerran oli Veittikosken alla useampi vene tulossa Torniosta. Yhdessä veneessä seisoi eräs helposti yllytettävissä oleva sauvoja. Kaikki toiset veneet rantautuivat kosken alle ja miehet rupesivat vetämään venettä ylöspäin kävelemällä. Päättivät samalla vähän ilotella miehen kustannuksella. Niinpä kehuivat yksinäistä venemiestä niin hyväksi sauvojaksi niin hyväksi. Kävi kuten oli tarkoituskin. Mies päätti näyttää, että hän on Veittikosken voittanutta!

-Kun matkamiehet sitten seuraavan kerran toisensa tapasivat kotikylällänsä, ei sauvoja heitä kironnutkaan vaan kehua rellesti yllyttäjilleen: ”Ko mie hallinpullon nykäsin konjakkia kosken alla, tuli vene pääle, ette kokka kohisi!”

KARUN ANKARAA SUURKYLÄN ELÄMÄÄ…

Elämä Sieppijärvellä, Kuurusenvaaran karhuntappajain kylässä, suurkylässä, karussa Kolarissa, oli ankaraa. Olemmehan aina olleet lihan ja leivän välissä – ainakin omasta mielestämme, sillä Muonio on merkinnyt lihaa poroineen ja Pello leipää viljapeltoineen.

Niittyjä täällä raivattiin ja heinätöitä puskettiin. –Paniks sie paljon pottuja, kyseltiin vasta sitten, kun perunalle opittiin. -Makkaa rauhassa, Iisko, seittemän miestä on menny heinäntekhoon Kunnittan vuomale, saattoi vanhaemäntä supattaa miesvainajan hautakummun äärellä käväistessään. Isännän kun tiesi kääntyvän ikuisessa leposijassaan, jos heinät olisi jätetty tekemättä.

Ennen ei tehty tuoreheinää. Sen sijaan lähdettiin heinävuomalle heti, kun luhta kukki. Otinki oli käyty viemässä kaltioon jo talvella. Mikään ei kesäkuumalla hien valuessa silmäreikiä myöten maistunut niin hyvältä kuin jääkylmä piimä – ja kuiva leipä.

Heinäntekijät asuivat niittypirteissään viikkokaupalla. Selvää oli, että ”läpit kuljit matkassa”.

–Mullaki viiennellä vuela oleva Pekka istu repunkatola ko kurkivuoma, muisteli Riskin Hermannin vanha jälkeläinen. Lapset oppivat työn tekemällä työtä.

Yksi ”äitin piika Järvirovasta” puolestaan muisteli lapsuuttaan näin:

-Uihmaan halutti. Mutta ko äiti oli komentanu riipihmään lehtiä kopan täytheen. Paarmat purit. Käet olit vihreinä tuohreista lehistä. Yks kaks huomasimma, ette äiti sai viehraan – harvinainen taphaus. Jo hoksasimma konstin karata uihmaan. Täytimä kopan melkein kokohnaan sammalilla ja pääle peitoksi laitoima riivityt lehet. Ja niin karkasimma ranthaan räpihmään. Äitile oven raosta huusima, ette koppa saathiin täytheen. Sikiöt kävit uimassa, mutta kuulit kyllä kunniansa illala, selvä se!

JÄRVI ANTOI KORTETTA KARJALLE

-Änsti, piä perrää, äläkä pääpötä, saattoi Tuokon Aata kivahtaa Roopertti-rengille keskellä järveä. Aata, Roopertti, Iso-Iita ja monet muut piiat, rengit ja emännät soutivat joka ilta ja aamu kesänavetalleen lypsylle. Reitti kulki aina samaa uraa myöten.

Vaikka järvi ei suuren suuri olekaan, saattoi sumu joskus olla niin vahvaa, että teki tepposen ja eksytti. Siinä sitten venekunta pyöri ja huhuili aikansa, kunnes löysi taas kotirannalle. Soutumatkaa lehmien luo tuli helposti kilometrikaupalla. Helpointa oli kulkea erityistä lypsyreikää pitkin. Yksi tällainen kulki Poikkijärven puolelta Tikkasen Ainon rantaan.

1800-luvulla moni seurakuntalainen on merkitty kirkonkirjoihin kestiksi. Säätynä kesti lienee kansan suussa merkinnyt joutilasta. Kestin Juhon kerrottiin olleen laiska ko rietas. Kehuikin hankkivansa ruokansa vaikka nauramalla.

Pääasiassa totista työtä oli kuitenkin elämä täällä: nauru oli kaukana monen perheen arjesta. Esi-isät ovat meidänkin kylällä eläneet aikoja, jolloin jokikinen korte on pitänyt kerätä eläimen rehuksi. Lasten riipimät lehdet täydensivät vitamiiniannoksina lehmien ruokavaliota. Ilman karjaa olisi vaikeaa kuvitella sieppiläistäkään elämänmenoa ja selviämistä näissä oloissa.

Väki saattoi kerätä vesivarasta satakunta häkkiä hyvää kortetta. Häkkiin eli kuormaan mahtui kuusi rukoa heiniä. Lehmä puolestaan tarvitsi talviheiniksi kolmisenkymmentä rukoa. Kesäisin lehmät kahloivat niin syvällä kuin ylipäänsä arvasivat kortteen perässä. Se oli parasta herkkua. – Met olima kerähneet venheellisen kortetta. Eikös tietenki käyny niin ette lasti miehinensä kaatu. Vene upposi. Met pysyimä pinnala kellumalla kortelastin päälä. Siinä olis ollu Kesti-Juholaki nauru kaukana!

LUKIJALLE:

Kerroin kerran kerrottua. Mitään ei tiedä heti. Sen minkä luulee tietävänsä, onkin saanut tietää jo kauan sitten. Vain se on tietoa, mikä ihmisessä on ollut piilossa.

Kun tätä pakinaa valmistaessani kuuntelin Paulaharjua lukemalla hänen tarinoitansa ja kuuntelin sieppiläisiä ihmisiä, tuntuivat tapahtumat omilta, vastaeletyiltä ja tutuilta.

Sinussakin on paljon piilossa. Sinussa on ominta tietoamme. Kerran oli Samuli Paulaharju, joka keräsi tapahtumia muistiin. Tulevan sukupolven elämänhalun ja itsetunnon vuoksi tämä kylä tarvitsee paulaharjuja.

Tiedämme turhan vähän. Perinteen voima on siinä, ettei se hylkää kerran oivallettua. Perinteen tallentaminen on meidän jokaisen asia.

Eini Pellikan kotikylä Vaattojärvi, ja koulu siellä.

Tästä julkaisusta kasvaa vähitellen -kuvapari kerrallaan- Katan tekemä "kirjanen" Einistä erityisesti entisenä Vaattojärven koulun emäntänä ja Katan työparina.. 

Vaattojärven kylästä kiinnostavan ovat tehneet aikansa ihmiset

Kyläkirjan toimittaneen (1995) Pentti Jaakon sanoin: ”Kulttuurihistorioitsija Egon Friedell kirjoitti Uuden ajan kulttuurihistoriaansa, kuinka juutalaisilla on laaja henkinen jänneväli: toisessa ääripäässä suurimmat kapitalistit, toisessa kiihkeimmät vallankumoukselliset. Vaattojärven ihmisissä on Kolarin pienissä puitteissa ollut jotain vastaavaa. Se tekee kylästä kiinnostavan."

Kolarin Vaattojärvellä syntynyt ja elämäntyönsä tehnyt Eini Pellikka täytti 80 vuotta tammikuussa, 2020. Hänen työnsä kotikylän koulun emäntänä ja syntyperäisenä kyläläisenä on jättänyt isoja jälkiä, jotka kuuluvat talteen – jäljet ovat kylän henkistä kulttuuriperintöä.

Vuodesta 1989 lähtien tein opettajan työtäni Vaattojärven koululla yhteistyössä Einin kanssa. Vuodesta 1992 alkaen koulustamme ”melkein tuli” koko kylän yhteinen kylätalo. Lukuisat tilaisuudet, tapahtumat ja reissut ikään kuin kaatoivat koulun seinät maahan. Koulu tuli kaapista ulos, ja koko kouluyhteisön tärkeä työ kylän lasten parhaaksi tuli julki. 

Kaikkien Vaattojärvellä viettämieni lukuvuosien ajan valokuvasin toimintaamme. Näin tulin tallentaneeksi aikamoisen tiivistelmän Vaattojärven kyläläisten tuon aikaisesta elämänmenosta; koulu pääsi kuin pääsikin osaksi kylän lapsiperheiden meininkiä.

Päähenkilö on Eini Pellikka. Teen postaustani jatkokertomuksen tapaan tallentamalla Einin jälkeensä jättämiä jälkiä. Hän on ollut kylätoiminnassa varsinainen talkootyön tekijä, perinteen kerääjä mutta myös Kolarin seurakunnan ja Kolarin kunnan ja Eläkeliiton luottamuksen ansiokkaasti kantanut vaikuttaja. Haluan huomioida iloista Eini-serkkuani tavalla, johon pystyn. Minulla ei ole valtuuksia ansiomerkkeihin. Teen siis kuvakirjasen, johon tallennan Einin osuutta Kolarin seudun kulttuuriperinnöstä.

Jatkuu...

Perhesiteitä Kolarin KAASKON, Muonion KOLSTRÖMIN ja Kelontekemän KOSKAMON välillä.

"Filosofista kirjailijaa (Elias Canetti) mukaillen, olen ihminen, joka tunnustan kotiseudukseni  suomen kielen, jolla kirjoitan." Kata Korhonen, 2022.

Ensimmäinen postaus: 4.11.2022

Nosto: 8.3.2025



 

ALKUSANAT:

Varsinainen inspiraatio 

Perhesiteitä - julkaisulleni oli suomen kielen sana KOSKAMO. Ensin innostuin saamastani paikallistiedosta, jonka mukaan koskamon taustalla olisi saamenkielinen sana koaskem kotka. 

Sen jälkeen löysin (Anne Koskamon, 2006) tietoa ja tarinaa Kittilän Kelontekemäjärvestä. Kansallisarkiston digitoima Suomen Kuvalehden laaja juttu Ruijan Olli Koskamosta (13.4.1927) puolestaan auttoi lopulta ymmärtämään Kaaskon, Kolströmin ja Koskamon väliset perhesiteet Suomessa ja Ruijan Norjassa.

Perhesiteitä-postaus liittyy myös niihin aiempiin blogiteksteihini, joissa sivuan tietämättäni laestadiolaisuuden ja esimerkiksi herrnhutilaisuuden eroja Suomen ja Ruotsin Tornionlaaksossa (Ylitorniolla). Etsin konkreettista näyttöä, mikä erotti maallikkosaarnaajat toisistaan: miksi toisista tuli "aikansa julkkiksia", toisille taas suotiin vähemmän huomiota.  Ja tässä yhteydessä mietin muurari Robert Granatin hautakiven (kuva sivun alaosassa) symboleja - edustiko Roopen "jumalanpelko" kirkon valtakulttuurin ajattelua (seurakunnalle kunniaksi) vai jotakin muuta herännäisliikettä.

KOLARIN KAASKO (1834 - 1840)

1. Kaaskon talossa syntyi leskiäidille tyttö, Anna Karolina.

Vanhan Turtolan rippikirja / Kolari by  (1834 - 1840) osoittaa, että Kaaskon tila sijaitsi Kolarin kylällä, ja sinne syntyneet kaikki jälkeläiset saivat nimekseen Kaasko.

Kaaskon tilan isäntä Kolarissa oli Mickel Mickelsson Kaasko, ent. Snällfot.

Kaaskon tilan emäntä oli Maria Samuelsdotter Kaasko.

Rippikirjaan on merkitty pariskunnan lisäksi 13 ihmistä.

Isännän kuoleman (1834) jälkeen emännälle syntynyt tytär (1839) Anna Karolina Mariantytär Kaasko on se perheenjäsen, josta kerrotaan tässä postauksessa. 

2. Anna Karolina avioituu, lähtee muoniolaismiehensä (ja appiukkonsa) kanssa Norjaan.

 Kaaskon tilan lapsilaumasta nuorin tyttö, eli Anna Karolina joutui melkoisella varmuudella heti rippikoulun käytyään pikkupiiaksi Muonion suuntaan, missä tuleva aviomies oli syntynyt yhdeksän vuotta aiemmin eli 1830. Miehen nimi oli Johan Erik Eriksson Kolström, suomeksi Juho Erkki Erkinpoika Kolström - joka oli isänsä puolelta Wahlbom ja äitinsä puolelta Hetta.

Anna Karolina Kaaskon tuleva appiukko (eli miehensä isä) oli hänkin Muonionniskan Hirvaslompolossa vuonna 1796 syntynyt Erik Kolström (Wahlbom). Ukon biologisiksi vanhemmiksi on ranskalaislähteiden mukaisesti osoitettu Lapissa vieraillut Louis Philippe I (suom. kuningas Ludvig Filip I) ja Muoniossa vuonna 1830 kuollut Beata Katariina Wahlbom.   

Anna Karolinan ja miehensä Johan Erik Kolströmin muutto Ruijan Norjaan lienee tapahtunut samoista syistä kuin tuohon aikaan yleensäkin: lähdettiin paremman elämän toivossa. Muoniosta Norjaan lähtivät sekä isä että poika Kolström (Wahlbom) vaimoineen ja lapsineen.

Kuolintiedot vahvistavat, että vaikka Anna Karolinan appiukko, Erik Kolström oli syntynyt Muoniossa, hän kuoli 1879 Ruijan Tanassa kuin myös vaimonsa Margareta Hetta. Tämä on yksi osoitus, että Ruijaan oli muutettu kahden sukupolven voimin. 

3. Anna Karolina Kaaskon elämä kesti vain muutaman synnytyksen, vanhimmasta tyttärestä tuli Laestadius-saarnaaja Olli Koskamon vaimo.

Kuva alla:

Tana sokneprestkontor, SATØ/S-1334/H/Ha/L0002kirke: Ministerialbok nr. 2 /1, 1861-1877, s. 16 

Tähän kirkkorekisteriin on merkitty Anna Karolinan ja Johan Erik Wahlbom Kolströmin ensimmäisen lapsen syntymä (Masjoen kylässä, Tenojen rannalla, Tanassa). Tyttö oli Grethe Johanne Kolström, s. 10.9.1863. 

Toinen lapsi oli poika, Johan Erik Kolström, s. 4.7.1865; kuollut U.S.A.

Toinen tytär puolestaan syntyi 3.7.1866, ja hänestä tuli äitinsä etunimikaima, eli Beata Katrina "Karoline", Kolström.

Lastensa äiti kuoli 29-vuotiaana,  24. marraskuuta 1868. 

Maria Matilda Kolström -nimen saanut tyttövauva oli syntynyt neljä päivää aikaisemmin, 20.11.1868. Hän kuoli 27.11.1868 seitsemän päivän ikäisenä.

 

4. Grethe Johanne Kolström, Ruijassa puhutulla suomen kielellä, Kreeta Koskamo (1863 - 1945).

Olli Koskamo oli Kolarin Kaaskosta lähtöisin olleen ja Ruijan Masjoen kylälle Tenojokivarteen (Tana) asettuneen  Anna Karolina Kolströmin tyttären mies. Koskamo syntyi Kelontekemässä, 30.6.1850.

Koskamo ja Kreeta oli vihitty 1886 Tanassa. Suomen Kuvalehden (1927) Koskamosta kertova juttu osoittaa, että 50 vuotta Ruijassa asunut Ukko seurasi koko elämänsä ajan myös Suomen asioita, koskapa siellä paljon liikkuikin. Kreeta-emäntänsä "isän hän kuitenkin kertoi olleen syntyisin Suomen Ylitorniolta"...  

 

Koskamolla ja emännällään ei ollut jälkeläisiä, kasvattilapsi (piika Olga Palo) mahdollisesti. Kreeta kuoli 1945. Olli sairasteli vanhuuttaan ja kuoli jo 1930.

Olli Koskamo oli (SK:n sanoin) eräs Perä-Pohjolan henkinen eränkävijä, suomalainen uutisraivaaja ja saarnamies Ruijassa.

Tämän jutun kuvat ja asia ovat peräsin digitoidusta aikakauslehdestä, Suomen Kuvalehti, 13.4.1927.

Kuvia klikkaamalla ne suurenevat.

Kreeta Koskamo, o.s.  kuvattu 1927 .

Suomen Kuvalehdelle kirjoittanut (1927) Rovaniemen toimittaja Lauri Kaijalainen.

Olli Koskamo oli syntynyt (30.6.1850) Koskamon tilalla Kittilän Kelontekemässä.  (Kuva vas.) Hän siirtyi saarnamieheksi "Jumalan ja Laestadiuksen johdattamana" Itä-Ruijaan vuoden 1877 paikkeilla,

Ollin isä oli Sodankylän Sattasesta syntyisin ollut  Juho Henrik Koskamo (e. Pulli).

Suomen Kuvalehden (1927) mukaan Olli Koskamon äiti oli lähtöisin Kittilän kirkolta "Välitalon (?) jumalisesta suvusta", joka kuului niihin, jotka ensimmäisinä Kittilän pitäjässä ottivat vastaan Laestadiuksen herätyksen.

Äidin ansiota on, että Koskamo jo varhain joutui kosketuksiin  herännäisliikkeen kanssa, ja omaksui opin selkeänä ja väärentämättömänä. Hänestä tuli ensin Itä-Ruijan henkinen johtaja, sittemmin hän liikkui Juhani Raattaman kanssa seuramatkoilla Tornionlaaksossa, Oulussa, Rovaniemellä.

Saarnamies Koskamon äidin nimi oli Briita Katariina Antintytär Kariniemi (1808 - 1868).

Geneettinen sukututkimus (Geni) osoittaa Briitan kuuluvan (tyttärineen ja sisaruksineen) äitiryhmään U5b1b2. Ihmisenä tunnen vahvaa henkistä yhteyttä Ursulan tyttäriin, joihin esiäitieni ansiosta kuulun. 

"Vielä 1800-luvun Ruotsissa asenne herrnhutilaisuuteen oli jännitteinen. Herrnhutilaisuuden jakautumisessa syntynyttä lukijaliikettä oli maltillinen ja radikaali suuntaus. Lapin Maria kuului maltillisiin lukijaisiin. Lukijaisiin kuului Ruotsin luterilaisen kirkon pappeja, joiden jumalanpalvelussaarnoja tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin. Lapin Maria oli hengellisessä etsinnässään kohdannut heistä myös tunnetuimman Noran kirkkoherran Pehr Brandellin (1781 – 1841), jonka mukaan herrnhutilaista luterilaisuutta nimitettiin myös brandellilaisuudeksi." 

(http://www.sermones.fi/2012/11/herrnhutilaisuus-ja-lestadiolaisuus/

Seppo Lohen Sydämen kristillisyys -teos.

digi.kansalliskirjasto.fi

Kuvia muistolle, poromies Jaakko Satta (1943 - 2024), Välähdyksiä Tytti Sarivaaran elämän suruista, ja elämäntyöstä.

                                  Sieppijärvellä, Jaakko Satta (2013). 

Bloggaus sisältää:

Runo Pojalle, Mika Markukselle: Tytti Sarivaara (2021).

Runon jälkeen näkyy linkkiyhteys postaukseen, joka kertoo Sieppijärven lastenkodista.

Postauslinkin jälkeen näkyy linkki kuva-albumiin, joka liittyy lapinkylien saamelaisuuteen ja Tytin elinikäiseen sydämenasiaan. 

https://photos.app.goo.gl/AZ616jFK8sQv4dhK6 :

Kuvat muistolle: Jaakko Satta (1943 - 2024) 

Mika Markukselle

Oli valoisa toukokuun aamu, kun tulit.

Oli pimeä joulukuun aamu, kun lähdit.

Seisoimme rannalla ja katselimme, kun purjehdit pois.

Toivoimme Sinun palaavan. Et voinut.

Mikaa kyynelsilmin ikävöiden

Isä, Äiti, Juha, Maaria, Sampo ja Erika

Lentäkää linnut Lappiin kumpuni yli.

Kuunnelkaa kumpuni kukkien kuisketta:

Polkuni kauas kotoa vei.

Lapin sinessä sieluni lepää.  

*********************************************

Tämä linkki vie tarinaan, joka kertoo Sieppijärven lastenkodista, jonne myös Tytti -"lapsi Koijulasta" vietiin adoptiota odottamaan. 

                ***********************************************

Tytti Sarivaara toi myös Kolariin näyttelynsä "Posio on osa entistä Kitkan siidaa eli Lapinkylää".
Kolari: Tytin biologiset vanhemmat syntyisin Kolarista.
Salla: Tytin perheen entinen ja nykyinen koti. Siksi Tytin käyttämä saamelaisasu on Sallan metsäsaamelaispuku poronluuriskuineen.
Posio: Oli yksi Tytin työpaikoista : Posion kunnan luokanopettaja / erityisopettaja.  

Tässä linkki albumiin,Lapinkylien saamelaisuus 

= Kuvavälähdyksiä Tytin muutamasta työsarasta.

Tytti on rakas Ystäväni, jonka kanssa minulla on ollut kunnia tehdä yhteistyötä mm. lapinkylien olemassaolon osoittamiseksi Suomen Lapissa.

*********************************************************************************************************

Vasittu Luuta ry. on kotiseutuyhdistys, joka Kolariin perustettiin 2011. Se ei ole ns. yhden asian liike. Jäsenet toiminnallaan tekevät ja tallentavat kolarilaista paikallisperinnettä ja -historiaa. Tätä blogia ylläpitää yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, Katariina Korhonen (ent. Granat). Yhteydenottoihin vastataan, katakorhonen56@gmail.com

Jouni Filpan muistolle. Kiitos elämästä, 1942 - 2020. Kiitos "poikasjutuista".

katakorhonen56@gmail.com
Kata Vienontytär, kirjoittaja, muistojen vastaanottaja.

Kuvat, jotka tässä blogissani julkaisen, ovat omiani tai Jounin minulle antamia.

Julkaistu 6.4.2020. Päivitys 8.5.2024.

Jouni:
"Seku mie vain muistelen täälä Oulussa itekseni, kun aikaa on!

Huomenta, Katariina.
Kohdalleni sattuneista "poikasjutuista" voisin kertoa, esimerkiksi
- siitä kun vein hevospelillä tukkijätkiä Sieppijärveltä takaisin järvikylien työmailleen
- siitä kun tulin hevosella täyden honkakuorman kanssa alas Käkivaaraa - talvikelillä
- siitä kun kesken työn melkein kaadettiin traktori selälleen Satan Arvon kanssa. Olin mukana, kun enosi Aatos oli vähällä tehdä sen Hanomag-traktorilla. Itselläni selätys oli pari kertaa lähellä.
- vonkaushommista eli uitosta Vaattojärvellä
- Siepin kaivetusta kanavasta on joitakin muistoja jäänyt
- miksei poikasten tekosistakin sodan jälkeen
- siitäkin voisin kertoa, miltä tuntui päästä mukaan Kallion kaupan huoltoajoihin (kämppätyömaille)
- kortinpeluusta
Poikasjutut olisivat lähinnä sitä, miten itse koin asioita kasvuiässä Sieppijärvellä.
Sekin on tullut mieleen, kannattaako niitä ylös kirjata! Ovathan ne vain kuin sääsken pissa Saharassa!


Jounin FB-viesti:
"Toinen asia: "Mihin ovat miehet kadonneet Siepistä, kun ei niitä täällä Facebookissa näy eikä kuulu!" ..."Miten niin miehet kadonneet? Eivät vain taida olla somessa...Ikäpolveni Sieppijärven naisista en tiedä, onko kukaan enää kotikunnassa saati sitten Siepissä.

"Minä lähdin maailmalle käytännössä jo 1957. Osallistumiseni kylän elämään oli sen jälkeen sattumanvaraista. Kiertävä joulupukki olin ja muutaman kerran järjestysmies. Ei ollut kameraa minulla, että olis saanut kuvattua Sisun toimintaa tai Sisun remonttia, jota vähäsanaisen isäni kanssa tein.

Jouni Filppa, 28.9.2018:

"Muistan, kun menin hakemaan Sieppijärven koululta jäljennöstä kansakoulutodistuksestani jatko-opintoja varten. Johtajaopettaja Piiroinen totesi, että nämä paperit ovat sinulla "liian hyvät". 

No, minä selvitin seuraavan opinnäytteen koulun priimuksena!

Sitten myöhemmän Paliskuntain  "herrana" olon sinä tiedätkin! En kehu enkä muutoinkaan halua esille, mutta kyllä siinä maalaispoikaa on viety maailmalle!

Lapin Kansassa (21.4.2020) julkaistun muistokirjoituksen mukaan Jouni Filppa "työskenteli Paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtajana vuosina 1991 - 2003". 

Jouni Filppa kirjoitti joulukuussa 2019:

"Vielä tulee touhuttua vähin Pidä Lappi Siistinä ry:n  kannatuspuolen hallituksessa. 

Myöskin rotareissa olen vielä mukana, kylläkin jäähdyttelemässä, sillä ensi kesänä (2020) tulee jo 37 vuotta sitä toimintaa. "

"Elelen Ritvan kanssa tässä ikäihmisille sopivassa asunnossa keskikaupungissa. Hoidamme molemmat itseämme säännöllisesti kuntoillen. Ritva käy Santasportissa vesijuoksua harrastamassa. Uinti olisi minullekin hyvä, mutta itse vesi ei elementtinä miellytä. 

Keilaamassa olemme kaverini kanssa käyneet 16 vuotta; säännöllisesti kaksi kertaa viikossa tunnin hukeina. Kesäisin emme keilaa. Liikumme muuten, minä pyörällä pääasiassa. kaverit mökkeilemällä. 

Toimin samalla netissä pääasiassa syöpäpotilaiden vapaaehtoisena tukihenkilönä - luottamusta nauttien. Edesmenneen Marjut Jordanin kanssa edelliskeväänä kävimme kokeissa ja reissasimme peräkkäin myös OYK:ssa. Rauha hänelle..."

"Kaffiporukan kanssa oli pieni tapaaminen päivällä. Laitettiin taas Jackpotit ja Lotot ajan tasalle tammikuun alkuun asti. Me tapaamme porukalla säännöllisen epäsäännöllisesti: noin kerta kaks aina viikkoon! Porukka muiden ohella pitää mielen virkeänä ja ajantasalla."

Jouni on toiminut myös Pidä Lappi Siistinä ry:n puheenjohtajana.

Jouni Iisakin itse toimittama kuvateksti kuuluu näin:

 

Tämän kuvan julkaisuoikeudet olen saanut Jounilta itseltään.

 "Kuva vuosikymmenten takaa, kun nuori miehenalku palaa niityltä linja-autokyydillä kotiin. Eräs ranskalainen turisti halusi ottaa kuvan minusta. Kysyi nimen, ja oli kirjoittanut osoitteeksi Aavasaksa. 

Valokuvan takana kirjoitus: "minä näke aavasaksa". 

Posti tuli perille!"

Jos tarkalleen kerrotaan, niin talo on Vuorenalan omistama  kirjakauppa, jonka eteläpäädyssä toimi Sieppijärven posti. Tähän ne harvat linkkarit pysähty, Kuva on jostain 1940-luvun lopulta (1947 -48).

Niin, tällä paikalla on nyt (2016) Pekka Vaattovaaran rakentama liikerakennus, sähköliike.

Vuorenalan rouva oli opettaja, töissä kylän kansakoulussa. Kun Sieppijärven pitkäaikaisin opettaja, Hilma Laurila kuoli 1945, esitti Vieno Vuorenala hautajaisissa runon, jonka olen julkaissut Peiliin katsomisen paikka -kirjassani olevan Laurilan opettajan elämänkerrassa (s.161 - 167).

Seuraavan kylämaisemasta kertovan valokuvan Jouni toimitti sen jälkeen, kun Jouko Kurppa oli Facebookissa kysynyt: "Oliko tuo kirjakauppa keskikoulun kohilla tien toisella puolella?

Jouni kirjoitti:

Jouko, kirjakauppa oli liki koulukeskusta vastapäätä toisella puolen tietä.  Kirjakaupasta vähän etelään oli kotini ja seuraavana Iivarin kauppa.

Tässä kuvassa koulun katto erottuu hyvin. Siitä rantaan päin on kotini, sitten Yliherva ja Jaakko Filppa. Vasemmalla on Iivarin kauppa ennen tulipaloa. Oikealla on Rantalan Kalervon ja Ullan talo.

Väliin mahtui tietysti Alangon kauppa, ja pohjoiseen siitä sauraava talo oli Satan eli Kemin Einarin talo. Taustalla häämöttää uusi Sieppijärven kirkko.

Jouko vielä kysäisi Jounilta, ethän sie vielä ehtinyt käymään keskikoulua Sieppijärvellä. Mie olin ensimmäisten oppilhaitten joukossa. Asuttiin viikot vuokralla.

Jouni vastasi: "En veikkosten henki. Kävin ns. pitkän tien kautta agrologiksi Kittilä - Mustialasta, 1959 - 1966.

                                                     

Yrjö Perkkiö kirjoitti Jounille: "Onpa tutunnäköinen pihapiiri, jossa Markku-veljesi kanssa paljon leikin. Työmiehen taidot olet oppinut jo pienenä. 

Myöhemmältä ajalta muistan ensimmäisen puutavarajunan lastaamista Sieppijärven laiturivaihteelta (1967?). Kovan pakkasen takia lastaus tehtiin miesvoimin. Olin veljeni kanssa joululomalla Pellon lukiosta, ja pääsimme raavaiden miesten mukaan - sinun ja Lämsän Timon - lastaamaan koivuja junan vaunuihin."

Jounin viesti jouluna, 2019:

NIIN, JA MUISTATHAN, KATARIINA, ETTÄ ÄITINI ON VAATTOVAAROJA SAMOIN KUIN VANHAÄITINI, EMILIA!

Jouni Filppa oli juuriltansa "järvikylien poika", joka syntyi (1942) ja eli  lapsuutensa Sieppijärven kodissa, jonka isän äiti ja lasten äiti olivat lähtöisin Vaattojärveltä. 

1. Jounin vanhemmat olivat:

Iisakki Henrikki Filppa (1920 - 1980) ja Emmi Eufemia Alesintytär  Vaattovaara (1919 - 1978).

Iisakki ja Emmi Filpan lapsia ovat:

Heikki Kullervo (1940 - 1975), Jouni Iisakki (1942 - 2020),  Marja-Terttu (Petäjä (1946 - 2006) ja Pekka Markku Kullervo (s. 1949, k.)

2. Jounin isovanhempia olivat Iisakki Filpan puolelta:

Henne eli Johan Henrik Filppa (1895 - 1938) ja (Marja) Emilia Iisakintytär Vaattovaara (1894 - 1966)

Jounin isovanhempia olivat Emmi Alesintytär Vaattovaaran puolelta:

Ales Arvidinpoika Vaattovaara (1892 - 1946) ja (Edla Eufemia) Miia Jussi (1894 - 1962)

Alla muutama kuva Jounin sukulaisista

1.

Vasemmalla emäntä Emilia Filppa, joka oli Jounin vanhaäiti.
Keskellä Emilian tytär, Marjatta Filppa Hjelm (1928 - 2012), joka oli Jounin Iisko-isän sisko, eli Jounin täti.
Marjatta lähti Göteborgiin, ja avioitui siellä 1950.
Oikeassa reunassa on Vieno Vaattovaara (1930 - 2007), joka oli Jounin Emmi-äidin pikkuserkku.
(Kuva lienee vuodelta 1954,  peräisin Vieno-äitini albumista.)

2. Emmi oli Jounin äiti. Emmin äiti oli Miia Jussi (1894 - 1962)

.

Miia Jussi Vaattovaara -mummosta Jouni jätti jälkeensä ainakin  yhden muiston.

"Yhdestä perhekuvasta tuli mieleeni Vaattojärven mummoni, Miia Vaattovaara ja Ales, eli Vienolan väki! Elettiin joskus 1950-luvun puoliväliä, ja minä olin mummolassa. Olin siellä kyydissä senaikaisia metsureita eli tukkijätkiä Haljun savotalle. Saatoin tietenkin olla muutenkin käymässä."

"Jostain syystä siinä kyselin Miia-mummulta tietäen, että hän oli synnyttänyt 18 "muksua" noin niin kuin virallisesti. Kysyin, montako lasta Hän kaikkiaan on ollut raskaana. Miia-mummu tuumasi siihen hetken mietittyään, että älä sie pojanhoukka semmosta kysele, enhän mie sitä milhään muista! "

                                                                                   

Hanna (Selma Johanna) Muotka oli Jounin täti.

 Muita Jounin Iisko-isän sisaruksia olivat:

Hilda Karoliina Filppa (1918 - 1966)

Jaakko Aukusti Filppa (1923 - 1984)

Antti Pietari Filppa (1925 - 1996)

Aili Pukema, ent. Yliherva (1927 - 2012)

Marjatta Hjelm (1928 - 2012)

Jos te todella tahdotte nähdä kuoleman hengen,

avatkaa sydämenne avaraksi elämän väkevyydelle,

sillä elämä  ja kuolema ovat yhtä,

niin kuin joki ja meri ovat yhtä.           

       

29.3.2020. Koskettavaa, kovin koskettavaa on jakaa tämä muistokuva Jounista, joka on nukkunut pois, syttynyt tähdeksi pohjoisen taivaalle. (K.K.)

 Tämä juhlakuva  on otettu Sisulla Helliriikan ja Jounin kohdatessa syntymäpäiväjuhlan ja tapaamisen merkeissä, 21.7.2019.

Jouni Isak Filppa, s. 22.2.1942 Sieppijärvellä, k. 27.3.2020 Rovaniemellä.
Siunaus 18.4.2020.

Jounin muisto:

Muuten, muistan kun Kassan taloa rakennettiin. Se oli märkä tontti. Ullivesiä ei meinattu saada mihinkään päin. Se vesi kiusasi taloa jo rakennusvaiheessa, muistan näin. Huleveet saatiin kuivattua, kun tehtiin riittävän syvä viemäri/oja tontin pohjoispuolta aina järveä kohti. Keväisin täytyy pitää huoli, että viemäri toimi. En tiedä, miten vedet nykyään on hoidettu. 

Se urheilukentän kuivaaminen tapahtui osittain ainakin tämän viemärin kautta.

Jos oikein muistan, niin hevosella ajoin kassanjohtaja Rämäselle halot. Hyyryläisenä / vuokralaisena olleelle Anja Ahtiaiselle (o.s. Petäjäniemi) ajoin polttopuut niin ikään. Rämäsistäkään ei taida olla elossa kuin Seppo enää. Hautala edelleen asustaa Iissä tietämäni mukaan. Äitisi Vienon kotipaikan (Satan Einon) sisaruksia ei ollut luokallani eikä minun ikäluokkaa. Osuuskassa oli minun koulutukseni rahoittaja. Lainat hoitu hyvin, ja äitisi aikana myös perikuntien asiat. Nykyään en tahdo kelvata asianhoitajaksi, kun pankki on etääntynyt Kolariin, Vai onko sielläkään enää mitään...

Tämä kirkkokuva  toi Jounille mieleen sen rakentamisvaiheen.

Jouni muisteli: "Olin nimittäin koko kirkon betonivalun aikana koneenkäyttäjänä. Miehet tekivät raskaan osuuden. Meillä kotona oli pikkutraktori. Sillä pyörittelin betonimyllyä. Kirkkoon laitettiin alkujaan ilmalämmitys erillisestä lämpökeskuksesta.Minulle jäi kuva, ettei se toiminut, ja se korvattiin ilmeisesti jollain muulla.

Ehdin siis olla mukana Siepin kirkon rakentamisessa  ennen kuin pääsin ripille tässä uudessa kirkossa. Kirkko vihittiin käyttöön 1956.

SIEPPIJÄRVEN MAATALOUSNÄYTTELY, 1958. 

Jouni muisti ja muisteli. Mukana muistelemassa Marjut ja Birgitta.

Jouni Filppa: - Olisko tuo kuva Siepin maatalousnäyttelystä, 1958?

K.K.: - Jouni, hyvä huomio!

Birgitta Kulju - Kelahaara: - Mie sain Siepin maatalousnäyttelyssä toisen palkinnon kilpailussa, jossa piti harjata lehmää.

Jouni Filppa: - Näyttelyyn piti laittaa Jordanien piha esityskuntoon jo 1957. Sainhan minä sen tehtyä!

15-kesäisestä poikasesta oli hienoa, kun Hakson Oili (nyk. Vaattovaaran) pyysi minutkin joskus kahveille työpäivien aikana. Oili hoiti silloin nyt jo edesmennyttä Jordanin Marjuttia, ja ihan pikkuista Katriinaa.

Piha rakennettiin toimestani "edustuskuntoon" silloin. Jordanien piha oli yksi maatalousnäyttelyn käyntikohde.

Marjut (aikaisemmin): Muistan, ko posti tuossa paikassa oli.

Jouni: Marjut, muistatko kun minä tein talonne pihasuunnitelmaan liittyvät työt käsityönä ja traktorilla?

Marjut: Muistan oikein hyvin. Ja sirkkelipäivät! Net olit jännät. Teän isä ja sen pojat touhusit meän pihala koko päivän, vuoen koivuhalot liiterhiin!

Maatalousnäyttelyn pääpaikka olivat vuoden 1958 Sieppijärven koulu ja Sisun talo.

Sisun talon me kunnostimme isäni Iisakin kanssa sisäpuolelta. Laitoimme silloin sisäpuolelle hirsien peitoksi ylipitkät kovalevyt, jotka muistaakseni Iivarin Antti oli hankkinut. 

Levyjä uitettiin vedessä muutama päivä, jotta ne laajenivat, ja märkänä sitten  naulattiin koolaukseen kiinni erittäin tiheällä naulauksella.

Kuivuessaan kovalevyt pingottuivat sopivasti, ja tehty pinta oli siten sileä.

Varmaan Sisun taloon tehtiin tuolloin muutakin. 

Muistelisin, että kyläläisten tekemänä talkoilla.

Tämä kuva 50-luvulta voisi olla siltä  ajalta, kun Sisun taloa remontoitiin. Talohan siirrettiin Koivumaan Vehkamukasta Sieppijärvelle, hirsiseinät näkyvät ulospäin; voi olla että Jouni ja isänsä Iisak lopettelevat paraikaa sisällä naulausurakkaansa. Peli on alkanut. Etualalla todennäköisesti Arvo Kemi, joka esiintyy tämän sivun viimeisessä Jounin muistelussa.

 Sieppijärven väkeä "Karesuvannon tienoilla" hillassa. Voisiko Raittimon August olla keskellä...

 

Jouni Filppa:  - Kävin minäkin kerran hillassa mukana, mutta silloin olin niin pieni penska (1940-luvulla), että jättivät minut tätini, Hanna Muotkan luo. Ottivat minut sitten illalla palatessaan mukaan Ylimuoniosta. Oltiin Raittimon autolla.

Erja Hurskainen:  - Jouni, mieki muistan, kun lapsena käytiin Hannan luona. Ja miten siihen pikkuiseen Skodaan sopikin sellainen sakki: Vanhasen äiti, isä, Filpan Tyyne, Jaska, ja liuta molemman parin lapsukaisia!

3. Tällä ruusukortilla, jonka oli ottanut Osmo Kurola, Jouni kiitti saamastaan kutsusta tulla mukaan Helliriika Moonan 80-vuotisjuhlaan Sisun talolle, heinäkuussa 2019. Ja Jouni tuli -  Aatos Filppa kaverinaan.

         

Sukurakhaus on pohjaton jänkkä, joka ei upota. Sukurakhaus on sukulaisen tykö pääsemistä. Helliriika Vaattovaara Moona ON. Hän on yhtä kuin sukurakhaus. Juhlimme ja kutsumme kaikki sukurakhaat ihmiset koolle Sisulle, 21.7.2019 12.00.

- Näissä juhlissa moni tapasi Jouni Filpan viimeistä kertaa.

4.  Tätä muistorikasta kuvaa (kuva hävinnyt, lisään myöh.) Jouni kommentoi kirjoittamalla: 

- Koulukaverini Heikki. Ja olihan se Marttikin yhdistelmäluokassa yhtä aikaa. Siis Vaattovaara ja Pääkkölä. 

Kuvassa siis Brita (o.s. Unga) ja Martti Pääkkölä, Anneli (o.s. Pasma) ja Heikki Vaattovaara.

 

Tämän kuvan (kuva Helliriikasta hävinnyt, lisään myöh.) ottajasta, Heikki Filpasta, muisteli Jouni kirjoittamalla: -Niin, he taisivat olla veljeni Heikin kanssa samanikäisiä, elikä koulussa samalla luokalla (s. 1939). 

Jouni (2017). "Tuli vain mieleeni, kun johtajaopettaja Piiroisen Ilpo-pojan johdolla perustimme kaksi partiota Sieppiin! Niin, eikös kohta eräät pojat joutuneet jättämään partion - kaiketi vanhempien painostuksen takia! Näille pojille syntyi ykskaks pioneeriliike! 

Tapasin (2016) Ilpo Piiroisen Rovaniemellä, ja kuulin, että hän oli käynyt Sieppijärvelläkin.

Jouni (2018). Katariina, Ilpo Piiroinen tuntuu kaipaavan tietoa Siepin historiasta. Voitko olla avuksi? 

Minun historian tietämys ei riitä, koska lähdin Siepistä hankkimaan koulutukset ja työt kaukaa kotimaisemista.

Jouni: Pieni tarina. Tapahtui Kolarinsaaressa (1955-56)

Met olima Arvo Kemin eli Satan Arvon kanssa syksyllä ohran puinnin jälkeen käymässä diesel- Ferkulla (harmaa) Keitamon myllyllä jauhattamassa ohrat jauhoiksi; osan kyläläisten viljasta. Kuormaa meillä oli jo mennessä liikaa, eikä se kuorma palatessamme juuri keventynyt, vaikka kuoret jyvistä oli kuorittu pois.

Saaresta takaisin palatessa Arvo ajoi traktoria, ja minä peesasin kuorman päällä. Joessa oli siihen aikaan lossin tapainen, ja sillä ylitettiin joki. Ihan onnellisesti! 

Mutta annas kun vastarinne joentörmällä vei kaikki voimat Fergusta, ja diesel ratkaisevassa vaiheessa sammui - ja painovoima veti koko helahoitoa kohti lossia ja jokea!

Ferkun moottori alkoi käydä väärinpäin, ja se työnsi meitä kaikkineen takaisin jokeen päin. Minä huusin Arvolle, että eturattaat linkkuun, niin saadaan voima pois, kun takaratas vastaa peräkärryn vetopuomiin. Meidän onneksi traktorin paikat kestivät, vaikka siihen aikaan peräkärryt olivat kotitekoisia. Ennen kaikkea vetopuomi, se epäilytti, kun takaratas nousi ihan kirkkaasti puomin päälle ja tuntui, että koko traktori menee kyljelleen jokeen. Viljalasti ilmeisesti olisi lossin kanssa ottanut mittaa, kumpi jää pinnalle, vai olisivatko molemmat painuneet jokeen!

Tarina hieman tasoittuneena jatkui Pohjasenvaaran mäkeen. Poikasina ajettiin liian suurella vaihteella, ja tehot Fergusta tahtoivat kadota mäessä. Mutta joentörmän tapahtumista viisastuneena Arvo vaihtoi riittävän ajoissa vaihteen pienemmälle välttääksemme "joentörmän uusiutumisen".

Vieläkin ihmettelen mm. sitä, miten se moottori teki tämän eikä hajottanut (vaurioittanut) oikeastaan mitään, joka matkaamme olisi häirinnyt. Tämä muistelma liittyi "Rundgrenin Mikon lenkkiin" Saaren ympäristössä... tuli vain mieleeni se lossi ja traktorijuttu, josta seuraukset olisivat voineet olla kohtalokkaat!