..."RUMIN VIRHE OLI RAKENNUKSIEN PURKAMINEN"

Muistelmateos Riutulan Lastenkodista.

V.A. Mansikka-aho.

RIUTULA, IKIRAKKAUS. (1994, Gummerus)

Riutula oli maailman pohjoisin lastenkoti Inarissa. Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys (NNKY) on kansainvälinen nais- ja nuorisojärjestö. Suomessa NNKY aloitti Lapin lähetystyön vuonna 1900, ja 1907 se vihki Riutulan lähetysaseman ja rakennukset käyttöön. Lähestysasemasta tuli lastenkoti, ja sen tarina oikeastaan alkoi jo 1902, kun diakonissa Naemi von Bonsdorff Ja Ida Lilius saapuivat Inariin aloittaakseen siellä työt. 

Riutulan tarina päättyi lastenkodin lopettamiseen vuonna 1978.  Tänä päivänä Riutulan tilalla on Nuoriso- ja luontomatkailukeskus Vasatokka. 

Koska olen menossa koululaisteni kanssa sinne leirikouluviikon ajaksi tänä keväänä (2013), oli suuri ilo löytää muistelmateos, joka kertoo Riutulan tarinan tuossa lastenkodissa eläneen Mansikka-ahon näkökulmasta.

Teos on erityisen mielenkiintoista luettavaa, varsinkin omakohtaisilta tuntuvat lapsuusmuistot, tarinat ja kokemukset kovasta kurista. Kirja kuitenkin saa alkunsa ikirakkauden määritelmästä. Ja teos päättyy siihen, että kirjoittaja sanoo todistaneensa ikirakkauden olemassaolon omalla kirjallaan eli "Riutulan jälkikirjoituksella".

Kirjansa ensi sivulla Mansikka-aho kirjoittaa:

"Rakkaus, ikuinen rakkaus alkoi syntyä, kun tämän kiven, Riutulan kulmapaalun kylkeen hakattiin numerot yksi nolla. Aivan kuin onneakaan ei osaa tuntea silloin kun se on ja vaikuttaa, ei tästä rakkaudestakaan kukaan lausunut koskaan ainuttakaan sanaa...vain tämä kivi jäi. Ja vain tämä kivi osasi kertoa sitä kuulevalle, että tämä rakkaus on ikuinen. Materia tulee ja menee, mutta taru rakkaudesta Atlantiksen tavoin jää. Näin piti käydä Riutulankin, ikuisuuden lakien mukaan." (s. 5)

Ja lopuksi Mansikka-aho kirjoittaa:

"Mutta miksi kukaan ei huomannut ja lausunut, kuinka syvällä rakkaudessa ja onnessa elämmekään. Miksi johtajat ja tantat tai lasten kanssaeläjät eivät sanoneet kasvavalle nuorelle tai vauvaiässä olleelle sitä, miten turvattua ja rakastettua hänen elämänsä on tähän kauniiseen luontoon hyvien ihmisten keskelle pystytetyssä kodissa. Vastaus on varsin selvä ja yksinkertainen. He itse tunsivat olonsa turvattomaksi työssään ja ihmissuhteissa." (s. 160)

"Riutulan onni ja rakkaus jäi sinne, missä se oli olemassa eikä sitä voitu siirtää muualle, ei toiseen rakennukseen, eikä toisille ihmisille." (s. 159)

Riutulan lastenkodin kaikki rakennukset purettiin ... Kuvan inarilainen, museoitu rakennus ei siis liity Riutulaan.






Kotiseudun ja paikallishistorian näkökulmasta parasta Mansikka-ahon teoksessa on kirjoittajan vahva kannanotto rakennusten purkamiseen. 

Näin hän kirjoittaa: "Ehkä rumin virhe, mikä Riutulan osalla tehtiin, oli sen rakennuksien purkaminen ja kaiken irtaimen tavaran täydellinen hävittäminen. Mahdoton ei ole ajatus, että joku vielä joskus tuo omasta tahdostaan Riutulan tavaroita tai huonekaluja museoitavaksi."

"Virhe on sitäkin erikoisempi, koska muun muassa Laura Lehtola nimenomaan vaati Museovirastoa puuttumaan asiaan. Nämä puuttuivat mutta vasta sitten, kun kaikki oli jo mennyttä. Ei kiveä kiven päällä. Tätä ei edes sota tehnyt. Tavarat kyllä vietiin paikallisen museon käyttöön, mutta jotenkin ne vain myytiin eniten tarjoavalle eniten tarvitsevan tahon toimesta perusteella, että tuotaessa tavaroita niistä ei tehty mitään dokumenttia, ja kun ei ollut mustaa valkoisella, viidakon laki määräsi, mikä oli kenenkin hyöty."

Aiheesta muualla:

eli YLE ARKISTO : 

Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys lähetti diakonissa Naemi von Bonsdorffin vuonna 1902 Lappiin auttamaan hädänalaisia lapsia.

Lapissa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä huutolaisjärjestelmä. Lastenkodille olikin pohjoisessa suuri tarve. Tilaisuus järjestyi, kun Bonsdorff osti Riutulan rappiotilan Inarista ja lahjoitti sen NNKY:lle.

50 vuotta lastenkoti oli ilman sähköä ja tietä. Viimeiset kahdeksan kilometriä piti taittaa pitkospuita pitkin. 50-luvulla lastenkodille rakennettiin tie ja vedettiin sähköt. 60-luvulla Riutula sai uuden päärakennuksen

Lapsille Riutula tarjosi kodin lisäksi mahdollisuuden retkeilyyn ja kalastukseen. Lastenkodissa oli myös oma kansakoulu.

Riutula on tullut tunnetuksi USA:laisen viestilaivueen operaatiosta "Kulkuset", joka jakoi joululahjoja lastenkodin lapsille." Teksti: Seija Aunila

Seuraavat muistot YLE-Elävä Arkisto -sivustolta:

Lastenkodista tuli isälle ja hänen kolmelle veljelle ja siskolle v. 1906 ensikoti, kun isoisä Olof hukkui Nangujärven suvantoon v. 1906 postireissulla. Perhe asui Itä-Lapissa olevaa Nangujärven tilaa. Tila pirstottiin (tai meni kruunulle), ja lapset vietiin lastenkotiin. Oli suuri onni näille lapsille, että Naemi von Bonsdorff perusti Suomen pohjoisimman lastenkodin. Muuten heistä olisi tullut huutolaisia.
9. heinäkuuta 2005 oli "Riutulan lapset ja ystävät" -tapaaminen, johon oli ilo osallistua. Sain tutustua isäni, setieni ja tätieni elämänvaiheeseen lastenkodissa. Sain kuulla lastenkodissa olleiden lasten muistoja. Se oli mielenkiintoinen ja mieleen jäävä juhla.
Sain kirjailija V.A. Mansikka -aholta kirjan RIUTULA ikirakkaus. Kiitos!
Eino Sarre

Äidin puolesta, 17.6.2012 klo 19:51

Äitini joutui Riutulaan 3-vuotiaana. Ne Amerikan paketit jotka tulivat, eivät tavoittaneet lapsia, vaan ne vanhapiika-hoitajat avasivat kaikki, ei lasten aikana vaan hoitajien huoneessa eikä niitä annettu näille lapsille, vaikka niissä oli lasten nimet. Lapset saivat vain kantaaa ne hoitsujen huoneeseen.

ajlih, 12.11.2012 klo 20:36

Minun äitini oli 4-vuotias, kun hänet vietiin Riutulaan yhdessä veljensä kanssa vuonna 1918-1919. Äiti oli siellä vain vajaan viikon, kun matkasaarnaaja Aukusti Puhakka sai valita yhden lapsista, ja sai ottaa hänet kasvattitytöksi. Puhakka oli menettänyt neljä omaa lastaan Espanjan tautiin. 1930-luvulla kävi äitini Talouskoulun siellä. Elin Auer oli opettajana silloin. Tässä pientä infoa.....