Sieppijärven Koivulan perua ollut Bertta Marja Satta, aviossa Palokangas (1935 - 2026) sai elää pitkän ja henkisesti rikkaan elämän.

Sieppijärven museolla, 2013. Tohtori Erika Sarivaara puhumassa väitöskirjansa aiheesta  statuksettomat saamelaiset. Vasemmalla Hilkka Oksala (pj.), Jaakko Satta, Erika Sarivaara ja Tytti Sarivaara.

Tytti Sarivaara, Timo Kyrö (Venejärven kylä)  ja oikealla Bertta Palokangas. 

Tilaisuudessa (2013) ERIKA SARIVAARAN tavoin  JAAKKO Satta kertoi omasta saamelaisuudestaan. 

Mukana tässä tapahtumapäivässä oli suuri joukko Jaakko Satan perhettä kuin myös molemmat sisaruksensa, BERTTA ja TYTTI.

Kata kävi yökylässä (2018) Tytti Sarivaaran luona hänen kotona Sallassa. Kiitos, Tytti kaikesta vieraanvaraisuudesta, kuivalihavellistä ja kauniista saamelaislauluista.   

 

BERTTA PALOKANKAAN - ÄIDIN ELÄMÄNKERTOMUS 

Blogitekstiksi kirjoittanut Pertti Palokangas (2026)  

Bertta Palokangas. Kuva: Pertti Palokangas.

  

Bertta Marja Satta syntyi 15. heinäkuuta 1935, Sieppijärvellä. Perhe asui pienessä Koivulan kylässä, noin 6 kilometriä Sieppijärveltä etelään päin. 

Sieppijärven koulu ennen sotaa 

Bertta kävi ensiksi kaksi vuotta alakansakoulua Sieppijärven koulussa, ja käveli (tai hiihti) joka koulupäivä Koivulan kylältä noin 6 kilometriä edestakaisin. Hiihtämistä kutsuttiin yleisesti ”sivakkakyydiksi”. Bertta aloitti yläkansakoulun vuonna 1944 (juuri ennen evakkoa). Mutta joutui evakkoon lähtemisen takia tämän keskeyttämään syksyllä 1944. Sieppijärven koulu tuhoutui Lapin sodan aikana (1944–45).

 Lapin sota ja evakko

 Lapin sodan takia Bertta joutui lapsena aikuisten kyläläisten mukana evakkoon Ruotsin Matforsiin, Lucksta- nimiseen kylään, jossa oli koulu. Matka todennäköisesti ensiksi tehtiin Ruotsin puolelle lautalla ylitse väylän, ja hevoskärryillä tai kuorma-autolla eteläänpäin, ja sitten jatkettiin junalla Sundsvalliin.  Matforsissa ja Luckstassa useita suomalaislapsia sijoitettiin maatiloille ja työläisperheisiin. 

Evakosta paluu kotiin 

Lapin sota koetteli Sieppijärveä raskaasti. Vetäytyvät saksalaiset polttivat lähes kaikki rakennukset. Oli vaarallista liikkua, kun miinoja oli kaikkialla. Vain muutama talo, kuten nykyinen Kolarin kotiseutumuseon Pääkön pirtti (Pääkkölä), säästyi tuholta. Evakosta palaavat asukkaat rakensivat uuden kylän raunioista.

 Koulunkäynti Sieppijärvellä alkaen 1945 

Heti syyskuussa 1945 Sieppijärven koulu aloitti toimintansa kolmessa Ruotsista tuodussa kouluparakissa.  Kun Bertta palasi evakosta vuoden 1945 aikana, hän todennäköisesti ensiksi jatkoi vuotta aiemmin keskeytettyä alakoulua Sieppijärven kouluparakeissa.  Yläkoulu sijaitsi Kolarin kansakoulun rakennuksissa. Bertta kävi sitten yläkansankoulun Kolarissa asti. Hän kuului siihen pitkämatkaisten ryhmään, joka 1948 muutti vuodeksi asumaan Kolarissa toimivaan lastenkotiin, joka siis toimi myös oppilasasuntolana. 

1950-luku ja nuoruus 

Sodan jälkeen Sieppijärvi nousi nopeasti uuteen kukoistukseen. Kolarin kuntakeskus sijaitsi Sieppijärvellä 1960-70 -lukujen vaihteeseen asti. Kylänraitilla olivat kunnantalo, koulukeskus eli kansakoulu ja keskikoulu, useita kauppoja, useita pankkeja, Posti, uusi kirkko (rak.1956) ja Kemiyhtiön-konttori, kirjakauppa, kukkakauppa, useita ammattiautoilijoita, kylien välillä liikkui Pätkä eli pikkubussi. Toki postiautoliikenne oli tuolloin hyvin säännöllistä ja vakaata. Koivulan kylä, Järvirova tai Asumamaa eivät olleet varsinaisia järvikyliä, sieltä tultiin kylälle asioimaan mikä perhe mitenkin: jalkasin eli kävelemällä, polkupyörällä, hevosella, suksilla, potkurilla, tutun kyydissä. Järvikyläläiset pitemmän matkan päästä tulivat ensi alkuun asioitaan hoitamaan silloin kun muilta töiltään pääsivät,

 mutta sen jälkeen kun Orvo Satan Pätkä alkoi liikennöidä, tai kun Valion maitoauto rupesi kiertämään kylien maitolaiturit, päästiin liikkeelle. Julkista liikennettä, kuorma-autoja lavoineen, takseja ja monenlaista järeämpää kalustoa alettiin kysynnän ja vauraampien kyläläisten toimesta hankkia. Bertan muistoihin kuitenkin on jäänyt perheensä köyhyys, äidillä ja hänen perheellä luultavasti ei ollut varaa takseihin tai julkisiin kulkuneuvoihin. Köyhyys ei kuitenkaan välttämättä merkinnyt eristäytymistä. 

Sieppijärvi oli sodan jälkeen vahva kyläyhteisö, ja jälleenrakentaminen perustui suurelta osin naapuriapuun, talkoisiin ja yhteisiin ponnistuksiin. Vanhemmat lapset saattoivat olla perheelle lähes välttämätöntä työvoimaa. Erityisesti vanhin tytär saattoi hoitaa pikkusisaruksia ja kotitaloutta, kun äiti Jenny oli navetassa tai pellolla. Sisarukset, kuten pikkuveli Jaakko (Jaska) ja pikkusisko Brita (Riitta) olivat hänelle tärkeät, siinä missä myöskin isosisko oli tärkeä tuki heille.

15–19 -vuotias tyttö saattoi lähteä marjaan äidin, sisarusten tai naapureiden kanssa. Hän saattoi myös lypsää lehmät, puhdistaa kalat, keittää marjat, hakea polttopuita ja valmistaa säilykkeet. Tytöiltä odotettiin yleensä ompelu- ja neulontataitoa, ja kansakoulussa saadut käsityötaidot olivat käytännöllisiä. Jos perheellä oli ompelukone, se oli arvokas työväline. Jos ei ollut, vaatteita ommeltiin käsin tai käytettiin naapurin tai sukulaisen konetta.

 Ompelutaitoinen tyttö saattoi tehdä töitä myös naapureille ja saada vastineeksi ruokaa, kangasta tai pientä rahaa. 

Nuori tytär saattoi illalla olla hyvin väsynyt kaikista kotiaskareista ja pikkusisarusten hoidosta, mutta silti pukeutua parempaan mekkoonsa ja lähteä Käkilavan tansseihin tai muihin juhliin. Äiti oli nuorena iloinen, nauroi paljon ja oli aika puhelias. 

Bertan äiti Jenny oli varmaankin etevä kodinhoidossa, ja osasi ruoanlaitot ja säilytysmenetelmät. Hän varmasti opetti tyttärilleen ompelemisen, kutomisen, parsimisen ja vaatteiden ylläpidon. Perheessä käytettiin uudelleen vanhempien sisaruksien vaatteita ja kenkiä. Tyttöjen mekot saatettiin ommella aikuisten vanhoista vaatteista, säkeistä, verhoista tai muusta käyttökelpoisesta kankaasta. Kengät kuluivat nopeasti, etenkin kylmässä, lumessa, metsässä ja peltotöissä. Pula-ajan muistitiedoissa juuri kengät ja niiden jatkuva paikkaaminen toistuvat. 

Bertan 1960-luku

 Ylä-Tuuloman voimalaitos rakennettiin vuosina 1961 - 65 Kuolan niemimaalle Muurmanskin lähelle. Voimalan rakensi suomalainen valtionyhtiö Imatran Voima. Siellä työskenteli ja asui parhaimmillaan 3500 suomalaista (noin 3 000 miestä ja noin 250 naista ja yli tuhat heidän omaistaan. 

Suomalaiset rakensivat varsinaisen voimalaitoksen lisäksi muun muassa asuntoja, koulun, sairaalan, kulttuuritalon, postin, paloaseman, urheilupaikkoja sekä noin 168 kilometriä pitkän tieyhteyden Suomen rajalta työmaalle.  

Aluksi asuttiin osittain parakeissa ja työmaamajoituksissa. Vähitellen kylään nousi kunnollisia asuinrakennuksia ja omakotitalotyyppisiä taloja. Talvet olivat pimeät ja kylmät ja paljon kovempi kokemus kuin suomalaisella rakennustyömaalla yleensä. 

Tuulomalla nuoret Lapista tulleet naiset työskentelivät todennäköisesti ennen kaikkea sairaalassa, keittiöissä, ruokaloissa, kaupoissa, toimistoissa, pesulassa, majoituksessa, koulussa ja päiväkodissa. He olivat työmaan toiminnan kannalta välttämättömiä, vaikka miesten louhinta- ja rakennustyöt näkyvät historiankirjoituksessa selvemmin. 

1960-luvun alussa sekä Bertta että hänen pikkusiskonsa Riitta päättivät lähteä komennustöihin Tuulomalle. Kotoa pois muuttaminen oli heille suuri elämänmuutos. Tuuloma sijaitsi kaukana Suomen Lapista, rajaseudulla ja puutteellisten liikenneyhteyksien päässä. Ylä-Tuulomalla Bertan päätehtävät olivat siivous, pyykinhuolto ja vuodevaatteiden vaihto. 

Vapaa-aika ja seurustelu

 Ylä-Tuulomasta tuli tiivis suomalainen yhteisö, jossa yksityisyyttä oli vähemmän kuin kotona. Naiset asuivat omissa asuntoloissa. Ylä-Tuulomalla asui paljon nuoria miehiä, joten nuorten naisten sosiaalinen asema oli todennäköisesti näkyvä. 

Kylässä oli kulttuuritalo, jossa pidettiin elokuvia, juhlia ja urheilukilpailuja. Lisäksi siellä oli stadion ja jääkiekkokenttä. Nuorelle naiselle tämä tarkoitti todennäköisesti vilkasta sosiaalista elämää ja suuret mahdollisuudet uusiin tuttavuuksiin. 

Tuulomalla oli töissä myös Raimo Palokangas, nuori mies Ivalosta. Hän oli kiinnostunut liikunnasta ja urheilusta, ja osallistui Tuulomalla pidettyihin urheilukilpailuihin. Ainakin juoksu ja pituushyppy sekä kolmiloikka olivat hänen lajeja. Bertta huomasi urheilevan Raimon, ja kiinnostus häneen kasvoi. Se että Raimo, kuten Bertta itsekin, oli täysin raitis, ei tupakoinut ja oli rauhallinen ja vaatimaton merkitsi paljon suhteen rakentamiseen. Kun Bertta ja Riitta tulivat takaisin Tuulomalta, he kunnostivat ja sisustivat vanhempiensa mökin seinät ja tapetit Koivulan tilalla, omilla rahoilla.  

Vihkiäiset 1964

Bertta ja Raimo menivät kihloihin Norjan Kirkenesissä (Kirkkoniemessä) ja sitten vihille Sieppijärven kirkossa 21. kesäkuuta 1964. Tytär Päivi syntyi puolisen vuotta myöhemmin. Bertta asui Tervolan mökissä, Kemijoen varrella, siskonsa Riittan kanssa, kun Raimo ja Riittan puoliso olivat työmatkoilla. 

Vuonna 1968 Bertta ja Raimo päättivät lähteä Keski-Ruotsiin jossa oli kysyntää suomalaisesta työvoimasta. He matkustivat junalla Päivi-tyttären kanssa myöhään syksyllä. Ruotsissa oli mahdollista pikkuhiljaa parantaa omaa talouttaan, ja elintasoa.  

Elämä Ruotsissa

 Bertta kävi ruotsinkielen kursseilla ja teki siivoustöitä. Mutta suurin aika meni kodin ja lasten hoitoon, varsinkin kun myös Pertti-poika syntyi kesällä 1971. Perhe kävi Suomessa melkein joka kesä, ja olivat Tervolan mökillä lähes koko kesäloman ajan, aivan 1990-luvulle saakka. 

Ruotsin pienessä Grums-nimisessä taajamassa, Värmlannissa lähellä Karlstadin kaupunkia, oli paljon muita suomalaisia, ja myös muutamia sukulaisia lähistöllä. Joten elämä oli paljon heidän ja sukulaisten ympäröimää. 

Bertta hoiti itse kauppa-asiat ja varmisti että lapset saapuvat kouluun, hammaslääkäriin, parturiin jne. Hän käveli kauppoihin ja pankkiin, ja käytti potkukelkkaa talvella. Talvella Bertta myös hiihti, ja joskus oli lapsikin mukana hiihtoretkellä. 

Bertta oli kiinnostunut suomalaisesta musiikista ja iskelmistä, ja lauloi itse lauluja, joita hän kuuli levyiltä ja radiosta. 

Bertta viihtyi hyvin rivitaloasunnossa, missä oli oma pikku terassi ja jossa hän istutti kukkia. Kukkia ja kasveja oli myös runsaasti sisällä.  Ruoanlaitossa oli paljon suomalaisia ja varsinkin tornionjokilaaksolaisia ruokia, mutta hän kokeili myös ulkomaalaisia reseptejä, esimerkiksi taiwanilaista broileri-keittoa. 

Kahvi ja leipäjuusto olivat perinne, jota hän ylläpiti. Suomalaiset ruisleivät ja pikkuleivät olivat tarjolla. Jouluksi hän teki sekä porkkana- että lanttulaatikot, kinkun ja lipeäkalan seuraksi. Pääsiäisenä syötiin mämmiä, joko maidon tai kerman kanssa. Kesällä puolukkapuuro ja mustikkapiirakkaat maistuivat. 

Bertta myös askarteli ja kutoi vaatteita, pipoja, lapasia ja sukkia. Hän luki suomalaisia kirjoja ja lehtiä ja ratkoi ristisanatehtäviä. Kotona perhe puhui aina suomea keskenään.

 Vuonna 2005, ollessaan 70 - vuotias, Bertta kävi aikuisten lastensa kanssa tervehtimässä sukulaisia Tornionjokilaaksossa - pitkästä aikaa. Puoliso Raimo jäi Grumsiin vaikean sairauden takia. Täällä Bertta tapasi muun muassa Jaakko - veljensä, ja tämän matkan jälkeen Bertan ajatuksissa kasvoi ajatus muuttaa takaisin Suomeen.  

Takaisin Suomeen

Sitten kesällä 2010 muutto takaisin Sieppijärvelle tapahtui. Jälleen kerran matka sujui junalla, nyt pohjoiseen päin ja huonekalut ja tavarat tulivat sitten kuorma-autossa. Äiti sai uudelleen tutustua muuttuneeseen kotipaikkakuntaansa. Hän tapasi sukulaisia, koulukavereita ja ystäviä. Hän myös oppi tuntemaan nuorempia ihmisiä. Hän oli iloinen että voi puhua suomen kieltä joka paikassa, ja että ei tarvinnut enää pelätä väärinkäsitetyksi tulemista, koska ruotsin kieli oli ollut hänelle hieman vaikeata oppia. 

Vuonna 2015  Bertta täytti 80 vuotta, ja oli iloinen, että molemmat lapset matkustivat pitkän matkan Ruotsista asti. Päivin ja Pertin kyydissä hän kävi Pellossa, Sieppijärvellä ja Pajalassa. Jaakko-veli ja Riitta-sisar olivat Bertalle erittäin tärkeitä myös loppuvuosina. Yhdessä he muistelivat vanhoja juttuja, ja puhuivat myös arkipäivän aiheita ja uutisia.  

Bertta palasi Ruotsista kotiseudulle Kolariin vuonna 2010. Hän sai siis peräti 16 vuoden ajan nauttia rauhallisesta elämästään paikassa, missä oli syntynyt ennen viimeisiä sotia, 1935. Siunaus kallis!
Bertta  nukkui rauhallisesti pois sunnuntai-iltana, 23. elokuuta 2026, ollessaan 91- vuotias. 

                                  

Vasittu Luuta ry. on kotiseutuyhdistys, joka Kolariin perustettiin 2011. Se ei ole ns. yhden asian liike. Jäsenet toiminnallaan tekevät ja tallentavat kolarilaista paikallisperinnettä ja -historiaa. Tätä blogia ylläpitää yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, Katariina Korhonen (ent. Granat). Yhteydenottoihin vastataan, katakorhonen56@gmail.com