Kolarin VasittuLuuta -kotiseutuyhdistys tarjosi perinneruokalounaan syntymäpäivänsä kunniaksi

 

Vasittu Luuta -kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja, Hilkka Oksala, vahvisti sunnuntaina (23.8.2026) pitämässään syntymäpäiväpuheessa Kolarin kunnan tehneen päätöksen määrärahan varaamisesta Sieppijärven entisen koulurakennuksen purkamiseen. Purkutyöt suoritettaneen 2027.

Sieppijärven kyläyhdistyksen ylläpitämä Kuurusenvaaran MeänKota (melkein) täyttyi kotiseututyöstä kiinnostuneista kyläläisistä. Tunnelma oli mukava. Trubaduuri Eero Tiensuu 

Hilkka Oksala toimii VasitunLuuan puheenjohtajana.
Kyösti Satokangas kiitti myös kaikki vapaaehtoisia kyläläisiä kotiseututyöhön osallistumisesta.

Jaanan valmistama ja tarjoama perinneruoka oli
kuin parasta kotiruokaa eli maukas 
porokeitto ja puolapuuro, kahvi/tee, kahvijuusto, voinisu, kakot ja kuivakakkua.

Trubaduuri Eero Tiensuu.

Jaana Komulainen, tilaisuuden ruokatarjoilusta vastaava emäntä.

Yrittäjyys elämäntapana. Yksityisyrittäjät, kulkukauppiaat, kyläkauppiaat, järvikylien kaupat ja muut Kolarissa.

 Bloggaus: Katariina Korhonen (K.K.2026).    

Täytetään ainakin blogi Kolarin paikallishistorialla. 

 Kulttuuriperinnön tallentaminen turvaa yhteistä muistiamme! 

Jakso 2. Yrittäjyys elämäntapana

Veteraaniyrittäjä Ulla Rantala Kolarin vaatekaupassaan kuvattuna 2017.

Yksityisyrittäjän työpäivät ovat pitkiä, mutta pisimpiä ovat perheellisten naisyrittäjien työpäivät. Sitä ne ovat vielä nykyäänkin, vaikka monet miehet osallistuvat jo aktiivisemmin kotitöiden jakamiseen. Pienten lasten äitinä Ullaa odottivat kotona ns. virallisen työpäivän päätteeksi räkäiset lapset, ruuanlaitto, pyykki, tiski ja siivous, kirjoittaa Miia Rantala yrittäjä Ulla Rantalasta.

Ulla Rantala syntyi Sieppijärvellä Ester ja Yrjö Vaattovaaran esikoiseksi vuonna 1936. Edelleen hän toimii, 90-vuotiaana, vaatekauppiaana Kolarissa. Takana on jo 55 aktiivista yrittäjyysvuotta. 

Yrittäjän uran Ulla aloitti aloitti vuonna 1971 perustamalla Ullan Asuste ja Kemikalio -nimisen liikkeen Sieppijärvelle. Jo seuraavana vuonna hän avasi toisen liikkeen Kolarissa ja kolmannen sitä seuraavana vuonna Pellossa. Ennen 1990-alun lamaa hän työllisti samanaikaisesti jopa viisi täysipäiväistä työntekijää: 3 Kolarissa, 1 Sieppijärvellä ja 1 Pellossa.  Lisäksi Ulla tarjosi kesätöitä ja tuurauksia kolmelle tyttärelleen heti 70-luvulta lähtien, ensin vanhimmalle, myöhemmin vuosina 1975 ja 1978 syntyneille tyttärille. 

Yrittäjänaisilla ei ollut 70-luvulla lainkaan tuettuja vanhempainvapaita. Vuonna 1975 Ulla oli kotona äitiyslomalla 3 kuukautta, vuonna 1978 kuitenkin enää vain pari viikkoa. Suvun teini-ikäiset serkut ja tuttavapiirin nuoret naiset hoitivat Ullan taaperon ja sylivauvan. Myöhemmin lasten perhepäivähoitajina toimivat Ullan veljien perheet, Eino Vaattovaaran ja Pekka Vaattovaaran. 

-Yritys on ollut työ, harrastus ja elämäntapa Ullalle, kirjoittaa Miia Rantala. 1990-luvun lama koetteli myös Ullan yritystoimintaa. Vuonna 1992 hän lopetti Ullan Asusteen Pellossa, ja pari vuotta myöhemmin loppui myös Sieppijärven liikkeen toiminta.

Kolarin kunta palkitsi ja huomioi Ullan Asusteen perustajan ja yrittäjän vuonna 1993. Ullan kauppiasura on tuostakin vuodesta jatkunut kuusipäiväisenä näihin päiviin asti (2026). Vuosikymmenten aikana Ullalla on ollut luottohenkilöitä, jotka ovat tarvittaessa auttaneet ja sijaistaneet myymälässä. 

Kaupanpidon vastapainoksi Ulla on aikoinaan marjastanut, varsinkin hillastanut. Miia Rantala kirjoittaa äidistään: -Vielä silloin kun äidillä olivat jalat hyvässä kunnossa, hän saattoi "yrkkiläiseen tapaan" (= kotoa perittyyn tapaan) herätä aamuyöstä kolmen-neljän aikoihin ja käydä hillajänkällä rentoutumassa ennen kaupalle töihin menoa. Usein äiti on käynyt pitkilläkin hillastusretkillä veljensä Einon, Heikin, Pekan ja heidän vaimojensa kanssa. 

Lapsuusperheensä vanhimpana lapsena Ullan oli aloitettava palkkatyö jo 13-vuotiaana. Yrjön Ulla menikin jo 1949 töihin Iisakki Iivarin sekatavarakauppaan - tämä tapahtui vain muutama vuosi Lapinsodan päättymisen ja Ruotsiin tehdyn evakkomatkan jälkeen. Ennen omien kauppojen perustamista (1971) hän oli toiminut jo myyjänä Iivarilla 20 vuoden ajan, muutaman vuoden myös 1950-luvun Iivarin savottakaupassa Aalisjärvellä.

Kulkukauppiaita Kolarissa

Vienankarjalaiset "laukkuryssät" eli kulkukauppiaat toivat Kolarin kyliin tavaraa ja uutisia. Muutamia Vienan Karjalan kylistä peräisin olevia kauppiaita asettui asumaan Sieppijärven kylälle.
Teodor (Fjodor) Alanko avioitui Helli Asikaisen kanssa, ja osti Satan Fetolta tämän talosta ns. vanhan puolen, ja perusti siihen kaupan. Teodor oli Vasili Alangon poika. Vasili oli varakas laukkuryssä, joka kulki omalla hevosella. Sieppijärvelle perustettu kauppa sai nimen V.F. Alanko O.Y.

Toinen Vienan Karjalan kulkukauppiaista oli Pällinen, joka perusti Sieppijärven Pääkön törmälle kaupan. 
Yksi esimerkki kulkukauppiaista on Jysky-niminen mies, joka kuljeskeli Vaattojärvellä. Täällä hän tapasi Edlan, talutti tämän vihille ja asettui kauppiaaksi. Sieppijärvellä kulkivat myös Teronen ja Haurinen, molemmat asettuivat asumaan paikkakunnalle. 

Kyläkauppiaiden aika Sieppijärvellä

Ensimmäisen kaupan Sieppijärven kylällä aloitti Iisakki Iivari 1880-luvulla. Oman yrityksen eli Iisakki Iivari Oy:n hän perusti 1920-luvulla. Einari Iivari rakennutti 1935 uuden kauppatalon kylän keskeiselle paikalle eli Kalliolle. Einari Iivarilla oli  kauppa myös Koivumaan kylällä. Myymälänhoitajana siellä toimi Frans Uusitalo.

Lapin sodan jälkeen Einari ja Antti Iivari laittoivat kaupan väliaikaistiloihin, ja uusi kaupparakennus valmistui 1940-luvun lopulla. Kolmannen polven kauppiaana Antti Iivari otti vastatakseen Iivarin kaupanpidosta sen jälkeen, kun päästiin uuteen liiketaloon.

Tässä vaiheessa Ulla Rantala tuli töihin Iivarin kauppaan joulukuussa 1949, jolloin elettiin vielä ns. korttiaikaa. - Myyjillä riitti työtä korttien ruksaamisessa, mitätöinnissä ja kuponkien liimaamisessa. Käytetyt kortit oli vielä lähetettävä kansanhuoltoon. Aluksi pääsin aukomaan naruja, myöhemmin sitten myymään. Se oli niin kuin fiinimpää hommaa, kun pääsi kauppaan töihin, muistelee Ulla Rantala Aki Ollikaisen Routalattiat -kirjassa (2005). 

Iivareilla oli hallussaan myös seudun savottakauppa. Pian sodan jälkeen (1945) uudelleen alkaneet suuret metsäsavotat jatkuivat järvikylien ympäristössä 1960-luvulle saakka. Vuonna 1953 Antti Iivari laajensi toimintaansa Nuottavaaraan perustamalla sinne sivuliikkeen. Myymälänhoitajana toimi Onni Satta, joka myöhemmin 60-luvulla ryhtyi Nuottavaaran kauppiaaksi. Kauppias Antti Iivari kuoli Sieppijärvellä 1981. Onni Satasta tuli kauppias Sieppijärvelle 1987.

Sotaa edeltävänä aikana toimi Sieppijärvellä muitakin kauppoja kuin Kallion kauppa. William Iivarin eli Viljaamin kauppa toimi 1920-1930 -luvulla Mäki-Iivarin talossa.
Niin ikään Jonne Pääkkölä oli kauppias, varsinkin hevoskauppias. Iisak Koivumaa eli Kauppa-Iisko (s. 1895) harjoitti kaupanpitoa niin ikään Sieppijärvellä jonkin aikaa. 

Länsi-Pohjan Osuuskauppa (SOK) oli kylän ensimmäinen osuusliike, joka aloitti 1920-luvulla.

  Tornionlaakson Osuusliike (OTK) puolestaan aloitti heti sotien jälkeen. Sieppijärven myymälä avattiin 1947, se muuttui pikamyymäläksi 1967, ja vuonna 1983 kaikki OTK-osuusliikkeet yhdistyivät E-osuuskunta EKA:ksi. Vihdoin 1980-luvun puolivälissä Sieppijärven myymäläkin muuttui Siwaksi siihen asti, kunnes kaikki Suomen Siwat myytiin K-Market lipun alle.   

K-Market Sieppijärvi toimi kylällä vielä 2017 ilman omaa kauppiasta. Myymälänhoitajana toimi tuohon aikaan Isabella Pietilä. Sittemmin K-Market on luopunut Sieppijärven kaupasta, samoin kuin Ravela Oy:n Ari Leinonen. Ravela-kauppa toimi entisessä OTK:n eli Tornionlaakson Osuusliikkeen vanhassa kiinteistössä.

Vaattojärven kyläkaupat 

Vuoden 1918 aikoihin Vaattojärvellä aloitti toimintansa Arvid Vaattovaaran kartanolla puoti, jossa myytiin ruokatavaraa. Rahtia ajettiin talvisin hevosilla Torniosta. Kesäisin rahti sauvottiin Sieppijärveltä Vaattojokea myöten kyläkaupalle. 

Arvid-äijä kaupanpitäjänä teki töitä kovasti, mutta joutui lopulta vaikeuksiin tukkukauppiaitten kanssa, sillä kyläläisten ostovelat Arvidille lyhenivät liian hitaasti. Niin teki kauppias konkurssin, ja vastuu konkurssipesästä jäi Arvidin pojille. Mierontielle ei Elma Heikin (o.s. Vaattovaara) mukaan jouduttu, koska poikien sisar ojensi "pelastavan kätensä".

Arvid-äijän jälkeen yksityiskauppaa pitivät jonkin aikaa Kylmämaan veljekset. Ensin kauppa toimi "Mikon Arviitilla" ja sitten Mäki-Mikon ulkopuodissa.  

Suurin piirtein samoihin aikoihin aloitteli kauppiasuraansa Jysky. Hän asui aluksi vuokralla, ja piti kauppaa siinä, missä asuikin. Kerrotaan, että monesti joutui myös Jysky antamaan kyläläisille velaksi, mutta ei pitänyt kauppias tästä suurempaa ääntä. Kaupan ohessa Jyskyt pitivät kahvilaa, johon Edla leipoi erikokoisia ja -hintaisia pipareita.

Elma Heikki on kirjoittanut Jyskystä. 

Eikä hän hätkähtänyt, vaikka viereen tuotiin uusi liike. Siinä he elelivät, möivät mitä sattui olemaan, eivätkä syrjäkylän ihmiset olleet vaativaisiksi oppineetkaan. Kerrankin kun eräs asiakas meni voita ja läskiä ostamaan, Jysky tuumasi, että ei ole läskiä eikä ole voita, mutta osta taikko! Eikä tehnyt Jysky konkurssia. 

  2017 julkaistussa Eläkeliiton Lapin piirin Joulutervehdys 2017 -lehden jutussani mainitsen Vaattojärven kyläkauppiaista vielä Thomas Brunnsteinerin.

Kaupat Venejärven kylällä

Kauppiasta kunnioitettiin Venejärvellä, muistaa Emmi Vaattovaara.

Kauppa-Kystäksi puhuteltu kylänmies, Kustaa Robert Juhonpoika Vesala (1903 - 1969) hoiti Tornionlaakson Osuusliikkeen kauppaa Vesalassa sen jälkeen, kun Mäntylehon Äijän poika, Albert Mäntylehto (1897 - 1945) lopetti.  

Kauko Rudolf Kyrö (1929 - 2010) puolestaan oli Kauppa-Kystän apulainen siihen asti, kunnes lähti Äkäslompoloon kokemusta vastaaviin töihin. Kauko työskenteli Tornionlaakson Osuusliikkeen myymälänhoitajana Äkäslompolossa. 

Eelis ja Jenny Vaattovaara alkoivat Tornionlaakson Osuusliikkeen myymälänhoitajiksi rakentamalla oman kaupparakennuksen. Eelis Vaattovaara (1924 - 1983) kuului paikalliseen kauppiassukuun, sillä hänen isoisänsä oli Vaattojärven ensimmäinen kauppias, Arvid Vaattovaara. Eeliksen vaimo, Jenny Sieppi Vaattovaara (1926 - 2008) hoiti Venejärven kauppaa siihen asti, kunnes se 2000-luvulla lopetettiin. Tänä päivänä Venejärvellä ei ole kauppaa.

Teksti ja kuva: Katariina Korhonen

Paperiversio tästä jutustani löytyy Eläkeliiton Lapin piirin JOULUTERVEHDYS 2017 -LEHDESTÄ.

Lähteet:

Niva-Kylli Sukuseura. Nivan suku, Kolarin Vaattovaarat. Osa 6, 2015.

Elma Heikki. Telatie johtaa kylään. 1986. Omakustanne.

Niva-Kylli Sukuseura. Nivan suku. Osa 4. 2015.

Aki Ollikainen. Routalattiat. 2005.

Kauppias Ulla Rantala vuoden 1993 yrittäjä Kolarissa

Bloggaus: Katariina Korhonen (K.K.2026) 

Täytetään ainakin blogi Kolarin paikallishistorialla.

 Kulttuuriperinnön tallentaminen turvaa yhteistä muistiamme! 

  

Luoteis-Lappi 18.11.1993 

  to 18.11.1993. Luoteis-Lappi / Janne Kaulanen

Ulla Rantala vuoden yrittäjä Kolarissa

Teksti: Janne Kaulanen

15.6.1970 avasi Ulla Rantala oman vaate- ja kemikalioliikkeen Sieppijärvellä. Yrittäjäksi alkaminen oli hänelle lähinnä "kypsymistä" alalle, sillä ennen oman liikkeen perustamista hän työskenteli Iivarin kaupassa perehtyen myymisen ja palvelemisen maailmaan. 

Iivarin kaupasta Ullalla on ainoastaan mukavia muistoja ja hän kehuu kaupan olleen suurenmoinen työpaikka.

-Suuren perheen tytölle oli töihin pääseminen enemmän kuin paljon, hän toteaa kaihoisasti.

Nykyiselle paikalleen Ullan Asuste muutti 1971. Kemikalioiden myyminen on ajan myötä jäänyt ja niinpä nykyään tarjolla on ainoastaan vaatteita.

1972 päätti Ulla laajentaa toimintaansa myös Kolarin kirkonkylälle. Nykyäänkin käytössä olevat tilat hän sai vuonna 1975. Sieppijärven ja Kolarin jälkeen oli vuorossa Pello ja niinpä vuonna 1973 avattiin sielläkin toimipiste. Ulla sanoo kuitenkin Pellon liikkeen olleen hieman liikaa ja niinpä sen toiminta lakkautettiin viime vuonna (1992). 

- Sitä joutui hajottamaan itseänsä joka paikkaan ja se kävi melko raskaaksi, hän tunnustaa. 

Omaa elämäänsä Ulla kuvaa "kirjavaksi kuin riepumatto", mutta päivääkään hän ei vaihtaisi pois. Vuoden Yrittäjä -palkintoa hän sanoo arvostavansa paljon.

- Olen varma, että palkinto kannustaa minua jatkamaan yrittäjänä olemista, hän toteaa lopuksi.

 

Tornionlaaksolaista kansanperinnettä Kolarista

katakorhonen56@gmail.com

 Kulttuuriperinnön tallentaminen turvaa yhteistä muistiamme! 

Kansanperinne "pääsee talteen" vanhoja ja hyvämuistisia
 ihmisiä kuuntelemalla.
Kuvassa (2006) Onni Granat ja Kata Korhonen (ent. Granat). 

 

"Tornionlaakson vanhan kansan elämänviisaus, luonne ja lahjakkuus on löydettävissä sen omista sananlaskuista ja siivekkäistä sanonnoista."

1. Tarinoista löytyvää kansanperinnettä

Seuraavan tositarinan kirjoittaja on Emma Marin (o.s. Kaitala). Hän on nähnyt päivänvalon eli syntynyt Petsamossa keväällä 1939, hän on viettänyt lapsuutensa Sieppijärvellä ja Nuottavaarassa ja tätä nykyä  asuu Rovaniemellä.

Emman tarinat kertovat hänelle läheisistä ihmisistä. Niinpä Pylsyn myöstäri vie lukijansa evakonjälkeiseen Sieppijärven kylään.

Tiedätkö sinä, mitä ”pylsyn myöstäri” tarkoittaa?  Lue tarina, saat tietää.  Pylsyn myöstäri on lämminhenkinen tarina katoavasta kansanperinteestä, makkarantekotalkoista ja erityisesti lasten "narraamisesta hyvässä hengessä".

Emma Marin ja miehensä Pekka.

Emma Marin (2012).

Pylsyn myöstäri ja makkaratalkoot

Oli talvinen, evakonjälkeinen talkoopäivä 1940-luvun lopulla Satan Einossa, ämminkylässä eli Sieppijärvellä. Talkoopäivä tiesi lapsillekin erilaista päivää. Suvun naisia kokoontui jo aamusta alkaen valmistelemaan päivän talkooaihetta. Eläin oli teurastettu ja nyt oli makkarantekotalkoot.

Satan Eino eli äijji touhusi hyväntuulisena ja teki, mitä naiset toivoivat. Suuri pata höyrysi täynnä kuumaa vettä. Suolet ja "sisusnahat" pestiin puhtaiksi.

Makkaran täytteen teko oli taitolaji. Suolet piti myös osata täyttää sopivasti, etteivät ne halkeaisi keitettäessä. Sitten tehtiin niin sanottuja pylsyjä. Ne olivat neliskulmaisia pusseja, jotka ommeltiin sisänahasta. Täyttämisen jälkeen ne suljettiin terävällä tikulla (tai jopa isolla rautapiikarilla) pujottamalla pussinsuu kiinni, ja sitten keittopataan.

Talvinen päivä oli lyhyt ja lapset "pyörivät jaloissa”, vähän niin kuin tiellä. Oli tapana "panna lapset asialle" - muuta kuria ei tarvittu. Niinpä naiset kutsuivat meidät tytöt kuulolle. Meidät käskettiin lähteä Kumpulasta, naapurista, lainaamaan pylsyn myöstäriä, eli makkarapussin "kaavoja".  Iloinen porukka lähetti meidät matkaan.

No, Kumpulan Helli ja Heikki olivat sopivasti kotosalla. Kun esitimme lainausasiamme pylsyn myöstäristä, tulivat Helli ja Heikki tavallista hilpeämmälle tuulelle. Helli lähetti Heikin vintille evästäen, että siellä pitäisi olla tallessa ne vanhat pylsyn myöstärit .

Aikansa vintillä oltuaan, tuli Heikki alas kädessään ruskeaan paperiin kääritty paketti. Helli nauroi ja oli tosi iloinen, kun myöstärit löytyivät. Heikki opasti meitä, että kantaisimme varovasti pakettia, etteivät vanhat myöstärit rikkoontuisi.

No, mehän kyllä tottelimme ohjeita ja kävelimmekin vähän niin kuin varvastellen. Kun palasimme, oli koko talkooporukka vastassa, olimme niin odotettuja…

Kun myöstäripaketti avattiin, laukesi jännitys mahtavaan naurun remuun. Sieltä löytyi vanha ja resu poronnahkainen siepakka!

Oli kuulemma sitä hauskempi mitä humoristisempi myöstäri keksittiin. Siitä aikuiset jopa kilpailivat keskenään. 

Me tytöt emme silloin ymmärtäneet, miten katoavaa kansanperinnettä saimme olla toteuttamassa. Siihen aikaan lapset saivat usein olla aikuisten "narraamina" luomassa tuollaisia viattomia hauskuuksia.

Muuten äijji, Eino Vaattovaara, yksi sukumme kantaisistä, oli hyvin lapsiystävällinen vaari. Silloin makkaratalkoitten aikaan, evakon jälkeen, moni sairasti niin sanottua virusperäistä keltatautia. Minullakin oli tuo sairaus, joten en saanut syödä suolaa enkä rasvaa. Perunoihinkin pantiin höystöksi ”kurria” ja suolaton leipä paistettiin kuuman hellan kannella.

Kuinka ollakaan, äijji huomasi, että Emma ei saanut makkaraa. Talkooväki lähti pirtin puolelle kahville, mutta äijji kutsui minut salaa luokseen, ja puhui kuin itsekseen, ettei se ”lapsen suu tuohesta ole”, sieppasi punapäisen ”moransa" vyöllänsä keikkuvasta tupesta ja leikkasi sillä palan makkaraa ja antoi sen minulle sanoen: "Syö vain Emma, ei senvertanen tapa, emmäkä sano tätä kelheen!"

Eikä sitä sanottu, eikä se tappanut. Enkä usko, että tuo yhteinen synti on muuta kuin lämmin muisto äijjin lapsirakkaudesta. Kiitos äijistä Jumalalle, ja kiitos äijji, että huomasit minutkin, terveisin Emma.

2. Arvid Oukan keräämää kansanperinnettä Kolarista

 Arvid Oukka (1898 - 1981) keräsi omana aikanaan Tornionlaakson kansanperinnettä myös Kolarista.
Tässä esimerkkejä sananlaskuista ja sanonnoista,

*Jumalan terve, kahvin tarve ja alituinen sokkerin puute.

*Kyllä se Jumala Jannele lintuja siunaa, sano äiti kun Janne korttipelissä linnut hävisi.

* Meni häneksi ko  Saukon saunanlämmitys. (häneksi = mitättömäksi)
* Istumatyössä ko juoruakat.

* Huukista kuuluu hullun jyske ja huukilaisten hälkätys. (Huuki oli/on ruotsinkolarilainen kylä)

* Lähti ko Pokka kirkosta.
* Kevveitä ko Tiina Kaisan terhveiset.
* Jälistä tulevak ko Simun Pekan tervheiset.
* Saura ko Puthaan kissan friiari. (saura = ahkera) 
* Ei luppaus miestä köyhytä.

* Eikös Simppa ala olla jo valmis, sano Kolarin piru ikkunan takaa Simpalle. (= Piru pitkästy Simpan       hidasta matkalle lähtöä.)
* Herra Kiesus, piru viepi miestä, sano Kolarin muori kun enskerran polkupyörilijän näki.

* Tähänki pirthiin on kuohleen uskon liiva valunu Äkäsjokea myöten, sano Erkki Antti saarnatessaan kolarilaisile. 

Selitys: (kuohleen uskon liiva = valekristilllisyys lestadiusliikkeen mukaan). Erkki Antti Juhonpieti (1814 - 1900) oli suomalainen lestadiolainen saarnaaja ja lestadiusliikkeen johtohenkilöitä Tornionjokilaaksossa Ruotsin Pajalassa, Muoniossa, Kittilässä ja  Turtolassa.  

* Kymmenen vuotta se Taapa - Oskariki junnasi kolkkainkoulua, enneko pääsi aikaihmisten kirhjoin, sano Kolarin mies. (kolkkainkoulu = joka ei ensimmäisenä vuotena suoriutunut rippikoulusta, joutui jatkamaan eli käymään kolkkainkoulua)

* Siinä se hien purkaa ennen ko tervat Torniossa oon. 

 * Salhaista ko puthaalaisten tervasmethään meno.

* Ahvenen päässä on enämpi rasuaa ko köyhäm miehen aitassa.
* Älä hörpi, sano Saaren Miina kun tyttö söi.

* Hoppu ko tervansoutajala.
* Häilyvää ko vaivasen onni.
* Ei hyttysen surina taivhaaseen kuulu.


* Nälkhään tapettas, jos en ittes söis.
* Kyllä perilliset löytyy ko ihminen kuolee.
* On niin ko Jäskän ämmän kahvinkeitto. (= On pitkäveteistä.)



Tornionlaaksolaista kansanperinnettä dokumentoituna kirjoihin:

Arvid Oukka. Tornionlaakson kansanperinnettä. 1-osa (1973). 3-osa (1975). 4-osa (1976). 

5-osa (1977). 6-osa (1978). 7-osa (1981).

Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia. 2016. 

Kata Vienontytär Korhonen. Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. 2019.

Vasittu Luuta ry. on kotiseutuyhdistys, joka Kolariin perustettiin 2011. Se ei ole ns. yhden asian liike. Jäsenet toiminnallaan tekevät ja tallentavat kolarilaista paikallisperinnettä ja -historiaa. Tätä blogia ylläpitää yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, Katariina Korhonen (ent. Granat). Yhteydenottoihin vastataan.

Tutkija Heikki Paunonen: - Murresanojen keruumatkani Kolarissa. Se oli rapeaa aikaa!

Teksti ja kuvat:

Katariina Korhonen,29.6.2018 

Nosto 15.8.2025  

KulttuuriKolari -1. tapahtuma:

Kolarin murteesta - Heikki Paunonen

28.6.2018 Sieppijärvellä, Kolarin kotiseutumuseon Joen pirtissä.

Kesätapahtuma eli KulttuuriKolari 28.6. - 4.7.2018. 

Järjestäjä:
Kolarin kirjasto ja kulttuuritoimi, Kyösti Satokangas, puh. 0404895015; Kolarin kunta ja elinvoimapalvelut

Heikki Paunonen:

KIITOS TEILLE KAIKILLE, JA ERITYISESTI NYT JO EDESMENNEILLE MURTEENTAITAJILLE JA OPPAILLE TÄHÄN MINULLE RAKKAASEEN KIELEEN!

KulttuuriKolarin -kesätapahtumaan kutsutusta Heikki Paunosesta tuli torstai-iltana (28.6.2018) ensimmäinen ihminen, jonka kuulin käyttävän rapea-sanaa merkityksessä, johon en syntymäkolarilaisena koskaan aiemmin ole Kolarissa törmännyt. Yritän selittää. 

Mielikuvissani kolarilainen ihminen on aina joko moittinut tai vähätellyt toteamalla: - Se EI ollu rapeaa aikaa se nälän aika, tai - EI se rapealta tuntunu ko huussia piti pölätä!  

Olinkin (silkasta ihastuksesta) pudota penkiltäni sillä hetkellä, kun Heikki Paunosen muistoja kuunnellessani tajusin, että hän päätti kyläläisiin (meihin) liittyvät kotoisat muistonsa sanoihin: Se OLI rapeaa aikaa! 

Ehdotan, että tästä kesäillasta lähtien laitamme hyvän kiertämään, vaikka näin: - Heikki, soli rohki rapea esitys tuo sinun murresaarna!

Eli, ei rapea-sanaa kannata pilata ei-sanalla - eihän?

Kolarin kaikista kylistä kerättyjen murresanojen matka maailmalle eli Suomen murteiden sanakirjaan on ollut monivaiheinen ja selkeä. Niinpä jokikinen murrekirjan sana selityksineen on paikallisten ihmisten ääntä, muistutti Paunonen. Oma johtopäätökseni on, että murteiden mahdollisesta kuolemasta ei voida ainakaan kielen tutkijoita syyttää. Aika näyttää, mitä murteemme taitajina ja puhujina haluamme.

 Oli innostavaa kuulla Paunosen omakohtaista tarinaa matkastaan murresanojen perässä.

Heikki Paunonen, nuori murresanojen kerääjä ja suomen kielen opiskelija Helsingin yliopistosta, aloitti Kolarissa työnsä 1960-luvulla. Työvälineinä olivat kynä ja sinikantinen vihko.  Esimerkiksi kalastussanastoa Luosun kylästä hän keräsi niin, että ensin polkaisi Petäjäniemen Alidan polkupyörällä Sieppijärven Poikkijärveltä ylös Luosuun. Siellä hän jututti "Iisakkia", kuunteli miestä ja samalla teki sanoihin liittyvät muistiinpanot vihkoonsa. Haastattelun jälkeen hän pyöräili takaisin Poikkijärvelle.

Seuraavan päivän pyöräretki suuntautui Aalisjärvelle - tai Venejärvenkylälle. 

Opiskelija-Heikki asui Hannes ja Alida Petäjäniemen vinttikamarissa. Luonnollisesti Heikki haastatteli myös sanavalmista Hannes-isäntää, joka oli todellinen murteentaitaja; syntyisin Lappean kylästä, Väylän rannalta - murrekartan vahvemmalta (vanhemmalta) puolelta. 

Paunonen esitteli muutamia murrekorttejaan, joiden alkuperä oli siitä sinisestä vihkosta, jonka kannessa luki: "Hannes 1.-3.6.66. Valmis."   

Heikki Paunonen siis aloitti kolarilaisten kesätapahtumat tervehtimällä Sieppijärven museolla  paikallismurteesta kiinnostuneita ihmisiä. Paunonen kiitti paikallisia murteen taitajia alleviivaamalla sitä suurta arvoa, mikä täältä kerätyillä murresanoilla on ollut hänen työhönsä.

-Kuuntelin Hannes Petäjäniemen tarinointia Sieppijärvellä. Kerran olin pudota tuoliltani, kun yhtäkkiä kuulin Hanneksen käyttävän puhessaan juuri sitä vanhaa muotoa monikon genetiivistä, jota en uskonut enää ihmisten täällä tuntevan. Mutta Hannespa sanoi töitten -genetiivin sijasta töinen!

Väitöskirjansa Paunonen teki monikon genetiivin muodostumisesta suomen murteissa.
Tästä kaikesta kiitän julkaisemalla oheisen jutunpätkäni ja yleisökuvat nimenomaan Vasitun Luuan sivustolla.
Kotiseutuyhditys Vasittu Luuta kunnioittaen kiittää Heikki Paunosta arvokkaasta elämäntyöstä, joka on vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa itsetuntoomme. Kieli olemme me!

p.s.
Olen syyskuussa 2014 hankkinut (käyttösääntöineen) Suomen kielen nauhoitearkistosta, osoitteesta http://www.kotus.fi/nauhoitearkisto, äänitteen (cd) nimeltä KOLARIN MURRETTA. Siihen on taltioitu muutamia Heikki Paunosen Kolarin kylissä tekemiä haastatteluja. Äänite alkaa Yrjö Vaattovaaran muistelulla "Rahin ajossa Boströmin liikheen aikana".
Museolla pitämässään esitelmässä Heikki Paunonen kertoi, kuinka nykyään todellakin on mahdollista tutustua omaan murteeseen esimerkiksi hankkimalla itselleen sitä, mikä kiinnostaa.

Pällisellä oli kauppa Sieppijärvellä - kuin myös (Afanasjev) Alangolla.

Mielenkiintoista tarinaa Pällisistä ja muista. Nosto. (K.K.2024)

Naakka-Korhonen, M. 1988: Halpa hinta, pitkä mitta. Vienankarjalainen laukkukauppa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 491. Rauma.

Teos perustuu Maiju Keynäsin laajaan aineistosarjaan:
 
 https://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/fi/tekij%C3%A4t/keyn%C3%A4s-maiju

Yksi Pällijeffin veljeksistä asettui kauppiaaksi Ylitornion Nuotiorannalle. Näin hänestä tuli paikalliskauppias (vasta toinen) Ylitornion pitäjään. Siitä huolimatta kaupan kehittyminen oli hidasta, sillä ostokset oli totuttu tekemään pääasiallisesti Ruotsin puolelta. 

Hänellä oli kaksi poikaa, Feodor  (s.18.4.1890) ja Pekka (s. 1887 arvio) jotka menivät naimisiin suomalaisten tyttöjen kanssa ja muuttivat sukunimensä Pälliseksi. Feodor hoiti isänsä aloittamaa liikettä ja maatilaa kuolemaansa asti, kun taas Pekka Pällinen siirtyi kauppiaaksi Pelloon, missä toimi useita vuosikymmeniä varsin huomattavana kauppiaana.

”Pekka Pällinen. Kauppias Pellossa. Veli Feodor Pällinen, Ylitornio. Isä kauppias Pällijeff Ylitorniossa.” Maiju Keynäs, Halpa hinta, pitkä mitta, s. 239. ”Pellon kylässä oli Pekka Pällinen kauppiaana. Hän myös oli Uhtualta, vähän sukulainen.” 

Sukuselvitystä ns. Kolarin Pällisistä.

1. Jooseppi (Jefim, Jemu) Kirilinpoika Pällinen, syntyi 1.4.1888 Uhtua, kuoli 1965 Kolari, Vaattojärvi; puoliso Elina Alatalo, syntyi 16.1.1891 Kolarin Vaattojärvi, kuoli 6.8.1938 Kolari. 

Joosepin ja Elinan tytär: Sanna Ilona Kenttä (1913 - 1968), perusti perheen Ruotsin Tärännössä; Sannan ja puolisonsa lapsia Felix Kenttä (s. 1936), Johan Lennart (s. 1938), Elina Lapinniemi (s. 1940) ja Bertta Helena Lantto (s. 1945), Gunhild Sibylla Kenttä (s. 1947). 

Joosepin ja Elinan poika: Antti Jooseppi Pällinen (1915 - 1946), kuoli tapatrmaisesti uitossa, 1946; puoliso Saima Maria Nuojua (1918 - 2009); lapsi Reino Antero Pällinen (1946 - 1980), kuoli Pudasjärvellä. 

Jooseppi Pällinen, Muistelmia Nuoruudesta vanhuuteen Kolarin Taapajärvellä 30.4.1955. Karjalan Heimo 1994 n:o 5-6, ss. 88-90. 

Jooseppi Pällisen Kirill-isään liittyvää muistitietoa on Mauri Pälli Muoniosta lähettänyt tutkija Pentti Keynäsille 1994. Jooseppi Pällisen isän vaiheet ja kohtalot täällä Suomessa eivät ole minulle vielä valjenneet. Ainakin hän on asunut laukkukauppaa tehdessään Kittilän Sirkankylässä, jossa muistitietojen mukaan on pitänyt myös kauppapuotia. Olen tavannut Sirkankylässä noin 80-vuotiaan miehen joka omien sanojensa mukaan on tämän kauppiaan avioton poika (Koutaniemi). Tähän Jooseppi Pällisen isään Kiril (Kristo) Pällijeffiin liittyy jotakin sellaista mystistä, ehkä arkaluontoistakin, että sen selvittäminen tuntuu vielä vähän hankalalta. Yksi versio on, että hän Suomessa olisi esiintynyt ainakin eri etunimellä, on varsin todennäköinen. (Irja Rämä: Pällijevsukua koskevaa aineistoa.)

Maiju Keynäs haastatellut Jooseppi Pällistä Taapajärvellä, Kolarissa (1959).

Jooseppi Pällinen tuli 12-vuotiaana ensi kerran kulkukaupalle Suomeen. Isä Kristo oli täällä kiertokaupalla, tuli syksyllä  reppurien mukana Rovaniemelle. Löysi sitten isänsä Kittilän Sirkankylästä. Jooseppi palasi keväällä kotiin isän kanssa. Isä oli ostanut hevosen Uhtuan kk:stä kotoisin oleva Simo Bogdanoffin kanssa (Pitkä Simo). Isä saattoi olla kesänkin Suomessa, kolme vuotta yhtä mittaa poissa Karjalasta; oli silloin Norjassakin, aikoi mennä Amerikkaan, mutta Vesisaaresta palautettiin. Joosepin kotona äiti ja kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Jooseppi kulki kulkukaupalla yleensä Torniojoki ja Ounasjokilaaksossa, lopetti kulkukaupan naimisiin menon aikoihin. Otti tavaraa mm. Pällijeffiltä Pellossa Konstu Remsujeffilta. Konstulla oli 30 ”laukkuryssää”. Rahtimiehetkin kävivät siellä syömässä ja yöpymässä. 20 hevosen talli. Konstu alkanut reppukaupalla, kiersi pohjoisessa Ounasjoen seudulla ja Kemijärven alueella.

1.1. Jooseppi Pällisen sisar, Katti-Kaisi (Katri, Jekaterina) Kirilintytär Pällinen, syntyi 24.11.1883 Vienan Karjalan Uhtualla, kuoli 1975; puoliso Iivo Pavelinpoika Teronen, syntyi Uhtualla 23.2.1881, kuoli 21.12.1941. 

Pällinen - Terosen lapsia olivat Maria Ravelin (o.s. Teronen, 1912 - 1987 Kolari), Jenny Keskiniva (o.s. Teronen, 1916 - 1975), Aino Taavo (o.s. Teronen, 1923 - 2013 Övertorneå), Helmi Gustafsson (o.s. Teronen, s. 1924) ja Veikko Teronen (s. 1927).

Iivo ja Katri Terosen hautamuistomerkki Sieppijärven hautausmaalla.

1.2. Jooseppi Pällisen sisar, Mari Kirilintytär Pällinen, syntyi Uhtualla 4.5.1886. 

1.3. Jooseppi Pällisen velimies, Pekka Pällinen (1887 - 1929) 

1.4. Jooseppi Pällisen velimies, Feodor Pällinen (s. 1890). 

Feodorin lapsia olivat Vasili (s. 1914 Uhtualla) ja Veikko Pällinen (syntyi 25.4.1920 Uhtualla) sekä tytär Sandra Pällinen. 

Waseli Afanasjev (myöhemmin Alanko), syntyi vuoden 1880 paikkella Uhtualla Lamminpään kylässä. Aluksi hän kantoi laukkua mutta kulki myöhemmin hevosella tukkuliikkeinään Pällisten kaupat Pellossa ja Ylitorniolla. Vuonna 1914 Alanko perusti Alex Jaman (ent. Sergejeff) kanssa Pellon kaupan. Siitä kehittyi huomattava liike. Alangon perillisillä oli kaupat Pellossa, Sieppijärvellä ja Kolarissa. 

Vuonna 1887 Uhtuan Likopäässä syntynyt Alex Jama tuli Suomeen v. 1897 Mikojeffin kauppaan Ruovedelle, jossa hänen veljensä Teodor (myöh. Salo) oli kaupanhoitajana. 

Oltuaan aluksi Alangon liikekumppanina Pellossa Aleksi Jama perusti vuonna 1919 kaupan Ylitorniolle. Hän meni naimisiin Ylitorniolta kotoisin olleen Beata Vuopion kanssa. 

Geni mukaan,

Aleksi (Aleksanteri) Jaakonpoika Jama (Sirkeinen - Sergejev): 

syntyi 14.3.1887 Vienan Karjala, kuoli 6.12.1971 Ylitornio

Puoliso: 

Beata Elisabet Vuopio (aviossa Jama):

syntyi 26.7.1896 Ylitornion Kuivakangas, kuoli 27.11.1956 Ylitornio. 

Alkuaan Uhtualta peräisin olevat Pällijeffin eli Pällisen veljekset toimivat tukkukauppiaina Ylitorniolla varustaen laukunkantajia, kuten Pekka ja Juho Afanasjevia Uhtuan Lamminpäästä. Juho eli Jussa otti nimekseen Ohukainen ja meni naimisiin Alatornion Arpelasta kotoisin olleen naisen kanssa. Hän kantoi laukkua useita vuosikymmeniä pääasiallisesti Ylitornion pitäjässä. Pällijeffin kaupan lopetettua toimintansa siirtyi Ohukaisen Jussa Rovaniemen Sinetässä sijainneen Remsujeffin kaupan asiakkaaksi samalla kun hänen kiertopiirinsä siirtyi Sinetän suunnalle.

 

Laukkurit palasivat usein kierrolta jouluksi kotiin. Kun Venäjällä ajanlasku noudatti ns. vanhaalukua, ehtivät vienalaiset viettää joulua ensin Suomessa ja pari viikkoa myöhemmin uudelleen Karjalassa.  Kulkukauppias Petter Lipponen (oik.) poseeraamassa kuvaajalle ulos nostetun joulukuusen edessä. (Museovirasto)

Sieppijärven vanha hautausmaa Kolarissa.

Hautakivi:

Pällinen, Pekka Teodor, 17.2.1866 - 1.6.1935.

Vaimonsa: 

Ida Maria Hämäläinen, 12.11.1871 - 30.9.1934.

Alinna oleva nimi menee tarkistukseen.

Toini Maria Niskanen, o.s. Pällinen,

5.8.1907 - 27.4.1994 

Hautakivessä Toini, miehensä ja poikansa.

Toini eli koko elämänsä Sieppijärvellä. Lapsuusmuistojeni mukaan hänen on täytynyt olla Pekka Pällisen tytär.

Metsänhoitaja Sammallahden käytössä olleet (1920-luvulla) paulat palautettiin Sieppijärvelle.

Teksti ja kuvat:

Katariina Korhonen.

Sivua päivitetty 18.12.2018 lisäämällä tarinantynkä karhunkaataja Iisak Pasmasta eli "Vaaran Iikasta", joka oli Pasmajärven kuuluisuuksia tuohon aikaan.

Museo ottaa mielellään vastaan lisätietoja kuvan vanhoista pauloista. Ne ovat olleet kovassa käytössä. Olisi mielenkiintoista tietää, missä päin tätä mallia on tehty tai kuka/ketkä olisivat voineet nämä tehdä.

Elis Sammallahti perusti perheensä Sieppijärvelle hoitaen puustellistaan käsin metsänhoitajan virkatöitään (1917-1925) noin 10 vuoden ajan. Sieppijärvellä hän eleli tavalla, jota voi kuvailla sanomalla "maassa maan tavalla".Tämä näkyi esimerkisi hänen pukeutumisessaan. 

Niinpä hänen yllään on omana aikana nähty myös Lapin puku. Ja varsinkin talvisin olivat karvakengät pauloineen myös Sammallahden käytössä - sillä (kruunun ja) valtion metsänhoitaja liikkui työkseen eli paljon metsissä.

Kuvassa ovat Sammallahden käytössä olleet paulat, yksi pari ja toisen puolikas. Hilkka Asanti  "palautti" paulat kotiin Kolariin - Sieppijärven kotiseutumuseolle, olihan Hilkka Asannin isä, Lasse

Sammallahti, Sieppijärvellä syntynyt (1920) Elis ja Hildur Sammallahden poika.

Metsänhoitaja Elis Sammallahti (1884 - 1952) sai ensimmäisen vakituisen viran virka-asuntoineen (puustelli) Sieppijärveltä vuonna 1917; heti sen jälkeen, kun oli käynyt vihillä Hildur Larsson -kihlattunsa kanssa. Pariskunnan lapset syntyivät Sieppijärvellä, vanhin Rakel jo vuonna 1917, Hilkka 1919 ja Lasse 1920.

Elis Sammallahti kuului alkuperältään aikansa herrasväkeen, Lundahlin suomenruotsalaissukuun. Eliksen isä oli Oulussa syntynyt (1847) Albert Andrei Lundahl, joka muutti Oulun läänin Pyhäjärvelle proviisoriksi kesällä 1875. Siellä hän avioitui (1877) Kemin nimismiehen tyttären, Rovaniemellä syntyneen Aurora Sofia Bergelinin kanssa. Muutettuaan Pyhäjärvelle Eliksen isä toimi siellä Haapaveden apteekin sivuapteekin hoitajana elämänsä loppuun asti 1911.


Sieppijärvellä Elis Sammallahti toimi aktiivisesti kylän parhaaksi. Hän oli tunnetusti hyväsydäminen mies, kylän tietotoimiston mukaan myös hauska hulivili, jonka tiedettiin "salamarakastuneen" kauniiseen vaimoonsa ja kosineensa tätä kirjeitse!

Hyväsydämisyydestä kertoo toinenkin tarina Sieppijärveltä. Muistin mukaan Elis myymisen sijasta lahjoitti eräälle nuorelle leskelle nuoren lehmän, jotta lesken elämä pääsisi jatkumaan torpassa jossakin päin Sieppijärveä. Sammallahti vaikutti kylässä myös siihen, että tänne perustettiin suojeluskunta. Hänen sanomakseen väitetään: "...mie olen se mies, joka puollan, ei poikia ammuta!" (Satan sukukirja, s. 259)

Sammallahti asettui siis Sieppijärvelle nuorikkonsa, valokuvaajaksi kouluttautuneen Hildur-rouvan kanssa. Hildur Larssonilla oli jo pitkä, oma ura taustalla. Todennäköisesti Elis oli kohdannutkin Hildurin metsäyhtiön (Kemiyhtiö) kuvauskeikalla jossakin päin Rovaniemeä tai Kemijoki-vartta. On olemassa lehtitieto karhunpyyntiretkestä, johon oli osallistunut ja hämmästystä herättänyt nainen - Hildur kameroineen.

Sieppijärven vuosiensa aikana Hildur kuvasi omaksi ja kyläläistensä iloksi. Hän ei perustanut tänne studiota, mutta hänen tiedetään olleen se kuvaaja, joka otti kyläläisistä muotokuvia omassa kodissaan.

Helena Liikamaa kertoo Satan sukukirjassaan itse metsänhoitajasta näin: "Hän viihtyi Sieppijärvellä...Sammallahti viljeli maata Töllilän vuomalla ja kylän rantatörmällä, piti kolmea lehmää rakennuttamassaan navetassa puustellilla. Karjanhoidosta piti navettapiika huolen, sisäpiika oli erikseen." (Satan sukukirja, 1986)

Toistaiseksi en tiedä täsmällista aikaa, milloin Sammallahdet muuttivat Sieppijärveltä pois. Metsänhoitaja Elis Sammallahtea on kuitenkin kuvattu Sieppijärvellä vielä vuonna 1925. Joittenkin muistojen mukaan myös hänen veljensä vietti joskus aikaansa täällä. Toistaiseksi en ole löytänyt vahvistusta sillekään tiedolle, oliko Elis Sammallahdella missään vaiheessa apunaan ns. apulaismetsänhoitajaa.

Liitän tähän lopuksi luettelon Eliksen velipojista. Ehkä yksi heistä tunnettiin Sieppijärvellä, vai kuka lie ollut Orajärven paliskunnan miesten tuntema "Sammallahen Jussa", Juho Pyhäjärvi...

Pyhäjärvellä syntyneet Elis Alfred Sammallahden (s. 7.1.1884) velipojat olivat:
Johan Valter, s. 12.8.1878,
Lars Arthur, s. 28.10.1881,
Henry Albert, s. 20.1.1886,
Einar Ilmari, s.16.12.1887,
Hugo Aleksander, s. 27.1.1890,
Karl Väinö, s. 29.11.1892.
             
Tämä kuva metsänhoitaja Eelis Sammallahdesta kuuluu nyt myös Kolarin kotiseutumuseon kokoelmiin.

























POROVUOMAN KUULUISA KARHUNKAATO 1917 (tai 1918).

Pasman sukukirjassa (1991) lukee Porovuoman karhunkaadosta näin.

Karhunkaataja Iisak (1855 -1930)

Iisak Pasma eli Vaaran Iikka ja vaimonsa Maria Hakso perustivat Ylihangasvaaran torpan, josta tuli myöhemmin yli tuhannen hehtaarin perintötila.

Iikka siis aloitti oman perhe-elämänsä kruununtorpparina Pasmajärven lounaispuolella olevalla Kotivaaralla eli Iikanvaaralla. Hän sai Maria-vaimonsa kanssa kuusi lasta.

Vaaran Iikka osallistui Porovuoman kuuluisaan 
karhunkaatoon vuonna 1918. 
Kuvassa ovat istumassa metsänhoitaja Sammallahti, puuhun nojaa Pekka Korteniemi, takana vas. poromies Antti Unga, Yrjö Unga ja Eevert Unga. Pasmajären miehistä kuvaan ovat asettuneet Heikki Metsävainio ja Iisakki Pasma (karhukeihästä pidellen).

p.s.

YLE, uutinen 15.9.2017:
Porovaaraa (paikkaa josta paikalliset asukkaat ovat ikimuistoista ajoista lähtien pitäneet huolta) esitetään suojeltavaksi. "Metsähallitus on kerännyt huhtikuun 2017 lopusta lähtien tietoa Etelä- ja Länsi-Lapin arvokkaista luontokohteista. Eniten mainintoja on saanut Iso ja Pieni Porovaara Kolarissa."

Osuuskassa aloitti Kolarissa jo 1926, tänään se on Pohjolan Osuuspankki.

Katariina Korhonen, 2014

katakorhonen56@gmail.com


Ensin (1926) oli Sieppijärven Osuuskassa. 
Sitten (1960) perustettiin Kolarin kylälle sivutoimipaikka. Heti kohta (1964) osuuskassan nimi muutettiin nimeksi Sieppijärven - Kolarin Osuuskassa, joka vuonna 1968 sulautui Pellon Seudun Osuuskassaan. Lopulta vuonna 1971 päästiin niin pitkälle, että syntyi Pohjolan Osuuspankin Kolarin aluekonttori, jonka toisena konttorina toimi Sieppijärven konttori.



Sieppijärven Osuuskassa aloitti toimintansa 21. lokakuuta 1926. Kassa tunnettiin silloin myös Teuravuoman Osuuskassana. Sitä ennen kassa oli merkitty rekisteriin. Ensimmäiset 21 jäsentä liittyivät Osuuskassan jäseniksi 11. helmikuuta 1926.

Sieppijärven Osuuskassan ensimmäinen toimipaikka oli Yrjö Jussin talo, Kotila. Niinpä maanviljelijä Yrjö Jussi toimi kirjanpitäjänä ja kassanhoitajana aina vuoteen 1938 asti.
Osuuskassan hallituksen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1941 asti toimi Yrjö Vapa. Hallituksen jäseninä toimivat Edvard Kuru, Adolf Pääkkölä, Yrjö Jussi ja Einari Iivari. Sieppijärven Osuuskassan tilintarkastajina toimivat kyläkoulun opettaja (vuodesta 1903 lähtien) Hilma Laurila ja Väinö Juonio.

Alkuaikoina hallituksen kokouksia pidettiin tarvittaessa. Niin ikään kassa oli auki silloin, kun asiakas tuli käymään ja kirjanpitäjä (Yrjö Jussi) oli kotosalla. Liiketoiminta kuitenkin vilkastui. Vuonna 1935 päätettiin, että hallitus kokoontuu säännöllisesti joka toinen kuukausi. Koska samana vuonna oli perustettu Perä-Pohjolan ja Lapin piirin Osuuskassaliitto, myös Sieppijärven Osuuskassa liittyi siihen.

Osuuskassan hallituksen tehtävä oli valita kassanhoitaja. Vuonna 1938 valittiin Yrjö Jussin seuraajaksi Paavo Iivari. Samalla muuttui myös kassan toimipaikaksi Iivarin omistama kiinteistö Sieppijärvellä.
Vuodesta 1941 Osuuskassan hallituksen puheenjohtajaksi tuli maanviljelijä Manne Jussi.

                                                         Osuuskassan kassanhoitaja (1938-1948) Paavo Iivari.

Kun Lapin sota (1944 - 1945) puhkesi ja asukkaat joutivat evakkoon Ruotsiin, kuljetti kassanhoitaja Paavo Iivari osuuskassan aineiston Ruotsin Jarhoisiin, jossa se säilyi vahingoittumattomana. Sodan päätyttyä myös osuuskassa siirrettiin takaisin Sieppijärvelle. Melkein kaikki talot oli poltettu, myös Paavo Iivarin talo, vain muutama harva kylän taloista oli jäänyt palamatta. Yksi näistä oli Pietilän talo, ja siitä tulikin osuuskassan tilapäinen toimipiste.

Alkoi jälleenrakentamisen kova aika. Osuuskassaan liittyi ennätysmäärä uusia jäseniä. Osuuskassa sai tehtäväkseen hoitaa kaiken valtion lainoittaman jälleenrakennustoiminnan. Päätettiinkin pitää kassa avoinna joka arkipäivä. Palkattiin kassa-apulainen johtajan avuksi.

Syyskuussa 1947 kassa siirrettiin Iisakki Iivarin liiketaloon.

Kuvassa evakon (1944-45) jälkeen Sieppijärvelle rakennettu Iivarin liiketalo, "Vanha Kallio". Osuuskassa siirrettiin tänne 1947.








Seuraavana vuonna 1948 valittiin kassanhoitajaksi kirjanpitäjä Pekka Petro, joka oli sitä ennen toiminut osuuskassan tarkastajana. Petro toimii tässä tehtävässä vuoteen 1951 asti.

Vuonna 1951 Sieppijärven Osuuskassa osti keskeltä kylää Veikko Paavolan alunperin itselleen rakentaman talon, joka ei ostohetkellä ollut aivan valmis.

Osuuskassa muutettiin vuoden 1951 kesäkuussa Paavolan taloon. Kirjanpitäjä Johannes Rämänen tuli kassanhoitajaksi Petron jälkeen, ja Rämänen muutti perheineen Sieppijärvelle Osuuskassan taloon; vuoden 1952 joulukuussa hänet valittiin johtajaksi eli toimitusjohtajaksi.

                                        Veikko Paavola rakensi osuuskassan talon alun perin itselleen.




Neiti Vieno Vaattovaara aloitti kassan toimistovirkailijana 1. toukokuuta 1952 ja jatkoi vuoden 1953 syyskuun 1. päivään asti. Toistamiseen Vieno Vaattovaara tuli Rämäsen alaiseksi 1. päivä tammikuuta 1955 ja jatkoi toimessaan Vieno Korhosena eri johtajien alaisena aina vuoteen 1986 asti.

Osuuskassa muutettiin 1951 Veikko Paavolalta ostettuun taloon.
Kiinteistön nimi on Pääskylä.

Osuuskassan talo 1960-luvulla. Vasemman ikkunan takana toimi Veitsiluodon konttori, edellisellä vuosikymmenellä (1950) Ethel Salinin parturiliike. Alkuperäisiin piirustuksiin (1949) on merkitty myös kemikaliokauppa, jota 50-luvulla hoiti rouva Hilkka Paavola. 


Kuva: Hilkka Kulusjärvi 

                      Kuvassa Vieno Vaattovaara Gebhardt-opistolla (takana kolmas vasemmalta).

Johannes Rämäsen aikana osuuskassaa muutettiin hallinnollisesti. Hallitukseen kuuluivat puheenjohtaja Manne Jussi, ja jäseniä olivat Eino Vaattovaara, August Raittimo, Hannes Jussi ja johtaja Johannes Rämänen. 

Vuonna 1952 perustettiin hallituksen rinnalle hallintoneuvosto. Sen puheenjohtajaksi valittiin puuseppä Matti Perkkiö. Muiksi jäseniksi tulivat valituiksi Yrjö Vaattovaara, Benjam Liikamaa, Heikki Koivumaa, Valde Hietanen, Pauli Gullsten, Väinö Äärivirta, Yrjö Niva ja Sulo Koivuniemi.

Osuuskassan seuraava johtaja Rämäsen jälkeen oli sieppijärviläinen Sylvester Malinen; hänet valittiin heinäkuussa 1955, ja hän toimi tehtävässään vuoteen 1959 asti. 
Vuonna 1957 hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Einari Friman. Vuonna 1959 puheenjohtajaksi nousi takaisin Matti Perkkiö toimien vuoteen 1968 asti. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1968 valittiin Jaakko Filppa, joka jatkoi vuoteen 1971 asti.

                          Sieppijärven Osuuskassan johtaja Sylvester Malinen työhuoneessaan (1955 - 1959).

                                                                     Sylvester Malinen taustalla.

1968 hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Matti Perkkiön jälkeen Jaakko Filppa, joka toimi tehtävässä vuoteen 1971.








Osuuskassan seuraavaksi johtajaksi valittiin agrologi Mauno Hautala vuonna 1959. Hän hoiti toimitusjohtajan virkaansa vuoteen 1970 asti. Hautalan aikana Sieppijärven Osuuskassasta tuli Sieppijärven - Kolarin Osuuskassa, sillä Kolariin perustettiin ensin (1960) Sieppijärven sivutoimipaikka, kunnes Sieppijärven - Kolarin Osuuskassan toimialueeksi tuli koko kunnan alue (1964).

Osuuskassan osuuskuntakokous Sisun talolla 1961. 
Kokouskuvassa oikealta Hellin Vapa, Eino Vaattovaara, Hilkka ja Antti Räsänen sekä Mauri Pietilä.








Kolarin konttoritoimikuntaan valittiin puheenjohtajaksi kirkkoherra Ano Kauppinen, myöhemmin myös maanviljelijät Sulo Koivuniemi ja Reino Kauppinen.

Kun päästiin vuoteen 1971, tapahtui suurin pankkien sulautuminen siihen mennessä. Pellon seudun osuuskassaan sulautunut (1968) Sieppijärven - Kolarin osuuskassa sulautui osaksi Pohjolan Osuuspankkia (1971), jonka pääpaikka oli Rovaniemellä. Pankin toiminimeksi tuli nyt Pohjolan Osuuspankin Kolarin aluekonttori, jonka toisena konttorina toimi Sieppijärven konttori.

Vuonna 1976 Pohjolan Osuuspankki sitten juhli 50-vuotista toimintaansa molemmissa toimipaikoissa, Kolarissa ja Sieppijärvellä. Tuohon aikaan toimivat paikallisjohtokunnat. Johtokunnan puheenjohtajana toimi maanviljelijä Toivo Jussi Sieppijärveltä. Jäseniä olivat maanviljelijä Hannu Iivari Sieppijärveltä, maanviljelijä Aatos Kaulanen Äkäslompolosta, tullivartija Tapani Husa Kolarista, rovasti Ano Kauppinen Kolarista ja aluekonttorin johtaja Esa Vaarala Kolarista.

Pohjolan Osuuspankin Sieppijärven konttorissa oli vuonna 1976 kaksi työntekijää, Kolarin konttorissa neljä. Kolarissa kassanhoitajana toimi Eini Auvinen.

Torstaina 21. lokakuuta 1976 osuuspankki tarjosi asiakkaille ja ystäville konttoreissa kahvit.  Muutamaa päivää myöhemmin pankki järjesti Lasten Päivän seurakuntatalolla sekä Eläkeläisten päivän vanhustentalolla. Tämä kaikki 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Kolarissa.

Lähteet:
Länsiraja -paikallislehti 14.10.1976.
Vieno Korhosen arkisto. Vieno toimi osuuskassavirkailijana Sieppijärvellä 1952 - 1986.