Osuuskassa aloitti Kolarissa jo 1926, tänään se on Pohjolan Osuuspankki.

Katariina Korhonen, 2014

katakorhonen56@gmail.com


Ensin (1926) oli Sieppijärven Osuuskassa. 
Sitten (1960) perustettiin Kolarin kylälle sivutoimipaikka. Heti kohta (1964) osuuskassan nimi muutettiin nimeksi Sieppijärven - Kolarin Osuuskassa, joka vuonna 1968 sulautui Pellon Seudun Osuuskassaan. Lopulta vuonna 1971 päästiin niin pitkälle, että syntyi Pohjolan Osuuspankin Kolarin aluekonttori, jonka toisena konttorina toimi Sieppijärven konttori.



Sieppijärven Osuuskassa aloitti toimintansa 21. lokakuuta 1926. Kassa tunnettiin silloin myös Teuravuoman Osuuskassana. Sitä ennen kassa oli merkitty rekisteriin. Ensimmäiset 21 jäsentä liittyivät Osuuskassan jäseniksi 11. helmikuuta 1926.

Sieppijärven Osuuskassan ensimmäinen toimipaikka oli Yrjö Jussin talo, Kotila. Niinpä maanviljelijä Yrjö Jussi toimi kirjanpitäjänä ja kassanhoitajana aina vuoteen 1938 asti.
Osuuskassan hallituksen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1941 asti toimi Yrjö Vapa. Hallituksen jäseninä toimivat Edvard Kuru, Adolf Pääkkölä, Yrjö Jussi ja Einari Iivari. Sieppijärven Osuuskassan tilintarkastajina toimivat kyläkoulun opettaja (vuodesta 1903 lähtien) Hilma Laurila ja Väinö Juonio.

Alkuaikoina hallituksen kokouksia pidettiin tarvittaessa. Niin ikään kassa oli auki silloin, kun asiakas tuli käymään ja kirjanpitäjä (Yrjö Jussi) oli kotosalla. Liiketoiminta kuitenkin vilkastui. Vuonna 1935 päätettiin, että hallitus kokoontuu säännöllisesti joka toinen kuukausi. Koska samana vuonna oli perustettu Perä-Pohjolan ja Lapin piirin Osuuskassaliitto, myös Sieppijärven Osuuskassa liittyi siihen.

Osuuskassan hallituksen tehtävä oli valita kassanhoitaja. Vuonna 1938 valittiin Yrjö Jussin seuraajaksi Paavo Iivari. Samalla muuttui myös kassan toimipaikaksi Iivarin omistama kiinteistö Sieppijärvellä.
Vuodesta 1941 Osuuskassan hallituksen puheenjohtajaksi tuli maanviljelijä Manne Jussi.

                                                         Osuuskassan kassanhoitaja (1938-1948) Paavo Iivari.

Kun Lapin sota (1944 - 1945) puhkesi ja asukkaat joutivat evakkoon Ruotsiin, kuljetti kassanhoitaja Paavo Iivari osuuskassan aineiston Ruotsin Jarhoisiin, jossa se säilyi vahingoittumattomana. Sodan päätyttyä myös osuuskassa siirrettiin takaisin Sieppijärvelle. Melkein kaikki talot oli poltettu, myös Paavo Iivarin talo, vain muutama harva kylän taloista oli jäänyt palamatta. Yksi näistä oli Pietilän talo, ja siitä tulikin osuuskassan tilapäinen toimipiste.

Alkoi jälleenrakentamisen kova aika. Osuuskassaan liittyi ennätysmäärä uusia jäseniä. Osuuskassa sai tehtäväkseen hoitaa kaiken valtion lainoittaman jälleenrakennustoiminnan. Päätettiinkin pitää kassa avoinna joka arkipäivä. Palkattiin kassa-apulainen johtajan avuksi.

Syyskuussa 1947 kassa siirrettiin Iisakki Iivarin liiketaloon.

Kuvassa evakon (1944-45) jälkeen Sieppijärvelle rakennettu Iivarin liiketalo, "Vanha Kallio". Osuuskassa siirrettiin tänne 1947.








Seuraavana vuonna 1948 valittiin kassanhoitajaksi kirjanpitäjä Pekka Petro, joka oli sitä ennen toiminut osuuskassan tarkastajana. Petro toimii tässä tehtävässä vuoteen 1951 asti.

Vuonna 1951 Sieppijärven Osuuskassa osti keskeltä kylää Veikko Paavolan alunperin itselleen rakentaman talon, joka ei ostohetkellä ollut aivan valmis.

Osuuskassa muutettiin vuoden 1951 kesäkuussa Paavolan taloon. Kirjanpitäjä Johannes Rämänen tuli kassanhoitajaksi Petron jälkeen, ja Rämänen muutti perheineen Sieppijärvelle Osuuskassan taloon; vuoden 1952 joulukuussa hänet valittiin johtajaksi eli toimitusjohtajaksi.

                                        Veikko Paavola rakensi osuuskassan talon alun perin itselleen.




Neiti Vieno Vaattovaara aloitti kassan toimistovirkailijana 1. toukokuuta 1952 ja jatkoi vuoden 1953 syyskuun 1. päivään asti. Toistamiseen Vieno Vaattovaara tuli Rämäsen alaiseksi 1. päivä tammikuuta 1955 ja jatkoi toimessaan Vieno Korhosena eri johtajien alaisena aina vuoteen 1986 asti.

Osuuskassa muutettiin 1951 Veikko Paavolalta ostettuun taloon.
Kiinteistön nimi on Pääskylä.

Osuuskassan talo 1960-luvulla. Vasemman ikkunan takana toimi Veitsiluodon konttori, edellisellä vuosikymmenellä (1950) Ethel Salinin parturiliike. Alkuperäisiin piirustuksiin (1949) on merkitty myös kemikaliokauppa, jota 50-luvulla hoiti rouva Hilkka Paavola. 


Kuva: Hilkka Kulusjärvi 

                      Kuvassa Vieno Vaattovaara Gebhardt-opistolla (takana kolmas vasemmalta).

Johannes Rämäsen aikana osuuskassaa muutettiin hallinnollisesti. Hallitukseen kuuluivat puheenjohtaja Manne Jussi, ja jäseniä olivat Eino Vaattovaara, August Raittimo, Hannes Jussi ja johtaja Johannes Rämänen. 

Vuonna 1952 perustettiin hallituksen rinnalle hallintoneuvosto. Sen puheenjohtajaksi valittiin puuseppä Matti Perkkiö. Muiksi jäseniksi tulivat valituiksi Yrjö Vaattovaara, Benjam Liikamaa, Heikki Koivumaa, Valde Hietanen, Pauli Gullsten, Väinö Äärivirta, Yrjö Niva ja Sulo Koivuniemi.

Osuuskassan seuraava johtaja Rämäsen jälkeen oli sieppijärviläinen Sylvester Malinen; hänet valittiin heinäkuussa 1955, ja hän toimi tehtävässään vuoteen 1959 asti. 
Vuonna 1957 hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Einari Friman. Vuonna 1959 puheenjohtajaksi nousi takaisin Matti Perkkiö toimien vuoteen 1968 asti. Hallintoneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1968 valittiin Jaakko Filppa, joka jatkoi vuoteen 1971 asti.

                          Sieppijärven Osuuskassan johtaja Sylvester Malinen työhuoneessaan (1955 - 1959).

                                                                     Sylvester Malinen taustalla.

1968 hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Matti Perkkiön jälkeen Jaakko Filppa, joka toimi tehtävässä vuoteen 1971.








Osuuskassan seuraavaksi johtajaksi valittiin agrologi Mauno Hautala vuonna 1959. Hän hoiti toimitusjohtajan virkaansa vuoteen 1970 asti. Hautalan aikana Sieppijärven Osuuskassasta tuli Sieppijärven - Kolarin Osuuskassa, sillä Kolariin perustettiin ensin (1960) Sieppijärven sivutoimipaikka, kunnes Sieppijärven - Kolarin Osuuskassan toimialueeksi tuli koko kunnan alue (1964).

Osuuskassan osuuskuntakokous Sisun talolla 1961. 
Kokouskuvassa oikealta Hellin Vapa, Eino Vaattovaara, Hilkka ja Antti Räsänen sekä Mauri Pietilä.








Kolarin konttoritoimikuntaan valittiin puheenjohtajaksi kirkkoherra Ano Kauppinen, myöhemmin myös maanviljelijät Sulo Koivuniemi ja Reino Kauppinen.

Kun päästiin vuoteen 1971, tapahtui suurin pankkien sulautuminen siihen mennessä. Pellon seudun osuuskassaan sulautunut (1968) Sieppijärven - Kolarin osuuskassa sulautui osaksi Pohjolan Osuuspankkia (1971), jonka pääpaikka oli Rovaniemellä. Pankin toiminimeksi tuli nyt Pohjolan Osuuspankin Kolarin aluekonttori, jonka toisena konttorina toimi Sieppijärven konttori.

Vuonna 1976 Pohjolan Osuuspankki sitten juhli 50-vuotista toimintaansa molemmissa toimipaikoissa, Kolarissa ja Sieppijärvellä. Tuohon aikaan toimivat paikallisjohtokunnat. Johtokunnan puheenjohtajana toimi maanviljelijä Toivo Jussi Sieppijärveltä. Jäseniä olivat maanviljelijä Hannu Iivari Sieppijärveltä, maanviljelijä Aatos Kaulanen Äkäslompolosta, tullivartija Tapani Husa Kolarista, rovasti Ano Kauppinen Kolarista ja aluekonttorin johtaja Esa Vaarala Kolarista.

Pohjolan Osuuspankin Sieppijärven konttorissa oli vuonna 1976 kaksi työntekijää, Kolarin konttorissa neljä. Kolarissa kassanhoitajana toimi Eini Auvinen.

Torstaina 21. lokakuuta 1976 osuuspankki tarjosi asiakkaille ja ystäville konttoreissa kahvit.  Muutamaa päivää myöhemmin pankki järjesti Lasten Päivän seurakuntatalolla sekä Eläkeläisten päivän vanhustentalolla. Tämä kaikki 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Kolarissa.

Lähteet:
Länsiraja -paikallislehti 14.10.1976.
Vieno Korhosen arkisto. Vieno toimi osuuskassavirkailijana Sieppijärvellä 1952 - 1986.

Israel Ruong -tiedepalkinto ojennetaan Erikalle Kautokeinossa ti 5.11.2013.

Kasvatustieteiden tohtori Erika Sarivaaran piti saada (14.5.2013) vuoden 2012 Israel Ruong -tiedepalkinto Norjan Kautokeinossa, mutta luovutusta päätettiin lykätä. Syy oli kuuden saamelaisjärjestön vastustus.

Tiedepalkinnon jakaminen lykättiin, mutta huomenna 5.11.2013 se toteutuu. Israel Ruong -stipendi jaetaan Saamelaisessa korkeakoulussa Norjan Kautokeinossa. 
Säätiö ojentaa stipendin kasvatustieteiden tohtori Erikalle keskipäivällä Norjan aikaa. Tilaisuutta voi seurata netissä, osoite http://www.samiskhs.no/  

Vasittu Luuta onnittelee äitinsä puolelta kolarilaislähtöistä Erika Sarivaaraa ja kiittää viimeisestä. 
Täällä muutama kuva viimekesäisistä Kesäporinoista Kolarin Kotiseutumuseolla Sieppijärvellä. Siellä päivän tähtivieras oli Erika Sarivaara.

Alla vielä ote Erikan väitöskirjasta, jossa hän selostaa äitinsä äidin kolarilaisjuuret.

"Äitini äiti Jenny o.s. Vaattovaara polveutuu Nils ja Elli Jaukasta, jotka perustivat uudistilan Sieppijärven Koivulaan, äitini syntymäpaikkaan. Heidän tyttärensä Kirsti Nilsintyttö Jaukka (s. 1764) avioitui Viikusjärvellä Pessinkitunturissa poroja paimentavan Lars Pallockin (Palokka) (s. 1757) kanssa. Pallock on Vasaran suvun haara. Heidän tyttärensä Helena Pallock (1801-1879) avioitui Salomon Ruokovaaran (1804-1860) kanssa, ja he rakensivat uudistilan Ruokojärveen nykyisen Kolarin kunnan alueelle.

Heille syntyi Karoliina Ruokovaara (1832-1897), joka on äidinäitini mummo. Karoliina avioitui Salomon Nenämaan kanssa (1836-1922) jonka kanssa hän rakensi uudistilan Mäntylehtoon. Heille syntyi Fanny Nenämaa (1874-1951), joka avioitui Juho Vaattovaaran (1871-1921) kanssa, ja he perustivat uudistilan Venejärveen. Heille syntyi äidinäitini Jenny Vaattovaara. Jennyn isänisä oli Juhan Erik Vaattovaara (1841-1912), joka avioitui Loviisa Ruokovaaran kanssa (1841-1874). Näin ollen Jennyn isomummo oli sekä isänsä että äitinsä kautta Helena Pallock."

Liity Kolarin Vasitun Luuan jäseneksi! Jäsenkirje2013.

Arvoisa kolarilaisesta kulttuurista välittävä blogin lukija,

kiitos mielenkiinnosta kotiseututyötä kohtaan! 

Kolarissa toimii vuonna 2011 perustettu kotiseutuyhdistys, Vasittu Luuta ry. Se on Suomen Kotiseutuliiton jäsen.

Perinteisesti kotiseutuyhdistyksen tärkein tehtävä on ollut paikkakunnan perinteen tallentaminen ja vaaliminen. Perinteisten tehtävien rinnalle tärkeäksi on kuitenkin noussut uusia tehtäviä, kuten viihtyvyys ja kiintymys omaa kotiseutua kohtaan.

Vasittu Luuta pyrkii toiminnallaan järjestämään paikkakunnallamme tapahtumia ja tilaisuuksia, jotka lisäävät Kolarin viihtyvyyttä ja ihmisten kiintymystä.

Vasittu Luuta pyrkii toiminnallaan myös siihen, että paikallinen kulttuuri ja omaleimaisuus pääsisivät entistä paremmin esille eli tulisivat näkyviksi.

Ja vielä.

Vasittu Luuta pyrkii ylläpitämään perinteeseen nojautuvaa kotiseutuhenkeä.

Vasitun Luuan toiminnasta kerromme yhdistyksen blogissa, jota päivitämme niin, että se jatkuvasti tarjoaa sekä luettavaa että tietoa yhdistyksestä.

Liity siis jäseneksi, tule mukaan toimintaan!

Alla Vasittuun Luutaan liittyvät yhteystiedot:

Nimi: 

Kolarin Vasittu Luuta ry.

Blogiosoite: 

www.vasittuluuta.blogspot.fi

Jäsen- tai tukimaksut:

Pohjolan Osuuspankki, Kolari FI52 5643 5720 0 381 90 

Varsinaiset jäsenet 10e viitenumerolla 1300,

Yhteisöjäsenet, yritykset 25e viitenumerolla 2600

Yhteyshenkilöt:

puheenjohtaja Hilkka Oksala 040 5720149

blogin ylläpitäjä: Katariina Korhonen 044 3624388, tai katakorhonen56@gmail.com

Kevätkokous 18.5.2013

Vasitun Luuan vuosikokous Tanon talolla

Aika:
lauantai,

18.5.2013  klo 16.30 - 17.05

Paikka:

Tanon talo, Äkäslompolo

Läsnäolijat:

Puheenjohtaja Hilkka Oksala, sihteeri Katariina Granat, hallituksen jäsenet Matti Friman, Jaakko Heikkilä ja Sandi Lammi. Muut läsnäolijat on merkitty vain tämän pöytäkirjan arkistoituun paperiversioon.

Ennen kokouksen alkua (klo 15) Tanon talon isäntä Ahti Kaulanen esitteli talonsa eli kertoi talon historiasta ja siitä, miten hän on saanut peruskorjattua talon. 

On arvo sinänsä kunnostaa kauan sitten kerran rakennettu talo, joka ehti olla pitkään paitsi asuttuna myös asumattomana. Kolarin rakennuskanta on suurimmaksi osaksi uutta, ja rakennusten historiallinen ikä on nuori. Kotiseutumme menneisyys on kuitenkin osa paikkakuntamme itsetuntoa. Siksi vanhojen, hoidettujen ja kunnostettujen rakennusten arvo on korvaamaton. 

Äkäslompolon vanhimpaan taloon oli tutustumassa mukavasti väkeä; myös niitä, jotka eivät jääneet kotiseutuyhdistyksen kokoukseen.

Vasittu Luuta kiittää Ahti Kaulasta kotiseudun arvostamisesta!

Pöytäkirja

1. Kokouksen aloitus

 Yhdistyksen puheenjohtaja Hilkka Oksala avasi kokouksen kello 16.30.

2. Kokouksen järjestäytyminen

 Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Hilkka Oksala, sihteeriksi Katariina Granat ja pöytäkirjan tarkastajiksi Matti Friman ja Jaakko Heikkilä. 

 3. Kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen.

Kokous todettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Kokouskutsu oli julkaistu Luoteis-Lapissa 8.5.2013.

4. Kokouksen työjärjestyksen hyväksyminen.

 Hyväksyttiin.

5. Edellisen kokouksen pöytäkirjan hyväksyntä.
Hyväksyttiin hallituksen kokouspöytäkirja 18.3.2013 siinä muodossa kuin se on tässä blogissa.

6. Tilinpäätöksen, vuosikertomuksen ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen.
Kuultiin toiminnantarkastaja Oili Vaattovaaran laatima lausunto.

7. Tilinpäätöksen vahvistaminen ja vastuuvapauden myöntäminen vuoden 2012 hallitukselle ja muille vastuuvelvollisille.
Myönnettiin.

8. Toimintasuunnitelman, tulo- ja menoarvion sekä jäsenmaksujen vahvistaminen.
Todettiin, että nämä on jo vahvistettu 15.12.2012 pidetyssä syyskokouksessa.
Todettiin, että varsinaiset jäsenet sekä kannattajajäsenet maksavat 10 euron vuosimaksun, yhteisöjäsenet 25 euron.
Päätettiin luopua kannattajahenkilömaksusta. Hallitus hyväksyy jäsenet niin, että  10 euroa  maksaneet henkilöjäsenet ovat varsinaisia, äänioikeutettuja Vasitun Luuan jäseniä.

9. Yhden tai kahden toiminnantarkastajan valinta.
Todettiin, että Vasitun Luuan toiminnantarkastajaksi on 15.12.2012 kokouksessa valittu Oili Vaattovaara. Varatoiminnantarkastajaksi vuodelle 2013 -2014 on lupautunut Kirsti Viuhkola. Päätettiin valita hänet.

10. Sääntömuutoskeskustelu

Todettiin, että keskustelua yhdistyksen säännöistä on käyty perustamiskokouksesta 27.8.2011 lähtien. Hyväksyttiin, että Vasittu Luuta on sääntöjenkin perusteella "paikallishistoriallinen kulttuuriyhdistys", ei "kaikinpuolinen kehittämisyhdistys".

11. Muut asiat

Todettiin, että Koivumaan kyläretki 18.4.2013 onnistui erinomaisesti.

Todettiin, että kulttuuritoimelta on haettu avustusta 716 euroa tohtori Erika Sarivaaran kutsumiseksi Kolariin kertomaan statuksettomista saamelaisista kolarilaisesta näkökulmasta.

12. Kokouksen päättäminen

Puheenjohtaja päätti kokouksen kello 17.05.

Kokouksen puolesta,

Hilkka Oksala,                                                             Katariina Granat

puheenjohtaja                                                               sihteeri

Pöytäkirjan tarkastajina olemme lukeneet pöytäkirjan ja toteamme sen kokouksen kulun mukaiseksi.

Pöytäkirja tarkastettu hallituksen koouksessa Sieppijärvellä, 28.10.2013, 

Matti Friman                                                  Jaakko Heikkilä

Vaattojärvi. Kylä kuin Pariisi.1984.

Lapin Kansa. Päivyri. 1.9.2013.

Päiväkirja. Reijo Hietala. 

reijo.hietala@lapinkansa.fi

Kylä kuin Pariisi julkaistaan Vasitun Luuan sivustolla kirjoittajan eli em. toimittajan luvalla.

KYLÄ KUIN PARIISI

Vaattojärvi nyt kuin Pariisi, julisti Lapin Kansan otsikko syksyllä 1984, lähes 30 vuotta sitten. Kolarilainen vireä kylä oli hankkinut 200 000 markan tievalot talkoillen ja tolppailloissa rahaa keräten. Kunnalta herui avustusta 70 000 markkaa.

Valoja urakoi länsikairassa moni muukin kylä. Kun ihmiset kokivat pimeät tiet vaarallisiksi, ryhtyivt he toimiin. Tarvittiin monet valoillat ja kakkuarpajaiset ennen kuin urakka olki valmis.

Kylät ja niiden hämmästyttävän tarmokkaat ihmiset jaksoivat puskea tavoitetta kohden.

Vaattojärvi nousi mieleen silmäillessäni uutista, kuinka valtio alkaa sammutella öisin valoja hiljaisimmilta teiltä energiaa säästääkseen. Lapissa säästö aloitettiin jo parikymmentä vuotta sitten.

Vaattojärvellä ei tyydytty pelkkiin tievaloihin. Sitä ennen oli talkoiltu valaistu kuntorata. 

                     Kuvassa Vaattojärven aikoinaan talkoiltu valaistu kuntorata, joka edelleen on myös                                                                                     kyläkoulun käytössä.

Myöhemmmin pystytettiin komea 200 neliön tanssipaviljonki järven rannalle. Metsänomistajat lahjoittivat hirsiä ja sahatavaraa.

Liekö vastaavaa huvipaikkaa Pariisissakaan? Ainakaan mutterin muotoista.

Eiffel-tornin tavoin taivasta tavoitteli vaattojärvisen eläkeläisen pihaansa rakentama puinen torni television antennia varten. Kylä jää lähivaarojen katveeseen Ylläksen mastosta.

Vuosien paini isojen ja vähän pienempieen herrojen kanssa piti käydä ennen kuin tilanne parani. Voitto tuli, kertoi talon isäntä myöhemmin. 

Sitkeitä sissejä. Nostan hattua.

Kirjoittaja on Lapin Kansan toimittaja.

Juha Joona (2013). Kuka kuuluu alkuperäisväestöön - historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin.

Lakimies 4/2013 s. 734–755

Juha Joona 

Kuka kuuluu alkuperäiskansaan – historian vastauksia tämän päivän kysymyksiin 

Hakusanat: saamelaiset, saamelaismääritelmä, alkuperäiskansa, alkuperäiskansan oikeudet

1. Johdanto 

Vuonna 1989 solmitun ILO:n alkuperäiskansasopimuksen ratifiointi on ollut Suomessa pitkään keskustelun kohteena. Toinen alkuperäisväestön kannalta merkittävä sopimus on vielä valmistelun kohteena oleva Pohjoismainen Saamelaissopimus, jota koskeva luonnos valmistui vuonna 2005.

Näiden sopimusten ratifiointi tarkoittaisi alkuperäisväestön oikeuksien ja aseman merkittävää vahvistumista
Suomessa. ILO-sopimuksen voimaansaattaminen on kuitenkin edennyt
hitaasti. Syynä on ollut erityisesti kysymys sopimuksen maaoikeusartikloista sekä se, keitä tulisi pitää sopimuksen subjekteina.

Sekä Saamelaissopimuksessa että ILO-sopimuksen ratifioinnissa lähtökohtana on ollut saamelaiskäräjälain (laki saamelaiskäräjistä, 974/1995) saamelaismääritelmä.
On katsottu, että sopimusten kohteena ovat henkilöt, jotka on merkitty niin sanotulla kieliperusteella saamelaiskäräjälaissa tarkoitettuun vaaliluetteloon.
Sen sijaan ei ole juurikaan pohdittu sitä, miten tämän määritelmän mukaan määräytyvät henkilöt täyttävät ne kriteerit, joihin itse sopimuksissa viitataan.


ILO-sopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan sopimus koskee sellaisia henkilöitä, jotka polveutuvat sen alueen alkuperäisestä väestöstä, johon maa kuuluu, ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan.
Lisäksi edellytetään, että sopimuksen täytäntöönpano on ratkaistava joustavasti, »kunkin maan erityisolosuhteet huomioon ottaen» (1 ja 34 artikla).

Sopimukset sisältävät myös muita lähtökohtia ja toteamuksia. Saamelaissopimuksen mukaan saamelaisia ei ole aikojen kuluessa kohdeltu samanarvoisena kansana, mistä syystä saamelaiset ovat joutuneet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi. Sopimuksessa puhutaan myös saamelaisten »historiallisesta kotimaasta», jossa saamelaisilla on sopimuksen mukaan oikeuksia maa- ja vesialueisiin ja niiden luonnonvaroihin.

Saamelaissopimuksen mukaan näiden alueiden pitkäaikainen käyttö muodostaa myös perustan saamelaisten yksilölliselle tai yhteisölliselle omistusoikeudelle muun muassa kansallisen lainsäädännön »pitkäaikaista
käyttöä koskevien sääntöjen mukaan.»
ILO-sopimuksen 14 artiklan mukaan hallitusten on määriteltävä alkuperäiskansan perinteisesti asuttamat
maat ja taattava tehokas suoja niiden omistus-ja hallintaoikeudelle.

Tavoitteena tässä kirjoituksessa on pyrkiä selvittämään myös sitä, miten näitä sopimuksissa mainittuja kysymyksiä tulisi tulkita suomalaisessa kontekstissa.
Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä?
Keitä tulisi pitää henkilöinä, jotka ovat joutunet epäoikeudenmukaisuuksien kohteeksi, ja mitä nämä epäoikeudenmukaisuudet ovat olleet? Mikä on se alue, jonka voidaan katsoa muodostavan saamelaisten historiallisen kotimaan, jossa saamelaisilla on erityisiä maaoikeuksia ja oikeuksia luonnonvaroihin?

Kaikille edellä mainituille kysymyksille on yhteistä se, että ne liittyvät varsin kaukaisiin historiallisiin tapahtumiin. Vastausten saamiseksi on siis välttämätöntä palata kauemmaksi menneisyyteen kuin mitä oikeudellisessa tutkimuksessa on normaalisti tapana. Tässä näkökulma on kuitenkin ensisijaisesti lainopillinen
eikä oikeushistoriallinen. Kirjoituksessa keskitytään seikkoihin, jotka auttavat ymmärtämään tämän päivän lainvalmistelussa esiin nousseita kysymyksiä.

Lopuksi näitä tietoja arvioidaan suhteessa niihin esityksiin, joita mainittujen sopimusten osalta on tehty.

2. Saamelaisten asuma-alue 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella 

Ruotsin pohjoisin alue oli 1600- ja 1700-luvuilla jaettuna niin kutsutulla lapinrajalla kahteen erilliseen alueeseen: yhtäältä Pohjanlahden rannikkopitäjissä asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten talonpoikien alueisiin ja toisaalta tämän rajan pohjoispuolella eläneiden saamelaisten asuinalueeseen.

Lapinrajan pohjoispuolella sijainnut historiallinen Lapinmaa oli jakaantunut kuuteen hallintoalueeseen,
joita olivat Ångelmanlannin, Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion ja Kemin Lapinmaat.

Niistä nykyisen Suomen alueella sijaitsi Kemin Lappi kokonaisuudessaan ja lisäksi osa Tornion Lappia.

Saamelaisia asui myös tämän rajan eteläpuolella, erityisesti Tornion- ja Ounasjokien välisellä alueella aina 1900-luvulle asti. Lappalaisista poropaimenista Tornion- ja Kemijokilaaksoissa, ks. esimerkiksi J. Juhani Kortesalmi: Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa. Tampere 2007 s. 113–117.

Kukin Lapinmaa oli jakaantunut lapinkylien alueisiin. Nykyisen Pohjois-Suomen alueella sijaitsivat kokonaan tai osittain Tornion Lapin lapinkylät eli Rounala, Suonttavaara ja Peltojärvi (nykyisen Enontekiön alueella) sekä Teno ja Utsjoki (nykyisen Utsjoen kunnan alueella).

Kemin Lapin lapinkylät olivat Maanselkä, Kitka, Kuolajärvi, Keminkylä, Sompio, Sodankylä, Kittilä ja Inari. Nämä metsäsaamelaisten lapinkylät kattoivat nykyisten Kuusamon, Posion, Sallan,
Savukosken, Sodankylän, Pelkosenniemen, Kittilän ja Inarin kuntien alueen.

Pääsäännön mukaan kuhunkin lapinkylään kuuluvilla saamelaisilla oli yksinoikeus kylän alueen käyttöön. Käytännössä tätä oikeutta käytettiin metsästyksen, kalastuksen ja poronhoidon harjoittamiseen. Kylän alue oli jaettu yksittäisten perheiden hallinnassa olleisiin veromaihin, mutta elinkeinosta riippuen kylän aluetta voitiin käyttää myös yhteiseen lukuun.

Molemmissa tilanteissa käytäntö oli kuitenkin se, että kylään kuuluvilla saamelaisilla oli hallinnollisten
päätösten ja oikeuskäytännön mukaan pääsääntöisesti muut poissulkeva oikeus kylään kuuluvien alueiden hallintaan ja käyttöön.

Saamelaisten maaoikeuden juridisesta luonnehdinnasta on esitetty erilaisia käsityksiä. Vallitseva kanta on ollut, että alueet ovat olleet kruunun maata ja kuuluvat nykyään Suomen valtiolle.

Kuitenkin jo vuonna 1912 Vaasan hovioikeuden presidentin Isak Fellmanin julkaisemista käräjäpöytäkirjoista käy selville, että kihlakunnanoikeudet muun muassa myönsivät lainhuutoja lappalaisten hallussa oleviin maa- ja vesialueisiin. Fellmanin mukaan tällaisia päätöksiä löytyy erityisesti 1600-luvulta, mutta ne eivät olleet harvinaisia tämän jälkeenkään.

Kymmenen vuotta myöhemmin ruotsalainen oikeushistorioitsija Åke Holmbäck toteaa, että vielä vuonna 1739 Kemin Lapissa kihlakunnanoikeus katsoi, että alueet ovat veroluontoisia eli yksityisen omistusoikeuden kohteena olevia alueita.

Kysymys alkuperäisväestön oikeudesta on ollut myös tuomioistuimen ratkaistavana Ruotsissa nk. verotunturioikeudenkäynnissä. Siinä kantajana olleet saamelaiset katsoivat, että heillä oli valtiota parempi oikeus erääseen Pohjois-Jämtlannissa sijaitsevaan tunturialueeseen. Tässä oikeudenkäynnissä oikeudelle
esitettiin myös nykyisen Pohjois-Suomen alueelta olevaa aineistoa.

Antamassaan päätöksessä oikeus katsoo, että nimenomaan nykyään Suomen alueella sijainneissa Lapinmaissa tuomioistuimet pitivät saamelaisten oikeutta vastaavana oikeutena kuin mitä talonpojilla oli käyttämiinsä alueisiin eli veromiehenoikeutena.

Lapinkylien alueella asuneiden saamelaisten tuli suorittaa lappalaisilta kannettua, niin kutsuttua lapinveroa. Kunkin lapinkylän alueella eläneet, lapinverosta veronmaksuvelvolliset saamelaiset on lueteltu lapinkylittäin 1600-ja 1700-luvuilla laadituissa maa- ja veronkantokirjoissa. Maa- ja veronkantokirjat
muodostavat samalla myös luettelon alueen alkuperäisestä väestöstä sekä niistä henkilöistä, joille saamelaisten vahva maaoikeus kyseisenä ajanjaksona kuului.

3. Vuoden 1673 Lapinmaiden asutusplakaatti 

Hallintoviranomaiset ja tuomioistuimet lähtivät vielä 1670-luvun alussa siitä, että lapinkylien alueelle ei ollut mahdollista asettua asumaan vastoin lappalaisten tahtoa. Vuonna 1673 annettu Lapinmaiden asutusplakaatti toi kuitenkin muutoksen tähän käytäntöön.

Asutusplakaatin katsotaan syntyneen Länsipohjan läänin maaherran Johan Graanin aloitteesta. Syinä plakaatin antamiseen olivat Nasatunturin hopeakaivoksen työvoimapula, pohjoisten alueiden puolustaminen sekä alueiden hyödyntäminen maanviljelyksen ja karjanhoidon kautta.
Graanin käsityksen mukaan nämä kysymykset saataisiin ratkaistua, jos suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita saataisiin muuttamaan Lapinmaihin.

Lapinrajan pohjoispuolelle muuttaville luvattiin 15 vuoden vapautus kaikista veroista ja maksuista. Plakaatissa uudisasukkaille annetaan oikeus asettua asumaan Lapinmaahan ja ottaa asuttavakseen ne asuinpaikat, jotka heistä sopivimmilta näyttävät ja joihin heidät voi sijoittaa.
Uudisasukkaitten maankäytöllinen asema jäi kuitenkin avoimeksi. Tämän voi ymmärtää sitä taustaa vasten,
että lähtökohtaisesti väestöryhmien välille ei katsottu syntyvän kilpailua, koska ne harjoittivat erilaisia elinkeinoja. Uudisasukkaitten tuli keskittyä maanviljelykseen ja karjanhoitoon.
Saamelaiset taas saivat toimeentulonsa metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta.

Aikaisemmin vallinneen käsityksen mukaan Graan teki esityksensä hyvässä uskossa. On katsottu, että hänen tuntemallaan alueella Uumajan ja Tornion Lapissa lappalaiset olivat niin kutsuttuja porolappalaisia, kun taas uudisasukkaat olivat lähinnä karjanhoitajia.
On oletettu, että Graan ei tuntenut Kemin Lapin olosuhteita. Tälle alueelle muuttaneet suomalaiset eivät kuitenkaan olleet karjankasvattajia sen enempää kuin peltoviljelyä harjoittavia maanviljelijöitäkään,
vaan kaskeajia, joiden liikkuva elämäntapa perustui laajojen metsäalueiden polttamiseen. Kemin Lapin metsälappalaisten elinkeinon perustana ei taas ollut ensisijaisesti poronhoito vaan villipeuran ja turkiseläinten pyynti sekä kalastus.

Erehtyikö Graan vai tiesikö hän, mitä plakaatin antamisesta seuraisi Kemin Lapissa? Muutama vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessaan Mauno Hiltunen tulee hyvin perustein siihen tulokseen, että käsitys plakaatin valmistelijan hyväuskoisuudesta vaatii tarkistusta.

Hiltusen mukaan Graan oli perillä metsälappalaisten elämäntavasta, joka kuitenkin näyttäytyi valtiovallan näkökulmasta tuottamattomana.
Pyyntikulttuuriin perustuvan elämäntavan haluttiin väistyvän uudisasutuksen tieltä. Sen sijaan tunturialueiden poropaimentolaisuuden voitiin nähdä tukevan valtiovallan tavoitteita. Näin tapahtui myös käytännössä. Uudisasukkaitten saapumisella oli vain vähän vaikutusta tunturialueiden täysnomadiseen
poronhoitoon.

Eteläisimpien lapinkylien eli Maanselän ja Kitkan alueelle uudisasukkaita alkoi saapua pian plakaatin antamisen jälkeen.

Vuoden 1683 käräjillä lappalaiset kertoivat uudisasukkaitten vallanneen heiltä suuren Kitkajärven. Oikeus tuomitsi Kitkajärven kalastuksen lappalaisille, ja vastaajille jo aikaisemmin asetettu uhkasakko määrättiin maksettavaksi.
Vuoden 1685 käräjillä lappalaiset valittivat heidän vanhoille takamailleen ja nautinnoilleen asettuneista suomalaisista, jotka kaskeavat aivan lähellä heidän asuinpaikkojaan ja kotasijojaan, minkä seurauksena
kaikki eläimet ja riista kaikkoavat, koska näille ei löydy enää laidunta ja ravintoa.

Sompiossa vuonna 1687 pidetyillä lapinkylien yhteisillä käräjillä Maanselän ja Kitkan epätoivoiset lappalaiset – kyyneleet silmissä, kuten käräjäpöytäkirjassa poikkeuksellisesti todetaan – valittivat, että joukko suomalaisia oli luvatta ja väkivaltaisesti asettunut heidän ylimuistoisiin metsiinsä ja maillensa.

Nämä olivat kaskeamalla polttaneet heidän parhaat riistametsänsa ja porolaidunmaat, niin että lappalaisten kesyt porot olivat laidunten puutteessa karanneet muille alueille. Vuoden 1690 käräjillä lappalaiset sanovat villieläinten pakenevan kokonaan pois heidän mailtaan suomalaisten kaskeamisen vuoksi.

Kantajat toteavat, että jos vastaajien sallitaan olevan kauemmin heidän maillaan, he joutuvat kokonaan perikatoon. Oikeus määrää, että vastaajien tulee muuttaa pois lappalaisten mailta Kuninkaankaaren 28 luvun mukaisesti.
Vuonna 1707 kiellettiin uudistilallisia 40 hopeataalarin sakon uhalla aiheuttamasta lappalaisille haittaa kalastuksessa tai metsästyksessä heidän yksityisillä veromaillaan, koska se aiheuttaa lappalaisten täydellisen tuhon.

Uudisasukkaat olivat »kovaa ja taipumatonta väkeä», kuten maaherra eräässä kirjeessään heitä kuvaa. Monessa tapauksessa uudisasukkaat eivät suostuneet saapumaan käräjille, vaikka heidät oli sinne haastettu. Tuomioistuimet kyllä antoivat päätöksiä, joilla saamelaisten oikeudet pyrittiin turvaamaan, mutta monissa
tapauksissa niitä ei pantu täytäntöön.
Lappalaisten asemaa vaikeutti myös se, että paikalliset viranomaiset, kuten pappi ja nimismies, asettuivat kiistoissa uudisasukkaitten puolelle.

Metsäsaamelaisten asema heikkeni 1700-luvun kuluessa. Uudisasukkaat eivät aluksi osallistuneet lainkaan lapinkylän yhteisiin maksuihin ja muihin rasituksiin.
Vuoden 1721 käräjillä Sompion lapinkylän saamelaiset pyysivät, että oikeus joko määräisi kylän alueelle saapuneet uudisasukkaat osallistumaan kylän yhteisiin rasituksiin tai määräisi nämä kokonaan siirrettäväksi pois kylän alueelta, koska uudistilalliset ovat asettuneet heidän mailleen ja kalavesilleen
käyttäen niitä lappalaisten vahingoksi.

Vuoden 1759 käräjillä lappalaiset kertoivat, että majavia eli alueen tärkeintä turkisriistaa saatiin enää hyvin vähän, koska he olivat köyhyytensä vuoksi joutuneet pyytämään sekä suuria että pieniä majavia, jotta he olisivat selvinneet.

Samalta ajalta on Sodankylän kirkkoherra Henrik Wegeliuksen kirjoitus, jonka mukaan alueelle saapuneet uudisasukkaat, jotka olivat ottaneet käyttöönsä parhaat asuinpaikat, ovat varsin varakkaita.
Sen sijaan monet kansallisuudeltaan lappalaiset (nationella lappar), jotka harjoittavat maanviljelystä ja karjanhoitoa, tulevat huonommin toimeen kuin uudisasukkaat.

Mutta mitä tulee varsinaisiin eli pelkästään pyyntiä harjoittaviin lappalaisiin, joita seurakunnassa oli
Wegeliuksen mukaan melkoinen määrä, oli heidän köyhyytensä ja kurjuutensa
niin suurta, että »hän ei pysty sitä sanoin kuvailemaan».

Kuten edellä todettiin, kunkin veromaan haltijana ollut lappalainen merkittiin lapinkylittäin maa-ja veronkantokirjoihin lapinveron maksajaksi. Kemin Lapin lapinkyliä koskevassa maakirjassa tapahtuu kuitenkin 1760-luvulla muutos.

Kun vielä vuonna 1762 lapinveromaiden haltijat on merkitty lappalaisiksi samalla tavalla kuin aikaisemminkin, seuraavan vuoden maakirjassa heidät on siirretty Inaria lukuun ottamatta uudistilallisten joukkoon.

Muutoksen taustalla oli aivan ilmeisesti se, että suuri osa alueen saamelaisista oli tässä vaiheessa ryhtynyt harjoittamaan ainakin jonkinasteista maanviljelystä.Tämä oli ollut välttämätöntä siitä syystä, että toimeentulon saaminen pelkästään lappalaiselinkeinoista ei ollut mahdollista enää sen jälkeen, kun suomalaiset
uudisasukkaat ryhtyivät kilpailemaan samoista resursseista.

Toisaalta vain perustamalla uudistilan oli mahdollista turvata oikeus (uudistilalle) merkittyjen
järvien ja alueiden käyttöön.

Veroluetteloissa vuonna 1763 tapahtuneesta muutoksesta riippumatta luontaiselinkeinoon perustuva elämäntapa jatkui monen kohdalla samalla tavalla kuin aikaisemminkin.

Vuonna 1759 oikeudelle kerrotaan, että vaikka lappalaiset olivat perustaneet uudistiloja, he eivät paneutuneet maanviljelykseen vaan viettivät koko kesän enimmäkseen kalassa ja metsässä.

Vaikka Kemin Lapin saamelaiset, Inaria lukuun ottamatta, olivat nyt muodollisesti uudisasukkaita, tämä
ei tarkoittanut, että heidän elämäntapansa tai kulttuurinsa olisi sen seurauksena kadonnut. Vaikka yksittäisiä poikkeuksiakin oli, monen kohdalla tilanne oli tämän jälkeenkin se, että toimeentulo saatiin edelleen metsästyksestä, kalastuksesta ja yhä enemmän poronhoidosta.

On katsottu, että esimerkiksi Sompion ja Keminkylän vanhojen lapinsukujen talolliset elivät vielä 1800-luvun loppupuolella »puolilappalaisina», joille poronhoito oli tärkeä elinkeino yhdessä karjanhoidon,
metsästyksen ja kalastuksen kanssa.

Myös Kemin Lapin metsäsaamelaisten käyttämä lapinkieli, niin kutsuttu metsälappi, säilyi pitkään tämän jälkeen. Näin on siitäkin huolimatta, että erityisesti opetuksesta vastaava kirkko yritti saada saamenkielen käyttämisen loppumaan.

Kuusamon papisto esitti 1700-luvun alussa, että sellaisille lappalaisille, jotka eivät osanneet ääntää oikein suomenkieltä tulisi antaa ruumiillista kuritusta. Vaikka Kuusamossa oli ilmeisesti myös menetelty tällä tavalla, näin pitkälle menevä rangaistus ei saanut tukea tuomiokapitulissa.

Vuosina 1748 ja 1751 antamassaan seurakuntakertomuksessa Kemijärven kappalainen katsoi, että lapinkielen käyttö seurakunnallisessa opetuksessa on ehdottoman tarpeetonta. Härnosandin tuomiokapituli katsoi vuonna 1751 tekemässään esityksessä, että »kuta enemmän lapinkieli taantuu, sitä enemmän kansa edistyy tiedoissa ja tavoissa».

Virkamiesten asennetta kuvaa myös lääninrovasti Zimmermanin menettely. Vieraillessaan 1760-luvulla Sompiossa, hän uhkasi lyödä halolla erästä saamelaista, joka oli rohjennut puhua rovastin kuullen lapsilleen lappia – tuota pirunkieltä!

 Tästä huolimatta keminlappia tiedetään osatun vielä 1800-luvulla. Vuoden 1928 komiteanmietinnön mukaan Sodankylän eteläosissa, kuten Kieringissä, Unarissa ja Luusuassa, puhuttiin vielä 1800-luvun puolivälissä yleisesti lappia.

Eräiden tietojen mukaan lapinkieltä olisi osattu vielä 1930-luvulla. Voi olla, kuten on oletettu, että viranomaisten asenteen vuoksi kieltä käytettiin vain yksityisesti, oman väen kesken.Lapinpuvun käyttö vakiintui vähitellen poromiehen asuksi, jota käytettiin lähinnä poronhoitotöissä. Näin oli asianlaita vielä
1970-luvulle tultaessa.

Sama kehitys jatkui myöhemmin myös pohjoisimmassa Lapissa. Enontekiölle ensimmäiset uudisasukkaat olivat saapuneet jo ennen plakaatin antamista.

Peltojärven vähälukuiset metsäsaamelaiset merkittiin uudisasukkaiksi, erityisesti
1760-luvulla. Ensimmäinen suomalainen uudistila perustettiin Inariin vuonna 1758. Jo tätä aikaisemmin Tenon rannalle oli saapunut uudisasukkaita.
Myös Utsjoella ja Inarissa uudisasutus eteni siten, että alueen kalastajalappalaiset
hankkivat itselleen uudistiloja. Uudistilalliseksi merkittyjen henkilöiden saamelaismerkinnät jäivät pois asiakirjoista.

4. Poronomadismin saapuminen nykyisen Suomen alueelle

Suurporonhoidon eli täysnomadismin alkuajankohtaa ei tiedetä, mutta viimeistään 1500-luvulla sen on katsottu olleen vallitseva elinkeino nykyisen Ruotsin alueen eteläisissä lapinmaissa. Täysnomadismi perustui suurten porolaumojen jatkuvaan paimentamiseen ja niiden kanssa tehtäviin pitkiin muuttomatkoihin.

Kesäksi saavuttiin Jäämeren rantaan, talveksi palattiin sisämaan metsäseuduille. Vuosittain tehtävän muuttomatkan pituus saattoi olla useita satoja kilometrejä.

Uusi elinkeino levisi vähitellen yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Viimeistään 1600-luvun alussa se oli saavuttanut nykyisen Suomen Käsivarren alueen ja levittäytyi sieltä edelleen itään.
Utsjoelle poropaimentolaisuus oli levinnyt jo 1700-luvun alkuun mennessä.

Alati kasvava laidunpaine hävitti tunturialueiden alkuperäisen kyläjärjestelmän ja sukujen perinteiset nautinta-alueet. Enontekiön tunturialueella alueiden käyttö perustui yksityisten veromaiden käyttöön vielä 1730-ja 1740-luvuilla. Tässä vaiheessa täysnomadismi oli vielä yhteydessä veromaiden hallintaan. Poromäärien kasvaessa tätä aluejakoa ei ollut enää mahdollista pitää voimassa, ja alueita alettiin käyttää kollektiivisesti
porojen laiduntamiseen.

Ruotsi ja Tanska jakoivat pohjoisen tunturialueen vuonna 1751 solmitulla Strömstadin rajasopimuksella. Sopimuksen lisäpöytäkirjassa kuitenkin sovittiin, että koska lappalaiset tarvitsevat molempien valtakuntien alueita, sallitaan heidän syksyisin ja keväisin muuttaa poroineen vanhan tavan mukaan rajan yli
valtakunnasta toiseen.
Strömstadin sopimuksen solmimisen aikoihin porosaamelaisia siirtyi kuitenkin rajan yli vielä vähäisessä määrin.

Näissä olosuhteissa tapahtui merkittävä muutos 1800-luvun alkupuolelle tultaessa. Asukasluku kasvoi ja Kautokeinon ja Karasjoen lappalaiset suurensivat porolaumojaan niin, että niillä ei ollut enää riittävästi laidunta Norjan rajojen sisäpuolella.
Sen vuoksi lappalaiset alkoivat käyttämään hyväkseen niitä oikeuksia, jotka Strömstadin rajasopimus heille soi. He kuljettivat laumansa talvisin suurin joukoin Suomen puolelle.

Muuttolappalaisten useisiin kymmeniin tuhansiin yksilöihin kasvaneen porolaumat aiheuttivat Suomen puolella asuville lappalaisille haittaa ja vahinkoa.
Traktaatin mukaan vanhat veromaat eivät kuuluneet niihin laitumiin, joilla poroja oli sallittua laiduntaa, mutta käytännön vaikutusta tällä määräyksellä ei ilmeisesti ollut. Vuonna 1834 Suomen puolella laskettiin laiduntavan 50 000–80 000 Norjan poroa, vuonna 1840 jopa 100 000.

Vuonna 1839 ilmoitetaan Norjan porojen aiheuttavan yleistä hävitystä Utsjoen seurakunnan alueella.
Norjan lappalaiset veivät Utsjoelta vuosittain kymmeniä porokuormia jäkälää ja korjasivat joskus heinääkin.

Enontekiön tilanteesta kerrottiin vuonna 1846, että puun saanti oli hyvin vaikeaa, koska »norjalaiset
lappalaiset olivat jo kauan sitten tuhonneet metsät». Vaikeimmaksi tilanne
muodostui kuitenkin Inarissa, jossa vuonna 1844 norjalaisten ilmoitettiin hävittäneen satoja Inarin metsäsaamelaisten villipeuranansoja.
Inarin Muddusjärven kyläläiset valittivat, että Norjan lappalaisten ilmestyminen heidän yksityisille
peuramailleen Petsikko-ja Muotkatuntureille oli hävittänyt suurriistan, josta aikaisemmin oli saatu 120–150 teurasta vuosittain.

Kautokeinon, Karasjoen ja Aviovaaran lappalaiset olivat lopettaneet Paadarin kylän peuranpyynnin Marasti, Skietsan- ja Peltotuntureilla niin, että vuosisaalis oli vähentynyt kymmeneen yksilöön. Porolaumat myös kuluttivat Inarin lappalaisten porolaidunta ja veivät mukanaan paitsi peuroja myös paikallisten poroja.

Myös kirjallisuudessa on katsottu, että tunturilappalaisten suurten porokarjojen saapuminen metsälapin entisten lapinkylien alueille aiheutti peurakantojen romahtamisen.

Kahdenkymmenen vuoden tuloksettomien neuvottelujen jälkeen Norjan ja Suomen välinen raja suljettiin Suomen (Venäjän) toimesta vuonna 1852. Tämä tarkoitti sitä, että Norjan poronomadit menettivät Suomen puolella sijaitsevat laitumet. Rajasulkua seuranneiden vuosikymmenten aikana tunturilappalaisia
muutti etelämmäksi nykyisen Pohjois-Suomen alueelle.

Utsjoelta muutti vuonna 1865 yhteensä 12 tunturilappalaista Inarin puolelle. Vuosina 1880–1920 Inariin muutti Utsjoelta ja Utsjoen kautta 63 tunturilaista, ja vuosina 1870–1899 Kautokeinosta, Enontekiöltä ja Karessuvannosta muutti suurten porokarjojen kanssa viitisenkymmentä tunturilappalaista Pohjois-Sodankylään entisen Sompion lapinkylän alueelle.


5. Saamelaiskäräjälain saamelaismääritelmä

Saamelaiskäräjälain kieliperusteisen saamelaismääritelmän taustalla on vuonna 1962 Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa sekä Kittilän ja Sodankylän pohjoisosissa toteutettu haastattelututkimus. Haastattelut tekivät nuoret saamelaisopiskelijat maisteri Karl Nickulin ohjaamana.

Tehtävänä oli haastatella sellaiset henkilöt, joiden »vanhemmista tai isovanhemmista jollain on, tai on ollut,
saamen kieli ensimmäisenä kielenään». Tällaisia henkilöitä löytyi 3 852.

Karl Nickulin poika Erkki Nickul täydensi myöhemmin vuonna 1962 kerättyjä tietoja pro gradu-tutkielmaansa liittyen. Hän toteaa, että tässä täydennysvaiheessa hän turvautui paljolti toisen käden tietoihin.

Hän myös lisäsi vuoden 1962 määritelmään kohdan, jonka mukaan »henkilöä, jonka ensiksi oppima kieli
on saame pidetään saamelaisena.» Kysymys oli hänen mukaansa »alkujaan suomalaisista henkilöistä, jotka kuitenkin ovat yleisen käsityksen mukaan saamelaisia henkilöitä.»
Hän myös toteaa, että hän ei edes yrittänyt selvittää niiden henkilöiden lukumäärää, jotka kylläkin täyttivät asetetun kriteerin, mutta asuivat muualla kuin Pohjois-Lapissa.

Saamelaismääritelmä oli esillä myös vuonna 1973 mietintönsä jättäneessä saamelaiskomiteassa.
Komitea toteaa, että »saamelaisten määrän täsmällinen arvioiminen on erittäin vaikeaa, koska se riippuu saamelaisten määrittelemisestä».
Komitean mukaan eri aikoina ja eri Pohjoismaissa kansalaisia on lueteltu saamelaisiksi hyvinkin eri perusteilla, mikä on aiheuttanut tilastotietojen vaihtelua ja horjuvuutta. Lopuksi mietinnössä todetaan, että Suomessa on saamelaisten määrittelyssä pantu keskeinen paino kielelle, kun taas Ruotsissa saamelaisuus
perustuu poronhoidon harjoittamiseen.

Samana vuonna annettiin asetus saamelaisvaltuuskunnasta. Asetuksessa saamelaisella tarkoitettiin henkilöä, »joka tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yhden Pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen mukaan, taikka muuten, todetaan oppineen
saamen kielen ensimmäisenä kielenään».

Vuoden 1995 saamelaiskäräjälaki sisälsi ensimmäisen laintasoisen määritelmän saamelaisesta. Lain 3 §:n mukaan saamelaislaissa saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen että:

1) hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on
oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään;

2) hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-,
tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa, taikka

3) ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä
äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa.

Saamelaiskäräjälain mukaan vaaliluetteloon merkitsemisestä päättää saamelaiskäräjät (lain 23–26d §). Keskeinen peruste on ollut ensimmäinen kohta eli kieliperuste. Oikeuskäytännöstä käy selville, että saamelaiskäräjien noudattama linja on varsin pidättyväinen sen suhteen, kenellä katsotaan olevan oikeus tulla
merkityksi vaaliluetteloon.

Saamelaiskäräjät oli hylännyt muun muassa hakemuksen, jossa hakija perusteli hakemustaan kirjallisella, kahden saamenkielisen todistajan allekirjoittamalla todistuksella. Todistuksen mukaan todistuksen antaja oli useasti keskustellut hakijan isän kanssa saamenkielellä.

Saamelaiskäräjät eivät myöskään pitäneet luotettavana hakijoiden äidin isoäidin virkatodistusta, johon tämän äidinkieleksi oli merkitty saamenkieli. Hakija ei myöskään menestynyt valituksessa, jossa hän toteaa, että hänen isänsä kymmenestä sisaruksesta neljä on merkitty vaaliluetteloon, mutta toisia ei ole hyväksytty
vaaliluetteloon.
Saamelaiskäräjät saattoi hylätä hakemukseen äänin 7–7, puheenjohtajan äänen ratkaistessa tai hyväksyä hakemuksen äänestystuloksella 8–7.
KHO hylkäsi näistä päätöksistä tehdyt valitukset. Myös kaikki valituksissa esitetyt vaatimukset suullisten käsittelyjen järjestämisistä näytön esittämistä varten hylättiin ilmeisen tarpeettomina.

Myöhemmästä käytännöstä voidaan mainita saamelaiskäräjien vaalilautakunnan oikaisuvaatimusta koskeva päätös vuodelta 2007, jossa hakija oli pyytänyt, että hänet merkitään vaaliluetteloon sillä perusteella, että hänen siskonsa ja veljensä oli hyväksytty vaaliluetteloon. Vaalilautakunta hylkäsi oikaisuvaatimuksen
katsoen muun muassa, että henkilön hyväksyminen äänioikeutetuksi olisi »alkuperäiskansan vastentahtoista sulauttamista pääväestöön».

Nykyistä järjestelyä voidaan pitää ongelmallisena erityisesti siitä syystä, että henkilön
merkitsemisestä vaaliluetteloon päättävät saamelaiskäräjille valitut henkilöt. Heidän näkökulmastaan
kysymys on siitä, ketkä tulevat äänestämään seuraavissa saamelaiskäräjävaaleissa.
Kun saamelaiskäräjille on ollut mahdollista päästä jo muutamalla kymmenellä äänellä, jokainen
sukulainen, naapuri, tuttava tai muu vastaava henkilö lisää mahdollisuutta, että henkilö
tulee valituksi myös seuraavissa vaaleissa. Eräistä päätöksistä saa sen käsityksen, että kielikriteerin
toteutumista koskevalla näytöllä ei ole välttämättä ollut ratkaiseva merkitys.



Lain 3 §:n 1 kohdan kielikriteeri on samanlainen kuin vuoden 1962 haastattelututkimuksen täydennetty kriteeri. Kyseinen tutkimus on myös nykyisen vaaliluettelon lähtökohtana. Saamelaiskäräjälain alkuperäisen 23 §:n mukaan käräjävaalien perusteena oli aikaisempien saamelaiskäräjävaalien vaaliluettelo, jota
Saamelaiskäräjien vaalilautakunta voi täydentää Pohjoismaisen saamelaisneuvoston
Suomen jaoston vuonna 1962 suorittaman väestötutkimuksen tai muun vastaavan tiedon pohjalta.

Verrattuna aikaisempaan asetukseen saamelaiskäräjälaki sisälsi kuitenkin kaksi määritelmää koskevaa lisäystä. Toinen niistä oli 3 §:n uusi 3 kohta, jonka mukaan oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon on myös sellaisella henkilöllä, jonka vanhemmista vähintään toinen on merkitty äänioikeutetuksi.

Kun 1 kohdan kieliperuste suuntautuu menneisyyteen, tämä »jälkeläisperuste» suuntautuu
tulevaisuuteen. Henkilöllä on tulevaisuudessa oikeus tulla merkityksi vaaliluetteloon riippumatta siitä, kuinka kaukana menneisyydessä – sukupolvien määrästä riippumatta – hänen esivanhempansa on merkitty vaaliluetteloon, mikäli henkilöiden »välissä» olleet henkilöt on merkitty mainittuun luetteloon.

Lainkohta mahdollistaa myös sen, että luettelomerkinnän ei tarvitse koskea jokaista sukupolvea, vaan välissä voi olla henkilöitä, joita ei ole merkitty vaaliluetteloon. Riittävää on, että henkilö »olisi voitu merkitä» äänioikeutetuksi.

Saamelaiskäräjälaki sisälsi toisenkin saamelaismääritelmää koskevan uudistuksen.

Lain mukaan myös sellaisen henkilön jälkeläisellä, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto-tai henkikirjassa, oli oikeus tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Hallituksen esityksessä todetaan tältä osin lyhyesti lisäyksen syyksi se, että osa lappalaisten jälkeläisistä on saattanut kadottaa kielen jo niin kauan sitten, että heitä ei nykyisen määritelmän mukaan pidetä saamelaisina.

Näistä henkilöistä käytettiin nimitystä »lappalaisten jälkeläiset». Käsitellessään 1600-ja 1700-lukujen lapinkyliä hallituksen esityksessä todetaan, että lappalaiset päättivät lapinkylien alueiden käytöstä ja että oikeus ymmärrettiin omistusoikeudeksi.
Olisi voinut olettaa, että kyseisessä lainkohdassa olisi tarkoitettu tällaisten henkilöiden jälkeläisiä.

Hallituksen esityksessä kuitenkin ehdotettiin, että lainkohdassa mainittuina rekistereinä tulisivat kysymykseen vain vuoden 1875 ja sen jälkeiset maa-, veronkanto- ja henkikirjat.
Kun hallituksen esitystä käsiteltiin eduskunnassa, perustuslakivaliokunta totesi lausunnossaan yhtyvänsä lakitekstiin, mutta se katsoi, että asetuksella ei ole mahdollista säätää vuoden 1875 luetteloita laissa tarkoitetuiksi viranomaisrekistereiksi.

Tämä tarkoitti sitä, että saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohtaan ei tullut ajallista rajausta. Kun ensimmäiset käräjävaalit pidettiin vuonna 1999, saamelaiskäräjien vaaliluetteloon haki tällä perusteella 1 128 henkilöä.

Lappalaisperusteen osalta vedottiin vuosien 1695–1870 luetteloihin merkittyihin esivanhempiin.
Saamelaiskäräjät hylkäsi kaikki lappalaisperustetta koskevat hakemukset. Korkeimpaan hallinto-oikeuteen valitti 656 henkilöä. KHO hylkäsi valitukset lukuun ottamatta seitsemän henkilön valitusta, joista neljä oli vedonnut vuoden 1870 henkikirjaan merkittyyn lappalaiseen esivanhempaan.

Valitusten hylkäämistä KHO perusteli viittaamalla ILO-sopimukseen, saamelaiskäräjälain 1 §:ssä ilmaistuun lain tarkoitukseen ja siihen, että Ruotsissa ja Norjassa kieli on saamelaismääritelmän keskeinen peruste. Lisäksi vedottiin siihen, että kieliperuste koskee vain neljää sukupolvea.

Muina perusteina todetaan, että mainitut luettelot alkavat jo 1500-luvun puolivälistä, jolloin yhteys
ulottuisi paljon kauemmas kuin »kieliperusteinen tunnusmerkki».

Lopputulos oli siis se, että KHO asetti rajan 1870-luvulle. Ajankohta on sama, jonka perustuslakivaliokunta
poisti todetessaan, että se ei pidä tarkoituksenmukaisena täydentää lakitekstiä siten, että vain vuoden 1875 ja sen jälkeiset luettelot katsottaisiin lain tarkoittamiksi viranomaisrekisteriksi.

Kysymys tuli kuitenkin harkittavaksi uudelleen vuoden 2011 saamelaiskäräjävaalien yhteydessä.

Henkilö, jonka hakemus tulla merkityksi vaaliluetteloon lappalaisperusteella tuli hylätyksi, haki muutosta KHO:sta. Valittaja perusteli vaatimustaan mm. sillä, että hänen esi-isänsä oli merkitty vuoden 1825 maakirjaan, polveutumiseen alkuperäisväestöstä ja elämäntapaansa. Hän myös kritisoi
saamelaiskäräjiä YK:ssa tunnustettujen alkuperäiskansoja koskevien kansainvälisten
määrittelyjen vähättelystä.

KHO kumosi valituksenalaisen päätöksen. Oikeus perusteli päätöstä muun muassa sillä, että lainsäädännön esitöissä saamelaiskulttuuri on ymmärretty laajasti siten, että se ei koske pelkästään kielellisiä oikeuksia vaan myös perinteiset elinkeinot kuten metsästys, kalastus ja poronhoito kuuluvat saamelaisen kulttuurimuodon
piiriin.

Lisäksi oikeus viittasi kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevaan yleissopimukseen (SopS 37/1970). KHO:n päätöksessä todetaan, että käsite »rotusyrjintä» tarkoittaa muun muassa
syntyperään tai kansalliseen tai etniseen alkuperään kuuluvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta,
jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien tasapuolisen tunnustamisen,
nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen jollain julkisen elämän alueella.

KHO totesi tässä yhteydessä, että perustuslakivaliokunnan kantaa tuli pitää lain tulkinnan kannalta ratkaisevana, minkä vuoksi myös vuotta 1875 edeltävät luettelot voitiin ottaa huomioon. Luetteloille ei ollut asetettu takarajaa.

Silti KHO:n mukaan lakia ei ole tarkoitettu sovellettavaksi siten, että hyvin varhaisen esivanhemman merkitseminen mainittuihin luetteloihin »automaattisesti johtaisi siihen, että saamelaiseksi olisi katsottava kaikki tällaisen henkilön jälkeläiset».

Tältä osin oikeus viittaa 1500-lukuun ja toteaa, että tällöin saamelaisten määrä voisi nousta varsin suureksi ja todellinen yhteys saamelaiskulttuuriin ja saamelaisiin alkuperäiskansana voisi jäädä hyvin ohueksi.
KHO:n mukaan samalla on kuitenkin varmistettava, että kaikki ne saamelaisiksi itsensä kokevat,
joiden »itseidentifikaatiolle on riittävä, objektiivinen peruste, voivat nauttia tästä
oikeudesta osana alkuperäiskansaa».

6. Eräitä huomioita ja johtopäätöksiä 

ILO-ja Saamelaissopimusten subjektia koskevan määritelmän
lähtökohtana on se, että kysymys on alkuperäiskansaan kuuluvasta henkilöstä.

Vaikka alkuperäiskansan määritelmästä voidaan esittää erilaisia käsityksiä, lähtökohtana pidetään kuitenkin useasti sitä, että tällaiset henkilöt polveutuvat alueen alkuperäisestä väestöstä ja että he ovat säilyttäneet yhteyden perinteisten maa- ja vesialueiden käyttöön ja elinkeinojen harjoittamiseen.
Nämä kriteerit erottavat alkuperäiskansan muista vähemmistöistä.

ILO-sopimuksen mukaan kysymys on henkilöistä, jotka polveutuvat siitä väestöstä, joka maan valloituksen tai asuttamisen tai nykyisten valtiorajojen aikaan asui maassa tai sillä maantieteellisellä alueella, johon maa kuuluu ja jotka ovat säilyttäneet ainakin osittain perinteisiä instituutioitaan.

Määritelmän lähtökohtana on siis polveutuminen ja nykyaikana kulttuurin säilyttäminen. Vaikka kysymys on ILO-sopimuksen sisältyvästä määritelmästä, määritelmän voitaneen ehkä katsoa sisältävän myös alkuperäiskansaa koskevan yleisemmän määritelmän.

Suomessa kysymys valloituksesta ja asuttamisesta liittyy vuoden 1673 asutusplakaatin antamiseen. Tämän säädöksen seurauksena suomalaiset uudisasukkaat saivat luvan ylittää lapinrajan ja asettua asumaan alkuperäisväestölle kuuluneille alueille.

Valtiorajojen muodostuminen tapahtui Täyssinän (1595), Strömstadin (1751) ja Haminan (1809) rauhoissa. Kysymys on siis siitä alkuperäisväestöstä, joka asutti lapinkylien alueita 1600- ja 1700-luvuilla. Nämä henkilöt on merkitty vuosittain saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohdassa tarkoitettuihin
maaveronkantokirjoihin.

Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisen lähtökohtana eivät ole kuitenkaan ILO-sopimuksessa olevat kriteerit vaan ensisijaisesti vuoden 1962 haastattelututkimus.

Tällöin asetetun kielikriteerin asettamista alkuperäiskansa-määritelmän lähtökohdaksi voidaan pitää ongelmallisena ensinnäkin siitä syystä, että metsäsaamelaiset menettivät kielensä nimenomaan viranomaisten toiminnan seurauksena.
Keskeisenä syynä oli valtiovallan aloittama suomalaisten muuttoliike, ja myöhemmin erityisesti opetuksesta vastannut kirkko pyrki kitkemään lapinkielen käytön Kemin Lapin saamelaisilta.

On myös otettava huomioon, että vuonna 1962 käyttöönotettua kielimääritelmää ei tarkoitettu
alkuperäiskansaa koskevaksi määritelmäksi. Lähtökohtana ei ollut, että asetetut kriteerit täyttävät henkilöt muodostaisivat alkuperäiskansan. Tällaista nimitystä ei edes käytetty.

Lisäksi voidaan viitata niihin ongelmiin, joka liittyvät haastattelemalla saatujen tietojen luotettavuuteen ja kattavuuteen sekä siihen, että haastatteluja tehtiin vain rajatulla alueella.

Alkuperäiskansa-näkökulmasta ongelmallisin on kuitenkin ajankohta. Voidaan kysyä, minkä vuoksi kyseinen ajankohta olisi tässä suhteessa ratkaiseva.

Jos haastattelut olisi tehty aikaisemmin, mukaan olisi epäilemättä tullut myös sellaisia sukuja, joihin kuuluvat henkilöt eivät enää 1960-luvulla täyttäneet asetettua kriteeriä. Jos taas haastattelut olisi tehty myöhemmin, tilanne olisi ilmeisesti päinvastainen.
Se, että haastattelut tehtiin juuri tuolloin, ei ole yhteydessä mihinkään sellaiseen ajankohtaan tai tapahtumaan, joka liittyisi alkuperäiskansan määrittelyä koskeviin kriteereihin.

Ajankohta ja kielikriteeri tarkoittivat käytännössä sitä, että saamelaisluetteloon tulivat merkityksi monet sellaiset henkilöt, joiden merkitseminen ei perustunut siihen, että he polveutuisivat alueen alkuperäisväestöstä.

Inarissa ja Pohjois-Sodankylässä kysymys oli alueelle vasta 1800-luvun lopulla muuttaneista porosaamelaisista.
Alueen alkuperäisiä asukkaita olivat metsäsaamelaiset, ja suomalaiset uudisasukkaat saapuivat alueelle 1700-luvulla. Tunturilaiset olivat siis jo kolmas väestöryhmä.

Valtaosa alkuperäisestä väestöstä polveutuvista henkilöistä jäi määritelmän ulkopuolelle. Ainoastaan osa Inarin kalastajalappalaisten jälkeläisistä enää tässä vaiheessa täytti asetetun kielikriteerin.

ILO-sopimuksen toinen kriteeri edellyttää, että alkuperäiskansaan kuuluvat henkilöt ovat säilyttäneet ainakin jotain perinteisistä instituutioistaan. On katsottu, että saamen kieli on se erottava tekijä, joka erottaa saamelaisen ja ei-saamelaisen, mutta edes vuonna 1962 ei edellytetty saamen kielen osaamista.

Riittävää oli, että henkilö ilmoitti, että vähintään yksi hänen isovanhemmistaan oli oppinut saamenkielen ensimmäisenä kielenään.

Nykyisen saamelaiskäräjälain määritelmän mukaan henkilö voi olla saamelainen riippumatta siitä, kuinka
monen sukupolven takana tällainen ilmoitettu henkilö on. Tällä hetkellä kielimääritelmän
mukaisia saamelaisia on noin 9 000 henkilöä, mutta esimerkiksi vuonna 2011 vain 1 870 henkilöä ilmoitti saamen äidinkielekseen.
Toisaalta kieltä osaavat myös sellaiset henkilöt, joilla ei ole tällä perusteella mahdollisuutta hakeutua vaaliluetteloon.

Vuonna 1962 käyttöönotettu kielimääritelmä tarkoitti itse asiassa perustavanlaatuista muutosta siihen asti noudatettuun käytäntöön ja käsitteistöön.

Kun siihen asti saamelaisena oli pidetty lähinnä henkilöä, joka asui Lapissa, polveutui alkuperäisväestöstä, harjoitti luontaiselinkeinoja, puhui lapinkieltä, käytti lapinpukua jne., uusi määritelmä tarkoitti sitä, että henkilön asuinpaikalla, elinkeinolla, kielellä tai kulttuurilla ei ollut enää merkitystä.

Aikaisemmin tilanne oli ollut se, että jos poronhoidosta luopunut henkilö muutti asumaan asutuskeskukseen
ja ryhtyi harjoittamaan uuden kotiseutunsa tyypillistä ammattia, ei häntä,
tai ainakaan hänen jälkeläisiään, enää pidetty lappalaisina.

Saamelaiskäräjälain mukaan tällainen henkilö on kuitenkin saamelainen riippumatta siitä, onko
hän säilyttänyt mitään perinteisestä kulttuurista tai instituutioista. Saamelaiskäräjien
vaaliluetteloon merkintä ymmärretään yleensä siten, että henkilö ei ole
suomalaistunut, vaikka näin olisi todellisuudessa tapahtunut.

Nykyään tyypillinen saamelainen onkin kaupungissa asuva, muista kuin luontaiselinkeinoista
toimeentulonsa saava henkilö. Käytännössä jo useampi sukupolvi sitten kaupunkiin
muuttaneen, yhden sukuhaaran kautta kieliperusteella vaaliluetteloon
merkityn, kieltä osaamattoman henkilön katsotaan kuuluvan alkuperäiskansaan, mutta ei sen sijaan sellaisen lappilaisen poronhoitajan, joka polveutuu molempien vanhempiensa kautta alueen alkuperäisväestöstä.

Tilanne oli siis tämä aina vuoden 2011 lopulle, jolloin KHO muutti tulkintalinjaansa.

Tällöin KHO katsoi, että myös vuotta 1875 edeltävät luettelot tulee ottaa huomioon saamelaisuutta arvioitaessa. Oikeus kuitenkin katsoi, että pelkästään hyvin kaukaiseen luetteloon merkitseminen ei vielä riitä, koska tällöin saamelaisten määrä voisi nousta varsin suureksi ja todellinen yhteys saamelaiskulttuuriin
ja saamelaisiin alkuperäiskansana voisi jäädä hyvin ohueksi.

KHO:n kantaan voidaan yhtyä, mutta se herättää myös kysymyksiä.

Ensinnäkin voidaan kysyä, minkä vuoksi myöhäisemmät luettelot olisivat tässä suhteessa ensisijaisessa asemassa. Käytännössä ei pitäisi olla juurikaan eroa, onko henkilön esivanhempi merkitty 1800-luvun jälkipuolen vai 1700-luvun veroluetteloihin.

Kieli-tai lappalaisperusteesta riippumatta kovinkaan monen henkilön osalta 1800-luvulla eläneellä esivanhemmalla ei voine olla ratkaiseva merkitys siihen, miten henkilö on säilyttänyt alkuperäisväestön perinteisiä instituutioita tai kulttuuria. Tällainen esivanhempi ei vielä riitä näytöksi siitä, että henkilö on
säilyttänyt jotain perinteisestä saamelaiskulttuurista. Eri asia on, että tällä voi olla huomattava merkitys henkilön identiteetin kannalta.

Itse asiassa luetteloihin merkityn esivanhemman ei voitane katsoa olevan yhteydessä kulttuurin säilymiseen vaan ensimmäiseen kriteeriin eli polveutumiseen: kun luetteloista jätetään pois niihin merkitty muutama varhainen uudisasukas, ne muodostavat luettelon saamelaisesta alkuperäisväestöstä ja, mitä
vanhempi luettelo, sitä ilmeisemmin henkilö polveutuu alueen kaikkein alkuperäisimmästä
väestöstä.

KHO:n toinen peruste liittyi siihen, että saamelaisten määrä kasvaisi liian suureksi. Tältä osin voidaan käyttää vertailukohtana vuoden 1999 vaaleja, jolloin vaaliluetteloon haki noin 1 100 henkilöä. Hakijoiden lähtökohtana on täytynyt olla, että pelkkä rekisterimerkintä riittää, koska lainkohdassa ei muuta
edellytetty.
KHO:n nykyisen tulkinnan mukaan rekisterimerkinnän lisäksi edellytetään kuitenkin myös saamelaiskulttuurin mukaista elämäntapaa, mikä tulee lisäksi rajaamaan hyväksyttyjen hakemusten määrää.

KHO:n nykyistä kantaa saamelaiskäräjälain 3 §:n 2 kohdan ajallisesta tulkinnasta voidaan pitää perusteltuna. Samaa voitaneen sanoa myös siitä, että pelkkää rekisterimerkintää ei voida katsoa riittäväksi, vaan lisäksi tulee edellyttää, että henkilö on säilyttänyt jotain saamelaiseen elämäntapaan liittyviä piirteitä. Mitä nämä ovat, sitä ei KHO:n päätöksessä tarkemmin yksilöidä.

Koska kysymys on alkuperäiskansaa koskevasta määritelmästä, voitaisiin edellyttää, että henkilö asuu alueella, jota alkuperäiskansa on asuttanut ja lisäksi hänen tulisi harjoittaa ainakin jossain määrin perinteisiä elinkeinoja.
Näin voidaan sanoa sillä perusteella, että yhteyttä maahan ja perinteisiin elinkeinoihin on pidetty
alkuperäiskansan keskeisenä tunnusmerkkinä. Elinkeinojen osalta kysymys olisi ensisijaisesti poronhoidosta, mutta toisaalta myös metsästyksellä ja kalastuksella on ollut nykyisen Pohjois-Suomen alueen alkuperäisväestölle keskeinen merkitys.

Poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen on katsottu vakiintuneesti kuuluvan saamelaiskulttuurin piiriin.

Kirjoituksen alussa otettiin esille myös sellaisia tavoitteita, joita sopimuksilla pyritään edistämään. Eräs tällainen on korjata sellaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita alkuperäiskansoihin voidaan katsoa kohdistuneen.

Vanhan Lapinmaan alueella tällainen väestöryhmä oli ensisijaisesti Kemin Lapin metsäsaamelaiset.
Valtiovallan aloittaman uudisasutuksen seurauksena he menettivät oikeuden käyttämiinsä alueisiin, elinkeinonsa ja kielensä. Vastaavassa asemassa ovat olleet myös Enontekiön Peltojärven lapinkylän metsäsaamelaiset.
Kemin Lapin pohjoisosissa metsälappalaisten toimeentulolle tärkeän peuranpyynnin loppumisen aiheuttivat paitsi uudisasukkaat, erityisesti alueelle saapuneiden tunturilappalaisten tuhatpäiset porolaumat. Myös tämän tapahtumaketjun taustalla olivat valtiovallan toimenpiteet, toisin sanoen Strömstadin rajasopimus,
joka mahdollisti Norjan porolappalaisten laiduntamisen laajentumisen nykyisen Pohjois-Suomen alueella sijainneiden lapinkylien alueelle.

KHO:n aikaisempi tulkinta tarkoitti, että lähinnä vain alueelle myöhemmin saapuneilla porosaamelaisilla
olisi oikeus päästä osalliseksi sopimuksissa turvatuista oikeuksista.
KHO:n nykyinen tulkinta tarkoittaa sen sijaan sitä, että tämä voi koskea myös alueen alkuperäisten metsäsaamelaisten jälkeläisiä.

Toinen alussa mainittu, sopimuksissa oleva tavoite liittyi alkuperäiskansoille kuuluneiden maaoikeuksien tunnustamiseen. Kuten edellä on todettu, alkuperäisväestöön kuuluneet henkilöt merkittiin 1600- ja 1700-luvuilla lapinkylittäin maa- ja veronkantokirjoihin. Vuoden 1741 maakirjassa luetellaan ne lappalaiset,
joiden oikeutta käyttämiinsä alueisiin vielä pidettiin omistusoikeuteen rinnastettavana oikeutena Kemin ja Tornion Lapeissa.

Kolme vuotta myöhemmin nämä alueet katsottiin kruununmaaksi, ja lappalaisille kuuluneet maaoikeudet
alkoivat menettää oikeuskäytännössä nopeasti merkitystään.
Riippumatta siitä, miten tämä oikeus tulisi nykyään ymmärtää – tulisiko se katsoa omistusoikeudeksi vai ei – voitaneen kuitenkin hyväksyä se käsitys, että kyseessä oli vahvasti suojattu käyttöoikeus. Tämän oikeuden menettämiselle ei ole esitetty oikeudellisesti perusteltua selvitystä.

Alkuperäisväestölle kuuluneiden maaoikeuksien palauttamisen näkökulmasta kysymys tulisi siis olla ainakin niistä henkilöistä, jotka polveutuvat 1740-luvulla lappalaismaakirjaan merkityistä henkilöistä.