Kotiseutuyhdistys Vasittu Luuta ry. Kolarissa: 2022

4.11.22

Perhesiteitä Kolarin KAASKON, Muonion KOLSTRÖMIN ja Kelontekemän KOSKAMON välillä.

"Filosofista kirjailijaa (Elias Canetti) mukaillen, olen ihminen, joka tunnustan kotiseudukseni suomen kielen, jolla kirjoitan." Kata Korhonen, 2022.

KOLARIN KAASKO (1834 - 1840)

1. Kaaskon talossa syntyi leskiäidille tyttö, Anna Karolina.

Vanhan Turtolan rippikirja / Kolari by (1834 - 1840) osoittaa, että Kaaskon tila sijaitsi Kolarin kylällä, ja sinne syntyneet kaikki jälkeläiset saivat nimekseen Kaasko.

Kaaskon tilan isäntä Kolarissa oli Mickel Mickelsson Kaasko, ent. Snällfot.

Kaaskon tilan emäntä oli Maria Samuelsdotter Kaasko.

Rippikirjaan on merkitty pariskunnan lisäksi 13 ihmistä.

Isännän kuoleman (1834) jälkeen emännälle syntynyt tytär (1839) Anna Karolina Mariantytär Kaasko on se perheenjäsen, josta kerrotaan tässä postauksessa.

2. Anna Karolina avioituu, lähtee muoniolaismiehensä (ja appiukkonsa) kanssa Norjaan.

Kaaskon tilan lapsilaumasta nuorin tyttö, eli Anna Karolina joutui melkoisella varmuudella heti rippikoulun käytyään pikkupiiaksi Muonion suuntaan, missä tuleva aviomies oli syntynyt yhdeksän vuotta aiemmin eli 1830. Miehen nimi oli Johan Erik Eriksson Kolström, suomeksi Juho Erkki Erkinpoika Kolström - joka oli isänsä puolelta Wahlbom ja äitinsä puolelta Hetta.

Anna Karolina Kaaskon tuleva appiukko (eli miehensä isä) oli hänkin Muonionniskan Hirvaslompolossa vuonna 1796 syntynyt Erik Kolström (Wahlbom). Ukon biologisiksi vanhemmiksi on ranskalaislähteiden mukaisesti osoitettu Lapissa vieraillut Louis Philippe I (suom. kuningas Ludvig Filip I) ja Muoniossa vuonna 1830 kuollut Beata Katariina Wahlbom.

Anna Karolinan ja miehensä Johan Erik Kolströmin muutto Ruijan Norjaan lienee tapahtunut samoista syistä kuin tuohon aikaan yleensäkin: lähdettiin paremman elämän toivossa. Muoniosta Norjaan lähtivät sekä isä että poika Kolström (Wahlbom) vaimoineen ja lapsineen.

Kuolintiedot vahvistavat, että vaikka Anna Karolinan appiukko, Erik Kolström oli syntynyt Muoniossa, hän kuoli 1879 Ruijan Tanassa kuin myös vaimonsa Margareta Hetta. Tämä on yksi osoitus, että Ruijaan oli muutettu kahden sukupolven voimin.

3. Anna Karolina Kaaskon elämä kesti vain muutaman synnytyksen, vanhimmasta tyttärestä tuli Laestadius-saarnaaja Olli Koskamon vaimo.

Kuva alla:

Tana sokneprestkontor, SATØ/S-1334/H/Ha/L0002kirke: Ministerialbok nr. 2 /1, 1861-1877, s. 16

Tähän kirkkorekisteriin on merkitty Anna Karolinan ja Johan Erik Wahlbom Kolströmin ensimmäisen lapsen syntymä (Masjoen kylässä, Tenojen rannalla, Tanassa). Tyttö oli Grethe Johanne Kolström, s. 10.9.1863.

Toinen lapsi oli poika, Johan Erik Kolström, s. 4.7.1865; kuollut U.S.A.

Toinen tytär puolestaan syntyi 3.7.1866, ja hänestä tuli äitinsä etunimikaima, eli Beata Katrina "Karoline", Kolström.

Lastensa äiti kuoli 29-vuotiaana, 24. marraskuuta 1868.

Maria Matilda Kolström -nimen saanut tyttövauva oli syntynyt neljä päivää aikaisemmin, 20.11.1868. Hän kuoli 27.11.1868 seitsemän päivän ikäisenä.

4. Grethe Johanne Kolström, Ruijassa puhutulla suomen kielellä, Kreeta Koskamo (1863 - 1945).

Olli Koskamo oli Kolarin Kaaskosta lähtöisin olleen ja Ruijan Masjoen kylälle Tenojokivarteen (Tana) asettuneen Anna Karolina Kolströmin tyttären mies. Koskamo syntyi Kelontekemässä, 30.6.1850.

Koskamo ja Kreeta oli vihitty 1886 Tanassa. Suomen Kuvalehden (1927) Koskamosta kertova juttu osoittaa, että 50 vuotta Ruijassa asunut Ukko seurasi koko elämänsä ajan myös Suomen asioita, koskapa siellä paljon liikkuikin. Kreeta-emäntänsä "isän hän kuitenkin kertoi olleen syntyisin Suomen Ylitorniolta"...

Koskamolla ja emännällään ei ollut jälkeläisiä, kasvattilapsi (piika Olga Palo) mahdollisesti. Kreeta kuoli 1945. Olli sairasteli vanhuuttaan ja kuoli jo 1930.

Olli Koskamo oli (SK:n sanoin) eräs Perä-Pohjolan henkinen eränkävijä, suomalainen uutisraivaaja ja saarnamies Ruijassa.

Tämän jutun kuvat ja asia ovat peräsin digitoidusta aikakauslehdestä, Suomen Kuvalehti, 13.4.1927.

Kuvia klikkaamalla ne suurenevat.

Kreeta Koskamo, o.s. kuvattu 1927 .

Suomen Kuvalehdelle kirjoittanut (1927) Rovaniemen toimittaja Lauri Kaijalainen.

Olli Koskamo oli syntynyt (30.6.1850) Koskamon tilalla Kittilän Kelontekemässä. (Kuva vas.) Hän siirtyi saarnamieheksi "Jumalan ja Laestadiuksen johdattamana" Itä-Ruijaan vuoden 1877 paikkeilla,

Ollin isä oli Sodankylän Sattasesta syntyisin ollut Juho Henrik Koskamo (e. Pulli).

Suomen Kuvalehden (1927) mukaan Olli Koskamon äiti oli lähtöisin Kittilän kirkolta "Välitalon (?) jumalisesta suvusta", joka kuului niihin, jotka ensimmäisinä Kittilän pitäjässä ottivat vastaan Laestadiuksen herätyksen.

Äidin ansiota on, että Koskamo jo varhain joutui kosketuksiin herännäisliikkeen kanssa, ja omaksui opin selkeänä ja väärentämättömänä. Hänestä tuli ensin Itä-Ruijan henkinen johtaja, sittemmin hän liikkui Juhani Raattaman kanssa seuramatkoilla Tornionlaaksossa, Oulussa, Rovaniemellä.

Saarnamies Koskamon äidin nimi oli Briita Katariina Antintytär Kariniemi (1808 - 1868).

Geneettinen sukututkimus (Geni) osoittaa Briitan kuuluvan (tyttärineen ja sisaruksineen) äitiryhmään U5b1b2. Ihmisenä tunnen vahvaa henkistä yhteyttä kaikkiin Ursulan tyttäriin, joihin esiäitieni ansiosta kuulun.

Jälkisanat:

Varsinainen inspiraatio Perhesiteitä - julkaisulle oli suomen kielen sana KOSKAMO. Ensin innostuin saamastani paikallistiedosta, jonka mukaan koskamon taustalla olisi saamenkielinen sana koaskem kotka. Sen jälkeen löysin (Anne Koskamon, 2006) tietoa ja tarinaa Kittilän Kelontekemäjärvestä. Kansallisarkiston digitoima Suomen Kuvalehden laaja juttu Ruijan Olli Koskamosta (13.4.1927) puolestaan auttoi lopulta ymmärtämään Kaaskon, Kolströmin ja Koskamon väliset perhesiteet Suomessa ja Ruijan Norjassa.

Perhesiteitä-postaus liittyy myös niihin aiempiin blogiteksteihini, joissa sivuan tietämättäni laestadiolaisuuden ja esimerkiksi herrnhutilaisuuden eroja Suomen ja Ruotsin Tornionlaaksossa (Ylitorniolla). Etsin konkreettista näyttöä, mikä erotti maallikkosaarnaajat toisistaan: miksi toisista tuli "aikansa julkkiksia", toisille taas suotiin vähemmän huomiota. Ja tässä yhteydessä mietin muurari Robert Granatin hautakiven symboleja - edustiko Roopen "jumalanpelko" kirkon valtakulttuurin ajattelua (seurakunnalle kunniaksi) vai jotakin muuta herännäisliikettä.

"Vielä 1800-luvun Ruotsissa asenne herrnhutilaisuuteen oli jännitteinen. Herrnhutilaisuuden jakautumisessa syntynyttä lukijaliikettä oli maltillinen ja radikaali suuntaus. Lapin Maria kuului maltillisiin lukijaisiin. Lukijaisiin kuului Ruotsin luterilaisen kirkon pappeja, joiden jumalanpalvelussaarnoja tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin. Lapin Maria oli hengellisessä etsinnässään kohdannut heistä myös tunnetuimman Noran kirkkoherran Pehr Brandellin (1781 – 1841), jonka mukaan herrnhutilaista luterilaisuutta nimitettiin myös brandellilaisuudeksi."

(http://www.sermones.fi/2012/11/herrnhutilaisuus-ja-lestadiolaisuus/

Seppo Lohen Sydämen kristillisyys -teos.

digi.kansalliskirjasto.fi

6.9.22

Koulunpitoa Kolarin Vaattojärvellä helmikuussa, 2008. Vierailu Samin porotilalla.

"Olithan siellä sinäkin!" Terveiset Opelta.
22.2.2008. Saimme kutsun tulla käymään Samin Porotilalla. Meitä ei tarvinnut kahdesti kutsua.

22.2.2008. Jouna ja komeasarvinen poro eli tunturipeura.

22.2.2008. Katariina ja Hanna kiittävät lämpimästi. Samin Porotilan Sami ja Marjut Tiensuu, Kuinka ihanan koulupäivän meille teittekään!

22.2.2008. Sami luki meille poromerkkejä. Oli kuin olisimme kuunnelleet vierasta kieltä.

22.2.2008. Jokainen halukas oppilas sai ruokkia kaarteeseen tuotuja poroja jäkälällä.

Tästä linkistä albumiin, jonne on talletettu koko kuvasarja Samin Porotilalla -vierailusta.

Vasittu Luuta ry. on kotiseutuyhdistys, joka Kolariin perustettiin 2011. Se ei ole ns. yhden asian liike. Jäsenet toiminnallaan tekevät ja tallentavat kolarilaista paikallisperinnettä ja -historiaa. Tätä blogia ylläpitää yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, Katariina Korhonen (ent. Granat).

5.9.22

Tornionlaaksolaista kansanperinnettä Kolarista

katakorhonen56@gmail.com

Kansanperinne "pääsee talteen" vanhoja ja hyvämuistisia
ihmisiä kuuntelemalla.
Kuvassa (2006) Onni Granat ja Kata Korhonen (ent. Granat).

"Tornionlaakson vanhan kansan elämänviisaus, luonne ja lahjakkuus on löydettävissä sen omista sananlaskuista ja siivekkäistä sanonnoista."

1. Tarinoista löytyvää kansanperinnettä

Seuraavan tositarinan kirjoittaja on Emma Marin (o.s. Kaitala). Hän on nähnyt päivänvalon eli syntynyt Petsamossa keväällä 1939, hän on viettänyt lapsuutensa Sieppijärvellä ja Nuottavaarassa ja tätä nykyä asuu Rovaniemellä.

Emman tarinat kertovat hänelle läheisistä ihmisistä. Niinpä Pylsyn myöstäri vie lukijansa evakonjälkeiseen Sieppijärven kylään.

Tiedätkö sinä, mitä ”pylsyn myöstäri” tarkoittaa? Lue tarina, saat tietää. Pylsyn myöstäri on lämminhenkinen tarina katoavasta kansanperinteestä, makkarantekotalkoista ja erityisesti lasten "narraamisesta hyvässä hengessä".

Emma Marin ja miehensä Pekka.

Emma Marin (2012).

Pylsyn myöstäri ja makkaratalkoot

Oli talvinen, evakonjälkeinen talkoopäivä 1940-luvun lopulla Satan Einossa, ämminkylässä eli Sieppijärvellä. Talkoopäivä tiesi lapsillekin erilaista päivää. Suvun naisia kokoontui jo aamusta alkaen valmistelemaan päivän talkooaihetta. Eläin oli teurastettu ja nyt oli makkarantekotalkoot.

Satan Eino eli äijji touhusi hyväntuulisena ja teki, mitä naiset toivoivat. Suuri pata höyrysi täynnä kuumaa vettä. Suolet ja "sisusnahat" pestiin puhtaiksi.

Makkaran täytteen teko oli taitolaji. Suolet piti myös osata täyttää sopivasti, etteivät ne halkeaisi keitettäessä. Sitten tehtiin niin sanottuja pylsyjä. Ne olivat neliskulmaisia pusseja, jotka ommeltiin sisänahasta. Täyttämisen jälkeen ne suljettiin terävällä tikulla (tai jopa isolla rautapiikarilla) pujottamalla pussinsuu kiinni, ja sitten keittopataan.

Talvinen päivä oli lyhyt ja lapset "pyörivät jaloissa”, vähän niin kuin tiellä. Oli tapana "panna lapset asialle" - muuta kuria ei tarvittu. Niinpä naiset kutsuivat meidät tytöt kuulolle. Meidät käskettiin lähteä Kumpulasta, naapurista, lainaamaan pylsyn myöstäriä, eli makkarapussin "kaavoja". Iloinen porukka lähetti meidät matkaan.

No, Kumpulan Helli ja Heikki olivat sopivasti kotosalla. Kun esitimme lainausasiamme pylsyn myöstäristä, tulivat Helli ja Heikki tavallista hilpeämmälle tuulelle. Helli lähetti Heikin vintille evästäen, että siellä pitäisi olla tallessa ne vanhat pylsyn myöstärit .

Aikansa vintillä oltuaan, tuli Heikki alas kädessään ruskeaan paperiin kääritty paketti. Helli nauroi ja oli tosi iloinen, kun myöstärit löytyivät. Heikki opasti meitä, että kantaisimme varovasti pakettia, etteivät vanhat myöstärit rikkoontuisi.

No, mehän kyllä tottelimme ohjeita ja kävelimmekin vähän niin kuin varvastellen. Kun palasimme, oli koko talkooporukka vastassa, olimme niin odotettuja…

Kun myöstäripaketti avattiin, laukesi jännitys mahtavaan naurun remuun. Sieltä löytyi vanha ja resu poronnahkainen siepakka!

Oli kuulemma sitä hauskempi mitä humoristisempi myöstäri keksittiin. Siitä aikuiset jopa kilpailivat keskenään.

Me tytöt emme silloin ymmärtäneet, miten katoavaa kansanperinnettä saimme olla toteuttamassa. Siihen aikaan lapset saivat usein olla aikuisten "narraamina" luomassa tuollaisia viattomia hauskuuksia.

Muuten äijji, Eino Vaattovaara, yksi sukumme kantaisistä, oli hyvin lapsiystävällinen vaari. Silloin makkaratalkoitten aikaan, evakon jälkeen, moni sairasti niin sanottua virusperäistä keltatautia. Minullakin oli tuo sairaus, joten en saanut syödä suolaa enkä rasvaa. Perunoihinkin pantiin höystöksi ”kurria” ja suolaton leipä paistettiin kuuman hellan kannella.

Kuinka ollakaan, äijji huomasi, että Emma ei saanut makkaraa. Talkooväki lähti pirtin puolelle kahville, mutta äijji kutsui minut salaa luokseen, ja puhui kuin itsekseen, ettei se ”lapsen suu tuohesta ole”, sieppasi punapäisen ”moransa" vyöllänsä keikkuvasta tupesta ja leikkasi sillä palan makkaraa ja antoi sen minulle sanoen: "Syö vain Emma, ei senvertanen tapa, emmäkä sano tätä kelheen!"

Eikä sitä sanottu, eikä se tappanut. Enkä usko, että tuo yhteinen synti on muuta kuin lämmin muisto äijjin lapsirakkaudesta. Kiitos äijistä Jumalalle, ja kiitos äijji, että huomasit minutkin, terveisin Emma.

2. Arvid Oukan keräämää kansanperinnettä Kolarista

Arvid Oukka (1898 - 1981) keräsi omana aikanaan Tornionlaakson kansanperinnettä myös Kolarista.
Tässä esimerkkejä sananlaskuista ja sanonnoista,

*Jumalan terve, kahvin tarve ja alituinen sokkerin puute.

*Kyllä se Jumala Jannele lintuja siunaa, sano äiti kun Janne korttipelissä linnut hävisi.

* Meni häneksi ko Saukon saunanlämmitys. (häneksi = mitättömäksi)
* Istumatyössä ko juoruakat.

* Huukista kuuluu hullun jyske ja huukilaisten hälkätys. (Huuki oli/on ruotsinkolarilainen kylä)

* Lähti ko Pokka kirkosta.
* Kevveitä ko Tiina Kaisan terhveiset.
* Jälistä tulevak ko Simun Pekan tervheiset.
* Saura ko Puthaan kissan friiari. (saura = ahkera)
* Ei luppaus miestä köyhytä.

* Eikös Simppa ala olla jo valmis, sano Kolarin piru ikkunan takaa Simpalle. (= Piru pitkästy Simpan hidasta matkalle lähtöä.)
* Herra Kiesus, piru viepi miestä, sano Kolarin muori kun enskerran polkupyörilijän näki.

* Tähänki pirthiin on kuohleen uskon liiva valunu Äkäsjokea myöten, sano Erkki Antti saarnatessaan kolarilaisile.

Selitys: (kuohleen uskon liiva = valekristilllisyys lestadiusliikkeen mukaan). Erkki Antti Juhonpieti (1814 - 1900) oli suomalainen lestadiolainen saarnaaja ja lestadiusliikkeen johtohenkilöitä Tornionjokilaaksossa Ruotsin Pajalassa, Muoniossa, Kittilässä ja Turtolassa.

* Kymmenen vuotta se Taapa - Oskariki junnasi kolkkainkoulua, enneko pääsi aikaihmisten kirhjoin, sano Kolarin mies. (kolkkainkoulu = joka ei ensimmäisenä vuotena suoriutunut rippikoulusta, joutui jatkamaan eli käymään kolkkainkoulua)

* Siinä se hien purkaa ennen ko tervat Torniossa oon.

* Salhaista ko puthaalaisten tervasmethään meno.

* Ahvenen päässä on enämpi rasuaa ko köyhäm miehen aitassa.
* Älä hörpi, sano Saaren Miina kun tyttö söi.

* Hoppu ko tervansoutajala.
* Häilyvää ko vaivasen onni.
* Ei hyttysen surina taivhaaseen kuulu.

* Nälkhään tapettas, jos en ittes söis.
* Kyllä perilliset löytyy ko ihminen kuolee.
* On niin ko Jäskän ämmän kahvinkeitto. (= On pitkäveteistä.)

Tornionlaaksolaista kansanperinnettä dokumentoituna kirjoihin:

Arvid Oukka. Tornionlaakson kansanperinnettä. 1-osa (1973). 3-osa (1975). 4-osa (1976).

5-osa (1977). 6-osa (1978). 7-osa (1981).

Emma Marin. Pylsyn myöstärit ja muita muistikuvia. 2016.

Kata Vienontytär Korhonen. Peiliin katsomisen paikka, Ursulan tyttäret. 2019.

5.4.22

Kuvatervehdys Kaarina Joen maalausnäyttelystä viime kesänä (2021).