Historian lehdiltä poimittua: Kenttälä

 

Tutkija Heikki Paunonen: - Murresanojen keruumatkani Kolarissa. Se oli rapeaa aikaa!

Teksti ja kuvat:

Katariina Korhonen,29.6.2018 

Nosto 15.8.2025  

KulttuuriKolari -1. tapahtuma:

Kolarin murteesta - Heikki Paunonen

28.6.2018 Sieppijärvellä, Kolarin kotiseutumuseon Joen pirtissä.

Kesätapahtuma eli KulttuuriKolari 28.6. - 4.7.2018. 

Järjestäjä:
Kolarin kirjasto ja kulttuuritoimi, Kyösti Satokangas, puh. 0404895015; Kolarin kunta ja elinvoimapalvelut

Heikki Paunonen:

KIITOS TEILLE KAIKILLE, JA ERITYISESTI NYT JO EDESMENNEILLE MURTEENTAITAJILLE JA OPPAILLE TÄHÄN MINULLE RAKKAASEEN KIELEEN!

KulttuuriKolarin -kesätapahtumaan kutsutusta Heikki Paunosesta tuli torstai-iltana (28.6.2018) ensimmäinen ihminen, jonka kuulin käyttävän rapea-sanaa merkityksessä, johon en syntymäkolarilaisena koskaan aiemmin ole Kolarissa törmännyt. Yritän selittää. 

Mielikuvissani kolarilainen ihminen on aina joko moittinut tai vähätellyt toteamalla: - Se EI ollu rapeaa aikaa se nälän aika, tai - EI se rapealta tuntunu ko huussia piti pölätä!  

Olinkin (silkasta ihastuksesta) pudota penkiltäni sillä hetkellä, kun Heikki Paunosen muistoja kuunnellessani tajusin, että hän päätti kyläläisiin (meihin) liittyvät kotoisat muistonsa sanoihin: Se OLI rapeaa aikaa! 

Ehdotan, että tästä kesäillasta lähtien laitamme hyvän kiertämään, vaikka näin: - Heikki, soli rohki rapea esitys tuo sinun murresaarna!

Eli, ei rapea-sanaa kannata pilata ei-sanalla - eihän?

Kolarin kaikista kylistä kerättyjen murresanojen matka maailmalle eli Suomen murteiden sanakirjaan on ollut monivaiheinen ja selkeä. Niinpä jokikinen murrekirjan sana selityksineen on paikallisten ihmisten ääntä, muistutti Paunonen. Oma johtopäätökseni on, että murteiden mahdollisesta kuolemasta ei voida ainakaan kielen tutkijoita syyttää. Aika näyttää, mitä murteemme taitajina ja puhujina haluamme.

 Oli innostavaa kuulla Paunosen omakohtaista tarinaa matkastaan murresanojen perässä.

Heikki Paunonen, nuori murresanojen kerääjä ja suomen kielen opiskelija Helsingin yliopistosta, aloitti Kolarissa työnsä 1960-luvulla. Työvälineinä olivat kynä ja sinikantinen vihko.  Esimerkiksi kalastussanastoa Luosun kylästä hän keräsi niin, että ensin polkaisi Petäjäniemen Alidan polkupyörällä Sieppijärven Poikkijärveltä ylös Luosuun. Siellä hän jututti "Iisakkia", kuunteli miestä ja samalla teki sanoihin liittyvät muistiinpanot vihkoonsa. Haastattelun jälkeen hän pyöräili takaisin Poikkijärvelle.

Seuraavan päivän pyöräretki suuntautui Aalisjärvelle - tai Venejärvenkylälle. 

Opiskelija-Heikki asui Hannes ja Alida Petäjäniemen vinttikamarissa. Luonnollisesti Heikki haastatteli myös sanavalmista Hannes-isäntää, joka oli todellinen murteentaitaja; syntyisin Lappean kylästä, Väylän rannalta - murrekartan vahvemmalta (vanhemmalta) puolelta. 

Paunonen esitteli muutamia murrekorttejaan, joiden alkuperä oli siitä sinisestä vihkosta, jonka kannessa luki: "Hannes 1.-3.6.66. Valmis."   

Heikki Paunonen siis aloitti kolarilaisten kesätapahtumat tervehtimällä Sieppijärven museolla  paikallismurteesta kiinnostuneita ihmisiä. Paunonen kiitti paikallisia murteen taitajia alleviivaamalla sitä suurta arvoa, mikä täältä kerätyillä murresanoilla on ollut hänen työhönsä.

-Kuuntelin Hannes Petäjäniemen tarinointia Sieppijärvellä. Kerran olin pudota tuoliltani, kun yhtäkkiä kuulin Hanneksen käyttävän puhessaan juuri sitä vanhaa muotoa monikon genetiivistä, jota en uskonut enää ihmisten täällä tuntevan. Mutta Hannespa sanoi töitten -genetiivin sijasta töinen!

Väitöskirjansa Paunonen teki monikon genetiivin muodostumisesta suomen murteissa.
Tästä kaikesta kiitän julkaisemalla oheisen jutunpätkäni ja yleisökuvat nimenomaan Vasitun Luuan sivustolla.
Kotiseutuyhditys Vasittu Luuta kunnioittaen kiittää Heikki Paunosta arvokkaasta elämäntyöstä, joka on vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa itsetuntoomme. Kieli olemme me!

p.s.
Olen syyskuussa 2014 hankkinut (käyttösääntöineen) Suomen kielen nauhoitearkistosta, osoitteesta http://www.kotus.fi/nauhoitearkisto, äänitteen (cd) nimeltä KOLARIN MURRETTA. Siihen on taltioitu muutamia Heikki Paunosen Kolarin kylissä tekemiä haastatteluja. Äänite alkaa Yrjö Vaattovaaran muistelulla "Rahin ajossa Boströmin liikheen aikana".
Museolla pitämässään esitelmässä Heikki Paunonen kertoi, kuinka nykyään todellakin on mahdollista tutustua omaan murteeseen esimerkiksi hankkimalla itselleen sitä, mikä kiinnostaa.

Olemme olemassa - koska jokainen esivanhemmistamme on selvinnyt kaikesta, kokenut kaiken.

Muistotilaisuus Sieppijärven kotikirkossa, la 29.3.2025

Aira Olga PIETILÄ, o.s. Vaattovaara.

Pietilän Aira-täti, lapsuusperheensä sisaruksille Aikkara,

syntyi kotona Sieppijärvellä, Kulluvaaran tilalla, ”Einon saunassa”, 8. tammikuuta 1937; kyläkätilö Tarki-Villen vaimo, Vilkon Juusko, toimi kylän kätilönä ja auttoi synnyttäjänä jo hyvin kokenutta 44-vuotiasta Aili-äitiä.

Aira siirtyi tästä ajasta toiseen Kolarin Tanna-kodissa perjantaina, Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin; suomalaisen ihmisen ja elämäntavan juhlapäivänä, perjantaina, 28.2.2025.

Niinpä, Aira lähti 88-vuotiaana.

Tuhatmuotoisen elämän laulu,

tuhatkasvoisen kohtalon -

sama kuitenkin ajasta aikaan

kuin kehto auringon,

yks yhteinen kaikelle sille, mikä syntyy ja häviää,

sävel vaihtuu ja laulajat,

mutta ei katoa laulu. Se jää.

Se on tietäjänlaulu

siitä oman kohtalos kuulla voit;

se on vaelluslaulu, jossa sinä itse mukana soit,

elit nyt tai vuostuhat sitten

tai vielä et syntynytkään,

olit ihminen, puu tai perho,

laps tähden muun tai tään.

Uuno Kailas.

(Suomalainen sukukirja)

Laulu jää:

Hyvyyteen voimaan ihmeelliseen,

suojaan,

olemme kaikki kätketyt.

Virsikirja, 600.

Hän lähti,

mutt on vielä lähellämme tuhansin sitein meihin liittyen,

ja kotihin ja liki sydäntämme

jäi kaiku askelten rakkaitten.

Hj. Procope

”Kaikki alkaa kotoa.”

...jäi kaiku askelten, jäi laulu. Tietäjän lauluko? Vaelluslauluko? Lohtulaulu?

”Mitä on olla sukulainen? Lopultakin meillä kaikilla on yhteinen alkuperä. Sitä on olla sukulainen.

Ja meitä on paljon.”

”Mikä voisi olla Aira Pietilästä kirjoitetun sukutarinan merkitys kirjoittajalle?”

Pysähdytään ja ajatellaan, kerätään voimaa

jakamalla toivon sanomaa:

Kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska sille, joka kuolee, ei tapahdu mitään pahaa.

Olemme tässä maailmassa olemassa ja elossa myös siksi, että jokainen satojen vuosien takainen, sukupolvien takainen esivanhempamme on ”kokenut kaiken, selvinnyt kaikesta”.

Ja tässä yhteisessä maailmassa meidän on elettävä.

Onhan niin, että syntyäksemme tarvitsemme

2 vanhempaa

4 isovanhempaa

8 isoisovanhempaa

16 esivanhempaa, 32 esivanhempaa, 64 esivanhempaa, 128 kpl esivanhempia

256 kpl esivanhempia jne.

Mistä nämä esi-isät ja -äidit tulivat? Montako taistelua he taistelivat? Kuinka paljon nälkää he kestivät? Montako sotaa he näkivät? Kuinka monista vastoinkäymisistä he selvisivät?

Toisaalta.

Kuinka paljon rakkautta, voimaa, iloa ja rohkaisua he antoivat?

Kuinka paljon omasta selviytymishalustaan kukin vanhempi jätti omilleen, jolloin lopulta myös me voimme olla elossa tänään?

Olemme siis olemassa koska jokainen omista esivanhemmistamme on selvinnyt kaikesta, kokenut kaiken.

Miksemme siis mekin?

Mailleen menneitten ihmisten valokuvia - ja yksi Sinervon runo. Täytetään some historialla.

Mottoni: Sieppijärvellä, 2017. "Täytetään some historialla."

Saamme olla kaikki todella ylpeitä, että itsenäisyys on jo sadan vuoden ajan merkinnyt myös sitä, että ihmisillä on lupa innostua omasta ja yhteisestä historiasta!

Tämä kuva kertoo kahvihetkestä silloin kun Sieppijärven kunnantoimistolla vieraili tunnettu poliitikkopari Helsingistä. 1950.

Keskellä keittiöapulainen Nanni Vaattovaara (vuodesta 1952 Liikamaa).
Vasemmalla Mauri Ryömä (1911-1958), Elvi Sinervo-Ryömä (1912-1986), vieressä Kolarin kuntajohtaja Eemeli Lakkala (1900 - 1974) ja Nannin vieressä takana Sylvester Malinen (s. 1915). Sylvesterin edessä, Mauri Ryömää vastapäätä istuu Roope Koivumaa, tunnettiin pitäjässä Toivolan Roopena.  
Kuva on otettu Sieppijärven kunnan toimistolla, sen asuinhuoneessa. Kuvauksen ajankohta rajoittuu vuoteen 1950.  

                                                 

Mauri Ryömä, poliitikko, lääkäri, Elvi Sinervon mies 

Mauri Ryömä oli suomalainen vasemmistopoliitikko. Ryömä kuului 1930-luvulla Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen, mutta sotien jälkeen hänestä tuli yksi Suomen kommunistisen puolueen näkyvimmistä poliitikoista. Kuvan vierailulla hänen roolinsa oli toiminta Suomen kommunistisen puolueen toimeksiannosta. 

Ryömä oli syntynyt 30. lokakuuta 1911. Hän kuoli auto-onnettomuudessa Helsingissä, 28. marraskuuta 1958.

Elvi Aulikki Sinervo-Ryömä, työväenluokkainen kirjailija, runoilija, suomentaja  

Sinervon tuotteliain kausi osui ajalle 1931 - 1956. Tämän jälkeen (50-luvulta alkaen) Sinervo teki myös suomennoksia.

Sinervo oli syntynyt 4. toukokuuta 1912, Helsingissä. Hän kuoli 28. elokuuta 1986, Helsingissä. 

Sinervon teoksia:

Viljami Vaihdokas, kertomus pojasta (1946).

Toveri, älä petä (1947).

Palavankylän seppä (1979).

Runot 1931-1956 kirjailijan vastuusta (1977).

Maailma on vasta nuori: uppotukki (1980).

Vuorelle nousu: Kertomuksia ja novelleja kymmenen vuoden ajalta (1948).

Novellit (1978).

Sinervon käännöskirjoja:

Sinervo (kääntäjä) ja Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8; Majavatie 11; Mariankatu 26. (2004)

Sinervo (kääntäjä) ja Enquist, Per Olov: Ruotsin pauloissa (1983). Ihmeparantajan viides talvi (1972).

Tervaskantoja näyttely: Sata tarinaa Sattojen mailta. Vanhojen kotialbumikuvien näyttely Kolarin kotiseutumuseon Joen tuvassa. Järjestetty 2017.

Tässä blogijulkaisussa julkaisemani Sinervon ja Ryömän kuva oli näyttelykirjasessa numero 43. 
Liitän alkuperäisen, tarkistetun kuvatarinan tälle sivulle.

Kahvihetki Sieppijärven kunnantoimistolla. 1950.

Nanni Einontytär Vaattovaara (s. 1932) työskentelee kuvassa kunnantoimiston keittiöapulaisena. Nannin isä, "SatanEino" oli saanut tyttärensä palkkatöihin -  ennen tämän Vaattojärvelle naimisiin lähtemistä (1952).

Nyt on siis vuosi 1950. Koolla on kunnantalon ns. "terävä pää" eli johtaja alaisineen. Kuva on peräisin Nanni-tätini kotialbumista. Alkuperäisen kuvan perusteella sanoisin, että tämä on tavallinen laatikkokameralla otettu muistokuva. Arvokas. 

Kuvan ihmisistä Eemeli Lakkala (1900 - 1974) vaikuttaa asialliselta luottomieheltä. Hän oli jo tähän aikaan kylän tunnetuin korpikommunisti mutta myös vallankäyttäjä. Vuoden 1945 kunnallisvaaleissa Eemeli Lakkala oli valittu kunnanhallituksen puheenjohtajaksi eli kunnanesimieheksi.

Lainaus: "Ollessaan turvasäilössä toisen maailmansodan aikana Eemeli Lakkala oli lukenut eläinlääketiedettä niin, että häntä käytettiin yleisesti eläinlääkärinä Kolarissa ja lähikunnissakin, vaikka ei kai hänellä mitään eläinlääkärin oikeuksia ollut. Hän kuitenkin sai lääkkeitä apteekista ja hänellä oli valkoinen takki, kuten ainakin lääkärillä." (Juhani Iivari e-kirjassaan En olisi saanut syntyä nykyaikaan, 2015.)

Suomen tunnetuimmaksi kommunistiksi Lakkalaa saattoi ajatella vuosina 1958 - 1962, jolloin hän toimi kansanedustajana. 

Sylvester Malinen (s. 1915) puolestaan toimi kuvanottoaikana kunnansihteerinä, mutta vuosina 1955-1959 myös paikallisen Osuuskassan toimitusjohtajana. 

Etualalla oikealla kohti kameraa katsoo valtuutettu Roope Koivumaa, eli Toivolan Roope. 

...JA YKSI SINERVON RUNO 50-LUVULTA

Sinervo, Elvi. Neidonkaivo: Runoja. Helsinki, 1956. 

Maammo Runontekijä Viisaan Neidon kaivolla. Elvi Sinervo (1956).

"Kaiken tietämisen kaipuu." 

Elokuun iltana korjuujuhlien jälkeen,

kun usva jo kierteli Neidonniityllä niin kuin

taivaalta pudonnut pilvi,

kun vanhat ihmiset olivat menneet levolle

ja soittaja lopettanut soittonsa

ja linnutkin jo vaienneet,

kokoontuivat kylämme nuoret - ja minä olin

yksi heistä -

vanhalle kaivolle, joka kauan sitten 

oli rakennettu keskelle Viisaan Neidon niittyä

ja jonka raikas vesi jo neljän sukupolven ajan

oli virvoittanut kylämme asukkaita.

Ja kun me palavissamme ja tanssista raukeina

ammensimme kaivosta viileää vettä,

niin sen solistessa

laskeutui hiljaisuus meidän yllemme,

naurumme vaikeni ja sanamme sammuivat pois,

ja suuri murhe valtasi meidät,

ja kaiken tietämisen kaipuu.

"Silloin näimme kylämme vanhimman naisen." 

Silloin näimme Maammo Runontekijän,

kylämme vanhimman naisen.

Kaivolle johti neljä polkua, ja näimme

hänen saapuvan sitä,

joka tuli lännestä, lakeudelta.

Tiesimme hänet melkein sokeaksi,

mutta hän käveli kuin näkevä,

sillä hänen jalkansa tuntevat kaikki kylämme tiet.

Toisella kädellään hän piteli sauvaansa ja 

toisella vesiastiaa,

ja lännen taivas hänen takanaan 

oli kuin lyijyä ja tulta.

Minä, hänen pojantyttäristään nuorin,

kiiruhdin häntä vastaan

ja lausuin äänekkäästi (tiesin hänen korvansa heikenneen ihmispuheelle):

Olet myöhään liikkeellä, Maammo,

avojaloinkin kuljet, vaikka yön kaste jo lankeaa. 

Salli että ammennan sinulle vettä. 

Ja vettä ammennettuani minä vielä virkoin

muiden vaietessa:

"Meidän riemumme on vaihtunut murheeksi, emmekä tiedä miksi."

Sinä olet vanha, Maammoni, ja voit kaiken selittää.

Kuin vettä tästä kaivosta tahtoisin

ammentaa sinusta viisautta.

Anna tietosi meille ja sano,

mikä on tärkeintä, jotta 

osaisimme oikein elää.

Mutta Maammo Runontekijä vastasi minulle näin:

Pahoin minä tekisin, sinä ajattelematon lapsi,

kaatamalla vanhuuteni sinuun. 

Mikä oli minun sanottavani ja minkä todeksi tunsin,

sen olen sanonut voimani päivinä, ihmisenä

ihmisten joukossa.

Katso minun käsiäni, ne ovat muuttumassa mullaksi.

Kevyt vesiastia saa ne vapisemaan,

ja tekoni muistokin 

on niistä valumassa pois.

 "Silti valehtelisin, jos sanoisin, että en rakasta elämää." 

Ahnaammin kuin ennen riipun siinä kiinni.

Kuin saituri rahojaan varjelen jokaista päivääni

ja aamulla ajattelen: vielä yksi!

Jalkani kiittävät astuessaan auringon 

lämmittämää multaa

ja varoen niillä kuljen, etten kompastuisi 

enää nousematta.

Iloitsen vähäisestäkin valonkajastuksesta,

ennen kuin täysi pimeys tulee,

ja suloista on korvilleni,

kun niiden tihenevään hiljaisuuteen joskus

helähtää lapsen nauru.

"Ja näin minä hyrisen vanhuksen viisautta:"

Turhan mutkikkaita olivat minun elämäni tiet,

turhaa tärkeilyä moninaiset tekoni, hyvät ja pahat,

ja iloni ja suruni kuin taivaan hattarapilvet:

kun tuuli kävi, en nähnyt niitä enää.

Tässä on minun tämänpäiväinen totuuteni,

mitättömämpi kuin lapsen tai eläimen

tai lahoavan puun.

Mutta kavahda sinä sitä.

Jos hampaaton suu sanoo sinulle: tämä tie on oikea,

niin toisaalle käänny.

Ja jos vanha ja viisas neuvoo: pysy paikoillasi,

jotta et erehtyisi,

silloin kokoa voimasi ja rohkeutesi,

leikkaa hiuksesi ja lähde

luottavaisin mielin matkaan.

Älä minulta Maammo Runontekijää kysele - 

ei hän ole täällä. 

"Etsi hänet sieltä, missä ihmiset elävät."

Menneitä varjoja vain

näkevät nämä vanhat silmät.

Mutta missä nuoret silmät tähystävät tulevaisuuteen,

siellä on Maammo Runontekijä.

Missä vuoria siirretään ja virtojen juoksu kääntyy, 

siellä on Maammo Runontekijän laulu.

Missä sydämet kapinoivat vääryyttä vastaan,

missä kuvia särjetään,

missä ihminen antaa elämänsä - ei suojellakseen sitä, mikä

on ollut,

vaan sen puolesta, mikä on tuleva -

siellä laulu humisee.

Ja kun sinut ruhjotaan maahan, ja kun sinusta luita myöten revitään kaikki, 

minkä luulit olevan omaasi ja itseäsi,

niin että nimesikin olet unohtava,

ja kun sinä jälleen ihmisten kädet kädessäsi tuntien

ja heidän verensä virran

"näet sukupolvesi totuuden ja sanot: tämä on minua varten ja minä tätä,"

silloin olet löytänyt Maammo Runontekijän

ja hänen voimansa päivien viisauden.

 

Sinervosta julkaistu elämänkerta (2017):

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä. Elvi Sinervon elämä. Into Kustannus. 2017.

Kuvaus kylän elämänmenosta 1800-luvulla.

Julkaistu 20.11.2013. NOSTO Paulaharjun kunniaksi 27.5.2025.

Olen kirjoittanut tämän kuvaukseni Sieppijärvellä 21.7.1985 

vietettyä kylän viherjuhlaa varten. Samassa juhlassa Sieppijärven koululaiset ovat esittäneet kuvaukseeni perustuvan eli Sieppijärven kylän menneistä ajoista kertovan näytelmän. Viherjuhlan aiheena oli tuoda esille järven kunnostamisen merkitys kyläyhteisölle. Valtakunnallisen vihervuoden yhtenä tapahtumana Sieppijärven viherjuhla liittyi myös ympäristön hoitoon ja parantamiseen osana ympäristönsuojelua.

Aineiston teksteihini olen saanut haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla Samuli Paulaharjun (1875- 1944) tekstejä. Omistan kuvaukseni Matti Paunosen muistolle.

Katariina Korhonen (ent.Granat)

 ”Kerron kerran kerrottua.”

KUVAUS KYLÄN ELÄMÄNMENOSTA 1800-LUVULLA

Mieli tekisi esitellä heidät kaikki: Satat, Filpat, Jussit, Pääköt, Iivarit, Lappeat, Rovat, Kankaat, Kurut, Heikit, Kulluvaarat.

Pakisen heistä vähäsen. Jokainen olisi laulun arvoinen.

Koivumaan Eeva oli Kolarin Pärki-papin apulainen. Kassan Tiina-Kaisa pani ”kläpit kirjale, olippa net kuinka huonoja olit”. Filpan Antti oli sieppiläinen myös.

Kerran Antti Filppa lähti kirkkomatkalle Köngäseen, Pajalaan – kirves kainalossa. Kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle: - Tule, pois, jumalanvilja!”  Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja karjuen se laukkasikin kohti Anttia. Filppa kumautti kirveellä kontiota otsaan. Kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä ukko vain päivitteli: -Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta ko repi hyän kirkkotakin!

KAHVIPANNU KUIN MIEHENNYRKKI

Priita-Kaisa Kissa – oletko kuullut hänestä kerrottavan? Tämä Kissa-Kaisa oli vanhoja lapinraitioita, joka 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuoleisilla sydänmailla, ensin renkinsä Löytty-Heikin kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille.

Mutta sitten jäi Kissa-Kaisa yksinänsä metsäkotaansa. Vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eleli vain metsissä, kelasi juuriköyttä ja kutoi juurivakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa, ja katosi taas kiveliöönsä. Kissa-Kaisa kuoli 1870 – luvulla ja on haudattuna Sieppijärven hautausmaahan.

Kankhaan Muori tunnettiin kupparina. Tämän kupparimuorin isä oli Pääkön Jussa. Hän puolestaan oli kauppamies, joka reissasi Köngäsen markkinat, Ruijanrannat ja kaikki. Jussa toi ensimmäisen perunakapallisen Sieppijärvelle. Tästä ”sikeysi tämän kylän pottusato”.

Kahvi ennätti Pääkön taloon jo 1840 – luvulla. Jussa toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia ainoastaan naula, toinen sokeria. Mutta kahvia ristiäisvieraille silti tarjottiin. Ei maistunut musta juotava monellekaan, jotkut jopa sylkivät sen maahan sanoen: - Kyllä viina on parempaa!

Eikä vieraille kahvia paljon tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaansa ja kestitsi niillä taas vieraita – myöhemmin, kun toinen lapsi oli ristittävänä…

Pääkön Jussa siis tiedettiin kauppamieheksi. Samaa hommaa harjoitti Sieppijärven Filppa niin ikään. Kolarin Pärki-papilla oli huomattava määrä lehmiä. Filppa kävi tuon tuostakin noutamassa Pärkiltä voikuorman, jonka sitten toimitti Tornioon tai aina Ruijan markkinoille asti. Filppa harjoitti joppausta omasta aloitteestaan – keräilykauppaa.

TERVAHAUDAT HÖYRYSIVÄT MYÖS SIEPPIJÄRVELLÄ

Järvirovan Erkki oli alunperin Jarhoisten Koskenniemestä. Pastori muutatti hänen sukunimensä. Tästä syystä Järvirovasta tehtiin Koskenniemi.

Kankaan Iisko oli yksi Kuurusenvaaran karhutappelun sankareista. Iiskon elinaikana 1800 – luvun puolivälin molemmin puolin Sieppijärvellä vielä poltettiin tervaa täyttä päätä, sillä Varislahdessa oli ainakin kolme hautaa, Pirttisaajossa yksi ja nykyisessä Rovan rannassa höyrysi mahtava sadan tynnyrin hauta.

Järvirovan Iisko ja Kankhaan Iisko kävivät siis myös tervakolareista. Myös Filpalla, Iivarilla ja Kurulla oli yhteinen tervahauta.

Keloa ja kantoa juurakkotervaa varten sai kruunun metsistä. Metsiin ei kuitenkaan ollut lupa mennä ennen kuin metsäherra oli kirjoittanut lupakirjan. Kirjan sai, jos sen Ylitorniolta haki. Iiskon ja Erkin matka Ylitorniolle maaliskuussa 1861 kannatti, sillä käteen annettiin lappu, jossa sanatarkasti luki näin: ”Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista vt. metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2. päivänä marraskuuta vuonna 1861 on määrännyt. Ylitorniolla 9. maaliskuuta 1862 Ernst Kingelin, vt. metsäherra.”

Syksypuolella Erkki ja Iisko sitten nostivat juurakot ja hankkivat hautapaikan sekä pilkkoivat hautapuut. Talvella tehtiin tynnyrit, joitten piti olla kruunattuja eli täsmälleen oikeankokoisia, mikäli tervaa aiottiin myydä.

Kesän tullessa laitettiin ”hongasta hoiskutettu, männystä mäiskytetty, mullasta veenpitäväksi” tehty hauta polttokuntoon. Tyven ilta juhannuksen edellä kokosi kylän väen ”kaffekuukkarista” lähtien hautaa sytyttämään. –Ko laele saathiin tuli menehmään, niin sillon ryyppy ryypäthiin.”

Haudan poltto kesti neljä vuorokautta. Paljon ei hautakolari joutanut lepäilemään. Juurakot hikoilivat tervaa. Kaikki kypsyvä aine ei kuitenkaan valunut puhtaana tynnyriin, vaan samassa matkassa ajautui paljon tervavettäkin. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkin aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Tämän jälkeen pääsi hautakolari tervan kusettamiseen. Tynnyrin alauurteessa olevasta tapista tuli väliin mustaa kusta, välillä ruskeaa. Musta haudan nokea sisältävä aine saatettiin keittää uudelleen tervaksi, mutta ruskea kusi laskettiin maahan. Tämä tehtiin tervan laadun takaamiseksi.

Tervaa tarvitsivat talojen isännät. –Kaikki, mitä tehet, sie tervaat kans, opetettiin jo pikkupojille. Venheet, reet, sukset, katot tervattiin. Tervaa tarvitsivat niin ikään terveporvarit. Torniossa yksi jos toinenkin kauppias odotteli tynnyrilastia ylhäältä Väylänvarresta. Lautat saapuivat miehinensä vesiä pitkin.

Immosen Juhani (Jussa) oli syntyjään Vaattojärven poikia, mutta asui lähes koko 90-vuotisen ikänsä 1900-luvun Sieppijärvellä. Monet, monet kerrat oli tämäkin Jussa vesiä pitkin sauvonut Torniosta ylös kotiseudulle.

Näin hän muisteli:

-Kerran oli Veittikosken alla useampi vene tulossa Torniosta. Yhdessä veneessä seisoi eräs helposti yllytettävissä oleva sauvoja. Kaikki toiset veneet rantautuivat kosken alle ja miehet rupesivat vetämään venettä ylöspäin kävelemällä. Päättivät samalla vähän ilotella miehen kustannuksella. Niinpä kehuivat yksinäistä venemiestä niin hyväksi sauvojaksi niin hyväksi. Kävi kuten oli tarkoituskin. Mies päätti näyttää, että hän on Veittikosken voittanutta!

-Kun matkamiehet sitten seuraavan kerran toisensa tapasivat kotikylällänsä, ei sauvoja heitä kironnutkaan vaan kehua rellesti yllyttäjilleen: ”Ko mie hallinpullon nykäsin konjakkia kosken alla, tuli vene pääle, ette kokka kohisi!”

KARUN ANKARAA SUURKYLÄN ELÄMÄÄ…

Elämä Sieppijärvellä, Kuurusenvaaran karhuntappajain kylässä, suurkylässä, karussa Kolarissa, oli ankaraa. Olemmehan aina olleet lihan ja leivän välissä – ainakin omasta mielestämme, sillä Muonio on merkinnyt lihaa poroineen ja Pello leipää viljapeltoineen.

Niittyjä täällä raivattiin ja heinätöitä puskettiin. –Paniks sie paljon pottuja, kyseltiin vasta sitten, kun perunalle opittiin. -Makkaa rauhassa, Iisko, seittemän miestä on menny heinäntekhoon Kunnittan vuomale, saattoi vanhaemäntä supattaa miesvainajan hautakummun äärellä käväistessään. Isännän kun tiesi kääntyvän ikuisessa leposijassaan, jos heinät olisi jätetty tekemättä.

Ennen ei tehty tuoreheinää. Sen sijaan lähdettiin heinävuomalle heti, kun luhta kukki. Otinki oli käyty viemässä kaltioon jo talvella. Mikään ei kesäkuumalla hien valuessa silmäreikiä myöten maistunut niin hyvältä kuin jääkylmä piimä – ja kuiva leipä.

Heinäntekijät asuivat niittypirteissään viikkokaupalla. Selvää oli, että ”läpit kuljit matkassa”.

–Mullaki viiennellä vuela oleva Pekka istu repunkatola ko kurkivuoma, muisteli Riskin Hermannin vanha jälkeläinen. Lapset oppivat työn tekemällä työtä.

Yksi ”äitin piika Järvirovasta” puolestaan muisteli lapsuuttaan näin:

-Uihmaan halutti. Mutta ko äiti oli komentanu riipihmään lehtiä kopan täytheen. Paarmat purit. Käet olit vihreinä tuohreista lehistä. Yks kaks huomasimma, ette äiti sai viehraan – harvinainen taphaus. Jo hoksasimma konstin karata uihmaan. Täytimä kopan melkein kokohnaan sammalilla ja pääle peitoksi laitoima riivityt lehet. Ja niin karkasimma ranthaan räpihmään. Äitile oven raosta huusima, ette koppa saathiin täytheen. Sikiöt kävit uimassa, mutta kuulit kyllä kunniansa illala, selvä se!

JÄRVI ANTOI KORTETTA KARJALLE

-Änsti, piä perrää, äläkä pääpötä, saattoi Tuokon Aata kivahtaa Roopertti-rengille keskellä järveä. Aata, Roopertti, Iso-Iita ja monet muut piiat, rengit ja emännät soutivat joka ilta ja aamu kesänavetalleen lypsylle. Reitti kulki aina samaa uraa myöten.

Vaikka järvi ei suuren suuri olekaan, saattoi sumu joskus olla niin vahvaa, että teki tepposen ja eksytti. Siinä sitten venekunta pyöri ja huhuili aikansa, kunnes löysi taas kotirannalle. Soutumatkaa lehmien luo tuli helposti kilometrikaupalla. Helpointa oli kulkea erityistä lypsyreikää pitkin. Yksi tällainen kulki Poikkijärven puolelta Tikkasen Ainon rantaan.

1800-luvulla moni seurakuntalainen on merkitty kirkonkirjoihin kestiksi. Säätynä kesti lienee kansan suussa merkinnyt joutilasta. Kestin Juhon kerrottiin olleen laiska ko rietas. Kehuikin hankkivansa ruokansa vaikka nauramalla.

Pääasiassa totista työtä oli kuitenkin elämä täällä: nauru oli kaukana monen perheen arjesta. Esi-isät ovat meidänkin kylällä eläneet aikoja, jolloin jokikinen korte on pitänyt kerätä eläimen rehuksi. Lasten riipimät lehdet täydensivät vitamiiniannoksina lehmien ruokavaliota. Ilman karjaa olisi vaikeaa kuvitella sieppiläistäkään elämänmenoa ja selviämistä näissä oloissa.

Väki saattoi kerätä vesivarasta satakunta häkkiä hyvää kortetta. Häkkiin eli kuormaan mahtui kuusi rukoa heiniä. Lehmä puolestaan tarvitsi talviheiniksi kolmisenkymmentä rukoa. Kesäisin lehmät kahloivat niin syvällä kuin ylipäänsä arvasivat kortteen perässä. Se oli parasta herkkua. – Met olima kerähneet venheellisen kortetta. Eikös tietenki käyny niin ette lasti miehinensä kaatu. Vene upposi. Met pysyimä pinnala kellumalla kortelastin päälä. Siinä olis ollu Kesti-Juholaki nauru kaukana!

LUKIJALLE:

Kerroin kerran kerrottua. Mitään ei tiedä heti. Sen minkä luulee tietävänsä, onkin saanut tietää jo kauan sitten. Vain se on tietoa, mikä ihmisessä on ollut piilossa.

Kun tätä pakinaa valmistaessani kuuntelin Paulaharjua lukemalla hänen tarinoitansa ja kuuntelin sieppiläisiä ihmisiä, tuntuivat tapahtumat omilta, vastaeletyiltä ja tutuilta.

Sinussakin on paljon piilossa. Sinussa on ominta tietoamme. Kerran oli Samuli Paulaharju, joka keräsi tapahtumia muistiin. Tulevan sukupolven elämänhalun ja itsetunnon vuoksi tämä kylä tarvitsee paulaharjuja.

Tiedämme turhan vähän. Perinteen voima on siinä, ettei se hylkää kerran oivallettua. Perinteen tallentaminen on meidän jokaisen asia.

Eini Pellikan kotikylä Vaattojärvi, ja koulu siellä.

Tästä julkaisusta kasvaa vähitellen -kuvapari kerrallaan- Katan tekemä "kirjanen" Einistä erityisesti entisenä Vaattojärven koulun emäntänä ja Katan työparina.. 

Vaattojärven kylästä kiinnostavan ovat tehneet aikansa ihmiset

Kyläkirjan toimittaneen (1995) Pentti Jaakon sanoin: ”Kulttuurihistorioitsija Egon Friedell kirjoitti Uuden ajan kulttuurihistoriaansa, kuinka juutalaisilla on laaja henkinen jänneväli: toisessa ääripäässä suurimmat kapitalistit, toisessa kiihkeimmät vallankumoukselliset. Vaattojärven ihmisissä on Kolarin pienissä puitteissa ollut jotain vastaavaa. Se tekee kylästä kiinnostavan."

Kolarin Vaattojärvellä syntynyt ja elämäntyönsä tehnyt Eini Pellikka täytti 80 vuotta tammikuussa, 2020. Hänen työnsä kotikylän koulun emäntänä ja syntyperäisenä kyläläisenä on jättänyt isoja jälkiä, jotka kuuluvat talteen – jäljet ovat kylän henkistä kulttuuriperintöä.

Vuodesta 1989 lähtien tein opettajan työtäni Vaattojärven koululla yhteistyössä Einin kanssa. Vuodesta 1992 alkaen koulustamme ”melkein tuli” koko kylän yhteinen kylätalo. Lukuisat tilaisuudet, tapahtumat ja reissut ikään kuin kaatoivat koulun seinät maahan. Koulu tuli kaapista ulos, ja koko kouluyhteisön tärkeä työ kylän lasten parhaaksi tuli julki. 

Kaikkien Vaattojärvellä viettämieni lukuvuosien ajan valokuvasin toimintaamme. Näin tulin tallentaneeksi aikamoisen tiivistelmän Vaattojärven kyläläisten tuon aikaisesta elämänmenosta; koulu pääsi kuin pääsikin osaksi kylän lapsiperheiden meininkiä.

Päähenkilö on Eini Pellikka. Teen postaustani jatkokertomuksen tapaan tallentamalla Einin jälkeensä jättämiä jälkiä. Hän on ollut kylätoiminnassa varsinainen talkootyön tekijä, perinteen kerääjä mutta myös Kolarin seurakunnan ja Kolarin kunnan ja Eläkeliiton luottamuksen ansiokkaasti kantanut vaikuttaja. Haluan huomioida iloista Eini-serkkuani tavalla, johon pystyn. Minulla ei ole valtuuksia ansiomerkkeihin. Teen siis kuvakirjasen, johon tallennan Einin osuutta Kolarin seudun kulttuuriperinnöstä.

Jatkuu...

Perhesiteitä Kolarin KAASKON, Muonion KOLSTRÖMIN ja Kelontekemän KOSKAMON välillä.

"Filosofista kirjailijaa (Elias Canetti) mukaillen, olen ihminen, joka tunnustan kotiseudukseni  suomen kielen, jolla kirjoitan." Kata Korhonen, 2022.

Ensimmäinen postaus: 4.11.2022

Nosto: 8.3.2025



 

ALKUSANAT:

Varsinainen inspiraatio 

Perhesiteitä - julkaisulleni oli suomen kielen sana KOSKAMO. Ensin innostuin saamastani paikallistiedosta, jonka mukaan koskamon taustalla olisi saamenkielinen sana koaskem kotka. 

Sen jälkeen löysin (Anne Koskamon, 2006) tietoa ja tarinaa Kittilän Kelontekemäjärvestä. Kansallisarkiston digitoima Suomen Kuvalehden laaja juttu Ruijan Olli Koskamosta (13.4.1927) puolestaan auttoi lopulta ymmärtämään Kaaskon, Kolströmin ja Koskamon väliset perhesiteet Suomessa ja Ruijan Norjassa.

Perhesiteitä-postaus liittyy myös niihin aiempiin blogiteksteihini, joissa sivuan tietämättäni laestadiolaisuuden ja esimerkiksi herrnhutilaisuuden eroja Suomen ja Ruotsin Tornionlaaksossa (Ylitorniolla). Etsin konkreettista näyttöä, mikä erotti maallikkosaarnaajat toisistaan: miksi toisista tuli "aikansa julkkiksia", toisille taas suotiin vähemmän huomiota.  Ja tässä yhteydessä mietin muurari Robert Granatin hautakiven (kuva sivun alaosassa) symboleja - edustiko Roopen "jumalanpelko" kirkon valtakulttuurin ajattelua (seurakunnalle kunniaksi) vai jotakin muuta herännäisliikettä.

KOLARIN KAASKO (1834 - 1840)

1. Kaaskon talossa syntyi leskiäidille tyttö, Anna Karolina.

Vanhan Turtolan rippikirja / Kolari by  (1834 - 1840) osoittaa, että Kaaskon tila sijaitsi Kolarin kylällä, ja sinne syntyneet kaikki jälkeläiset saivat nimekseen Kaasko.

Kaaskon tilan isäntä Kolarissa oli Mickel Mickelsson Kaasko, ent. Snällfot.

Kaaskon tilan emäntä oli Maria Samuelsdotter Kaasko.

Rippikirjaan on merkitty pariskunnan lisäksi 13 ihmistä.

Isännän kuoleman (1834) jälkeen emännälle syntynyt tytär (1839) Anna Karolina Mariantytär Kaasko on se perheenjäsen, josta kerrotaan tässä postauksessa. 

2. Anna Karolina avioituu, lähtee muoniolaismiehensä (ja appiukkonsa) kanssa Norjaan.

 Kaaskon tilan lapsilaumasta nuorin tyttö, eli Anna Karolina joutui melkoisella varmuudella heti rippikoulun käytyään pikkupiiaksi Muonion suuntaan, missä tuleva aviomies oli syntynyt yhdeksän vuotta aiemmin eli 1830. Miehen nimi oli Johan Erik Eriksson Kolström, suomeksi Juho Erkki Erkinpoika Kolström - joka oli isänsä puolelta Wahlbom ja äitinsä puolelta Hetta.

Anna Karolina Kaaskon tuleva appiukko (eli miehensä isä) oli hänkin Muonionniskan Hirvaslompolossa vuonna 1796 syntynyt Erik Kolström (Wahlbom). Ukon biologisiksi vanhemmiksi on ranskalaislähteiden mukaisesti osoitettu Lapissa vieraillut Louis Philippe I (suom. kuningas Ludvig Filip I) ja Muoniossa vuonna 1830 kuollut Beata Katariina Wahlbom.   

Anna Karolinan ja miehensä Johan Erik Kolströmin muutto Ruijan Norjaan lienee tapahtunut samoista syistä kuin tuohon aikaan yleensäkin: lähdettiin paremman elämän toivossa. Muoniosta Norjaan lähtivät sekä isä että poika Kolström (Wahlbom) vaimoineen ja lapsineen.

Kuolintiedot vahvistavat, että vaikka Anna Karolinan appiukko, Erik Kolström oli syntynyt Muoniossa, hän kuoli 1879 Ruijan Tanassa kuin myös vaimonsa Margareta Hetta. Tämä on yksi osoitus, että Ruijaan oli muutettu kahden sukupolven voimin. 

3. Anna Karolina Kaaskon elämä kesti vain muutaman synnytyksen, vanhimmasta tyttärestä tuli Laestadius-saarnaaja Olli Koskamon vaimo.

Kuva alla:

Tana sokneprestkontor, SATØ/S-1334/H/Ha/L0002kirke: Ministerialbok nr. 2 /1, 1861-1877, s. 16 

Tähän kirkkorekisteriin on merkitty Anna Karolinan ja Johan Erik Wahlbom Kolströmin ensimmäisen lapsen syntymä (Masjoen kylässä, Tenojen rannalla, Tanassa). Tyttö oli Grethe Johanne Kolström, s. 10.9.1863. 

Toinen lapsi oli poika, Johan Erik Kolström, s. 4.7.1865; kuollut U.S.A.

Toinen tytär puolestaan syntyi 3.7.1866, ja hänestä tuli äitinsä etunimikaima, eli Beata Katrina "Karoline", Kolström.

Lastensa äiti kuoli 29-vuotiaana,  24. marraskuuta 1868. 

Maria Matilda Kolström -nimen saanut tyttövauva oli syntynyt neljä päivää aikaisemmin, 20.11.1868. Hän kuoli 27.11.1868 seitsemän päivän ikäisenä.

 

4. Grethe Johanne Kolström, Ruijassa puhutulla suomen kielellä, Kreeta Koskamo (1863 - 1945).

Olli Koskamo oli Kolarin Kaaskosta lähtöisin olleen ja Ruijan Masjoen kylälle Tenojokivarteen (Tana) asettuneen  Anna Karolina Kolströmin tyttären mies. Koskamo syntyi Kelontekemässä, 30.6.1850.

Koskamo ja Kreeta oli vihitty 1886 Tanassa. Suomen Kuvalehden (1927) Koskamosta kertova juttu osoittaa, että 50 vuotta Ruijassa asunut Ukko seurasi koko elämänsä ajan myös Suomen asioita, koskapa siellä paljon liikkuikin. Kreeta-emäntänsä "isän hän kuitenkin kertoi olleen syntyisin Suomen Ylitorniolta"...  

 

Koskamolla ja emännällään ei ollut jälkeläisiä, kasvattilapsi (piika Olga Palo) mahdollisesti. Kreeta kuoli 1945. Olli sairasteli vanhuuttaan ja kuoli jo 1930.

Olli Koskamo oli (SK:n sanoin) eräs Perä-Pohjolan henkinen eränkävijä, suomalainen uutisraivaaja ja saarnamies Ruijassa.

Tämän jutun kuvat ja asia ovat peräsin digitoidusta aikakauslehdestä, Suomen Kuvalehti, 13.4.1927.

Kuvia klikkaamalla ne suurenevat.

Kreeta Koskamo, o.s.  kuvattu 1927 .

Suomen Kuvalehdelle kirjoittanut (1927) Rovaniemen toimittaja Lauri Kaijalainen.

Olli Koskamo oli syntynyt (30.6.1850) Koskamon tilalla Kittilän Kelontekemässä.  (Kuva vas.) Hän siirtyi saarnamieheksi "Jumalan ja Laestadiuksen johdattamana" Itä-Ruijaan vuoden 1877 paikkeilla,

Ollin isä oli Sodankylän Sattasesta syntyisin ollut  Juho Henrik Koskamo (e. Pulli).

Suomen Kuvalehden (1927) mukaan Olli Koskamon äiti oli lähtöisin Kittilän kirkolta "Välitalon (?) jumalisesta suvusta", joka kuului niihin, jotka ensimmäisinä Kittilän pitäjässä ottivat vastaan Laestadiuksen herätyksen.

Äidin ansiota on, että Koskamo jo varhain joutui kosketuksiin  herännäisliikkeen kanssa, ja omaksui opin selkeänä ja väärentämättömänä. Hänestä tuli ensin Itä-Ruijan henkinen johtaja, sittemmin hän liikkui Juhani Raattaman kanssa seuramatkoilla Tornionlaaksossa, Oulussa, Rovaniemellä.

Saarnamies Koskamon äidin nimi oli Briita Katariina Antintytär Kariniemi (1808 - 1868).

Geneettinen sukututkimus (Geni) osoittaa Briitan kuuluvan (tyttärineen ja sisaruksineen) äitiryhmään U5b1b2. Ihmisenä tunnen vahvaa henkistä yhteyttä Ursulan tyttäriin, joihin esiäitieni ansiosta kuulun. 

"Vielä 1800-luvun Ruotsissa asenne herrnhutilaisuuteen oli jännitteinen. Herrnhutilaisuuden jakautumisessa syntynyttä lukijaliikettä oli maltillinen ja radikaali suuntaus. Lapin Maria kuului maltillisiin lukijaisiin. Lukijaisiin kuului Ruotsin luterilaisen kirkon pappeja, joiden jumalanpalvelussaarnoja tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin. Lapin Maria oli hengellisessä etsinnässään kohdannut heistä myös tunnetuimman Noran kirkkoherran Pehr Brandellin (1781 – 1841), jonka mukaan herrnhutilaista luterilaisuutta nimitettiin myös brandellilaisuudeksi." 

(http://www.sermones.fi/2012/11/herrnhutilaisuus-ja-lestadiolaisuus/

Seppo Lohen Sydämen kristillisyys -teos.

digi.kansalliskirjasto.fi