Rautatie toi rakennusmestari Knuutin Sieppijärvelle. "Se tehhään niin että se kestää!"

Kulttuuriperinnön tallentaminen turvaa yhteistä muistiamme!

1960-luku toi ensimmäisiä Valtion Rautateiden (VR) palkkaamia kokeneita radanrakentajia perheineen myös Sieppijärvelle.

Eelis Knuuti (1902 - 1974)

 

Ylitorniolaisisänsä tyttö, Inkeri Knuuti ja Poikki-Iiskon Yrjön poika, Pekka Vaattovaara vihittiin avioon 1965. 

Inkerin vanhemmat, Eelis ja Martta Knuuti, asuivat "rautatien tuomina kyläläisinä " Sieppijärvellä vuodet 1960 - 1967 asti, minkä jälkeen eläköitynyt pariskunta Knuuti ("Kersantti Ärjy" -kylän nuorille miehille) muutti Kuopioon.  

Rakennusmestari Eelis Helmeri Knuuti (19.9.1902 Ylitornio - 19.7.1974 Kuopio). 

Puoliso, kotiäiti Martta Sofia Knuuti, o.s. Juho (9.9.1914 Ylitornio - 28.9.1974 Kuopio).

Rakennusmestariksi (rautatiet) valmistunut Eelis Knuuti oli käynyt ensin Kuopion teknillisen koulun ja sitten Tampereen teknillisen opiston. Koulunsa hän päätti Tampereella ja sai sieltä päästötodistuksen 1932.

Inkeri muistaa isänsä kertoneen, että tämä olisi vastavalmistuneena rakennusmestarina päässyt mestariksi Kemin kaupungille, mutta tässäkin vaiheessa isä teki oman päätöksen, eli ei lähtenyt Kemiin vaan VR:n rakennusmestariksi Itä-Lappiin, Vanhaan Sallaan. 

 

Eelis ja Martta oli vihitty avioon Vanhassa Sallassa, 1934. 

Perheen pojat:  Aarre Knuuti (s.1934 Ylitorniolla), Ahti Knuuti, Reijo Knuuti ja Raimo Knuuti (s. 1943 Märkäjärvi).

Tytär, "Isän tyttö": Inkeri o.s. Knuuti (s. 1946 Rovaniemen Viassa, Vikajärvellä). Inkeri syntyi pian Lapin sodan päättymisen jälkeen - keskelle Lapin jälleenrakennusaikaa; rakennusmestarin vastuidenkin näkökulmasta. Perhe muutti Isän työmaitten myötä uudelle paikkakunnalle sen mukaan, mihin VR  rakennusmestarinsa siirsi.  

Knuutin perhe-elämä sai alkunsa Itä-Lapin Sallassa vuonna 1934.

Sittemmin Neuvostoliiton odottamaton hyökkäys Suomen Lappiin aloitti Talvisodan (1939) ja ajoi perheen evakkoon Ylitorniolle, Martan kotiin. Tämä oli ensimmäinen Itä-Lappia ja Petsamoa koskeva evakuointimääräys. 

Talvisodan (1939-1940) jälkeen Lapin väki palasi asuinseuduilleen, kunnes uusi lähtö tuli Jatkosodan sytyttyä 1941. Talvi- ja Jatkosota sekä erillinen Lapin sota (1944 -1945) aiheuttivat koko Suomelle mutta myös Itä-Lapille valtavia aluemenetyksiä.

Vuoteen 1940 asti Sallan kunnan keskustaajamana ja kirkonkylänä toimi Sallan kylä (Vanha Salla). Tämä kylä menetettiin Suomen luovutettua osan Sallan kunnasta Neuvostoliitolle talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa, 1940. Sallan kirkonkyläksi vuonna 1948 tulleen kylän entinen nimi oli Märkäjärvi. 

 

Eelis Knuutia ei sota-aikana lähetetty taistelurintamalle. Hän vastasi muista hänelle  osoitetuista (Valtion Rautatiet) tehtävistä. Itärajalla todellisena uhkana oli ollut desanttivaara. Kaiken varalta hän oli noina aikoina joutunut ajoittain kantamaan mukanaan myös käsiasetta. 

Kaiken kaikkiaan rakennusmestari Knuutin Itä-Lapin  komennus kesti Suomussalmelle siirtymiseen asti. Muistissa on, että pojista nuorin, Raimo olisi vielä syntynyt Sallan Märkäjärvellä, 1943.  

Inkeri syntyi 1946 Vikajärvellä. Muutaman vuoden jälkeen, eli 50-luvun taitteessa (1949-1950) Eelis Knuuti sai uuden työkomennuksen Kelloselkään, joka oli itälappilaista rajaseutua sekin.  

Kelloselän jälkeen asemapaikaksi tulivat Äänekosken seutu, Nalkinsalmen siltatyömaa, ratalinja Nalkinsalmesta Enojärvelle, Pajusalmen siltatyömaa, Kannonkoski; ratalinjat Suolahti - Haapajärvi  ja Äänekoski - Haapajärvi. 

Näistä maisemista jäi paljon muistijälkiä erityisesti Inkeri-tyttären mieleen, sillä täällä hänestä tuli koululainen, joka sai kulkea viiden kilometrin pituiset koulumatkat resiinalla! Ja Kannonsahan koulukaveritkin, kuten Järvisen Elli ja Aili - kyllä heistä kasvoi hyviä ystäviä.  

Inkerin koulu alkoi siis Enojärvellä eli  Kannonkoskella, Kannonsahan kansakoulussa.  Ajankohta oli syksy1953. Ensimmäisen luokan kevättodistuksen hän sai toukokuussa 1954. Koulupaikkakunta pysyi perheen kotina 8 vuoden ajan. Kannonsahan kansakoulun 5. luokan jälkeen hän pääsi Saarijärvelle keskikouluun, jota kävi 3 vuotta.  

Tämän jälkeen 1961 muutettiin isän työn eli rautatien perässä Sieppijärvelle. Lukuvuoden 1961-1962 Inkeri suoritti Pellossa, sillä Kolarin kunnallinen keskikoulu (KKK) pääsi aloittamaan työnsä, eli valitsemaan historiansa ensimmäiset oppilaat syksyllä 1962. Inkeri kuuluu siis siihen ensimmäiseen kolarilaisnuorten porukkaan, joka sai päästötodistuksen (1964) omasta keskikoulusta. 

Rautatie toi rakennusmestari Knuutin Sieppijärvelle (1960)

Rautatiet ovat paljon enemmän kuin vain kiskoja ja junia. Ne ovat osa Suomen kansallista tarinaa, teollistumisen vauhdittajia ja nykyaikaisuuden symboleita. 

Suomen rautateiden yli 160-vuotinen historia on täynnä tarinoita, teknisiä saavutuksia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä rikas perintö ansaitsee tulla vaalituksi ja tunnetuksi. Suomessa toimii aktiivisia tahoja, jotka pitävät huolta siitä, ettei kiskojen kertoma unohdu.

(harkatie.net)

 

Totta on, että rautatiet ovat enemmän kuin vain kiskoja ja junia. Kulttuuria on kaikki se ihmisen osuus siitä, mitä ympärillämme on olemassa, mitä ympärillämme on rakennettu, mitä jätämme perinnöksi, kaikki hyvä ja arvokas - kulttuuria  Kulttuurin näkökulmasta rautatiet ovat osa Suomen kansallista tarinaa. Ja kulttuuriperinnön tallentaminen turvaa yhteistä muistiamme.

Lisää luettavaa, mielenkiintoista tietoa rautateiden merkityksestä:    

https://harkatie.net/suomen-rautateiden-historia-ja-merkitys-maan-kehitykselle/