Hilkka Oksala.
Julkaistu mielipidekirjoitus Luoteis-Lapissa 11.10.2012.
KOLARIN KULTTUURIPERINTÖ: MYRKKYÄ VAI KARKKIA?
Keskustelu kolarilaisesta rakennusperinnöstä lähti Sieppijärven entisen keskikoulusiiven purkuhankkeesta. Kulttuuriperinnön vaaliminen on perustuslaillinen velvoite, joka viranomaisten ohella koskee kaikkia kansalaisia.
Ylireagointi purkuhanketta kyseenalaistavaa hallintomenettelyä kohtaan on ymmärrettävää, kun kyseessä on kunnan ensimmäinen rakennussuojelullinen kiistatapaus.
Valitusmenettelyn tarkoituksena on antaa aikalisää purkamisen seurausten sisäistämiseen, antaa mahdollisuus historiallisen kylämaiseman säilyttämiseen elävänä, hoidettuna, terveellisenä ja turvallisena sekä vaatia kunnallishallintoa noudattamaan rakennusperintöä suojaavaa lainsäädäntöä.
Valituksissa vaadittiin purettavaksi esitetyn rakennusosan säilyttämistä, kaikkien osien peruskorjausta sekä vaihtoehtoisten käyttömuotojen suunnittelua koulutoiminnan rinnalle. Lisäksi vaadittiin kylän vanhentuneeksi osoittautuneen asemakaavan uudistamista muun muassa merkitsemällä suojeltavat kohteet.
Koulusiiven perinnearvoa koskevaa asiantuntijalausuntoa vaadittiin pyydettäväksi Museovirastolta, sillä alemman oikeusistuimen näkemys ei ole pätevä.
Koulun kulttuurihistoriallinen arvo on kiistaton. Rakennuskokonaisuus kertoo kylän poikkeuksellisesta historiallisesta vaiheesta kuntahallinnon keskuksena. Keskikoulusiipi toimi paikkakunnan ensimmäisenä oppikouluna. Koulu on yhä kylän suurin rakennus ja maisemallisesti hallitseva maamerkki. Koulun rakennusvaiheet toteutettiin paikallisen käsityötaidon näytteenä. Rakentaminen perustui ennen sotia käytettyihin teknisiin ratkaisuihin, jotka olivat laadun kannalta luotettavia. Tilat kestivät terveellisinä yli 40 vuotta.
Maankäyttö- ja rakennuslain tavoite on säilyttää rakennuskanta käyttökelpoisena. Sieppijärven koulu täyttää hyvin suojelukohteenkin edellytykset.
Yleisimmin historiallisin perustein on suojeltu kokoontumispaikkoja. Kolari on äskettäin menettänyt talovanhuksia, joilla on monenlaista menneisyyttä. Historiallisuus läpivalaisee kaikkea ihmisen toimintaa. Sen ymmärtäminen lisää yhteisön henkistä hyvinvointia.
Museoiden ratkaisut perustuvat aina aihekohtaiseen historiantutkimukseen. Tämä koskee myös Kolarin kotiseutumuseon korjauksia, kuten Pääkkölän pohjoisseinää.
Sieppijärvellä Iivarin sahamylly jo ennen viime sotia tuotti lautoja, joita käytettiin hirsitalojen suojaukseen. Eri laudoitustavat olivat kylällä tunnettuja jo tuolloin, myös ohutrimatekniikka, jolla Pääkön pohjoisseinä vuoto-ongelman seurauksena vuorattiin. Korjaussuunnittelussa harkittiin hirsipaikkausta ja kahta laudoitustapaa.
Vaihtoehdot perustuivat paikallisten seniorikirvesmiesten haastatteluihin ja kylähistoriikeissa julkaistuihin vanhoihin valokuviin. Suunnittelua ohjasi Tornionlaakson maakuntamuseo, ja toteutetun mallin valitsi Museovirasto.
Hirsipaikkauksesta luovuttiin, koska vähitellen kaikki hirret olisi jouduttu uusimaan vuotojen edetessä. Nyt alkuperäistä hirsiseinää jää näkyviin, lopulta ehkä vain sisätiloihin.
Korjausasiakirjojen kopiot ovat pyydettäessä saatavilla kotiseutumuseon arkistosta. Ja ensi kesänä punamultaamaan!
____________________________________________________
Artikkeliin liittyy Hilkka Oksalan ottama kuva rakennuksesta Äkäsjoen tien varressa.
Kuvateksti: "Rakennuksia, joita saisi purkaa ilman perinnearvon asiantuntijamääritystä, olisivat korkeintaan tilapäisiksi tarkoitetut, perustamattomat ja käytöstä jääneet varastomaiset tilat."
______________________________________________________
10.10.12
Pakasaivon ympäristö ja Kolarin saamelaisuus
...VELLIKAARA VETTASIA...Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historiaa. Julkaisu opettajille ja matkailuyrittäjille. 2008. Siv Rasmussen, Muonion kunta.
Viralliset saamelaiset sukunimet olivat 1800-luvulla jo vakiinnuttaneet asemansa, ja ihmiset tiesivät, mitkä sukunimet viestittivät kyseisen suvun olevan saamelainen. Tuohon aikaan Muoniossa ja Kolarissa eläneitä saamelaisperheitä olivat Sarri, Suikki, Nutti, Unga, Vasara, Vettainen, Sieppi, Jaukka, Palokka, Junkka, Riimi ja Koffelo.
Lisäksi tänne tuli avioliittojen myötä saamelaisia naisia ainakin seuraavista suvuista: Marakatt, Labba, Kitti, Kalsok, Tomma, Nyman, Aslak, Hetta ja Piltto. Naiset käyttivät omaa sukunimeä 1800-luvun lopulle saakka. Monet saamelaisnimet hävisivät käytöstä, koka saamelaiset ryhtyivät uudisasukkaiksi ja ottivat tilan nimeen perustuvan sukunimen.
Saamelaisilla on alkuperäiskansan asema, mikä tarkoittaa, että he ovat tulleet tänne ennen muita kansanryhmiä. Muinaisaineisto, saamelaisperäiset paikannimet ja perinneaineisto todistavat, että Kolarin alueella oli saamelaisväestöä suomalaisten sinne muuttaessa ja että saamelaiskulttuurilla oli näillä seuduilla vanhat juuret. Perimätietojen mukaan kolarilainen Jaukan suku on vanha metsäsaamelainen suku, joka on asunut paikkakunnalla ennen suomalaisia. Satan suku on asunut Sattajärven läheisyydessä Ruotsin puolella ja on tiettävästi tällä alueella alkuperäinen saamelaissuku
Monet olettavat poronhoidon olevan saamelaisten vanhin elinkeino. Olettamus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä ensimmäiset saamelaiset saivat toimeentulonsa harjoittamalla pyyntikulttuuria, jonka tärkeimpiä kulmakiviä olivat kalastus ja erilaisten turkiseläinten pyynti.
Pyyntikulttuurin varhaisessa vaiheessa ihmiset saattoivat asua yhdessä perheryhmässä, johon kuului kahdesta neljään perhettä. Vähitellen pyyntitapoja alettiin tehostaa ja kehitettiin menetelmiä, jolla villiporoja pyydystettiin pyyntikuoppien (peurakuoppien) avulla.
Suuriin pyyntikuoppiin perustuva pyydystystapa vaati entistä suuremman työpanoksen ja enemmän ihmisiä, joten perheryhmän kokoa jouduttiin kasvattamaan. Se on saattanut luoda pohjan saamelaiselle lapinkylälle, siidalle, josta on vielä olemassa historialliselta ajalta peräisin olevia jäänteitä. Ne olivat pieniä paikallisyhteisöjä, ja sana siida tarkoitti sekä kyseisellä maantieteellisellä alueella asuvia ihmisiä että nimenomaan heidän käyttämäänsä aluetta. Siidat sijaitsivat tavallisesti jonkin vesistön (joen, järven, vuonon) tuntumassa.
SUIKIT
Ensimmäinen Suikki, jonka nimen tunnemme ja jonka tiedämme asuneen täällä, on noin vuonna 1720 syntynyt Pehr (Pekka) Suikki. Hän syntyi Kolarissa mutta oli kaiketi myöhemmin kirjoilla Muoniossa. Pehrin yksi pojista oli nimeltään hänkin Pehr Suikki (s. 1764). Hän sai vaimonsa Brita Sarrin kanssa viisi lasta, ja yksi heistä oli Olof (Olli) Suikki, joka syntyi vuonna 1790. Kolarin Suikit ovat Ollin jälkeläisiä.
Paulaharju kertoo, että Pakajärven metsäinen erämaa oli Suikkien koti- ja syntymäseutua. Se sijaitsi keskellä Suikkien laidunmaata, joka pohjoisessa rajoittui Sieppien ja Vasarain porojen vaellusalueisiin. Siellä oli kalaisia metsäjärviä, jäkäläisiä kankaita ja korkeita vaaroja, esimerkiksi kauempana idässä Yllästunturista alkava ja pohjoiseen suuntautuva mahtava tunturiselänne.
Suikkien kotajäännökset ovat jäljellä Pakasaivon läheisyydessä.
Paulaharju kertoo Ollista:
"... Pekka Suikin poika, vanha Olli-äijä, oli pikkuinen mies ja niin kivaääninen, ettei pikku pojalla ääni sen kivempi. - Voi paahkilas! kirosi äijä kimakalla äänellä, kun jostakin sattui suutahtamaan. Pieni ukko piti pääpaikkanaan Pakajärveä ympäröiviä seutuja. Hän samoili suuren porolaumansa kanssa pitkin erämaita.
Mutta sitten kerran hän saapui Kitisen vedenjakajalle ja asettui asumaan Pokkaan, Suikin pieneen vaatimattomaan taloon tarkoituksenaan jäädä sinne pysyvästi. Hän palasi kuitenkin jonkin ajan kuluttua takaisin metsäkotaansa ja jatkoi elämäänsä lapinäijänä. Sellaisena hän myös kuoli, sokeanan vaarina kesällä 1876 Pakarovan tuohikodassa.
Hilkka Oksala puolestaan haastatteli vuonna 1998 luosujärveläistä Jalmari Lompolojärveä, joka oli tuolloin 83-vuotias. Lompolojärvi kertoi:
"Niesakerossa oli kaksi Suikkien kotaa sekä porokaarre ja siinä ns. lihaluova, joka tehty 3-4 katkaistusta männystä. Niiden päällä oli rakennettu lava. Tästä on n. 75 vuotta aikaa. Kaarten jäänteet tuhosi myrsky, vain liesikivet, pyöreät kehät ovat jäljellä.
Suikkien alue oli seuraava: Kesä vietettiin Muonion Pakajärvellä, josta he syksyllä jutivat Niesakeroon. Talveksi he edelleen muuttivat Isoon hevosmaahan, jossa oli myös kaarre. Edelleen keväällä muutettiin Kurtakkoon, jossa oli kuusikoita. Niissä oli luppoja poroille. Täälläkin (Luosussa) he kävivät saunomassa.
Talollisilla poronomistajilla voi hyvinkin olla sukuyhteyksiä lappalaissukuihin. Esimerkiksi kertojan (Jalmari Lompolojärvi) isoäiti oli Ruotsin Lapista Muodoslompolon läheltä. Kristiina- mummo oli lähtenyt tänne poropalvelijaksi 17-vuotiaana. Hän osasi suomea, mutta halusi puhua lappia - hänen vanhin poikansa Edward ymmärsi lappia."
KIRKKOPAHTA PAKASAIVON LÄHEISYYDESSÄ
PAKASAIVO
SAAMELAISTEN USKO JA USKOMUKSET
Saamelaisten perinteinen elämäntapa merkitsi muiden alkuperäsikansojen tavoin elämistä osana luontoa; ihminen ei ollut luonnosta erillään vaan osa sitä. Todellisuus miellettiin sekä näkyväksi aineelliseksi että näkymättömäksi henkiseksi ulottuvuudeksi. Näkyvä aineellinen oli arkipäivän todellisuutta, ja näkymättömässä asui henkiä ja erinäisiä jumalolentoja. Yhteyttä henki- ja jumalmaailmaan voitiin pitää noitarummulla ja joikaamalla mutta myös tuomalla uhrikiville eli seidoille uhrilahjoja.
Seita saattoi olla yhden perheen käytössä, mutta oli seitoja, joita käytti kokonainen lapinkylä eli siida. Uhrilahjojen antamisella haluttiin saada menestystä, vaurautta, hyvä sosiaalinen elämä ilman kateutta ja panettelua ja myös poro- ja kalaonnea. Seidat olivat tavallisesti kiviä tai kallioita, mutta ne saattoivat olla myös puusta veistettyjä paaluja.
Monien saamelaisten elämään kuuluu vielä nykyäänkin luonnollisena osana luonnon kunnioittaminen ja luvan kysyminen, kun haluaa asettua asumaan uuteen paikkaan tai yöpyä siinä sekä usko parantumiseen, kiroukseen, aaveisiin, maahisiin ja ennusmerkkeihin.
Enimmäkseen saamelaiset kuuluvat luterilaiseen kirkkoon, kolttasaamelaiset ortodoksiseen.
Seidoille annetut uhrilahjat näyttävät olleen rituaali, joka säilyi vanhassa saamelaisuskonnossa ajallisesti pisimpään. Useat seidat sijaitsevat saamelaisten asuinpaikkojen tai vaellusreittien läheisyydessä.
Lähellä Suikin suvun asuinpaikkaa Pakajärveä sijaitsee Pakasaivon rotkojärvi. Saamelaiset ovat pitäneet saivojärviä pyhinä muun muassa kaksoispohjan takia. Pohjan alla asuvat saivon asukkaat eli vesikansa, joka viettää samanlaista elämää kuin saamelaiset.
Tien täysi Taskisia,
vankka joukko Vasaroita,
sukunen Suikkeja,
vellikaara Vettasia,
nuin vähä Nutteja.
9.10.12
Seitsemän tunturin kylä -kirjalle huomiota
VUODEN KOTISEUTUKIRJA 2012
Palkinnon tarkoituksena on kannustaa kotiseutuun liittyvien tietokirjojen tekijöitä. Valintaan vaikuttaa mm. tapa, jolla sisältöaines on valittu, toimitus, tekstien loogisuus, ulkoasu sekä tiedon yleistettävyys ja miten sisältö sijoitetaan laajempiin kokonaisuuksiin.
Ehdolla on tänä vuonna ollut 33 teosta eri puolilta Suomea. Kirjoista on julkaistu esittelyt ja arvioinnit Suomen Kotiseutuliiton kotisivujen Kirjamakasiinissa osoitteessa www.kotiseutuliitto.fi/tietopankki/kirjamakasiini .
Yksi palkintoehdokkaista oli kirja Akäslompolosta eli
Niskakoski Kalervo, Taskinen Keijo: Äkäslompolo. Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. (Kirjakaari) ONNEA TEKIJÖILLE!
Lue Äkäslompolo-kirjan arvio täältä.
Tässä kaikki Vuoden 2012 Kotiseutukirja -ehdokkaat:
1. Airio Tuula: Lappeen hautausmaa. Lepola – Ilmari Wirkkalan 1930-luvun hautausmaaideaali. (Tekijä ja Lappeen kotiseutuyhdistys)
2. Elomaa Ville (toim.): Saarielämää — Kuvia Lauttasaaresta 1890–1939. (Lauttasaari-Seura)
3. Hagelstam Wenzel, Jussila Matti, Hagelstam Katja (kuvat): Talonpoikaiskoti – Pentti ja Anne Siivosen Mattila. (Otava)
4. Hokkala Lasse et. al. (toimituskunta): Jääkärihaudat Etelä-Pohjanmaalla. (JP 27:n Perinneyhdistys. Etelä-Pohjanmaan osasto)
5. Hurme Eija (koonnut): Vihdin asutushistoriaa, kulttuurimaisemaa ja vanhaa rakennuskantaa. (Vihdin rakennuskulttuurisäätiö)
6. Jankkari Sakari: Suodenniemi – Elämää maalaispitäjässä vuosina 1540–1939. (Suodenniemi-Seura)
7.Jokinen Pauli, Väänänen Marja: Kulttuurikävelyllä Helsingissä. (Minerva)
8. Karisto Antti ja Laaksonen Pekka: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. (SKS)
9. Kastari Pirkko-Liisa ja Niemi Juhani (toim.) Kultaisilla teillä. (Hämeen Heimoliitto)
10. Kauhanen Jouni: Surunsalmesta tiennäyttäjäksi – Suomussalmi 1945–2005. (Suomussalmen kunta)
11. Kirjonen Juhani et al. (toimituskunta): Tiihalan Taidepolulla. (Taidepolku-työryhmä)
12. Klemettilä Sinikka, Leinonen Tapio, Poropudas Lauri: Nyynäjän tarina. (Poroputaan sukuseura)
13. Koivisto Andreas: Vårt Sottungsby, Sotunkimme. (Sotungin kyläyhdistys)
14. Kostet Juhani, Söderström Marita: Turun synagoga. (SKS)
15. Kujala Anna-Maija: Kotilaaksoni Toholampi. (Tekijä)
16. Kukkonen Timo: Kolme kylää Nuijamaan nurkalta. (Tekijä)
17. Lappalainen Tarja: Ruijansuomalaisten elämää – Historiaa ja tarinoita Jäämeren rannalta. (Siirtolaisuusinstituutti)
18. Lind Mari, Anttila Kimmo ja Liuttunen Antti: Tammerkoski ja kosken kaupunki. (Tampereen museot)
19. Lumijoen kotirintama muistelee. (Lumijoki-Seura)
20. Markkanen Kristiina, Tirri Lidia: Näköalapaikka. Kertomuksia Pihlajamäestä. (Helsingin kaupunginmuseo)
21. Mäki Matti: Haaviston kylässä. Ihmisiä Meritien varrelta. (Tekijä)
22. Mäntsälä-Seuran julkaisutoimikunta(toim.): Piili tulee! (Mäntsälä-Seura)
23. Niskakoski Kalervo, Taskinen Keijo: Äkäslompolo. Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. (Kirjakaari)
24. Oksanen Eeva-Liisa (toim.) ja historiikkitoimikunta: Koti Pirkkolassa. (Pirkkola-Seura)
25. Ollikainen Eila (toim.): Joutavilla jottae se tietättää — Savolaesta sannoo kolokymmentä vuotta. (Savon kielen seura)
26. Ollila, Anne: Turku vanhoissa valokuvissa 1865–1915. (SKS, Turun museot)
27. Penttilä Simo: Mouhijärvi 1867–2008. (Sastamalan kaupunki)
28. Rinne Hannu: Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin. (WSOY)
29. Syväoja Hannu: Finnen ja Sillanpään lumoa – Kulttuuritarinaa Tampereen tienoilta. (Tekijä)
30. Tiitta Allan: Sinisten maisemien mies – J.G. Granön tutkijantie 1882 – 1956. (SKS)
31.Torppa Minna: Kylillä kummittelee – Saarijärveläisiä uskomustarinoita. (Saarijärvi-Seura)
32. Vesterinen Ervo: Töölön kundien Stadi. SKS
33. Mäntsälä-Seuran julkaisutoimikunta(toim.): Piili tulee! (Mäntsälä-Seura)
Voittajiksi tänä vuonna tulivat siis kirjat
Koivisto Andreas: Vårt Sottungsby, Sotunkimme. (Sotungin kyläyhdistys) ja
Torppa Minna: Kylillä kummittelee – Saarijärveläisiä uskomustarinoita. (Saarijärvi-Seura)
Palkinnon tarkoituksena on kannustaa kotiseutuun liittyvien tietokirjojen tekijöitä. Valintaan vaikuttaa mm. tapa, jolla sisältöaines on valittu, toimitus, tekstien loogisuus, ulkoasu sekä tiedon yleistettävyys ja miten sisältö sijoitetaan laajempiin kokonaisuuksiin.
Ehdolla on tänä vuonna ollut 33 teosta eri puolilta Suomea. Kirjoista on julkaistu esittelyt ja arvioinnit Suomen Kotiseutuliiton kotisivujen Kirjamakasiinissa osoitteessa www.kotiseutuliitto.fi/tietopankki/kirjamakasiini .
Yksi palkintoehdokkaista oli kirja Akäslompolosta eli
Niskakoski Kalervo, Taskinen Keijo: Äkäslompolo. Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. (Kirjakaari) ONNEA TEKIJÖILLE!
Lue Äkäslompolo-kirjan arvio täältä.
Tässä kaikki Vuoden 2012 Kotiseutukirja -ehdokkaat:
1. Airio Tuula: Lappeen hautausmaa. Lepola – Ilmari Wirkkalan 1930-luvun hautausmaaideaali. (Tekijä ja Lappeen kotiseutuyhdistys)
2. Elomaa Ville (toim.): Saarielämää — Kuvia Lauttasaaresta 1890–1939. (Lauttasaari-Seura)
3. Hagelstam Wenzel, Jussila Matti, Hagelstam Katja (kuvat): Talonpoikaiskoti – Pentti ja Anne Siivosen Mattila. (Otava)
4. Hokkala Lasse et. al. (toimituskunta): Jääkärihaudat Etelä-Pohjanmaalla. (JP 27:n Perinneyhdistys. Etelä-Pohjanmaan osasto)
5. Hurme Eija (koonnut): Vihdin asutushistoriaa, kulttuurimaisemaa ja vanhaa rakennuskantaa. (Vihdin rakennuskulttuurisäätiö)
6. Jankkari Sakari: Suodenniemi – Elämää maalaispitäjässä vuosina 1540–1939. (Suodenniemi-Seura)
7.Jokinen Pauli, Väänänen Marja: Kulttuurikävelyllä Helsingissä. (Minerva)
8. Karisto Antti ja Laaksonen Pekka: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. (SKS)
9. Kastari Pirkko-Liisa ja Niemi Juhani (toim.) Kultaisilla teillä. (Hämeen Heimoliitto)
10. Kauhanen Jouni: Surunsalmesta tiennäyttäjäksi – Suomussalmi 1945–2005. (Suomussalmen kunta)
11. Kirjonen Juhani et al. (toimituskunta): Tiihalan Taidepolulla. (Taidepolku-työryhmä)
12. Klemettilä Sinikka, Leinonen Tapio, Poropudas Lauri: Nyynäjän tarina. (Poroputaan sukuseura)
13. Koivisto Andreas: Vårt Sottungsby, Sotunkimme. (Sotungin kyläyhdistys)
14. Kostet Juhani, Söderström Marita: Turun synagoga. (SKS)
15. Kujala Anna-Maija: Kotilaaksoni Toholampi. (Tekijä)
16. Kukkonen Timo: Kolme kylää Nuijamaan nurkalta. (Tekijä)
17. Lappalainen Tarja: Ruijansuomalaisten elämää – Historiaa ja tarinoita Jäämeren rannalta. (Siirtolaisuusinstituutti)
18. Lind Mari, Anttila Kimmo ja Liuttunen Antti: Tammerkoski ja kosken kaupunki. (Tampereen museot)
19. Lumijoen kotirintama muistelee. (Lumijoki-Seura)
20. Markkanen Kristiina, Tirri Lidia: Näköalapaikka. Kertomuksia Pihlajamäestä. (Helsingin kaupunginmuseo)
21. Mäki Matti: Haaviston kylässä. Ihmisiä Meritien varrelta. (Tekijä)
22. Mäntsälä-Seuran julkaisutoimikunta(toim.): Piili tulee! (Mäntsälä-Seura)
23. Niskakoski Kalervo, Taskinen Keijo: Äkäslompolo. Seitsemän tunturin kylä ajan virrassa. (Kirjakaari)
24. Oksanen Eeva-Liisa (toim.) ja historiikkitoimikunta: Koti Pirkkolassa. (Pirkkola-Seura)
25. Ollikainen Eila (toim.): Joutavilla jottae se tietättää — Savolaesta sannoo kolokymmentä vuotta. (Savon kielen seura)
26. Ollila, Anne: Turku vanhoissa valokuvissa 1865–1915. (SKS, Turun museot)
27. Penttilä Simo: Mouhijärvi 1867–2008. (Sastamalan kaupunki)
28. Rinne Hannu: Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin. (WSOY)
29. Syväoja Hannu: Finnen ja Sillanpään lumoa – Kulttuuritarinaa Tampereen tienoilta. (Tekijä)
30. Tiitta Allan: Sinisten maisemien mies – J.G. Granön tutkijantie 1882 – 1956. (SKS)
31.Torppa Minna: Kylillä kummittelee – Saarijärveläisiä uskomustarinoita. (Saarijärvi-Seura)
32. Vesterinen Ervo: Töölön kundien Stadi. SKS
33. Mäntsälä-Seuran julkaisutoimikunta(toim.): Piili tulee! (Mäntsälä-Seura)
Voittajiksi tänä vuonna tulivat siis kirjat
Koivisto Andreas: Vårt Sottungsby, Sotunkimme. (Sotungin kyläyhdistys) ja
Torppa Minna: Kylillä kummittelee – Saarijärveläisiä uskomustarinoita. (Saarijärvi-Seura)
27.9.12
Kulttuuriperinnön olemus ja Hiidenkivi
Kotiseutuliiton pääsihteeri Lassi Saressalo
haluaa, että paikallisen kulttuuriperinnön olemus tutkitaan (Hiidenkivi 4/12).
Nyt ei paneuduta mustamakkara-, särä-, lörtsy- tai muikkukulttuuriin, vaan löydetään jotain, jolla on kestävyyttä ja joka vaikuttaa paikallisidentiteettiä tukevasti laajemminkin.
Täältä löytyvät Kotiseutuliiton sivut. Ja Hiidenkivi - lehti.
Suomalaista kulttuurilehteä, Hiidenkiveä, julkaisevat SKS eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotiseutuliitto ja Kotimaisten kielten keskus.
haluaa, että paikallisen kulttuuriperinnön olemus tutkitaan (Hiidenkivi 4/12).
Nyt ei paneuduta mustamakkara-, särä-, lörtsy- tai muikkukulttuuriin, vaan löydetään jotain, jolla on kestävyyttä ja joka vaikuttaa paikallisidentiteettiä tukevasti laajemminkin.
Täältä löytyvät Kotiseutuliiton sivut. Ja Hiidenkivi - lehti.
Suomalaista kulttuurilehteä, Hiidenkiveä, julkaisevat SKS eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotiseutuliitto ja Kotimaisten kielten keskus.
27.8.12
MENOPELINÄ TUKKILAUTTA
Valde Näsi - Einar Liakka:
Väinö Katajan elinaika oli 1867 - 1914. Hän kuoli Ylitorniolla, missä eli maanviljelijänä, nimismiehen sijaisena ja kirjailijana. Kataja tunnetaan Peräpohjolan erämaiden luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana. Ja sitä hän todellakin on.
Katajan Koskenlaskijan morsian on rakkaustarina mutta ennen kaikkea hurja kuvaus Tornionjoen kuohuvista koskista ja lauttamiehistä. Yksi tarinan päähenkilöistä on sukunimeltään Nuottaniemi. Lauttamies -kirjan tekijät tietävät kertoa omassa kirjassaan, että Kataja olisi "lainannut" nimen kolarilaiselta puuliikemies Kalle Nuottaniemeltä.
Lauttamies -kirja kertoo kauppias ja liikemies Nuottaniemestä, että "hän osti kruunulta ja yksityisiltä metriä rajan kahden puolen ja ajatti pölkkyjä talvikaudet vesien varsille. Keväällä uitettiin lauttauspaikoille, vittattiin laskuiksi. Tornion ja Haaparannan haminoissa hän tavallisesti myi puut yhtiöille. Tällaista jatkui ensimmäisen maailmansodan alkupuolelle vuoteen 1915, jolloin Kalle osti Hietaniemestä, Ruotsista, Korven talon maineen mantuineen. Kolarista hän siirsi koko huushollinsa, lehmät, hevoset ja irtaimensa honkalautalle, johon sateen turvaksi oli katoskin kyhätty. Kesänavetta purettiin ja ladottiin hirret lautalla uudelleen ylös. Lehmät märehtivät parsissaan, kun lautta huilasi Pellossa, Kattilassa ja muissa kuohuissa kohti Hietaniemeä. Taitavia olivat laskumiehet ja hyvin kuljetus sujui. Arvaa, että jokivarren asukkaat ihmettelivät tätä hökötystä..." ja siitä kuulemma puhuttiin vuosikymmeniä.
Valde Näsi ja Einar Liakka keräsivät talteen muistoja ja muistitietoa Tornionjoen lauttamiehistä. Tarinat he kokosivat kirjaksi, jota voi pitää erinomaisena (ei "vähäisenä") lukukappaleena Tornionlaakson kotiseutuhistoriaan. Lauttamies alkaa hienolla matkakuvauksella, joka on saanut nimen Kevätuittojen kutsu. Siinä Vojakkalan miesten roikka kulkee 1900-luvun alussa "kevätsonnasta niljakkaita" teitä pitkin kohti pohjoista, Sieppijärveä.
"Sieppijärvi on tavoitteena. Saa siinä saapastaa toisenkin neljänneksen, kymmenet peninkulmat, mutta eipäs tämä ole ensimmäinen kerta. Keväästä kevääseen on uittoihin lähtö aina uusiintunut, ja joskus on kesälläkin kävelty lauttoihin teliä hakemaan, Pelloon ja siitä sivukin. Talvella olivat monet heistä olleet inspehtori Tengmannilla Sieppijärven takalistolla tukinajossa ja erotessa oli silloin sovittu, että keväällä tullaan uittamaan. Lauttatelikin on luvattu, kunhan siihen asti päästään, että pölkyt ensin kulutetaan lauttapaikoille, vittataan lautoiksi."
Miesroikan matkakuvaus on upea, sillä se dokumentoi matkanvarrelta kaiken sen, mikä miehille merkittävää oli. Ensin tullaan Kukkolan kylän raitille, pysähdytään Karungin kirkolla, Aittamaassa, Huruvaaran reunassa rahtimiesten syöttöpaikassa: "viidellä pennillä hörpätään lautasvadilta kahvit; joku juo kaksikin kupillista, vaikka sitä pidetään jo tuhlauksena. Vonkavaaran harjalla on taas rahtimiesten kahvipaikka, Nänsinpirtti, jossa jokiuittoihinkin menijät tapas pysähtyä hengähtämään. Siinä jo kelpaa haukata vähän välipalaa, suolasilakkaa ja katolla kuivattua lihaa voileivän kera.
Matkakuvauksen jälkeen kirja antaa tilaa lauttamiehen muistolle. "Kun matkamies kulkee laaksokunnan kalmistoissa ja silmäilee siellä olevia muistokiviä, tapaa hän monta koskenlaskijan ja lauttamiehen nimeä, ja heidän ammatikseen on mainittu milloin talokas, milloin työmies, jos on mainittu arvoa ollenkaan. Lauttamiestä tai koskenlaskijaa ei mainita missään, vaikka monella heistä se oli pääasiallinen ammatti. Oli kunniallinen ja hyvä ammatti, josta nyt kannattaa ainakin muisto piirtää."
Kirja selostaa lauttaushommaan kuuluvat työvaiheet kautta vuoden, se selostaa lauttojen kuljetusvaiheen, savotta-alueet, lastauspaikat, uittoreitit, lauttaushaminat, metsänostajat, merkkimiehet, lauttaemännän ja tietenkin soutu- ja lauttamiehet.
Tässä kuvassa Valkeajoen leimauskämppä Pakasaivon lähellä.
Lauttamies on niin tiivis ja arvokas paketti paikalllista historiaamme, että väistämättä tulen miettineeksi sitä, kuinka ihmeessä ja millä keinoin osattaisiin välittää kirjan sisältämä tieto ja tarinat eteenpäin!
Kuvassa on isoisäni, "Satan Eino" eli Eino Vaattovaara uittohommissa työnjohtajana.
LAUTTAMIES (1957). Tekijöiden kustantama.
Luin äskettäin Väinö Katajan Koskenlaskijan morsiamen. Luulin sitä rakkaustarinaksi. Ei ollut. Oli enemmän. Oli uskomattoman elävä kuvaus meän perän ihmisistä ja luonnosta, väylältä ja väylänvarresta.
Väinö Katajan elinaika oli 1867 - 1914. Hän kuoli Ylitorniolla, missä eli maanviljelijänä, nimismiehen sijaisena ja kirjailijana. Kataja tunnetaan Peräpohjolan erämaiden luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana. Ja sitä hän todellakin on.
On ehdottomasti Katajan ansiota, että kirjahyllyssäni jo jonkin aikaa maannut Lauttamies -kirjakin rupesi elämään. Ja on hienoa, että Katajan teoksia vielä löytää kirjastosta; itselläni ei omaa Koskenlaskijan morsian - kappaletta olekaan.
Katajan Koskenlaskijan morsian on rakkaustarina mutta ennen kaikkea hurja kuvaus Tornionjoen kuohuvista koskista ja lauttamiehistä. Yksi tarinan päähenkilöistä on sukunimeltään Nuottaniemi. Lauttamies -kirjan tekijät tietävät kertoa omassa kirjassaan, että Kataja olisi "lainannut" nimen kolarilaiselta puuliikemies Kalle Nuottaniemeltä.
Lauttamies -kirja kertoo kauppias ja liikemies Nuottaniemestä, että "hän osti kruunulta ja yksityisiltä metriä rajan kahden puolen ja ajatti pölkkyjä talvikaudet vesien varsille. Keväällä uitettiin lauttauspaikoille, vittattiin laskuiksi. Tornion ja Haaparannan haminoissa hän tavallisesti myi puut yhtiöille. Tällaista jatkui ensimmäisen maailmansodan alkupuolelle vuoteen 1915, jolloin Kalle osti Hietaniemestä, Ruotsista, Korven talon maineen mantuineen. Kolarista hän siirsi koko huushollinsa, lehmät, hevoset ja irtaimensa honkalautalle, johon sateen turvaksi oli katoskin kyhätty. Kesänavetta purettiin ja ladottiin hirret lautalla uudelleen ylös. Lehmät märehtivät parsissaan, kun lautta huilasi Pellossa, Kattilassa ja muissa kuohuissa kohti Hietaniemeä. Taitavia olivat laskumiehet ja hyvin kuljetus sujui. Arvaa, että jokivarren asukkaat ihmettelivät tätä hökötystä..." ja siitä kuulemma puhuttiin vuosikymmeniä.
Valde Näsi ja Einar Liakka keräsivät talteen muistoja ja muistitietoa Tornionjoen lauttamiehistä. Tarinat he kokosivat kirjaksi, jota voi pitää erinomaisena (ei "vähäisenä") lukukappaleena Tornionlaakson kotiseutuhistoriaan. Lauttamies alkaa hienolla matkakuvauksella, joka on saanut nimen Kevätuittojen kutsu. Siinä Vojakkalan miesten roikka kulkee 1900-luvun alussa "kevätsonnasta niljakkaita" teitä pitkin kohti pohjoista, Sieppijärveä.
"Sieppijärvi on tavoitteena. Saa siinä saapastaa toisenkin neljänneksen, kymmenet peninkulmat, mutta eipäs tämä ole ensimmäinen kerta. Keväästä kevääseen on uittoihin lähtö aina uusiintunut, ja joskus on kesälläkin kävelty lauttoihin teliä hakemaan, Pelloon ja siitä sivukin. Talvella olivat monet heistä olleet inspehtori Tengmannilla Sieppijärven takalistolla tukinajossa ja erotessa oli silloin sovittu, että keväällä tullaan uittamaan. Lauttatelikin on luvattu, kunhan siihen asti päästään, että pölkyt ensin kulutetaan lauttapaikoille, vittataan lautoiksi."
Miesroikan matkakuvaus on upea, sillä se dokumentoi matkanvarrelta kaiken sen, mikä miehille merkittävää oli. Ensin tullaan Kukkolan kylän raitille, pysähdytään Karungin kirkolla, Aittamaassa, Huruvaaran reunassa rahtimiesten syöttöpaikassa: "viidellä pennillä hörpätään lautasvadilta kahvit; joku juo kaksikin kupillista, vaikka sitä pidetään jo tuhlauksena. Vonkavaaran harjalla on taas rahtimiesten kahvipaikka, Nänsinpirtti, jossa jokiuittoihinkin menijät tapas pysähtyä hengähtämään. Siinä jo kelpaa haukata vähän välipalaa, suolasilakkaa ja katolla kuivattua lihaa voileivän kera.
Matkakuvauksen jälkeen kirja antaa tilaa lauttamiehen muistolle. "Kun matkamies kulkee laaksokunnan kalmistoissa ja silmäilee siellä olevia muistokiviä, tapaa hän monta koskenlaskijan ja lauttamiehen nimeä, ja heidän ammatikseen on mainittu milloin talokas, milloin työmies, jos on mainittu arvoa ollenkaan. Lauttamiestä tai koskenlaskijaa ei mainita missään, vaikka monella heistä se oli pääasiallinen ammatti. Oli kunniallinen ja hyvä ammatti, josta nyt kannattaa ainakin muisto piirtää."
Kirja selostaa lauttaushommaan kuuluvat työvaiheet kautta vuoden, se selostaa lauttojen kuljetusvaiheen, savotta-alueet, lastauspaikat, uittoreitit, lauttaushaminat, metsänostajat, merkkimiehet, lauttaemännän ja tietenkin soutu- ja lauttamiehet.
Tässä kuvassa Valkeajoen leimauskämppä Pakasaivon lähellä.
Lauttamies on niin tiivis ja arvokas paketti paikalllista historiaamme, että väistämättä tulen miettineeksi sitä, kuinka ihmeessä ja millä keinoin osattaisiin välittää kirjan sisältämä tieto ja tarinat eteenpäin!
Kuvassa on isoisäni, "Satan Eino" eli Eino Vaattovaara uittohommissa työnjohtajana.
23.8.12
Toimintasuunnitelma 2012
Liite 2. Kevätkokous 29.3.2012.
Toimintasuunnitelma vuodelle 2012.
Vuoden 2012 tavoitteita ovat:
-yhdistyksen rekisteröinti
-liittyminen Suomen Kotiseutuliittoon
-jäsenkampanjointi, jonka tavoitteeksi johtokunta on asettanut 20 uutta jäsentä
Kampanjamestarina on kunnostautunut Matti Friman, joka on 28.3.2012 mennessä hankkinut ainakin 7 uutta jäsentä ja/tai kannattajajäsentä.
-kotisivuston aloittaminen ja julkaiseminen
Sivusto avattiin 16.3.2012 osoitteessa http://vasittuluuta.blogspot.com Sivuston suunnittelijat ja ylläpitäjät ovat Katariina Granat ja Sandi Lammi.
-yhdistyksen muun julkaisutoiminnan suunnittelu
-vuoden päätapahtumana pyritään järjestämään kotiseuturetki koululaisille ja heidän vanhemmilleen sekä muille kiinnostuneille
-yhteyksien luominen yhteistyötahoihin, erityistavoitteena on koulujen kotiseutukasvatuksen kehittäminen ja aiheesta tiedottaminen
-jatkuva toimintavalmius, suunnittelu ja vuoropuhelu yhdistyksen paikalliskulttuuri- ja kulttuuriperintöstrategiasta sekä kaikenlaisista kotiseutuun liittyvistä aiheista
-toiminta-avustusten hakeminen
-tarvittaessa varainhankintaa esimerkiksi tuotesuunnittelun ja -myynnin avulla.
Talousarvio 2012
Käyttötilin saldo 28.3.2012 oli 150 e/76,20 e ennen ja jälkeen Luoteis-Lapin ilmoituslaskun maksamisen.
Tulot noin:
-jäsenmaksuista 250 e
-kunnan kulttuuritoimen avustus 1000 e
-yhteensä 1250 e
Menot noin:
-rekisteröintimaksu 20 e
-Kotiseutuliiton jäsenmaksu 48 e
-kotiseuturetki 700 e
-ilmoitusmaksut 150 e
-toimisto- ja postikulut 100 e
-yhteensä 1018 e
Tavoiteylijäämä 232 e
Mahdollisia toiminnan lisärahoittajia:
-kunnan kulttuuritoimi
-Lapin kulttuurirahasto
-OKM/OPM
-KKTM ry.
-CIMO kv-toimintaan
-suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto Hanasaari rajanyliseen toimintaan
-suomalais-norjalainen kulttuurirahasto esimerkiksi Norjaan suuntautuvaan retkeilyyn tai kulttuurivaihtoon.
Toimintasuunnitelma vuodelle 2012.
Vuoden 2012 tavoitteita ovat:
-yhdistyksen rekisteröinti
-liittyminen Suomen Kotiseutuliittoon
-jäsenkampanjointi, jonka tavoitteeksi johtokunta on asettanut 20 uutta jäsentä
Kampanjamestarina on kunnostautunut Matti Friman, joka on 28.3.2012 mennessä hankkinut ainakin 7 uutta jäsentä ja/tai kannattajajäsentä.
-kotisivuston aloittaminen ja julkaiseminen
Sivusto avattiin 16.3.2012 osoitteessa http://vasittuluuta.blogspot.com Sivuston suunnittelijat ja ylläpitäjät ovat Katariina Granat ja Sandi Lammi.
-yhdistyksen muun julkaisutoiminnan suunnittelu
-vuoden päätapahtumana pyritään järjestämään kotiseuturetki koululaisille ja heidän vanhemmilleen sekä muille kiinnostuneille
-yhteyksien luominen yhteistyötahoihin, erityistavoitteena on koulujen kotiseutukasvatuksen kehittäminen ja aiheesta tiedottaminen
-jatkuva toimintavalmius, suunnittelu ja vuoropuhelu yhdistyksen paikalliskulttuuri- ja kulttuuriperintöstrategiasta sekä kaikenlaisista kotiseutuun liittyvistä aiheista
-toiminta-avustusten hakeminen
-tarvittaessa varainhankintaa esimerkiksi tuotesuunnittelun ja -myynnin avulla.
Talousarvio 2012
Käyttötilin saldo 28.3.2012 oli 150 e/76,20 e ennen ja jälkeen Luoteis-Lapin ilmoituslaskun maksamisen.
Tulot noin:
-jäsenmaksuista 250 e
-kunnan kulttuuritoimen avustus 1000 e
-yhteensä 1250 e
Menot noin:
-rekisteröintimaksu 20 e
-Kotiseutuliiton jäsenmaksu 48 e
-kotiseuturetki 700 e
-ilmoitusmaksut 150 e
-toimisto- ja postikulut 100 e
-yhteensä 1018 e
Tavoiteylijäämä 232 e
Mahdollisia toiminnan lisärahoittajia:
-kunnan kulttuuritoimi
-Lapin kulttuurirahasto
-OKM/OPM
-KKTM ry.
-CIMO kv-toimintaan
-suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto Hanasaari rajanyliseen toimintaan
-suomalais-norjalainen kulttuurirahasto esimerkiksi Norjaan suuntautuvaan retkeilyyn tai kulttuurivaihtoon.
Toimintakertomus 2011
Liite 1.
Kevätkokous 29.3.2012.
Toimintakertomus 2011
Kotiseutuyhdistys Vasittu Luuta perustettiin 27.8.2011 Kolarin kotiseutumuseolla Sieppijärvellä.
Perustajajäseniä ovat
Granat, Katariina
Koivumaa, Marko
Lammi, Sandi
Oksala, Hilkka
Rantala, Miia.
Yhdistyksen ensimmäinen syyskokous pidettiin Äkäslompolon Kellokkaassa Cafe Millissä 28.10.2011. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin tällöin
Friman, Matti
Granat, Katariina
Lammi, Sandi
Oksala, Hilkka (pj.) sekä
Visuri, Milli.
Yhdistykselle avattiin oma pankkitili Kolarin Nordeaan 16.12.2011. Vuoden lopulla tilin saldo oli 20 euroa.
Ensimmäinen yhdistyksestä kertova tiedote julkaistiin paikallislehti Luoteis-Lapissa 29.12.2011.
Äkäsjokisuulla, 28.3.2012
Hilkka Oksala
Kevätkokous 29.3.2012.
Toimintakertomus 2011
Kotiseutuyhdistys Vasittu Luuta perustettiin 27.8.2011 Kolarin kotiseutumuseolla Sieppijärvellä.
Perustajajäseniä ovat
Granat, Katariina
Koivumaa, Marko
Lammi, Sandi
Oksala, Hilkka
Rantala, Miia.
Yhdistyksen ensimmäinen syyskokous pidettiin Äkäslompolon Kellokkaassa Cafe Millissä 28.10.2011. Ensimmäiseen johtokuntaan valittiin tällöin
Friman, Matti
Granat, Katariina
Lammi, Sandi
Oksala, Hilkka (pj.) sekä
Visuri, Milli.
Yhdistykselle avattiin oma pankkitili Kolarin Nordeaan 16.12.2011. Vuoden lopulla tilin saldo oli 20 euroa.
Ensimmäinen yhdistyksestä kertova tiedote julkaistiin paikallislehti Luoteis-Lapissa 29.12.2011.
Äkäsjokisuulla, 28.3.2012
Hilkka Oksala
Subscribe to:
Posts (Atom)