Satan Eino Sieppijärveltä

Teksti kuvineen:

Katariina Korhonen, Satan Einon tyttärentytär (Vienon).

Tämä artikkeli julkaistu kirjassa

Nivan suku, osa 6, alkaen sivulta 23.

Kylli-Nivan Sukuseura ry. Nivan suku, osa 6. Juho Nivan s. 1747 jälkeläiset III: Kolarin Vaattovaarat + Nivan ja Pasman yhteiset sukuhaarat Vanhatalo, Hakso, Vesala ja Seppälä.

Mahdolliset huomautukset ja korjauspyynnöt osoitteeseen 

katakorhonen56@gmail.com

Ote Eino Vaattovaaran isälinjasta:

1. Eino Iisakki Vaattovaara, 1.1.1893 Sieppijärvi - 31.7.1968 Sieppijärvi. 

2. Iisak Vilhelm Vilhonpoika Vaattovaara, 15.2.1861 Vaattojärvi - 13.2.1929 Sieppijärvi.

3. Fredrik Vilhelm Tuomaanpoika Vaattovaara, 4.3.1839 Vaattojärvi - 28.3.1900 Vaattojärvi.

4. Tuomas Aaponpoika Vaattovaara 15.12.1812 Vaattojärvi - 11.12.1888 Vaattojärvi. 

Tuomas oli Vaattovaaran isäntä Aapon (alla) jälkeen, koska Aapon vaimo (ja Tuomaksen äiti) oli Brita Kristiina Juhontytär Niva, s. 1787 Vaattojärvellä. Brita tekee avioliitollaan Kolarin Vaattovaaroista Nivan suvun jäseniä, sillä Brita oli Juho Juhonpoika Nivan (s. 1747 Pellossa) tytär.

5. Abraham (Aapo) Heikinpoika Vaattovaara, ent. Kangas, s. 1779 - 22.10.1848 (ks. sukukirja sivu 81).

6. Heikki Samuelinpoika Kangas, s. 1731

Satan Eino Sieppijärveltä  

Eino Iisakki Iisakinpoika Vaattovaara syntyi 1. tammikuuta 1893 Sieppijärvellä ja kuoli 75-vuotiaana 31. heinäkuuta 1968 Kolarissa.

Hänet tunnettiin isoisänsä (Fredrik Satta) mukaan Satan Einona - kuin myös kansalaissodassa kaatunut veljensä Satan Jamppu eli Kaarlo Jalmari Vaattovaara (1894 – 1918). 

Alla oleva  kuva 1 kuulu Einon velipoikaan, Jamppuun. 

Kuva 1. Sieppijärven lotat (opettaja Hilma Laurilan johdolla) lahjoitti Kolarin seurakunnalle sankaripatsaan vuonna 1930. Patsas omistettiin Jalmari Vaattovaaralle, joka kaatui 24-vuotiaana Messukylässä 29.3.1918. Patsas seisoo edelleen Sieppijärven sankarihautausmaalla, ja useammin sen jälkeen voi sukua uudelleen: -”Mitä tämä Vaattovaara minulle on?” Myös opettaja Hilma Laurilan hauta Sieppijärven vanhalla hautausmaalla.

Kun Eino Iisakki vuonna 1893 syntyi, Suomi oli valtiona autonominen suuriruhtinaskunta (1809–1917) ja osa Venäjän keisariaikaa venäläisine kenraalikuvernööreineen ja rajavartioineen. Tämä Suomi oli Väylän takana asuville ruotsalaisille Ryssänmaata.

Einoa edeltävä Suomi koki uudistuksia ja näki nälkää erityisesti 1860-luvulla. Näihin aikoihin, kun Einon vanhemmat 1860-luvulla syntyivät, oli tilattoman väestön osuus Suomessa noin 70 %. Tilattomat olivat mm. torpparit, mäkitupalaiset, rengit ja piiat.

Einon isä oli Vaattojärvellä vuonna 1861 syntynyt Iisak Vilhonpoika Vaattovaara eli Poikki-Iisko eli Iikka. Hän meni naimisiin renkinä ja teki elämäntyönsä appiukkonsa Fredrik Satan torpparina. Iikka kuoli 1929. 

Einon äiti puolestaan ​​oli ”Poikki-Iiskon Fiia”. Äiti oli Fredrik Satan tytär, Serafia Fetontytär Satta (1867 – 1942).

Kuva 2. Kolarin seurakunnan vihittyjen luettelo 1887. Luettelosta (oikealla) löytyi Iisko ja Fiia.

Satan Einon isä Iisak Vaattovaara on merkitty seurakunnan vuonna 1887 vihittyjen luetteloon rengiksi. Einon äiti Serafia Satta puolestaan ​​oli merkitty samaan luetteloon (1887) talontyttäreksi. 

Isak Vaattovaaran heti vihkimisen jälkeen tapahtuneen yhteiskunnallisen nousun (rengistä torppariksi) vaikuttaa aiheuttamattomalta, mutta Iisakille avioliiton merkitsi talontytärtä ja omaa torppaa. Myöhemmin myös Iiskon poika, Jalmari Vaattovaara on sotapalveluspapereihin merkitty torpparin pojaksi.  

Totta kuitenkin on, että poikien (Eino ja Isak) äidin puoleinen isoisä oli yksi suurista tilanomistajista, talollinen Fredrik Satta.

Kaikki arkinen elämä ei sitten varmuudella ollut aivan sitä, miltä se dokumenttien valossa näyttää. 

Isoisä Fredrik Satan suuri merkitys Fiia-tyttärensä pojan, Eino Vaattovaaran, elämänkulkuun on kiistaton. Satan Fetto jätti jälkeensä miehenä, isänä ja isoisänä salaisuuksia ja tarinoita, tulee uskomattomin lienee Fiia-tyttären syntyperä.

Sukututkimus antaa oman näkökulmansa  Satan Einon elämään

Kuva 3. Serafia Kristinan kastemerkintä (1867) Kolarin seurakunnan kirkonkirjoissa.

Kuka oli Fiian äiti? Tuon ajan (1867) kirkonkirjoista (kuva 3) ei löydetty merkintää Fiian biologisesta äidistä. Isä (nimellä Fredrik Mooseksenpoika Moona eli Ruokojärvi) on merkitty syntymätodistukseen. Tässä vähän Fetto ei ollut vielä ottanut Satta – sukunimeä. Todistuksesta puuttuu siis Fian äidin nimi. Kummit on lueteltu.

Ja totta totisesti tämä yksityiskohta on tietämättään vaikuttanut Vaattovaaran Iikan ja Fiian sekä niiden jälkipolviensa elämään! Satan Fetto oli ristiriitainen, tiukka ja voimakas mies, joka kuolemaansa asti (1920) ohjasi klaaninsa elämää. Hän oli mies, jonka käsikirjoittamaa elämää elivät Sieppijärvellä ja Poikkijärvellä muutkin kuin mies itse.

Satan Feton esikoistyttären todellinen syntyperä (eli kuka oli Fiian biologinen äiti) lienee yksi niistä Satan suvun salaisuuksista, jotka vaikuttavat ja edelleen vaikuttavat mielenkiinnon määrään, millä mitataan jopa sukulaisista välittämistä.

Fiian isän (Fredrik Ruokojärven) ”tiedetään” vihityn serkkunsa Anna-Greta Forsin kanssa Pajalassa 1866. Sieppijärven kylälle ilmestyessään Fetto oli herättänyt huomiota; häntä ei tunnettu, ja hän oli ”tumma”. Kävi kuitenkin niin, että Sieppijärven Satan tilan omistaja, Johan Vilhelm Satta myi tilansa Fredrik ja Anna-Greta Ruokojärvelle kauppakirjoilla, jotka on päivätty vuosille 1869 ja 1886. Näin tuli Fredrik Ruokojärvestä talollinen Fredrik Satta. Vähitellen hänestä tuli yksi kylän huomattavista tilallisista, Satan Fetto.

Einon äiti, Serafia Satta, avioitui siis 19-vuotiaana, 4.10.1887, 26-vuotiaan renki-nuorimies Isak Vilhelm Vaattovaaran kanssa (kuva 2).

Fiian valinta, renkimies Vaattojärveltä, ei tainnut olla Fiian isän, talollinen Fredrik Satan mieleen. Tästä lienee osoituksena se tosiasia, että tyttären häitä ei juhlittu kotitilalla, Satalla. Sen sijaan Feton esikoistyttären, Fiian vihkiminen tapahtui dokumenttien mukaan (kuva 2) pappilassa. 

Itse asiassa Feton ratkaisu vaikuttaa hyvin oudolta, sillä samana vuonna nimenomaan Satalla vihittiin talonpoika Juho Iivari, ja arentimiehen tytär Iita Kulluvaara.

Myöhemmin syntyneet Feton tyttäret vihittiin niin ikään kotona Satalla (1893), poliisikonstaapeli Kaarle Iivari ja talollisentytär Wilhelmina Kustaava Satta. (1893) Samana vuonna (1893) Satalla vihittiin myös tulliviskaali John Anian Abramsson ja talollisen tytär Laura Maria Satta. Wilhelmina ja Laura olivat paitsi Feton tyttäriä myös kirkonkirjoihin merkittyjä Feton ja vaimonsa Anna Gretan yhteisiä tyttäriä.

Mitä oli Sieppijärven kylä Satan Einon 

lapsuus- ja nuoruusvuosina?

Poikki-Iiskon ja Fiian lapsista peräti 7 kuoli lapsena. Vasta viides eli vanhin mieheksi kasvanut poika oli Eino Iisak, joka heti nuorena miehenä avioitui Aili Joonan kanssa (1912) ja perusti perheen. Edelleen elettiin keisariaikaa!  Eino kasvaa ja paiski kanssansa Fetto-isois luona. Niinpä häntä kutsuttiin Saatana Einoksi.

1900-luvun alussa Sieppijärven seutu oli yhtä kuin Sieppijärvi, Voisaari, Pajusaari, Papin niitty; se oli Varisniemi, Ylijoki, Filpan niitty, Satan niitty, Yli-Sieppijärvi, Vaattojoki ja Mikon niityt; Filpan, Iivarin, Kurun ja Pääkön niityt. 

Satan Einon Sieppijärvi oli yhtä kuin Kuru, Pääkkö, Satta, Filppa ja Iivari. Se oli yhtä kuin Kiimakangas, Ruukinvankka, Heinävuoma, Rapakko-oja ja Kuurusenvaara; Naamijoki, Kulluvaaran niityt, Sieppuvaara ja Käkivaara. 

Tavallinen elämä Sieppijärvellä oli tuohon aikaan karjanhoitoa ja jänkäniittyjä. Kun myöhemmin mietitty, mikä sai niin monet ihmiset vielä Saatan Einon lapsuusvuosina jättämään kotiseutunsa ja lähtemään joko Ruijaan tai Amerikkaan, on joku sanonut ikään kuin vastaukseksi tähän : ”Minä kuulkaas väitän, ettei se suinkaan ole vapaasti nälkä, joka panee ihmiset lähtemään tästä Ruijaan tai Amerikkaan. lähtö syy ei ole nälkä vaan ei saatanan jänkäniityt.”

Kun Eino täytti 10 vuotta, Sieppijärven suurkylä sai kansakoulun (1903). Tiedossa ei ole, kävikö Eino tätä uutta kansakoulua; koulua, jonka perustamista hänen isoisänsä, Satan Fetto, puolsi lahjoittamalla rakennukselle tontin. Sen se tiedetään, että jo tähän aikaan Eino teki täyttä päivää töitä isoisällensä. Se kuuluu myös Eino lukion ja tiedekunnan toimintaan ja käytti taitojaan ja lahjoittaja aikuisiällä sekä uittotyönjohtajana mutta myös vastuutehtävien hoitamisessa. 

Kuva 4. Kuvassa Satan Eino (3. vas.) Sieppijärven Osuuskassan johtokunnan kokouksessa 1950-luvun lopulla. Sieppijärven Osuuskassan ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi oli joulukuussa 1952 Johannes Rämänen. Osuuskassan seuraava johtaja (Rämäsen jälkeen) oli sieppijärviläinen Sylvester Malinen; hänet valittiin heinäkuussa 1955, ja hän toimi tehtävässään vuodesta 1959 asti. Kuvassa Malinen 1. oikealta, vieressä Perkkiö, Jussi, Vaattovaara, Raittimo ja Jussi.

Sieppijärvi oli aikansa suurkylä.

1900-luvun alussa Sieppijärven kylä oli aikansa suurkylä. Valder Näsi ja Einar Liakka ovat myöhemmin keränneet talteen muistoja ja muistitietoa Tornionjoen lauttamiehistä. Tarinat hesivat kirjaksi, jota voi pitää kokona lukukappaleena Tornionlaakson kotiseutuhistoriaan. Lauttamies – kirja alkaa hienolla matkakuvauksella, joka on saanut nimen Kevätuittojen kutsu . siinä Vojakkalan miesten roikka kulkee 1900-luvun alussa "kevätsonnasta niljakkaita" teitä pitkin kohti pohjoista, Sieppijärveä.

Tässä ote kappaleessa Kevätuittojen kutsu: "Sieppijärvi on tarkoitus. Saa siinä saapastaa toisenkin neliksen, kymmenenet peninkulmat, mutta eipäs tämä ensimmäinen kerta. Keväästä kevääseen on uittoihin lähtö aina uusiintunut, ja joskus kesälläkin kävelty lauttoihin teliä hakemaan, Pelloon ja sivukin. Talvella olivat monet heistä inspehtori Tengmannilla Sieppijärven takalistolla tukinajossa ja erotessa oli silloin sovittu, että keväällä tullaan uittamaan.

Uittoa on Suomessa harjoitettu satoja vuosia, suuressa mitassa sadan vuoden ajan eli noin lähes koko Satan Einon elämän (1893 – 1968) ajan.

hskhdK

Kuva 5.

Saatana Eino Sieppijärveltä aloitti metsätyöt savotoilla ja uittohommat nuorena miehenä toimien myöhemmin myös uittotyönjohtajana. 

Einon nuorin tytär, Helliriika (s. 1939) muistelee: ”Isä otti joskus kevhäälä matkaan, ko vei hännän Jarhoissiin, mie istuin hernesäkin päälä. Se oli se aika ko uitto loppu, elikkä osa uittomiehistä saatto vielä jäähä erottelhuun, mutta suuri osa palasi kotikylhiinsä heinäntekhoon. Ja oli isälä pomot, kuten metsätyönjohtajat Kostamo ja Pirilä. Meän tyttäristä Anna-Liisa eli Auviska (s. 1928) oli monesti uitossa keittohommissa.”

1900-luvun alun Sieppijärven kylästä kertoo se historiallinen yksityiskohta, että jokivarren ensimmäinen suojeluskunta perustettiin Sieppijärvelle jo tammikuussa 1918. Suojeluskuntaosastoa kyläpäällikkönä johti Venäjän sotaväen käynyt veteraani, vanhempi tullimies Pekka Korteniemi (1873-1939), joka Suomen itsenäistymisen aikoina hoiti tullivirkaansa asuen perheineen Sieppijärvellä.

Vuonna 1918 Sieppijärven kylän nuorista miehistä Satan Eino oli jo naimisissa Ailinsa kanssa. Hän oli kahden lapsen (Helmi ja Arvo) 25-vuotias isä. Vuotta nuoremman veljensä, ”Satan Jampun” tavoin Eino ei ruvennut aktiiviseksi suojeluskuntalaiseksi. Perheetön veljensä, työmies Jalmari Vaattovaara sen sijaan lähti toimintaan mukaan, kävi sotakoulutuksen Vöyrissä ja  lopulta tuli liittyneeksi  Senaatin joukkoihin eli valkoiseen armeijaan.

Eino Iisakki avioitui vuonna 1912. Hän oli silloin 19-vuotias kuten morsiamensa, Sieppijärvellä syntynyt Aili Maria Joona (s. 30.3.1893). Ailin äiti oli Sieppijärvellä syntynyt ja varhain kuollut Maria Jussi (1867- 1895). Ailin isoäiti oli Kurtakossa syntynyt Greta Stina Heikintytär Heikkilä (s. 16.9.1841). Greta Stinan äiti puolestaan ​​oli Kurtakossa vuonna 1807 syntynyt Anna Greta Mikontytär Vanha , ja tämä äiti tuli myös Kurtakosta, hän oli Brita Stina Mickelsdr  Vanha ( 1783-1841).

Einon ja Ailin viidestätoista (15) lapsesta poika nimeltä Arvo Fredrik Vaattovaara syntyi 19.2.1917; se tapahtui samana vuonna, kun Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta. Arvo oli Einon pojista  myös se, joka haavoittui talvisodassa (12.12.1939), sodan kannalta kriittisissä Suomussalmen taisteluissa.

Kuva 6.

Eino itse osallistui vuosien 1939 - 1945 sotaan kotirintamalla eli ns. kansalaisena. Lapin lääninhallitus teki 28.3.1939 salaisen päätöksen, jonka kolarilainen poliisikonstaapeli Erkki Haapea jätti Einolle 7.4.1939. Päätöksen mukaan lääninhallituksen määräsi talollinen Eino Vaattovaaran ”Kolarin hevos- ja ajoneuvo-ottolautakunnan n:o 317 lääninhallituksen määrättäväksi varajäseneksi”.

Rauhan tultua Eino Vaattovaaralle toimitettiin kuvan 6 mukainen kunniakirja ansiomitaleineen lisättynä kehystetyllä Mannerheimin kuvalla. Eino säilytti kuvaa tyttärensä ”Vienon kamarissa”, nyttemmin se on muistona Vienon tyttären kotona.

 Helliriikan muisto isästä, Satan Einosta. 

Isäni. Hänkin oli kerran pieni poika. Minä hänen nuorin tyttönsä, ”pahnanpehmus”. Muistelen omaa valoisaa lapsuuttani, ja kerron omasta isästä kuulemani ja omat muistot.

Alle 10-vuotiaana isä lähti lapsuuskodistaan ​​Poikkijärveltä Ämmin ja Äijin luo Satalle, joka tähän aikaan oli kylän kestikievari. Siellä hän pääsi toteuttamaan itseään hevosten pariin. Muistan isäni kertoneen, kuinka Äiji ei aina olisi halunnut ottaa häntä pitkille kyytireissuille, isä kun oli vielä pieni. 

Eräänä iltana isäni kuuli, että aamulla varhain on Äiji taas lähdössä kauemmas. Varmistaakseen mukaan pääsynsä, hän sitoi narun nilkkansa ympäri ja toisen pään tuvan oven kahvaan, jotta voidaan herää Äijin ulosmenoon. Näin hän pääsi haluamalleen matkalle. siinä kyytipoikana hän varttui mieheksi.

Isän päivät olivat työntäyteiset. Talvet hän oli savotoilla pitkienkin matkojen päässä. Kevät meni uittohommissa. Unettomia töitä oli lukemattomia, mitä veneen kokassa joskus torkahti; juosten kulki hän pitkin jokivarsia. Uiton päättyessä odottivat pellot kyntäjää, kylväjää.

Isällä ei kuitenkaan niin kiire ollut, etteikö hän olisi meitä lapsia huomannut. Takatien laidassa oli meidän omia ja naapurinkin lapsia odottamassa. Jokainen sai kyydin, heinähäkkiin lastatun korkean kuorman päällä.

Aamulla 4 – 5 välillä tuoksui pirtissä käristys. Oli ihana istua patakaapin päällä hellan vieressä lämmin muurinkylki selän takana ja lukea läksyjä, jotka illalla unohtuivat lukematta. Kahvit hän passasi siihen nuorimmalleen. Juoksi välillä tallissa evästämässä Laukkiaan ja navetassa saivat osansa Mälli, Perjo ja Haapana. Siinä sivussa valmistui kirvesvarsi pirtin lämpimässä.

Talvisaikaan jäi savotalta viikko myös äidille. Hän sai hevoskyydin naapurikylään seuroihin, samalla kylästeltiin yhdessä.

Kaksi asiaa, jotka erikoisesti haluan isässä painottaa, olivat vieraanvaraisuus ja raittius.  Silti hän ei koskaan valittanut eikä vaatinut. Hän opetti meille paljon esimerkillään. Talkoohenki oli yksi. Ja se pelasi meidän keskuudessamme.

Viljaamin kämppä Sieppijärvellä on Iivarin.

Teksti ja kuvat:

Katariina Korhonen

Lähteet:

Nivan suku, osa 4. Kylli-Nivan Sukuseura, 2015.

Satan sukukirja. Helena Liikamaa, 1986.

Pirkko Satta, o.s. Haapea, Marja-Liisa Oinas, o.s. Perkkiö.

Vuosku. Miina ja Robert Vittikon perintö jälkipolville. Väylä 2015.

Mahdolliset korjaukset osoitteeseen

katakorhonen56@gmail.com

    Kuva: Sieppijärvi, vuonna 1553 Siepee tresk - tunnettu kylä jo aikojen takaa.

Sieppijärvi on järvikylä menneen ajan niittymaineen Naamijoen juoksulla.

Sieppijärvi tuskin on saanut nimeänsä Sieppi-äijältä, jonka Köngäsen ruukin herrat olisivat lähettäneet tutkimaan Pajalan läheisiä erämaita, kalavesiä, soita ja niittymaita. Nivan suku (osa 4) -kirjassa sukututkija Esko Orajärvi kirjoittaa, että "jo vuoden 1553 järviluettelossa Sieppijärvi esiintyy nimellä Siepee tresk, joten järvi tunnettiin ainakin sata vuotta ennen lapinäijän järvellä käyntiä, ja todennäköisesti paljon ennenkin.

Köngäsen ruukin toimesta on siis alettu hyödyntää 1650-luvulta alkaen lähiseudun kalajärviä - mahdollisesti myös Sieppijärveä - 

ja niittymaita, mutta pysyvää asutusta ei Sieppijärvelle syntynyt ruukin toimesta.

Mikä Viljaamin kämppä?

Viljaamin kämppä on noin sata vuotta sitten rakennettu tavallinen niittykämppä. Ennen sen nimi oli Ylijoen kämppä. Kämpän rakentamisen ajoista lähtien Iivarin Viljaamin talonväki ja työväki ovat käyneet Ylijoella heinänteossa. Talvella sieltä haettiin hevoskyydillä talon karjalle heinää.  Aikana ennen nykyisiä "hiihtobaanoja" kämpälle hiihdettiin pitkin Viljaamin Hannun hevosen heinätietä.

Paremmin Viljaamin kämppää ei oikeastaan voi esitellä esittelemättä kylän vanhinta taloa, Iivaria.

Viljaamin kämppä on nykyisen Mäki-Iivarin isännän, Ilkka Iivarin, luvalla entisöity kylän yhteiseen virkistyskäyttöön. Se on kaikille avoin pysähdys- ja levähdyspaikka. Ovea ei pidetä lukossa. Talvisin kämpälle hiihdetään kunnostettua latua pitkin. Kesäisin kämpälle pääsee kävellen jokivarsia pitkin tai meloen tai soutaen. Aikaisempina vuosina järjestetty Rökäs-melonta kokosi retkeläiset ensin Pasmajärven rannalle. Sieltä tultiin Pasmajokea pitkin Vaattojärvelle ja siitä Vaattojokea pitkin Viljaamin kämpälle. Loppumatka Sieppijärven uimarannalle soljui Naamijokea myötäilemällä.

Iivarin talo on Sieppijärven vanhin.

Keskiajan lopulla kiinteän asutuksen pohjoisraja Tornionlaaksossa oli pitkään Pellon kylässä. Tuolloin määritellyn rajan pohjoispuoli oli lappalaisasutusta.

1500-luvun lopulla alkoi asutuksen laajeneminen ylös Tornionjokivartta väylän länsirannalle, Kaartiseen Pajalaan ja Kolariin.Uudisasukkaita tuli Savosta, esimerkiksi Wanhan Rautalammin seuduilta.

Sieppijärven vanhimmaksi verotetuksi taloksi on osoittautunut Iivarin talo, sillä vuoden 1687 kymmenysluettelossa mainitaan Antti Iivarinpoika eli Anders Ifwarsson (Iivari).

Tässä artikkelissa en kirjaa Iivarin talon aivan ensimmäisten isäntien nimiä (epävarma nimistä). Yhden maininnan olen kuitenkin löytänyt isännästä nimeltä Iivari Antinpoika. 

Hän oli syntynyt 1673. Ensin hän oli ruotusotilas ja sitten Iivarin isäntä. Iivari kuoli 1743. Hänen vaimonsa Brita Juntintytär (1679 - 1732) lienee tullut Iivarille Sieppijärven Satan talosta. Pariskunnan yksi tyttäristä, Ingrid Iivarintytär (1720 -1794) meni Kleemon talon emännäksi Juoksenkiin, vaimoksi siis Olli Ollinpoika Kleemolle (1726 -1761).

 Vuosien 1743 - 1783 isäntä oli Anders Antti Iivarista. Hän otti vaimoksi Köngäsen ruukin vasarasepän tyttären, Kaisa Konsteniuksen. Tämä on tietääkseni ensimmäinen Iivarilla solmittu avioliittokauppa, jonka toisena osapuolena on yksi Köngäsen ruukin seppäsuvuista.

Antin jälkeen Iivarin isäntä vaihtui. On lähteitä, joissa sanotaan, että Antin pojasta, Mikko Antinpojasta (s. 1748), ei tullut Iivarin seuraavaa isäntää. Sen sijaan pestin otti vastaan Hans Hansson Hedström eli Viinikka (s. 1754, k. 1819). Itselläni on kuitenkin lista, jossa lukee, että Antin jälkeinen isäntä olisi ollut Maria Andersdotter Iivari (s. 1753, k. 1883). Mistä oli kysymys?

Viitisen vuotta sen jälkeen, kun Antti Iivari kuoli, hänen Mikko-poikansa muutti Pelloon 1788; Mikon vaimo kun oli Vuopion talosta. Maria Iivari puolestaan oli Antin tytär ja Mikon sisko. Ja koska Maria Iivari avioitui Viinikan kanssa, ja koska Viinikka halusi muuttaa Sieppijärvelle, saatiin Iivarille isännäksi mies Pellosta, joka ajan tapaan alkoi käyttää myös itsestään vaimonsa nimeä Iivari.

Seuraava isäntä olikin sitten Johan Hansson Iivari (1784 - 1825). Ja emännän nimi oli Helena Abrahamsdotter Kangas (s.1795), jonka isä oli Savosta Täräntöön tullut Heinonen lähtöjään.

Vuodet vierivät, suku jatkui ja pojasta polvi parani, jos mahdollista; seuraavan isännän jälkipolvi nimittäin on niitä, joiden nimi edelleen elää Sieppijärvellä...

Johan Hansson Iivarin poika, Isak Johansson Iivari, rupesi seuraavaksi isännäksi.

Isak Johansson Iivari  (1822 - 1880) ja emäntä Magdalena Johansdotter Lappeaniemi (ent. Tiensuu, Tensudd, 1823 - 1897) asuivat Iivarin taloa n:o 7 ja saivat ainakin 13 lasta. Näistä Iivarin taloa jatkoivat Erik Isaksson Iivari (1854 - 1889) ja Iisak Iivari (s. 1855).

Isakin ja Magdalenan lapsista viisi ensimmäistä olivat tyttöjä. Ensin syntyi Kristina Katarina tai Stina Kaisa (s. 1846, aviossa Hietanen), sitten syntyivät Eeva (s.1847, aviossa Jysky), Helena (s.1848, aviossa Waattovaara), Maria (s. 1850, aviossa Kuru) ja Greta (s. 1851, aviossa Satta).

Kuudes Isakin ja Magdalenan katraasta oli Erik eli Erkki, joka syntyi 1854. Vuonna 1879 hän perusti perheen Kristina Filpan kanssa (1854 - 1901). Erkistä tuli Iivarin isäntä vuonna 1880. Hän kuitenkin kuoli 1889. Pariskunnalle jäi kaksi poikaa, Viljam ja Einari.

Erkin jälkeen Iivarin isännäksi rupesi (1889) Isak Iivari, joka oli naimisissa Amanda Filpan kanssa. Pariskunta oli lapseton.

Erkin leski, Kristina Filppa, muutti miehensä kuoleman jälkeen Ylitorniolle, minne otti mukaan toisen poikansa Viljamin. Isak ja Amanda Iivari puolestaan ottivat Einarin "omakseen". Kristina Filppa avioitui Yitorniolla Erik Lanton kanssa. Viljami-poika kuitenkin ikävöi Sieppijärvelle, ja tulikin kotiin Iivarille.


Einari Iivarista (1889 - 1966) tuli Ranta-Iivarin isäntä.
Viljami Iivarista (1882 - 1939) puolestaan tuli Mäki-Iivarin isäntä.

Arvoisa lukijani,
jos olet jaksanut pysyä sukuselvitykseni juonessa, ymmärrät, miksi tuo aikoinaan Iivarin niittymaalle pystytetty kämppä sai nimen Viljaamin kämppä. Nimihän tulee Iivarin isännän mukaan. Kiitos Ilkka Iivarin, Viljaamin pojanpojan, kyläläisillä (ja muillakin), on edelleen käytössä kämppä, jolla taatusti on oma historiansa ja tarinansa. Kämppä on vuosikymmenien ajan tarjonnut suojaa ja lepoa heinäntekijöille, karjanhoitajille ja muille seudulla liikkuneille.  

Mikko Heikkilä: Mitä paikannnimet kertovat ja mistä ne tulevat?

KOLMANNET 

VASITUN LUUAN KESÄPORINAT 5.7.2015.  

AIHEENA PAIKANNIMET.

Julkaisun tuotti Mikko Heikkilä.

Kolarin kotiseutumuseon Kesäporinat Sieppijärvellä 5.7.2015.

Paikannimien kertomaa – kielitieteellisiä kesäporinoita Lapin paikannimien historiasta

Kielentutkija, FT, Mikko Heikkilä,

Tampereen yliopisto, mikko.k.heikkila@uta.fi  

        

1. Tutkimusintresseistäni

•              Olen yleisestä kielitieteestä Helsingin yliopistossa vuonna 2014 väitellyt historiallisen kielitieteen sekatyömies.

•              Väitöskirjatutkimukseni käsittelee pääasiassa kantagermaanissa, kantaskandinaavissa, kantasuomessa ja kantasaamessa tapahtuneiden äänteenmuutosten suhteellista ja absoluutista kronologiaa, mutta lisäksi harjoitan siinä myös etymologista paikannimitutkimusta, millä on yhteyksiä Fennoskandian väestöhistoriaan.

•              Tutkimukseni on monitieteistä. Rekonstruoimani kielellinen menneisyys perustuu sekä kielensisäiseen että kielenulkoiseen evidenssiin. Lainasanatutkimus on keskeisessä osassa, sillä lainasanat silloittavat lainanantajakielen ja lainansaajakielen kantakielivaiheet lainasanan ja sen lainaoriginaalin äänneasujen kautta. Historia, arkeologia ja geologia tarjoavat absoluuttisia ajoituksia. 

•              Tutkimukseni käsittelee Pohjolassa vanhastaan puhuttujen kielten varhaista historiaa.

•              (Itämeren)suomi ja saame lasketaan luonnollisesti mukaan, koska niitä puhutaan ja on hyvin kauan puhuttu Pohjois-Euroopassa.

•              (Pohjois)germaanisilla kielimuodoilla on ollut suuri kielellinen vaikutus itämerensuomen ja saamen esimuotoihin tuhansien vuosien ajan. 

•              Siksi sekä itämerensuomea että saamea voidaan menestyksekkäästi hyödyntää Pohjolan kielellisen esihistorian tutkimuksessa. 

•              Niitä ei kuitenkaan aiemmin ole käytetty germaanisten kielten äännehistorian tutkimuksessa mainittavassa määrin. 

2. Mitä on kielitiede?

•              Kielitiede eli lingvistiikka tutkii ihmiskieltä ja on vanha tieteenala.

•              Puhekieli on ihmiselle ominainen piirre.

•              Kieli ei ole vain viestintäväline, vaan kieli on myös tärkein kulttuuria kantava ja välittävä tekijä.

3. Kielitieteen jako synkroniseen ja diakroniseen kielitieteeseen

•            Synkroninen kielitiede tutkii kieltä tietyllä ajanhetkellä ilman aikaulottuvuutta. Tämä ajanhetki ei välttämättä ole nykyhetki.

•            Diakroninen eli historiallinen kielitiede tutkii kieltä ajallisena ilmiönä eli aikojen saatossa.

•            Historiallinen kielitiede on modernin länsimaisen kielitieteen vanhin osa-alue, joka sai alkunsa jo 1700-luvun lopussa.

4. Nimistä ja nimistöntutkimuksesta

•             Yleisnimi eli appellatiivi luokittelee, erisnimi eli propri identifioi.

•             Yleisnimellä on muoto (äänneasu) ja merkitys, erisnimellä on muoto (äänneasu) ja tarkoite eli kohde, johon se viittaa.

•             kynä, tietokone (yleisnimiä) >< Tampere, Mikko (erisnimiä) 

•             Erisnimet jaetaan paikannimiin, henkilönimiin ja muihin nimiin. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat kaikki kahteen ensiksi mainittuun ryhmään kuulumattomat nimet.

5. Paikannimien alkuperän tieteellisen tutkimisen periaatteet

•              Paikannimien etymologioinnissa (sana etymologia merkitsee sekä sanojen alkuperää käsittelevää tiedettä että yksittäisten sanojen alkuperää) tulisi huomioida seuraavat asiat:

•              1) Ehdotettu nimietymologia on äännehistoriallisesti moitteeton

•              2) Sopiiko kyseessä olevaan paikannimeen sisältyvien sanojen merkitys kuvaamaan nimen tarkoitteen maastonmuotoja (nimenantohetkellä).

•              3) Onko samaa nimenantoperustetta ja nimeen sisältyviä nimielementtejä todistettavasti käytetty muuallakin nimeämään topografisesti samankaltaisia paikkoja.

•              4) Nimen vanhoja asiakirjamainintoja tulee käyttää nimen etymologioinnissa, mikäli sellaisia vain on olemassa.

6. Paikannimistötutkimuksen hyöty menneisyyden tutkimukselle

•             Paikannimissä on säilyneinä sellaisia kielenaineksia, jotka muutoin ovat kadonneet kielestä kauan sitten. Paikan nimi säilyy usein, vaikka kyseinen paikka muuttuisi ympäristöltään (esim. maankohoamisen seurauksena).

•             Siten paikannimet ovat vanhoihin asiakirjoihin verrattavissa olevia muistomerkkejä menneisyydestä.

•             Muun muassa näistä syistä johtuu paikannimien arvo paitsi historialliselle kielitieteelle myös muille menneisyyttä tutkiville tieteille.

•             Suurien luontokohteiden nimet, erityisesti vesistönimet, ovat yleensä seutunsa vanhinta paikannimistöä.

7. Monitieteinen menneisyyden tutkimus

•             Arkeologian, historiatieteen ja nimistöntutkimuksen tutkimustulokset yhdistettäessä saadaan parempi kuva menneisyydestä, kuin mihin nämä tieteet yksinään pystyisivät.

•             Jotkin luonnontieteet toimivat arvokkaina aputieteinä.

•             Esihistorialliselta ajaltakin periytyvien paikannimien nimenantoaika voidaan melko usein päätellä kohtalaisella tarkkuudella. 

8. Paikannimiin sisältyy usein arvokasta tietoa alueen asutushistoriasta ja alueen ihmisten etnisestä taustasta.

  

Suomen paikannimistöstä

•             Vanhimmat kirjalliset maininnat suomen kielen sanoista ja suomalaisista henkilö- ja paikannimistä ovat keskiajalta peräisin olevissa asiakirjoissa.

•             Suomessa keskiaika alkoi noin 1200 jKr. ja päättyi noin 1540 jKr.

•             Vanhimpien Suomea koskevien kirjallisten lähteiden ilmaantumisen myötä esihistoriallinen aika Suomessa päättyi ja historiallinen alkoi.

•             Esimerkkejä varhain mainituista suomalaisista paikannimistä ensiesiintymävuosineen: 

Nousiainen v. 1232, Masku v. 1232, Åbo v.1259 (vrt. Stockholm v. 1252), Raisio v. 1292, Eura v. 1344, Helsinki v. 1351.

•             Nimen Suomi ensiesiintymä on jo vuodelta 811 jKr.

9. Pohjoisen paikannimien kertomaa

•             Uumaja v. 1314, 
Kainuunmeri (= Perämeri) v.1323, 
Oulu v. 1327, Luulaja v. 1327, Skellefteå v. 1327, 
Simo v. 1342; 
Ii, Tornio ja Kemi v. 1374, 
Rovaniemi v. 1490, Utsjoki v. 1517, Inari v. 1556/1557, Ounasjoki v. 1595, 
Ylitornion Kainuunkylä eli Helsingeby v. 1539 (vrt. Tampere v. 1544).

•             Pello v. 1539, Kolari v. 1586, Pajala v. 1587, Enontekiö v. 1598, Könkämäeno v. 1598, Muonio v. 1598

•             Halti v. 1642, Äkäslompolo v. 1642

Kemi, Kymi ja Kiminki

Ounasjoki ja Ounasjärvi

Lapin paikannimikerrostumat ajallisesti vanhimmasta nuorimpaan esimerkkien kera

•             X-kielinen: esim. Inari, Kevo, Kilpisjärvi, Könkämäeno, Lätäseno, Nuhppir, Nuorgam, Teno

•             saamelainen: esim. Aavasaksa, Ailikas, Enontekiö, Halti, Immeljärvi, Ivalo, Kaakamavaara, Kalix, Kemijoki, Luulaja, Ounasjoki, Posio, Saariselkä (<- Suáluičielgi), Äkäslompolo

•             (itämeren)suomalainen (mm. hämäläinen ja karjalainen): esim. Ajos, Haaparanta, Kainuunjoki, Oulujärvi/Oulujoki, Pello, Ranua, Tornionjoki

•             ruotsalainen: esim. Helsingeby (= Kainuunkylä),

Huitaperi, Pukulmi, Sihtuuna (vrt. Sigtuna), Uksei

•             saksalainen: esim. Liedakkala, Viinikka

Kantakielivaiheiden ajoitus

•             Kantagermaani, kantaskandinaavi, kantasuomi ja kantasaame ajoittuvat kaikki rautakauden (n. 700 eKr.– 1200 jKr.) eri vaiheisiin seuraavasti:

•             kantagermaani (n. 600–100 eKr.)

•             luoteisgermaani (n. 100 eKr.–200 jKr. )

•             kantaskandinaavi (n. 200–800 jKr.)

•             keskikantasuomi (n. 600–1 eKr.)

•             myöhäiskantasuomi (n. 1–500 jKr.)

•             varhaiskantasaame (n. 600–300 eKr.)

•             keskikantasaame (n. 300 eKr.–200 jKr.)

•             myöhäiskantasaame (n. 200–600 jKr.

10. Näkemykseni nykyisen Suomen alueen etno- ja asutushistoriasta

•              Äänteellisesti vielä lähellä kantauralia ollut länsiuralilainen kieli levisi pronssikauden alussa (n. 1800 eKr.) osaan nykyisen Suomen maantieteellistä aluetta, jossa tuolloin puhuttiin ainakin vasarakirveskulttuurin mukana alueelle aiemmin levinnyttä varhaista indoeurooppalaista kieltä. 

•              Kuriositeetti: vasarakirveskulttuuri levisi aiemmin nykyisen Suomen kuin Ruotsin alueelle.

•              Monet Suomen vanhimmista etymologioitavissa ja suhteellisesti ajoitettavissa olevista paikannimistä ovat indoeurooppalaisia nimilainoja.

•              Vielä kivikautta eläneet vasarakirveskulttuurin ihmiset sulautuivat jo pronssikautta eläneisiin uralilaisiin uudisasukkaisiin ennen Skandinavian pronssikauden (läntisen pronssi-)kulttuurin nousua.

•              Länsiuralilaisen kielen levitessä Suomeen kantasuomi ja kantasaame eivät olleet vielä eriytyneet omiksi kielikseen –> suomen ja saamen kieltä esimuotoineen on puhuttu Suomessa yhtä kauan yhtäjaksoisesti; kantasuomea etupäässä rannikolla ja kantasaamelaisia (alkuperäisiä hämäläisiä) sisämaassa.

•              Skandinaviasta on aikojen saatossa tullut useita germaanisia vaikutus- ja asutusaaltoja pääasiassa Suomen rannikoille: ainakin pronssikauden alussa ja lopulla, roomalaisen rautakauden alussa sekä ns. suomenruotsalaiset nykyisen Länsi-Suomen Ruotsiin liittämisen yhteydessä. Kaikki ovat tuoneet muassaan myös vahvoja kielellisiä vaikutteita.

•              Kantasaamen (kantalapin) ekspansio Lappiin alkoi ajanlaskun taitteessa. Historiallisena aikana tunnettu saamen pohjoinen puhuma-alue saamelaistui saamelaisten historiallisista asuma-alueista viimeiseksi. 

•              Kantasaamen puhuma-alue oli suurimmillaan noin 400 jKr., jolloin saamea puhuttiin jo Pohjoiskalotilla ja vielä etelässä Etelä-, Lounais-Suomi ja Järvi-Suomi mukaan luettuina (sekä idässä Laatokan ja Äänisen ympärillä).

•              Nykyisten suomenruotsalaisten kielelliset esi-isät tulivat nykyisen Suomen alueelle rautakauden ja historiallisen ajan taitteesta (1100-luku jKr.) alkaen.

11. Mikko Heikkilän netissä luettavina olevia julkaisuja

•              Heikkilä, Mikko 2014: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Helsinki: Unigrafia. Yleisen kielitieteen monografiaväitöskirja Helsingin yliopistossa (349 sivua). 

 

•              Heikkilä, Mikko 2011: Huomioita kantasaamen ajoittamisesta ja paikantamisesta sekä germaanisia etymologioita saamelaissuomalaisille sanoille. Virittäjä 115 s. 68‒84. 

•              Heikkilä, Mikko 2012: Tampere – saamelaisen Tammerkosken kaupunki. Virittäjä 116 s. 117–124.

•              Heikkilä, Mikko 2012: Kaleva and his Sons from Kalanti – On the Etymology of Certain Names in Finnish Mythology. SKY Journal of Linguistics 25 s. 93–123 (Kotikielen Seuran 14.3.2013 palkitsema artikkeli).

•              Heikkilä, Mikko 2012: Varhaisen kantasuomen vokaaliston ja fonotaksin uudennoksista sekä niiden ajoituksesta. Fenno-Ugrica Suecana Nova Series 14 s. 1–30. 

•              Heikkilä, Mikko 2013: Itämerensuomen ehdollisesta äänteenmuutoksesta /ai/ > /ei/. Virittäjä 117 s. 583–592.

•              Heikkilä, Mikko 2013: From Surging Waves to the Spirit of Waves – On the Germanic and Sami Origin of the Proper Names Ahti and Vellamo in Finnic Mythology. SKY Journal of Linguistics 26 s. 71–86.

•              Heikkilä, Mikko 2013: Alussa oli apina, vaisto ja elekieli, sitten tulivat puhe, aatos ja ihmismieli. Puhe ja kieli 1/2013 s. 43–47.

•              Heikkilä, Mikko 2014: Aikapaikkaisia lisiä Fennoskandian kielelliseen esihistoriaan. Väitöksenalkajaisesitelmä. Virittäjä 4/2014.

******************************************************

TÄSSÄ LUOTEIS-LAPPI -LEHDESSÄ JULKAISTU ILMOITUS VASITUN LUUAN KESÄPORINOISTA:

Sieppijärvellä, kotiseutumuseokylässämme,

seuraavat tapahtumat tulevana pyhänä, 5. heinäkuuta 2015 klo 13 ja klo 15. TERVETULOA!

Kolmannet (3.) KESÄPORINAT sunnuntaina, 5. heinäkuuta 2015 klo 15.00.

Aiheena on se, mitä paikannimet kertovat ja mistä ne tulevat. Porinat alustaa Mikko Heikkilä, joka on väitellyt aiheesta. Tässä pari mielenkiintoista Heikkilän väitettä. 

1. Ajanlaskumme alussa Etelä-Suomessakin puhuttiin saamea.

2. Hän yhdistää saamen sanaan vággi yhden suomalaisen paikannimen. Se on VANKANVUOMA,

joka sijaitsee Kolarissa Länsi-Lapissa. Nimen jälkiosa vuoma on suomen peräpohjalaismurteissa esiintyvä

saamelainen lainasana, jonka merkitys on (laaja) suo; (tunturien välinen) laakso.

****************************************************** 

Ennen Kesäporinoita teatteria kello 13.00.

TEATTERI Rollo Helsingistä urakoi tänä kesänä. Esitys sunnuntaina kotiseutumuseolla. Tässä ote keikkakalenterista:

05.07.2015 13:00 "Hukkareissu" Sieppijärvi, kotiseutumuseo.