Miksi kerran rakennettu pitää purkaa - ja jälleenrakentaa?

Kolumni ja kannanotto vanhojen rakennusten säilyttämisen puolesta, koska "vanhaa ei osata arvostaa".

Alla oleva kolumni on julkaistu Lapin Kansan Kulttuurisivulla vuonna 2012.
Kirjoittaja on kirjailija Katja Kettu.

Muistot, kerrostumat

Roomaa ei rakennettu päivässä. Voitaisiin purkaa kyllä. Ja purettaisiin. Jos asiasta päättäisivät uudismieliset kekkeruusit, joiden motto juontunee huonosta kaskusta: "Uusi on parasta. Ja se on säännöistä vanhin."

Onko kaavoittajille jäänyt kansallinen jälleenrakennusvietti päälle? Kirjoitettua historiaa arvostetaan. Samalla unohdetaan, että se on voittajien historiaa, yläluokkien historiaa. Hiljaisten ja vähäväkisten historia näkyy Colosseumin ja Pompeijin katujen kaiverruksissa ja pilakuvissa. Itkumuurin huulin siloitetussa pinnassa. 

Mutta ennen kaikkea se näkyy Kainuun perinnerakennuksissa ja Tampereen Pispalassa. Taloissa, jotka on rakennettu elämää varten.

Ihmisten tyhmyys tiivistyy arkkitehtuurissa. Tai paremminkin siinä, ettei vanhaa osata arvostaa. En tunne ketään, jonka mielestä vanha talo ei olisi keskimäärin kauniimpi kuin uusi.

Ihminen on sydämeltään konservatiivi. Ympäristön muuttumattomuus luo turvaa. Tätä eivät maisemanmuokkaajat hillittömyydessään ymmärrä. Olen kohdannut saman kaikkialla, missä olen asunut. Vapriikin alue Tampereella, Helsingin Makasiinit. Tallinnan Vana Linna olisi aikanaan jyrätty maan tasalle, jollei Neuvostoliitto olisi romahtanut ennen 1300-luvulla rakennettuja hansataloja.

Lapissa yli 60-vuotiasta rakennuskantaa on vähän. Tämä juontuu sodasta ja poistuvien vierailijoiden polttovimmasta. Eipä siinä sitten. Mutta miksi kertaalleen uudelleenrakennettu pitää purkaa taas?

Säilyttämistä ei voi aina perustella arkkitehtuurisin arvoin. On muistoja, kerrostumia. Rovaniemellä Valistustalo, jossa tapasin ensirakkauteni. Hänen vanhempansa kohtasivat siellä aikanaan. Tampereen Pispalanharju, jossa kirjoitin esikoisromaanini. Tämä on osa laajempaa kansan kulttuurihistoriaa, kuolemaa, syntymää. Kirjaamattomat lapsuudenmuistot, kesäheilat ja hullu setä pankolla tupruttamassa.

Rakennushistorian prinsiippi on, että jollei Unesco suojele, ei arvoa ole. Tyhmyyttä se. Uudisrakentamista perustellaan talouden ja matkailun edistämisellä. Kuvitellaan turistin ihastuvan lasipömpeleihin ja kauppakeskuksiin. 

Ei ihastu. Se tonkii ja vainuaa paikallista alkuperää. Juurta ja luonteenomaa. Joka todistaa, että on käyty jossain muualla kuin lähimmässä markettilassa. 

Aina ei tietenkään voi syyttää uudismielisiä. Jouduin taannoin kiperään tilanteeseen, kun saksalaiset ystäväni kävivät moittimaan Rovaniemen tympöistä tunnelmaa.

Missä on kaikki vanha ja arvokas. Pelkkää laatikkoa ja kulmaa, ei meillä Saksassa näin.

Kiemurtelun jälkeen nostin kissan pöydälle. Lapin poltto. Seurasi anteeksipyytelyä ja voivottelua. Muutaman snapsin jälkeen vieraat olivat valmiita omakätiseen jälleenrakentamiseen. Vakuutin, ettei tähän ole syytä ryhtyä. Kyllä itse hoitelemme tämän. Jälleenrakennamme. Hieman liiankin tehokkaasti.

Kuvassa jälleenrakennettua Sieppijärven kyläkuvaa kirkkoineen ja kouluineen 1960-luvun alussa.