Evakkomuistoja Indalissa

Sieppijärvellä syntynyt Sanelma Ukkola, s. Uusimaa, on kirjoittanut evakkomuistoistaan Ruotsin Indalissa. Sanelma on päivännyt muistonsa Haukiputaalla, kotonaan, 30.5. 2005.

Sanelman äiti oli Aino Uusimaa ja isä Benjam Uusimaa.

Olen äskettäin lukenut Stina Katchadouranin kirjan Lapinkuninkaan tytär. Siinä tarinan äiti Nunni työskentelee Luulajan pienessä evakuointikeskuksessa auttaakseen suomalaisevakkoja. Tarina on hyvin puhutteleva kuten ovat kaikki evakkomuistot. 

Stinan kirjassa näkökulma on aikuisen, mutta se sai minut tarttumaan Sanelma Ukkolan tarinaan, jonka olen saanut (2005) Sanelman Sieppijärvellä asuvalta Liisa-siskolta. Sanelman evakkomuistot ovat lapsen muistoja, ja ne juuri tekevät Sanelman tarinasta erityisen puhuttelevan. 

Toivon paljon lukijoita Sanelmalle, siksi julkaisen hänen omakätisen tarinansa täällä Vasittu Luuta -sivustolla.

Sanelma Ukkola:

EVAKKOMUISTOJA INDALISSA 1944-1945

Kartalla Indal löytyy Sundsvallin kupeesta, Ruotsin itärannikolta. Indal on suurin piirtein Luulajan ja Tukholman puolivälissä.

On kulunut 60 vuotta (2005) siitä, kun olimme evakossa Ruotsissa. Silloin elettiin vuosia 1944-45. 

Asuimme Sieppijärvellä, Myllynperällä, Naamijoen länsipuolella. Mummola oli vastarannalla jokea. Asuimme mummolassa koko syksyn, koska äiti ei halunnut asua kotona yksin lasten kanssa isän ollessa rintamalla. Saksalaisilla oli pimeän tullen tapana katsella ikkunasta sisälle, kivääri olalla. Se tuntui pelottavalta. Saksalaiset olivat asustaneet jo pidemmän aikaa kylällä. Muistan, kuinka pelkäsin yksin ollessani kotona. Kerrankin kun olin yksin kävelemässä, näin sotilaiden laulaen marssivan vastaan. Silloin juoksin pensaan taakse piiloon. Eivät he olisi mitään tehneet, mutta pelotti vain. Olimme aloittaneet koulun vanhemman veljeni Silvon kanssa. Sitä kesti vain kuukauden.

Tässä kuvassa evakkomuistojen kirjoittaja, Sanelma Uusimaa, on kolmas lapsi vasemmalta. Aino-äidin sylissä istuu kuopus, Liisa.

Aikaisemmin oli kyllä puhuttu evakkoon lähdöstä, mutta luultiin, että se peruuntui. Monet olivat vieneet tavaroita metsäkämpille ja latoihin piiloon, ja ehtivät hakea jo ne poiskin, kun luultiin, että ei tarvitsekaan lähteä.

Leikkikaverini Kaija naapurista tuli käymään ja kehui, että "miepä lähen Ruotsiin". Sanoin, että "mene vain, en kyllä välitä yhtään", mutta omassa mielessäni olin kateellinen siitä, että Kaija pääsee Ruotsiin ja minä en. Hän meni sinne sotalapseksi ja tuli takaisin vasta sen jälkeen, kun me muut olimme palanneet evakosta.

Saksalaiset kaivoivat monttuja molempiin päihin siltaa. Ehkäpä miinoitusta varten? Samoin Iivarin myllyn ympärille, joka sijaitsi mummolan rannassa. Evakkoon lähtö oli tiedossa mutta toivottiin, että ei tarvitsisi lähteä. Käsky oli kuitenkin käynyt.

Lehmäjonot alkoivat hoitajineen matkata järvikylistä Ruotsin rajaa kohti. Sitä jatkui useita päiviä. Me lapset emme tietenkään oikein ymmärtäneet, mitä se evakkoon lähtö oikein tarkoittaa. Mutta sitten yhtenä lokakuun aamuna tuli saksalainen sotaherra käymään mummolassa ja sanoi, että "jos ette lähde evakkoon tänä päivänä, jäätte sodan jalkoihin". Miia-mummu oli tehnyt tulen uuniin, ja aikoi alkaa leivän tekoon. Muistan, kuinka tuli räiskyi uunissa. Sitä en muista, oliko taikina valmiina, leivät taisivat jäädä leipomatta.

Lähdin äidin kanssa käymään kotona, joka oli toisella puolen jokea. Äiti keräsi nyytin vaatteita ja jotakin muuta tarpeellista pientä tavaraa. Paljon ei saanut ottaa mukaan, vain sen verran, mitä pystyi käsissään kantamaan. Lähtiessämme äiti kasteli vielä kukat, laittoi vettä kannuun ja sanoi, että "jospa joku näitä täällä kastelisi sillä aikaa, kun olemme poissa". Vielä samana päivänä tuli kuorma-auto hakemaan.

Kyydissä oli jo Koivulan ja Männistön perältä äitejä lapsineen, mummoja, pappoja ja miehiä, jotka olivat haavoittuneet sodassa ja kotiutuneet. Meitä oli äiti ja neljä lasta; nuorin Liisa 11 kuukauden ikäinen, Sulevi viiden, minä alle seitsemän ja Silvo kahdeksan vuoden ikäinen. 

Siitä kylälle mentäessä kerättiin kyytiin niin paljon kuin vain lavalle mahtui. Silloin oli 7. päivä lokakuuta 1944. Satoi räntää... Kuorma-auton lavalla oli kylmää... Nuorimmaiset itkivät ja niin paljastui karu totuus, mitä se evakkoon lähteminen oikeasti tarkoitti... koti ja kaikki piti jättää.

Kuvassa Kolarin evakkoja Indalissa. Oikealla "lapsenkattojana" toiminut "Aatin Hanna" eli Johanna Pääkkölä. Hänellä on Uusimaan Liisa sylissä. Keskellä kuvaa selin Kalle Satta.

Meidät kuljetettiin ensin Kolariin ja sieltä sotilaiden tekemällä lautalla Ruotsin puolelle. Siellä meidät vastaanottivat Ruotsin armeijan sotilaat, jotka kuljettivat meidät Pajalaan. Ensimmäisenä jouduimme "täisaunaan". Se oli iso telttasauna, eihän se mikään oikea sauna ollut vaan sellainen höyrysauna. Saunassa lapset itkivät, ja vanhukset olivat kauhuissaan, kun sotilaat komensivat kaikki samaan saunaan, niin naiset, miehet kuin nuoret tytöt ja pojatkin. Sotilaat sulloivat vaatteet verkkokasseihin ja kassit löylyyn. Olivat vähällä polttaa nukkuvan vauvankin, mutta vauvan äiti ehti väliin. Sitten meidät lapset vietiin toiseen telttaan, siellä pistettiin rokotuspiikki selkään. Siitä rokotuksesta tulimme kovin sairaaksi. 

Sitten taas kuorma-auton lavalle ja kohti Sattajärveä. Siellä meidät majoitettiin koululle. Lattialle oli levitetty olkia, mutta en muista, oliko minkäänlaisia patjoja.

Lapset olivat sairaana rokotuksista tai jostakin muusta syystä. Ruotsalaiset sotilaat laittoivat meille ruokaa ja kaikki sairastuivat ripuliin. Vartijat olivat kertoneet aamulla, että ainakin 100 kertaa käytiin potta tyhjentämässä yöllä. Aikuiset juoksivat ulkokäymälässä, ja lisäksi metsänlaidalle oli tehty riuku, kun käymälä ei riittänyt kaikille.

Kylältämme olevan evakon lapsi kuoli Sattajärven leirissä, hän oli noin 5 kuukauden ikäinen, meidän serkkutyttö. Varmaankin ripuli aiheutti hänen kuolemansa. Muistan elävästi myös ne ruokajonot, kun seisoimme siellä kippo kädessä hakemassa ruokaa. Maitoa saimme pääluvun mukaan. 

Sairastuessamme ripuliin äiti kävi ostamassa sokeria kaupasta, ja antoi sitä meille lääkkeeksi. Olimme noin kolme viikkoa karenssissa Sattajärvellä. Sulevi joutui Korpilompolon sairastuvalle jossakin vaiheessa. En muista, mistä syystä, taisi olla silmien takia. 

Sitten sanottiin, että meitä  lähdetään viemään Gällivaaraan. Äiti sanoi, että "hän ei lähde mihinkään ennen kuin poika on täällä". Niin Sulevi käytiin hakemassa sairastuvalta autolla. Niin oli perhe koossa valmiina matkaan. Meidät kuljetettiin Gällivaaraan. Siellä meille annettiin ruokaa koululla. Ruoka oli hyvää makkarakeittoa ja vaaleata leipää. Semmoista keittoa emme olleet koskaan ennen saaneet. Sieltä sitten jatkettiin matkaa junalla Sundsvalliin.

Reino-eno oli Sundsvallin asemalla. Hän oli Sundsvallin sairaalassa ja oli saanut luvan käydä meitä tervehtimässä. Siellä lotat tarjosivat meille hernekeittoa, joka oli pohjaan palanutta. Kyllä se maistui kauhean pahalle.

EVAKKOELÄMÄÄ INDALISSA

Minä en muista, millä kyydillä meidät vietiin Indaaliin. Perillä meidät sijoitettiin kappeliin asumaan. Se kappeli oli jonkin uskonlahkon omistuksessa. Meitä oli noin 50 henkeä. Sinne oli tehty kaksikerroksisia laverisänkyjä melkein vieri viereen. Niissä oli kuhmuraiset olkipatjat.

Indalin kappeli kuvattuna 2003.

Ensimmäisenä alkoi pesuveden lämmitys. Pesuvesi kannettiin ulkoa sisälle ja lämmin vesi tuotiin ulos. Kaikki lapset riisuttiin ja pestiin. Kaikki peseytyivät, tietysti haluttiinkin. Se ei kuitenkaan tuntunut mukavalta, kun ruiskutettiin jauhemaista täimyrkkyä hiuksiin. Me juoksimme pakoon, mutta isännöitsijä otti meidät kiinni. Se on selvästi jäänyt mieleeni. 

Sen jälkeen tehtiin terveystarkastus kaikille. Järvirovan Elsa ja Armas valtasivat lapsineen saarnastuolin nukkumapaikakseen. Patjat vain sinne lattialle, ja siellä heillä oli oma rauha.

Niin sitä päästiin alkuun. Olihan se helpompaa, kun ei tarvinnut jatkuvasti vaihtaa paikkaa. Sulevi joutui taas sairaalaan Sundsvalliin. Terveydenhoitaja lähti häntä sinne viemään. Sundsvallin kadulla Sulevi oli päässyt irti hoitajan kädestä ja juossut karkuun. Hoitaja oli juossut perässä ja huutanut, että "ottakaa poika kiinni"! Ja niin Sulevi saatiin pysäytettyä.

Sairaala-ajasta taisi tulla pitkä, sillä kun Sulevi palasi takaisin leirille, hän puhui vain ruotsia. Pian suomen kieli kuitenkin palautui. Sulevista ja emännän pojasta Götesta tuli hyvät kaverit, ja vähitellen Götekin oppi meidän kanssa suomen kielen, jopa niin hyvin, että toimi meille myöhemmin tulkkina.

Ensin oli tarkoitus, että olisimme karenssissa kolmisen viikkoa, kyläläistenkään ei olisi saanut käydä meitä katsomassa. Kyläläiset tietysti halusivat nähdä, minkä näköistä porukkaa sinne oli tullut, ja niinpä karenssimääräyskään ei sitten pitänyt. Kiinnostus lienee ollut molemmin puoleista.

Kappeli oli hyvin kylmä. Miesväki teki välikaton joistakin levyistä, kai se vähän auttoi. Eteisestä menivät portaat yläkertaan, siellä oli kaksi huonetta. Toisessa asui isännöitsijäpari Naima ja Jona Jonsson ja heidän kolmen vuoden ikäinen Göte-poika. Ja toisessa asuivat Lantto Naimi ja Arvid kolmen tyttären kanssa. Keväällä syntyi vielä neljäs tyttö. Arvid oli tulkkina, muuten olisi varmaan ollut hankalaa keskustella ja tulla toimeen kaikissa juoksevissa asioissa.

Kolarilaisevakkoja Indalin kappelin pihalla keväällä 1945.

Alakerrassa oli myös keittiö ja ruokailuhuone. Sitten oli vielä yksi huone, joka oli lukossa. Meitä lapsia tietysti kiinnosti, mitä siellä on, niinpä me kurkistimme avaimen reiästä. Siellä oli hienoja huonekaluja ja harmoni tai piano. Eteisessä portaiden alla olevassa komerossa oli hiekkalaatikko ja pieni lapio sekä pitkiä liinoja. Ne olivat kuulemma vainajan arkun kantoliinoja.

Naiset olivat keittiössä töissä emännän kanssa kukin vuorollaan. En muista, oliko ruoka mieluista, ei varmaan kaikki, olihan ne erilaisia, mihin olimme Suomessa tottuneet. Siellä saimme myös ensimmäisen kerran maistaa tomaattia. Koska ne olivat punaisia ja hyvännäköisiä, tietysti haukkasimme ison palan, ja "hyi", kuinka se maistui pahalle. Juoksimme ulos sylkemään sen pois. Kyllä siellä muutama tomaatti lensi kappelin ulkoseinäänkin.

Äitini Aino Uusimaa, ja Esteri Koskenniemi kävivät töissä vanhainkodissa. Vanhainkoti oli aivan kappelin lähellä. Me kävimme aidan takaa katsomassa, kun vanhukset olivat ulkona. He puhuivat meille jotakin, ja koska emme ymmärtäneet puhetta, sanoimme heitä "höperöiksi". 

Kappeli sijaitsi mäen päällä, ja siitä meni tie alempana olevaan taloon. Sitä mäkeä oli mukava meillä lapsilla laskea. Mäen alla olevassa talossa oli puhelinkeskus. Sieltä äiti kävi soittamassa Suomeen isälle sotilassairaalaan. Isä oli haavoittunut jalkaan. Siinä talossa asui kaksi sisarusta, jotka hoitivat puhelinkeskusta. Heillä oli myös eri rakennus, jossa he leipoivat. Sitä sanottiin "paakarstyykaksi" (bagarstuga) eli leivintuvaksi. Saimme heiltä joskus ohutta leipää, jota sanottiin "karpiksi".

Indal-joki virtasi alempana. Kappelista tielle päin oli Johanssonin kauppa, josta kävimme ostamassa "kolakarkkia", ja pojat ostivat koiranpommia ja paukuttelivat niitä meidän pienimpien jalkoihin.

Kappelista oli lyhyt matka kauppaan ja kahvila-kondiittoriin. Voi, kuinka ihanan näköisiä leivonnaisia siellä oli lasivitriinissä. Joskus saimme pieniä makupaloja ilmaiseksi. Kahvilan omistajilla oli suomalainen tyttö sotalapsena. Hänen nimensä oli Sirkka. Joulun jälkeen Knutin päivänä meidät "evakkolapset" kutsuttiin heille joulukuusen kaatajaisiin, leikittiin ja pyörittiin piiriä joulukuusen ympärillä. Saimme jokainen pussin, jossa oli karkkia ja pikkuleipiä. Ne kyllä maistuivat hyvältä.

Vietimme myös joulua kappelissa. Lauloimme joululauluja ja leikimme "Soihdut sammuu ja kaikki väki nukkuu". Kaikilla oli hauskaa. Siellä näin ensimmäisen kerran joulupukin (jultomte). Pukki istui yläkerran portailla, sillä oli valkoinen parta ja hopean- tai kullanvärisiä nauhoja takin olkapäillä. Pukin vaatetusta en oikein muista, enkä sitä, saimmeko me mitään lahjoja. Mutta se joulupukki oli minun mielestä ihana.

Paikalliset keräsivät meille vaatteita, olimmehan melkein alastomia tullessamme Indaliin. Albin Lindström-niminen mies toi meille kyläläisten lahjoittamia suksia, kelkkoja ja muutakin tavaraa. Isoveljeni Silvo sai mäkisukset. Lähistöllä oli hyppyrimäki. Pojat kävivät siellä hyppäämässä. Me pienemmät laskimme pyllymäkeä pahvi- ja joillakin peltipalasilla. Jotkut saivat rattikelkan ja vauhti kasvoi aika kovaksi.

Saimme vihdoin suomalaisen saunan. Sauna sijaitsi puron rannalla, lähellä kirkkoa. Sauna oli tietenkin tärkeä meille suomalaisille, olemmehan saunakansaa. 

Se talvi oli meille lapsille suuri seikkailu. Emme varmastikaan osanneet murehtia etukäteen, mikä meitä kotimaassa odottaa. Vanhemmat kyllä jo tiesivät, että melkein kaikki kylässämme oli poltettu maan tasalle. Siinähän se talvi kuitenkin meni. Emäntä Naima käytti meitä myös kirkossa. Kirkko sijaitsi noin yhden kilometrin päässä kappelista. Mielestämme kirkkokin oli aivan ihana, emme olleet ennen nähneetkään kirkkoa. 

Yksi evakkomummo kuoli Indalissa ollessamme. Hänen nimensä oli Laura Kangas. Laura on haudattuna Indalin kirkon vieressä olevalle hautausmaalle. Muistan hänen hautajaiset. Lauralla oli Sven-niminen poika. Sven oli jo nuorimies, hän sairasti epilepsiaa. 

Saimme käydä myös elokuvissa. Kerrankin elokuva oli varmaan suomalainen, en muista siitä paljonkaan. Olin nukahtanut. Heräsin siihen, kun kuului kauhea kolina. Elokuvassa nousi joku sotilas rautaportaita ylös ja sillä oli iso miekka vyöllä. Kyllä minua pelotti, kun se kuva tuli isona aivan lähelle. 

Pojat kolusivat tietenkin kappelin ympäristön, ja kerrankin Silvo ja Satta Orvo kantoivat kahden kepin varassa pientä eläintä. Pojat huusivat innoissaan, että me löysimme karhunpennun. Naima-emäntä toi vadilla maitoa, jota se alkoi latkia, me tietysti kaikki siinä ympärillä ihmettelemään. Tämä piikkinen eläin oli siili, joka oli meille aivan outo otus. Meidän leveysasteella siilejä ei oltu nähty.

Joskus keväällä sota loppui. Heti ei kuitenkaan voitu muuttaa Suomeen kotiin, koska lähes kaikki oli poltettu maan tasalle. Muutamat miehet lähtivät edeltä katsomaan, onko mitään jäljellä, mihin voisi muuttaa tilapäisesti asumaan. Muutoinkin oli vaarallista liikkua, kun miinoja oli kaikkialla. Pääsimme muuttamaan viimeisten joukossa. 

KOTONA SIEPPIJÄRVELLÄ

Myllynperällä oli käyty kovia taisteluita joen yli, silta oli räjäytetty. Joka puolella oli miinakenttiä. Sinne ei voinut mennä ennen kuin pioneerit olivat käyneet purkamassa ne. 

Saksalaisten asuttamat talot jäivät polttamatta. Meidän kotimökkikin oli säilynyt. Saksalaiset olivat tyhjentäneet sen kokonaan. Huonekalut oli poltettu, ja sisällä pidetty hevosia. Lannat oli luotu lattian alla olevaan kellariin. Yksi meidän sänky löytyi kylältä, Pääkkölän talosta. Siitä oli yksi jalka sahattu poikki ja toistakin yritetty nirhata, mutta se oli jäänyt kesken. Kukat ja vesikannu olivat kadonneet. Äidin toive "jospa joku niitä täällä kastelisi" ei toteutunut.

Isä oli päässyt sairaalasta ja tullut kotiin, samoin enot Soini ja Reino. He olivat raivanneet saksalaisten tekemät sotkut. Mummola oli poltettu ja raunio miinoitettu. Siksi Miia-mummo ja enot asuivat meillä. Alussa meitä asui yhdeksän henkeä samassa pienessä pirtissä. Yhteisasumista kesti ajan, kunnes enot saivat rakennettua uuden kodin itselleen ja Miia-mummolle. Rakennustarvikkeista oli suuri pula. Kaikki palaneet naulatkin oiottiin. Enomme olivat taitavia käsistään, itse tekivät kaiken huonekaluja myöten. Miia-mummo oli monipuolinen käsityöihminen, etenkin laajalti tunnettu "väävärikutoja".

Uusi silta oli jo rakennettu, kun tulimme evakosta. Miinavaara oli kuitenkin suuri. Lapsia varoitettiin menemästä tien sivuun ja sanottiin, että "voi astua miinaan ja kuolla". Äiti pelkäsi, että Silvo menee miinaan, kun hän pikkupoikien tapaan kolusi kaikki paikat. Meidän pihalla oli paljon juoksuhautoja ja tyhjiä ammusten hylsiä. Isä täytti niitä myöhemmin kivillä, kun kuokki peltoja.

Aikaisemmin keväällä oli kaksi poikaa mennyt miinaan Käkivaaran laidassa, he olivat serkuksia. Meidän vastarannalla oli myös sotilas mennyt hevosen kanssa miinaan. Saattoi olla seuraavaa kesää, kun olin ulkona, niin pamahteli ja ilmassa lenteli joitakin riekaleita. Sieppuvaaran laidassa oli mennyt kyläläisten lehmiä miinakenttään. Meiltä ei ollut pitkä matka sinne.

Syksyllä aloitimme koulunkäynnin parakeissa, jotka Ruotsin valtio oli lahjoittanut. Sieppijärvellä oli neljä kouluparakkia, joista yksi oli ruokala. Muutamia parakkeja oli myös ensiasuntona kylällä. Syksyllä pidettiin oppitunteja myös ulkona, jos oli vielä kesäisen lämmintä. Parakit olivat talvella kylmiä. Niitä piti jatkuvasti lämmittää. Toisessa päässä parakkia oli luokka ja toisessa päässä opettajan asunto. Ruoka oli ravintoarvoltaan heikkoa. Maitojauhevelli maistui pahalle. Oppilailla olivat omat maitopullot ja voileivät. Syksyllä meidän piti poimia koululle marjoja, että saatiin marjapuuroa. Kaupoissa myytiin semmoista kun "puuronkastikejauhetta". Se oli herkkua, jos sitä sai, ihan karamellista meni.

Amerikasta Suomeen tuli vaatelähetyksiä. Mieluisia vaatteita sai, jos ei ollut kovin "ranttu". Vaatteita haukuttiin Hooverin ja Undran raasuiksi. Miehille oli esimerkiksi haalarikerrastoja, joissa oli napeilla kiinnitettävä luukku takana, ja etupuolella napitus. Isä sanoi niitä "Hooverin lentokoneiksi".

Ruoka oli kortilla eikä ruokatarvikkeita tahtonut olla kaupassa, vaikka kuponkeja oli jäljellä.

Oppilaat toivat koululle kuusijuhlaa varten vähän jauhoja, sokeria ja joilla oli, voita. Keittäjä leipoi pullat ja jokainen sai kuusijuhlassa oman pullapussin. Pulla maistui tosi hyvälle ja toi hyvän joulumielen pieniinkin pirtteihin.

Taloja alkoi nousta, ja ihmiset pääsivät asumaan omiin koteihinsa ja uuden elämän alkuun. Monet perheet olivat asuneet väliaikaisesti parakeissa, ja saunoissa. Niin meilläkin päästiin elämän alkuun. Isä teki vielä pienen kamarin meidän pienen mökin jatkoksi.

Vanhemmat varoittivat, että jos joku ulkona rapsahtaa jalan alla, niin pitää heittäytyä maahan makaamaan. Kyseessä voi olla "Hyppy-Heikki" eli miina, joka lauetessaan lentäisi ylitsemme. Täti lähti luudan tekoon metsään ja pyysi minut kaveriksi. Menimme lähimetsään, ja joku rapsahti. Silloin täti komensi maihin. Siinä makasimme maassa ja kuuntelimme sydän jyskyttäen paukahdusta, mutta onneksi ei paukahtanut. Nousimme jonkin ajan kuluttua ja tarkistimme paikan. Olimme astuneet kuivan oksan poikki, ja siitä se rapsahdus. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka pelättiin miinaan astumista. Miinavaara oli aina lähellä.

Isä pääsi töihin tie- ja vesirakennushallitukseen. Keväällä kun he keräsivät lumiaitoja, niin heidän työnjohtajansa astui miinaan ja kuoli. Isä kuoli kolme vuotta myöhemmin (1948) aivoverenvuotoon.

Nämä ovat lapsuuteni muistikuvia evakosta ja paluusta takaisin kotikyläämme Sieppijärvelle. Kunnes 58 vuotta myöhemmin lähdimme pojan ja hänen lastensa kanssa käymään Indalissa. Näin Tommy toteutti minun pitkäaikaisen haaveeni matkasta evakkoseudulle.

UUSI MATKA INDALIIN (2003), KIITOS TOMMY-POJAN

Mieleni valtasi uskomaton tunne, kun tuttu Indalin kirkko näkyi ja paikat näyttivät muutenkin tutuilta. Hämmästyin, että vielä tunsin kappelin, jossa olimme asuneet. Sitten saimmekin monimutkaisten kyselyjen jälkeen selville, että meillä on vielä mahdollisuus tavata isännöitsijäpari Naima ja Jona.

Suuri kiitos Kotiseutukartanon emännälle, että hän opasti meidät heidän luokseen. Siellä meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Heti tunsin heissä tuttuja piirteitä. Tapaaminen oli mieleenpainuva. Palasimme vuosikymmenten takaisiin yhteisiin evakkomuistoihin, ja muisteltavaa riitti. Muistelua jatkui seuraavanakin päivänä. Heillä oli paljon valokuvia evakoista ja sieltä löytyi meistäkin perhekuva. Näin vuosikymmenten ympyrä sulkeutui. Tapaamisestamme lähtien olemme pitäneet yhteyttä kirjeitse ja puhelimella.

KIITOS VUOSISTA VIERINEISTÄ, KIITOS SANOISTA SÄILYNEISTÄ! Sanelma Ukkola. 30.5.2005.