Lapinkuninkaan tytär tarjoaa mitä parhainta oppiainesta Suomen historian tunneilleni, sillä "historian tapahtumat on helpointa ymmärtää, jos niihin tutustuu ihmisten omakohtaisten vaiheiden kautta (s.9).
Kirjasta tekee tekee puhuttelevan myös se, että samoihin aikoihin, kun luin tätä kirjaa, satuin saamaan lahjaksi paikalliselta ystävältäni äänitteen ja kuvasarjan kolarilaisten evakkovuosista 1944-45 Ruotsissa; äänitteen kertojana on Indalin evakkokeskuksen ruotsalainen isännöitsijäpari, Naima ja Jona Jonsson.
Evakkokylässä tehtyä äänitettä ja Katchadourian kirjaa yhdistävät lapsen näkökulma sota-aikaan ja ruotsalaista yhteiskuntaa edustajien aikuisten tarjoama välitön humanitaarinen apu. Tätä apua suomalaisevakot kotieläimineen saivat Ruotsissa.
Lapinkuninkaan tytär perustuu kirjeenvaihtoon, jota kirjailijan vanhemmat kävivät koko sodan (1939-1945) ajan. Kertojan Lale-isä kirjoitti kirjeet sotarintamalta tai kotoa Kulosaaresta, Nunni-äiti tyttärineen joko kotoa tai evakkopaikkakunnalta; milloin mistäkin päin Suomea tai Ruotsia - kirjeitä isälle lähti jopa Suomen ja Ruotsin Ylitorniolta asti.
Kirja kertoo dokumentin tavoin sekä auttajan että selviytyjien tarinan. Auttaja on kirjailijan äiti perheenäitinä ja suomalaisten evakuointikeskuksen työntekijänä Luulajassa. Selviytyjiä ovat muiden muassa kirjailijan perhe ja suomalaiset evakot. Kirjan teema on Toinen maailmansota Suomessa talvi- ja jatkosotineen, välirauhoineen, jopa Lapin sotineen.
Kirjan kirjoittaja Stina Katchadourian syntyi siis Helsingissä 1937. Hän on kirjoittanut kirjan, joka perustuu sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon ja muistoihin. Nykyään Stina viettää kesät Porvoon saaristossa, Pirttisaaressa, ja talvet Kaliforniassa. Hän toimii kirjailijana ja kääntäjänä. Alunperin tämä kirja kirjoitettiin englanniksi. Suomalainen versio on ns. uudistettu versio, mikä tarkoittanee, että historiallisia taustatietoja on täsmennetty tai karsittu. On ollut kiinnostava ratkaisu joko kirjailijalta tai kustantajalta se, että amerikkalaiselle yleisölle halutaan kertoa Suomen historiasta hieman eri tavalla kuin suomenkieliselle lukijalle.
"Meänperän" eli Torniojoki-varren ihmisille kirjasta tekee puhuttelevan se, että Stinan äiti lapsineen pakeni sekä talvisotaa, jatkosotaa että varsinkin Lapin sotaa. Miksi helsinkiläisen perheen piti paeta myös Lapin sotaa? No, perhe sattui juuri niihin aikoihin olemaan evakossa Ylitorniolla...
"Neuvostoliitto pommitti 25. kesäkuuta 1941 Suomen kaupunkeja aina Rovaniemeltä Turkuun saakka, ja me istuimme Vaasassa fammun radion ääressä kuuntelemassa presidentti Risto Rytiä, joka ilmoitti, että maassa vallitsee taas sotatila." (s.45)
Syksyllä 1941 perhe kuitenkin palasi pommitusuhasta huolimatta Vaasasta kotiin Helsingin Kulosaareen.
Kirjaa lukiessa on helppo hoksata, kuinka vaikeaa sota-aika oli helsinkiläisperheille. "Nunni (perheen äiti) alkoi vuonna 1942 olla todella huolissaan siitä, miten hän saisi hankituksi ruokaa, vaikka hän onnistuikin peittämään huolensa melko hyvin. Elintarvikkeiden maahantuonti oli pysähtynyt, ja maan ruokavarastot alkoivat huveta", kirjoittaa Stina - kirjan minä eli kertoja.
"Kaurapuuro, jota söimme, oli täynnä akanoita, ja armeijan vanikka oli täynnä pieniä matoja, ja se piti harjata puhtaaksi ennen kuin sen voi panna suuhunsa. Meitä kehotettiin aina voitelemaan näkkileivän sileä puoli säästääksemme voin korviketta, joka oli keltaiseksi värjätty sekoitus laardia ja muita rasvoja." (s. 61)
Stina Katchadourian on säilyttänyt suomenkielisessä kirjassaan "osan historiallisesta taustatiedosta" (s. 9), jota hänellä on ollut käytössään. Minun oli ajoittain kuitenkin hieman vaikea pysyä hänen mukanaan, esimerkiksi siksi, että kirja perustuu kirjeisiin, joita ei avata ajallisesti sodan tapahtumia seuraten.
Perheen isän, Lalen, aloitteesta Stinan perhe siis lähetettiin sodan loppuvaiheessa vielä kerran evakkoon, nyt Tornionlaaksoon, Ylitorniolle, kesäkuun alussa 1944. Rintamalla käytiin ratkaisutaisteluja (Tali-Ihantala), mutta kotirintamalla Lapissa ei ollut mitään hätää - vielä. Saksan joukot olivat tulleet vuoden 1940 alussa Lappiin, eikä vuoden 1944 kesällä vielä tiedetty niistä rauhanehdoista, jotka sytyttäisivät vielä kerran sodan, Lapin sodan; nyt Suomen ja Saksan välille.
Näennäisestä "Lapin rauhasta" huolimatta "kesäkuun loppupäivinä ja heinäkuun alussa vuonna 1944 lapsikaan ei voinut olla huomaamatta, että jokin oli vialla. Ylitornion pienelle asemalle saapui joka päivä juna, joka kuljetti arkkuja Karjalan rintamalta saakka. Laiturille nostettiin arkku toisensa jälkeen. Ilma oli lämmin, ja jos tuuli kävi aseman suunnalta, se toi mukanaan tympeän, äitelän löyhkän. Sellaisina päivinä Maj istui mökin rappusilla nenäliina nenänsä edessä. Hän kielsi minua jyrkästi menemästä asemalle tai sen lähellekään." (s.85)
Evakon kokeneen äidin tyttärenä, tai vain tornionlaaksolaisena lukijana koen, että puhuttelevinta kirjan sisältöä on kuvaus Lapin sotaan liittyvästä evakkoajasta. Näkökulma on uusi, se on helsinkiläisäidin näkökulma. Perhe joutui pian Ylitorniolle tulonsa jälkeen pakenemaan syttynyttä Lapin sotaa lokakuussa 1944 Ruotsin puolelle. Siellä Nunni-äiti työskenteli pian evakkoja varten perustetuissa evakuointikeskuksissa; ajan kulukseen mutta myös siksi, että puhui ruotsia. "Mutta kaikesta tästä huolimatta en voisi tehdä mitään muutakaan. Kuka sitten huolehtisi näistä onnettomista? Ehkä kohtalo on asettanut minut tähän."
"Luulajan pieni evakuointikeskus, jota Nunni hoiti, oli evakkovirran keskellä vain pikku puronen. Pakolaisleirejä oli lopulta noin 600, ja joissakin oli jopa 2000 evakkoa, toisissa taas vain kymmenkunta. Vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä oli 56 000 Lapin 168 000 evakosta tullut karjoineen ja vähine tavaroineen Ruotsiin. Kun he nyt odottivat, mitä heidän isänmaalleen tapahtuisi, he tarvitsivat ruokaa ja katon päänsä päälle."
"Ruotsin viranomaisilla oli ollut pari tuntia aikaa päättää, että maa ottaisi vastaan tämän pakolaistulvan, niin ihmiset kuin eläimetkin. Kun tulijoita alkoi vyöryä kohti Ruotsin rajaa, käynnistettiin kiireesti koko Skandinavian historian suurin humanitaarinen operaatio. Sitä ohjasi Tukholmassa varsin tehokkaasti kuninkaallinen väestönsuojeluhallitus, Kungliga Civilförsvarsstyrelsen." (s. 157-158)
Ja lopuksi.
"Mutta olivatpa Tukholmasta annetut määräykset paperilla miten tehokkaita ja yksinkertaisia tahansa, suurten pakolaisjoukkojen tulo aiheutti rajanylityksessä usein kaaosta. Perheenjäsenet eksyivät matkalla toisistaan ja päätyivät eri leireihin. Matkalla sairastuneet vietiin suoraan sairaaloihin, jolloin lapset saattoivat joutua eroon vanhemmistaan.Tulkkien puute vaikeutti toimintaa, kun lääkintähenkilöstön piti röngtenkuvata tulijat, höyryttää heidän vaatteensa ja viedä heidät "täisaunaan". Evakkoihin ei tässä kaaoksessa aina suhtauduttu tarpeeksi huomaavaisesti."
Stina Katchadourian julkaisi alkuteoksensa The Lapp King´s Daughter 2010. Luin sen kuta kuinkin läpi. Olin yhteydessä kirjailijaan, toivoin suomennosta, ja hän tiesikin jo silloin, että suomenkielinen versio on tulossa. Nyt voin vain kiittää kirjasta! Lapinkuninkaan tytär on hyvin tärkeä kirja, kulttuuriteko suomalaisille.
Samalla kiitän ystävääni Liisa Virtasta (o.s. Uusimaa), jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä paikallishistorian merkeissä. Liisa on tallentanut (äänittänyt ja tehnyt DVD-version) vanhemman siskonsa, Sanelma Ukkolan, lapsuusmuistelmat evakkoajasta Indalissa. Sanelman evakkomuistelmat on julkaistu Vasittu Luuta -sivustolla. Lue täältä.
Tämän lisäksi Liisa on tallentanut ja antanut käyttööni Naimi ja Jona Jonssonin muistelmat. Sanelma Ukkola (o.s. Uusimaa) tapasi poikansa Tommyn kanssa Jonssonien pariskunnan Indalissa kesällä 2003. Hän sai tältä ruotsalaiselta isännöitsijäpariskunnalta sekä evakkovalokuvia että äänitteen, missä Naima Jonsson kertoo, miten hän auttajana koki työnsä evakkojen parissa.
Kiitos, Liisa ja Sanelma, kulttuuriteostanne!
No comments:
Post a Comment