Viimeaikaisia löydöksiä metsissä, soilla ja tuntureilla

Pirjo Rautiainen,

erikoissuunnittelija, kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija

3/2013

Alla olevan tekstin mukaili Rautiaisen luennon perusteella Hilkka Oksala.

LAPIN MENNEISYYTTÄ VALTION MAILLA

Eräänä maaliskuisena iltana Metsähallituksen kulttuuriperinnön erikoissuunnittelija, FT Pirjo Rautiainen esitteli Äkäslompolon Kellokkaassa viimeaikaisia löydöksiä ihmisen aiemmasta toiminnasta Lapin metsissä, soilla ja tuntureilla.  Kuva-aineiston avulla tulikin kahlattua tunnissa peräti 10 000 vuotta pitkä jakso jääkaudenjälkeiseltä kivikaudelta aina toisen maailmansodan jäämistöihin saakka. Seuraavassa muutamia poimintoja.

Ensinnäkin – mistä voidaan tunnistaa kivikauden ihmisen toiminnan merkit?  Usein nykyisinkin parhaat mökkitontin paikat hiekkaisilla rannoilla ja törmillä voivat osoittautua jo kauan sitten  asutuiksi, kun maata ruopaistessa löytyy palaneiden nuotiokivien muodostamia rykelmiä ja niiden läheltä kivisiä teräviä iskoksia työkalujen valmistuksen jäljiltä – joskus voi tulla vastaan kokonaisiakin työkaluja. Pirjo näytti yhden yleisimmistä työvälinetyypeistä, kaapimen, joka tässä tapauksessa oli ainekseltaan poikkeavaa kellertävän punaruskeaa jaspista.  Tämä kertoo jotakin jo muinaistenkin ihmisten kauneudentajusta, jota oli toteutettu arkisen nahanmuokkausvälineen muotoilussa.

Yksi merkittävimpiä asumiseen liittyviä löytöjä on ehkäpä Suomen pohjoisin varhaiskampakeraaminen, 6500 vuotta vanhaksi ajoitettu saviastia Kilpisjärven rannalta.  Muutamana sirpaleena tallennettu ruukku on ollut suippopohjainen hiekkaan istutettava malli, jossa kampaleimakoristeiden lisäksi oli rippeitä punaisesta maalista.

Kuvateksti: Kolarin Pasmajärven Tirroniemi on tyypillinen kivikautinen asuinpaikka, jollaiseksi sen jo vuonna 1985 tunnisti Lapin maakunta-arkeologi Hannu Kotivuori.  Kuva H. Oksala 2006.

Kivikauden asumukset puolestaan voidaan tunnistaa laakeina vallipainanteina, kun ihmiset suojautuivat osittain maahan kaivettuihin, katettuihin rakennelmiin. Kivikautisen Itämeren alueen pohjoisrannoilta tunnetaan tiheitäkin, jopa satojen painanne-esiintymien muodostamia asumusryhmiä esim. Tervolasta. Kyseessä näyttäisivät olevan hylkeenpyynnin pohjalta syntyneet yhteisöt.

Kuvateksti:Tirroniemessä on myös valliasumus- tai kotapainanteita, joista yksi on varjostumana männynrungon ja –taimen välissä.  Tirroniemi ei tosin ole valtion, vaan kylän yhteismetsän maata.  
Kuva Juha-Petri Kämäräinen 2006.

Lapissa jo n. 1900 e.Kr alkaneista metallikausista myöhäisempi rautakausi hahmottuu selkeärakenteisten suorakaidemaisten liesilatomusten kautta.  Liedet asettuvat usein riveiksi tuoden mieleen ympärille levitetyt keveät kodat.  Pitkäaikaisessa käytössä olleet kodat voi tunnistaa paikoilleen jääneistä ympäryskivistä, joilla kotakatteen helmat pidettiin paikoillaan. Tunturiseudun suurporonhoitoon noin 1500-luvulta lähtien on yhdistetty ns. permukkarakenteiset kotaliedet, joihin liittyy henkilöiden istumisjärjestystä ja muita toimintoja sisätilassa ohjaavat kivirivit.

Historiallisen ajan asumusjäännökset entisissä erämaissa tunnistaa kulmikkaista hirsirakenteista, joiden nurkasta usein löytyy kivinen piisiröykkiö. Tällaisia on rakennettu sesonkiluonteisiksi savotta-, uitto-, poro- ja niittykämpiksi.

Ilmeisesti vanhin tunturiseudun elinkeino oli peuranpyynti. Selvin tästä kertova muinaisjäännöstyyppi on pyyntikuoppa. Pyyntijärjestelmiä on usein tehty kymmenien, jopa satojenkin kuoppien muodostamiksi jonoiksi. Tämä pyyntitapa oli paikoin säilynyt 1800-luvulle asti, jolloin villipeuran metsästys lopulta kiellettiin.  Muita esihistoriallisia metsästystapoja olivat keihäs-, nuoli- ja jousipyynti tai ajo alas jyrkänteeltä.  Koirakin tunnettiin metsästysapuna jo jääkauden loppuvaiheessa. Massapyynnin tuottama lihaylijäämä säilöttiin ns. purnuissa, kivikoihin rakennetuissa säilöissä, jotka nykyisin näkyvät pyöreinä kuoppina. Vastaavia rakenteita on käytetty myös purokalastuksessa.

Tunturipeurasta kehkeytyi vähitellen poro, kun ensin pyyntiavuksi kesytettiin houkutusyksilöitä.  Sitten poroja otettiin kuljetusjuhdiksi, ja suurporonhoito alkoi nahkojen ja lihatuotteiden kysynnän kasvaessa. Entisten pyyntijärjestelmien pohjalta kehitettiin poroaitoja eläinten kokoamista varten eri työvaiheissa.Yhtenä erikoisuutena ovat muutamat tunturialueiden kiviset poroaidat kulttuurihistoriallisina rakenteina.

Karja- ja maatalouskulttuurista jäivät jäljelle suo-, joki- ja puroniityt latoineen, sauroineen, haasioineen  ja suovatolppineen.  Esimerkkinä niittykulttuurista kuvaston ainoa Kolarista oleva kohde oli Pieruvuoman hirsilaavu, jonka seinät olivat täynnään Koivuniemen suvun  nimikaiverruksia aina vuodesta 1841 alkaen.  Poikkeuksellisen hyvin säilynyt eheä rakennushistoriallinen kohde! Yleisimpiä historiallisen ajan jäännöstyyppejä ovat tervahaudat, mutta harvinaisempia ovat vesilintujen munitusuutut kannonkoloissa.

Kuvateksti molempiin alla oleviin kuviin: 
Pieruvuoman alttarikämppä, jonka katossa on tulisijan kohdalla aukko.  Oikealla ylhäällä näkyy kaiverrus jo vuodelta 1825.  Kuvat Pirjo Rautiainen/Metsähallitus.

Uskomusjäänteistä tunnetuimpia lienevät Lapin seidat.  Rekistereihin seitakiveksi hyväksytään ainoastaan sellaiset erikoiset luonnonmuodot, joihin liittyy aitoa perimätietoa kohteen palvonnasta.  Tämä voi vahvistua ympäriltä tehtyjen löytöjenkin perusteella.  Usein seitakivistä hahmottuu ihmiskasvojen muotoja.  Seitoja voidaan yhä kunnioittaa enemmän tai vähemmän tosissaan.  Esim. kolarilaisillekin tuttua Muonion Kirkkopahtaa kaivoivat Oulun yliopiston arkeologit muutama vuosi sitten.  Modernina uhrina paikalta tallennettiin mm. kannabista!  Pirjo itse kertoi usein syksyisin nähneensä kiven päällä kaksi tuoretta hirven kalloa.  Allekirjoittanutkin aikanaan havaitsi paikalla kolikoita – silloisia pennejä.

Kuolemaan liittyviä maisemakohteita puolestaan ovat hautasaaret, kuten Jerisjärveltä tunnettu Haltioletto.  Saariin kerrotaan joskus tehdyn tilapäishautoja, toisinaan taas pysyviäkin hautuumaita, joissa hautapaikat näkyvät ihmisen kokoisina painumina arkkujen maaduttua paikalleen.

Tuntureilla voi usein kohdata kivikasoja, jotka ovat retkeilijöiden latomia muistoja.  Vanhimpia ovat kuitenkin Uppsalan ja Turun hiippakuntarajan merkit, jotka ovat peruja jo katolisten piispojen lohijokiriidoista.  Tämä rajankäynti päättyi vasta 1700-luvulla, jolloin esim. Lainiotunturiin pystytettiin rajaröykkiö.  Myös Lapin ja Lannan välistä rajaa, lapinkylien rajoja sekä kulkureittejä  on merkitty kivikasoilla – jälkimmäisiä myös mäntypilkoilla, joista voi löytyä vuosilukujakin.

Lopuksi käsittelyssä olivat viime sotien ajan jäännökset, joita ovat esim. kiinteät tähystyspesäkkeet ja –asemat sekä irtaimet sotaromut, kun suomalaisten lisäksi sotivia osapuolia olivat venäläiset ja saksalaiset.

Löydöt perustuvat Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden viime vuosina toteuttamiin valtionmaiden kulttuuriperintöinventointeihin, joissa tärkeä rooli on myös yleisövihjeillä.  Useimmat edellä kuvatut muinaisjäännöstyypit tunnetaan myös Kolarin alueelta lukuun ottamatta kivisiä seitoja.  Sellaisiin mahdollisesti muinoin liittynyt perimätieto lienee kokonaan hävinnyt tai hävitetty tehokkaan kristinuskon juurrutuksen seurauksena ehkä viimeistään jo 1600-luvulla perustetun Köngäsen ruukinkirkon julistuksen seurauksena.

Kiitokset Pirjo Rautiaiselle kuvista sekä tekstin tarkistuksesta.

                     

Luentomuistiinpanoja mukaili Hilkka Oksala