Luontokeskus Kellokas Äkäslompolossa

"Että son niinko meän kulttuurimaisemaa kaikki, mettät ja suotki."

Kulttuurin kehittyminen on aina ollut sidoksissa luonnonoloihin ja sen suomiin mahdollisuuksiin - näin myös Kolarissa.

Kun Pallas-Ounastunturin kansallispuisto ja Ylläs-Aakenuksen suojelualue yhdistettiin vuonna 2005, tuli Pallas-Yllästunturin kansallispuistosta Suomen kolmanneksi suurin. Aluetta hoitaa Metsähallitus.

Kansallispuiston tuntureilla ja metsissä kohtaavat eteläinen ja pohjoinen luonto. Puisto sijaitsee Peräpohjolan, Metsä-Lapin ja Tunturi-Lapin rajamailla. Seutu on myös vanhan peräpohjalaisen maanviljelyskulttuurin ja pohjoisen poronhoitokulttuurin kohtaamispaikka.

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston korkein huippu on Taivaskero (807m) Pallastuntureilla. Tunturijonon eteläisin huippu, Yllästunturi, jää laskettelurinteineen kansallispuiston ulkopuolelle. Pohjoisessa maisemaa hallitsevat loivasti kumpuilevat   ylänkömaiset Ounastunturit.

                                                               Kuvassa Ounastunturit.

Pallas-Yllästunturin historiasta voi lukea enemmän täältä.  Metsähalllituksen sivustolla kerrotaan, että Pallas-Yllästunturin alueella on ollut saamelaisasutusta jo kivikaudella.  Vuosisatojen kuluessa Kemin ja Tornion Lapin suomalaiset metsästäjät ja kalastajat hakeutuivat jokien latvojen rikkaille riistamaille ja järvien rannoille, jonne suomalainen uudisasutus pikku hiljaa vakiintui. Suomalainen ja saamelainen väestö asui ellinkeinojensa takia osin eri alueilla, osin rinnakkain. Paikoin kulttuurit myös sulautuivat toisiinsa. 

Meän elämää -näyttely  Kellokkaassa

Kellokas rakennettiin Äkäslompoloon vuonna 1995. Kellokas on kohtaamispaikka matkailijoille, loma-asukkaille, paikallisille asukkaille sekä kaikille Väylänvarren toimijoille.

Meän elämää -näyttelyn (2008) perusteema on luonnon ja kulttuurin suhde. Tekijät toivovat, että näyttely tuottaisi oivalluksia ihmisen riippuvuudesta luonnosta. 
Näyttely kertoo tarinoita kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, Väylän (eli Tornion-Muonionjoen) luonnosta ja kulttuurista sekä Väylästä, elämänvirrasta, jonka ympärille meän perän ihmisten elämä on vahvasti rakentunut.
Väylä on ollut kulkukeino ja alueen yhdistävä suoni, jossa monimuotoinen kulttuuri on kehittynyt erikoislaatuiseksi. Kulttuurin rikkaus näkyy erityisesti ilmaisullisesti rikkaassa meänkielessä.

Näyttelyssä kerrotaan 8 vuodenajastamme.

 Markkinoille mentiin porolla. Mutta mitä poro syö?

 Miksi lehmä on suolla?

Lasten visioita siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa Ylläksellä.

Tiesitkö, että Ylläksellä ei ole hiiriä, ainoastaan myyriä ja päästäisiä?

Lähteet: 

www.luontoon.fi

2. Nyt keräämme ja esittelemme paikalliset sukukirjat

SUKUKIRJA ON COOL. Osa 2

Katariina Granat (2013)

Kuva: Kihlangi, Kolari. Pajalan seurakunnan rippikirja, joka kertoo esimerkiksi sen, että  Eeva    Kihlanki syntyi 1809. Hänestä tuli myöhemmin Mooses Ruokojärven vaimo ja Fredrikin (Satta) äiti.
       
Artikkelini lähteinä ovat teokset Pasman suku osat 1 (uudistettu painos) ja osa 2 sekä Petri Vaattovaara ja Markus Vaattovaara mutta myös perimätieto eli sukuihin liittyvät tarinat. Perimätiedon merkitys tutkimuksen teossa on alkanut saada enemmän tunnustusta kuin ennen. Tämä artikkelini on esimerkki siitä, miten sukukirjan  voi saada elämään lukijansa elämää; tarvitaan vain dokumenttien eli asiakirjojen tueksi vähän perimätietoa. Pyrin siis saamaan Pasman sukukirjan elämään oman ja äitini suuren suvun  elämää.

Saamelaisia, vallooneja, mustalaisia?

Isoisäni Eino Vaattovaaran isoisä Fredrik Satta (ent. Moona eli Ruokojärvi) oli talollinen, joka jätti jälkeensä monia tarinoita ja salaisuuksia. Yksi näistä salaisuuksista elää edelleen omaa elämäänsä. Kysymys on suvun alkuperästä, eli siitä, voiko joku oikeasti olla Satta ja joku toinen taas ei.

"Sole mikhään oikea Satta, solekko Ruokojärven mustalaisia!" Näin haukuttiin. Toisaalta Fredrik (Fetto) Satan suvussa on aina ollut ihmisiä, jotka ovat "tienneet" ja puhuneet menneiden polvien vallooniyhteyksistä, myös -perimästä. Saamelaiset lienee se etninen ryhmä, jota ei olla yhdistetty Fettoon. Niinpä artikkelissani annan viitteitä siihen, että saamelaisuutta, jos mitä, esiintyykin sekä Feton että tämän vaimon, Anna Kreeta Forssin suvuissa. Tutkija Erika Sarivaara puhuu ns. statuksettomasta saamelaisuudesta. Erikan väitöskirjaan voi tutustua täällä.   

Pasman suvussa on viisi päähaaraa. Suvun kantavanhemmat ovat Olli Heikinpoika Pasmajärvi (1731-1827) ja Brita Laurintytär Moona eli Nykänen (1728-1804).

Pariskunnan lapsia olivat Olli Ollinpoika Pasmajärvi (1766 - 1834),Valpuri Kuru (1767-1840), Abraham (Aapo) Satta (1768-1852), Juho Vaattojärvi (1770-) ja Kreeta Ruokojärvi (1771-1810).

1. ANNA KREETA FORSS

Olli Ollinpoika Pasmajärven jälkipolvia kutsutaan Kanta-Pasman suvuksi; tällä suvulla on seitsemän pääsukuhaaraa. Olli Ollinpoika Pasmajärven (1766 - 1834) puoliso oli Brita Heikintytär Pääkkölä (1774-1855). Olli ja Brita saivat 11 lasta, joista yhdestä myöhemmin tuli Satan Feton anoppi. 

Luettelen tähän Ollin ja Britan lapset niin, että etunimen jäljessä oleva sukunimi viittaa Kanta-Pasman seitsemään pääsukuhaaraan. Lapset olivat Heikki Pasma, Pasmajärvi (1798 - 1833), Salomon Mäki, Konttajärvi (1800-1884), Juho (1802 - 1833), Iisak Iivari, ent. Pasma, Kuivakangas (1804 - 1864), Fredrik Niva, Vaattojärvi (1807 - 1884), Brita Kaisa (1809 - 1822), Anna Kreeta Forss, Jarhoinen (1811 - 1908), Olli Hakso, Pasmajärvi (1815 - 1888), Mooses (1816 - 1818), kuolleena syntynyt lapsi, ja Mooses Niemi, Pasmajärvi (1819 - 1891). 

Olli Ollinpoika Pasmajärven tytär Anna Kreeta (1811-1908) avioitui Jarhoisista olleen Juho Forssin eli Uusitalon (1807 - 1888) kanssa. Pariskunta sai 7 lasta: Isak (1833 - 1835), Stina Kaisa Rundgren (1835 - 1882), Johan (1836), Petter Forss (1837 - 1912), Anna Kreeta Satta (1843 - 1920), Henrik Vilhelm (1845 - 1925), Maria Karolina (1848) ja Isak (1857 - 1913). 

Minun "perimätietoa" oli salaisuus, että Anna Kreeta Forss Satta olisi ollut mustalainen. - No, näkihän sen kuulemma "sokea Reettakin", suvun miehet kun ovat edelleenkin tummaakin tummempia pikisilmiä - ilmieläviä "Ruokojärven mustalaisia". Ja koska Anna Kreetan sukunimi oli Pasman sijasta Forss, oli väite kirjaimellisesti helppo uskoa. Eli vasta nyt törmään siihen tosiasiaan, että sekä Anna Kreeta Forss että miehensä Fetto Satta kuuluvat yhteen ja samaan Pasman sukuun. Anna Kreeta polveutuu Pasman suursuvun kantavanhempien vanhimmasta pojasta, kun taas Fetto nuorimmasta tyttärestä, Kreetasta.

Anna Kreetasta tiedetään myös se, että yksi hänen esiäideistä oli vuonna 1550 syntynyt Henriksdotter Hetta. On tutkijoita, jotka pitävät Hettaa saamelaissukuun kuuluvana. Anna Kreetan sukujuuret johtavat myös saksalaisen Thunin kaivossukuun sekä valloonien kaivossukuun Peter Servion (Servois) kautta. Thunin suvun kantaisänä voidaan pitää Baltzar Michelsson Thunia. Hän oli syntynyt Saksassa Aachenissa. Hän muutti Etelä-Ruotsiin 1624 ja myöhemmin 1658 kupariseppämestariksi pohjoiseen sekoittaen sukuaan paikallisiin Tornionjokilaakson sukuihin ennen paluutaan takaisin etelään. Eikä tässä vielä kaikki, Anna Kreetan kautta tulemme myös Ståhlnacken kaivossukuun. 

Anna Kreeta Forss (1843 - 1920) ja Fredrik Satta, entinen Moona eli Ruokojärvi (1842 - 1920) saivat (noin) 12 lasta. Vanhin lapsi oli Serafiina Kristiina eli Fiia Vaattovaara (1867 - 1942), hän oli Feton "oma". Hänestä tuli isoisäni, Satan Einon äiti, sillä Fiia meni naimisiin Iisak Vaattovaaran kanssa. Fiia ja Iisak Vaattovaaran  vanhinta poikaa Einoa kuitenkin kutsuttiin koko elämän ajan Vaattovaaran sijasta Satan Einoksi, sillä Fetto-vaari otti Einon jo pikkupoikana rengikseen taloonsa - ja tekikin tyttärenpojastaan niin kovan työmiehen, että koko pitäjä tiesi Satan Einon pystyvän töihin!

Luettelen tähän vielä Feton ja Anna Kreetan yhteiset lapset, sillä meitä jälkipolvia on paljon emmekä me ajan tavan mukaisesti tunne tai tiedä toisistamme tuon taivaallista. Fiian jälkeen syntyivät Selma Satta (1870 - 1924), Vilhelmiina Iivari (1871 - 1949), Immanuel eli Manne (1873 - 1946), Georg (1875 - 1876), Laura Abramsson (1876 -), Alida (1878 - 1895), Aina Pääkkölä (1880 -1967), Alma Pikkarainen (1881 - 1950), Minne Lydia (1883 - 1883), Kaarle Fredrik (1886 - 1888) ja Hjalmar (1888 - 1888).

2. FREDRIK SATTA, ent. MOONA eli RUOKOJÄRVI

Pasman suvun kantavanhemmat ovat siis edellä mainitut Olli Heikinpoika Pasmajärvi (1731-1827) ja Brita Laurintytär Moona eli Nykänen (1728-1804).

Pariskunnan lapsia olivat Olli Ollinpoika (1766 - 1834),Valpuri (1767-1840), Abraham (Aapo)  (1768-1852), Juho Vaattojärvi (1770-) ja Kreeta (1771-1810).

Nuorin tytär Kreeta Ollintytär Pasmajärvi syntyi  9.11.1771, avioitui Hannu Hannunpoika Månan kanssa, ja kuoli 23.3.1810. Hannu Måna oli syntynyt 1763 ja hän kuoli 3.4.1839. Pariskuntana he elivät käyttämällä sukunimenään Ruokojärveä.

Kreeta ja Hannu Ruokojärven lapsia olivat mm. Hannu (1794), Brita (1796–1874), Mooses (1803–1890), Salomon (1804–1860) ja Heikki (1807–1873). Mooseksesta tuli avioliiton (Eeva Kihlanki) myötä Fredrik Satan isä. 

Mooseksen velipojasta, Hannu nuorempi Ruokojärvestä tuli Ruuhijärvi, kun hän meni naimisiin Stina Laurintytär Kohvelon kanssa. Britasta taas tuli Vaattojärvi, kun hän avioitui Taneli Vaattojärven kanssa. Salomon avioitui Helena Palokan (1801-1879) kanssa; Helena oli tunturisaamelainen Pajalasta. Heikki Ruokojärvestä tuli Juustovaaran Heikki, kun hän meni naimisiin Kaisa Martinin kanssa.

Kreeta ja Hannu Ruokojärven poika Mooses Ruokojärvi meni siis naimisiin Eeva Kihlangin (1809 - 1884) kanssa. Ja kuten arvata saattaa, Eeva Kihlanki on ollut yksi niistä arvailujen kohteista, joita on haukuttu "Ruokojärven mustalaiseksi". Tätä nykyä on kuitenkin jo olemassa sukututkijoita, jotka uskovat Eevan sukunimen liittyvän Kihlangin Lapinkylään. Saamelaisuus lienee ollut niin hävettävä piirre suvussa, että ennemmin on tehty mustalainen kuin saamelainen. 
Eeva Kihlangin lapsuusperhe on merkitty artikkelin alussa olevaan rippikirjaan (Pajalan seurakunta).

      

Mooses ja Eeva Ruokojärvi saivat lapsia, joista Fredrik eli Fetto oli yksi. Feton sisaruksia olivat Eeva Vasara, Isak Ruokojärvi, Olli Ruokojärvi, Stina Mokko (Paasilinnat kuuluvat tähän), Erkki Ruokojärvi ja Johanna Heikki. 

Kulttuurilehti Jänkä arvioi Saukkoriipin kirjan

www.janka.fi

Jänkä on lappilainen kulttuurilehti, jota julkaisee Jänkä ry.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Jänkä-lehdelle kulttuurilehtien laatupalkinnon 2.10.2012.

Toimituskuntaan kuuluvat Paula Alajärvi (päätoimittaja), Hertta Alajärvi, Jenni Mutenia ja Johanna Suopanki. 

Jänkä-lehti, c/o Alajärvi, Kansanopistontie 5 as 4, 99600 Sodankylä.

Lehden irtonumeroita on saatavilla Kolarin Kirja ja Kemikaliosta. 
Irtonumeron hinta on 6 e. (2012)

Jänkä-lehden sivuilta saat lisätietoja, mikäli haluat osallistua Jängän tekoon!

Syysnumero 2012, lehden 15. numero

Juha Hurmeen kirjoittama arvio kirjasta

Umpeutuvat polut, sammuvat savut. Sulo Saukkoriipi. 

Väylä 2011.

SALOJÄRVEN SANKARIT

Sulo Saukkoriipin "Umpeutuvat polut, sammuvat savut" päättää arvokkaasti ja tyylikkäästi Salojärvi-trilogian, jonka aikaisemmat osat ovat niin ikään ansiokkaat "Martta ja Aukusti" ja "Salojärveläisiä".

Kirjailijaa on kiitetty syystä menneiden aikojen taitavasta kuvauksesta ja henkilöiden elävästä puheenparresta, mutta nämä seikat ovat pikemminkin rakennusaineita kuin lopullinen tulos, joka on enemmän kuin osiensa summa, kuten aidon sanataideteoksen pitääkin.

Saukkoriipin kirja on kokonaisen kylän, Salojärven kuva. Tärkeitä henkilöitä - turhia ei olekaan - on parikymmentä. Kertomuksen muoto ei kuitenkaan hajoa, vaan pysyy tiukasti tekijänsä hyppysissä. Jo ensimmäinen virke paljastaa romaanin keskiön, jonka ympärille kaikki hallitusti kiertyy rakentaen lujaa muotoa. Ja paljastaa se muutakin. Saukkoriipi avaa pelin näin: "Rytilahden taloon tuli illansuussa vieras, joka haisi eltaantuneelle viinalle."

Änsti Rytilahti ja hänen vaimonsa Kaisa-Marja asemoituvat tarinan keskukseen eläen, ikääntyen ja nähden autioituvan kylän pikkuhiljaa kuolevan ympärillään. Tarinassa liikutaan 1970-luvulta kohti nykypäivää. Juoppo Eelis Mäkinen, illansuinen vieras, on yksi monista, jonka kuolema kohtaa, ennen kuin viimeiselle sivulle päästään.

Saukkoriipillä on kanttia katsella elämän kovuutta suoraan silmiin. Ja niin on hänen kirjansa henkilöilläkin. Kylän kuolemaa, vastoinkäymisiä, ristiriitoja, sairautta ja menehtymistä kohdataan Salojärvellä sankarillisesti ja lannistumatta. Kirja on synkkien sisältöjensä syvästi inhimillisen kuvauksen keinoin aivan ihmeellisen lohdullinen.

Siitä huolimatta, että kuolema on kokonaisuuden avainkäsite: toisaalta kylän yhteiskunnallinen kuolema ja näivettyminen, toisaalta harvenevien ja vanhenevien asukkaiden vääjäämätön poistuma. Salojärven pienenevä populaatio ei anna periksi, vaan kitkuttelee eteenpäin täyttä elämää toisiaan tukien ja ymmärtäen sekä toistensa erilaisuuksia ja heikkouksiakin suvaiten.

Jaksot Poikkijärven Martan muistisairaudesta ja Eelis Mäkisen alkoholismista ovat suuren ihmistuntijan ja oivaltavan elämäntarkkailijan käsialaa. Änstin syrjähyppy Karilan Marin kanssa, ja siitä seurannut vuosikausien syyllisyys rakentavat kirjan ytimeen elämänmakuista jännitettä. Saukkoriipin henkilöt ovat heikkouksiensa kautta vahvoja, ja kirjailijalla riittää myötätuntoa ja kärsivällisyyttä asettua itse kunkin sisäisiin, raastaviinkin maailmoihin.

Sulo Saukkoriipi jakelee sanottavansa hiljaisen, hienovaraisen ja älyllisen huumorin siunauksella, mikä on aivan olennainen elementti hänen taiteessaan. Katajamaan Kasperin hautajaisreissu saa unohtumattoman lopun, kun hän kahvia ja kyytiä hakiessaan törmää kylän kuppilassa uuden ajan airueeseen, strippariin, joka keikistelee pöydällä kravatti ainoana vaatepartenaan.

"Teilä on vissiin kravattipakko", toteaa Kasperi ravintolan tarjoilijalle.

Monen sairauden runteleman ikämiehen, Pihlajaniemen Penkon kädenvääntö kuoleman kanssa nousee absurdin huumorin alueelle. Penkon kärsimyksiä kuolema ei millään suostu armahtamaan, vaan kulkee toistuvasti vierestä ohi. Penkko laittaa tien varteen "Kuolema, käy meillä" -tekstillä varustetun viitan, joka osoittaa hänen tönöönsä. Siitä tulee turistinähtävyys, joka kelpaa ulkomaalaisillekin bussilasteille.

Romaaninsa finaalissa Saukkoriipi tuo näyttämölle Tervaharjun sitkeät vanhukset, piippua tupruttavan Elman ja puuhakkaan Oskarin. Eelis Mäkisen vavahduttava kuolema saa kehyksekseen lämminverisen komedian hevoshenkeen heränneen Oskarin rakkaudesta Änstiltä lainaksi saamaansa hepoon.

Olla hauska ja vakavin yhtä aikaa, jopa yhden virkkeen sisällä. Siihen kykenevät vain harvat. Sulo Saukkoriipin teos on pullollaan näitä ihmisen osan tarkasti määritteleviä hetkiä.

Juha Hurme

Saamelaisuuden rajoilla

15.5.2013.   Lapin Kansa

http://vasittuluuta.blogspot.fi/2013/05/kuusi-saamelaisjarjestoa-vastaan-yksi.html

                                                                   Erika Sarivaara.                             Kuva: Yle.fi

Akateeminen väitöskirja.
Julkisesti tarkastettu Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan suostumuksella
Lapin yliopiston Fellman-salissa, kesäkuun 13. päivänä 2012.
Ohjaaja: professori Kaarina Määttä, Lapin yliopisto. Esitarkastajat: professori Anna-Riitta Lindgren, Tromssan yliopisto ja professori Helena Ruotsala, Turun yliopisto. Vastaväittäjä: professori Tere Vaden, Aalto-yliopisto. Kustos: professori Kaarina Määttä.

Statuksettomat saamelaiset.
Paikantumisia saamelaisuuden rajoilla
Erika Katjaana Sarivaara

Alla on väitöskirjan nettiversiosta osoite. Kopioi ja liitä välilehdelle, kun haluat tutustua alkuperäiseen.
http://brage.bibsys.no/samall/bitstream/URN:NBN:no-bibsys_brage_30768/1/erikanettiversio18%206.pdf



Väitöskirjansa esipuheessa Sarivaara kirjoittaa:

"Tutkimuksessa esitellään ryhmä, joka paikantuu saamelaisyhteisön rajoille. Ryhmä on nimetty statuksettomiksi saamelaisiksi heidän oikeudellisen asemansa vuoksi.
Statukseton saamelainen käsitteenä tarkoittaa sitä, että ryhmän jäsenet polveutuvat saamelaisesta suvusta, mutta heillä ei ole saamelaisstatusta - heitä ei ole merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon syystä tai toisesta. Osa statuksettomista saamelaisista on opetellut saamen kielen. Tämä tutkimus kohdistuu saamenkielisten statuksettomien saamelaisten tilanteeseen, eli niihin, jotka ovat elvyttäneet saamen kielen. 

Tutkimuksessa selvitetään saamenkielisen statuksettomien saamelaisten paikantumista saamelaisyhteisössä ja heidän saamen kielen käyttöään. Saamenkielisten statuksettomien saamelaisten ryhmä muodostaa heterogeenisen joukon: kokemuksia, identiteettejä ja tarinoita on vähintään yhtä monta kuin kertojiakin. Tutkimusmenetelmänä on narratiivinen lähestymistapa, koska se antaa mahdollisuuden tuoda esille monenlaisia ääniä."

SIEPPIJÄRVELLÄ SATTA ON OLLUT SUKUNIMENÄ VUOSISATOJEN AJAN

Erikan Sarivaaran väitöskirjaa on hauska lukea, koska aihe kiehtoo ja tuntuu niin läheiseltä - saamelaisuus ja kolarilaisten järvikylien vanhat suvut. Näin Erika:

"Äitini puolelta kuulun Kolarin alueen metsäsaamelaisiin Sattan, Pallockin, Jaukkan ja Koffelon sukuihin. Äitini on syntymänimeltään Beata Meimi Satta (s. 1941 Kolari). Äitini biologiset vanhemmat olivat Bruno Satta (1899-1977) ja Jenny Satta (o.s. Vaattovaara 1903-1968) Kolarin Sieppijärveltä. Äitini syntyi aikana, jolloin erityisesti pohjoisinta osaa Suomea vaivasi paikoin köyhyys ja jopa nälänhätä. Äitini adoptoitiin hänen ollessaan kolmevuotias. Adoption jälkeen hänen adoptiovanhempansa (nimismies Väinö Alapeteri ja hänen vaimonsa  Ilma) nimesivät äitini Tytti Marjatta Alapeteriksi.

Äitini biologinen suku hänen isänsä puolelta on Satta, joka on sukunimenä ollut suvussamme ainakin vuodesta 1688 lähtien. Satta-suvusta tiedetään suvussamme perimätietona, että se on ikivanha Ruotsin Lapin metsäsaamelaissuku. Satta-suku on lähtöisin Ruotsin Pajalan Sattajärveltä, ja sieltä 1700-luvun vaihteessa esivanhempani ovat muuttaneet Sieppijärvelle. Enoni Jaakko Satta on kertonut, että esivanhempamme lähtivät Sattajärveltä kohti itää ja perustivat uudistilan Sieppijärven kylään. Sukunimenä Satta on säilynyt vuosisatoja suvussamme." 

Erikan tarina jatkuu. Biologisen isoäitinsä puolelta Erika tulee Pasman sukuun. Erikalle tämä merkitsee myös sitä, että hän tulee tätä kautta sekä Jaukan että Pallockien saamelaissukuihin. 


"Äitini äiti Jenny o.s. Vaattovaara polveutuu Nils ja Elli Jaukasta, jotka perustivat uudistilan Sieppijärven Koivulaan, äitini syntymäpaikkaan. Heidän tyttärensä Kirsti Nilsintyttö Jaukka (s. 1764) avioitui Viikusjärvellä Pessinkitunturissa poroja paimentavan Lars Pallockin (Palokka) (s. 1757) kanssa. Pallock on Vasaran suvun haara. Heidän tyttärensä Helena Pallock (1801-1879) avioitui Salomon Ruokovaaran (1804-1860) kanssa, ja he rakensivat uudistilan Ruokojärveen nykyisen Kolarin kunnan alueelle. 

Heille syntyi Karoliina Ruokovaara (1832-1897), joka on äidinäitini mummo. Karoliina avioitui Salomon Nenämaan kanssa (1836-1922) jonka kanssa hän rakensi uudistilan Mäntylehtoon. Heille syntyi Fanny Nenämaa (1874-1951), joka avioitui Juho Vaattovaaran (1871-1921) kanssa, ja he perustivat uudistilan Venejärveen. Heille syntyi äidinäitini Jenny Vaattovaara. Jennyn isänisä oli Juhan Erik Vaattovaara (1841-1912), joka avioitui Loviisa Ruokovaaran kanssa (1841-1874). Näin ollen Jennyn isomummo oli sekä isänsä että äitinsä kautta Helena Pallock."

Jaukat olivat saamelaissukua, josta jäljellä on enää perimätietona tarinoita kuin myös paikannimiä Sieppijärven Koivulassa. Erika kirjoittaa Jaukasta kirjassaan näin.

"Helena Pallock oli äitinsä puolelta Jaukan sukua. Sukunimenä Jaukka katosi siinä yhteydessä, kun rakennettiin uudistiloja ja tilalla asuvien uusi sukunimi asetettiin tilan mukaan. 
Paikannimissä Jaukka kuitenkin vielä esiintyy: Jaukankenttä ja Jaukanlehto. Valtaosa saamelaisista nimistä on kadonnut menneiden vuosisatojen aikana kirkon ja pappien toiminnan seurauksena. Kirkon tarkoituksena oli hävittää pakanallisena pidetty saamelaisten kulttuuri. Papit vaihtoivat mielivaltaisesti saamelaisia nimiä, ja vähitelleen esimerkiksi vanhat miehennimet poistettiin kokonaan virallisista kirjoista: viimeisinä Päiviö ja Torrias vuonna 1736 Enontekiöllä." 

Mielenkiintoinen osa Erikan tutkimusta ovat Suomen saamelaissuvut. Hän on listannut kaikki Itkosen sukuluettelosta (1945) löytyvät nimet, joita on löytynyt erilaisista veroluetteloista vuosilta 1556-1616 ja käräjäpöytäkirjoista 1600-1700 -luvuilta. Itkosen nimiluettelo ulottuu eteläisimmillään Kuhmoon saakka, josta hän kirjoittaa, että "Kuhmon viimeiset saamelaiset suvut: Have, Heltta, Komu, Pulkka".


Vanhoihin etunimiin palautuvat sukunimet 1670 -

Sodankylä: 
Aikasarri, Aikio, Aike, Arapää, Junkainen, Mujo, Namalikko, Päiviö, Saijets, Sarre, Torrio, Turvainen, Riimi
Muonio: 
Junkka, Sarri
Kittilä:
Juvak, Mokko, Päivänen, Suorakka, Riimi

Saamelaisperäiset sukunimet, jotka eivät juonnu muinaisista etunimistä 1695-

Sodankylä: 
Arbe, Arvi, Kallatsa, Kavakka, Mattanen, Orponen, Parmo, Pokka, Ponku, Pumpanen, Tepsell, Uts
Muonio:
Palokka, Pokka, Suoma, Vettainen
Kittilä:
Julmi, Kouti, Kulpakko, Paanulainen, Pokka, Tepsa, Vettainen

Saamelaisista paikannimistä saatuja saamelaisia sukunimiä 1689-

Kolari:
Kurtakko, Satta
Sodankylä:
Aikioniemi, Aikionjärvi, Arajärvi, Jesiö, Kaikonen, Kierinki, Luusua, Moskuvaara, Mutenia, Sassali, Sattanen, Seitajärvi, Suopanki
Kittilä:
Jesiöjärvi, Kallo, Koutaniemi, Kurtakko, Luusua, Narkajärvi, Pulju, Rautus, Sieppi, Tepasto, Värriö
Muonio:
Kitkijoki, Muotkajärvi, Sieppi

Suomalaisista nimistä johdetut saamelaiset sukunimet 1668 -

Sodankylä:
Arvola, Hirvasvuopio, Hotti, Jaakkola, Kaino, Kilpimaa, Konttinen, Korva, Kurisia, Matomaa, Mattika, Musta, Nousu, Pauna, Pulska, Pääkölä, Raasakka, Rampa, Riemu, Rovanen, Sakkanen, Seikkajärvi, Siurumaa, Sivakka, Sotka, Suikki, Takkinen, Vanha, Välitalo
Kittilä:
Honkaniemi, Hotti, Kauppi, Kelontekemä, Kemi, Kiistala, Köngäs, Lahti, Loukinen, Nilivaara, Porokota, Sirkka, Suikki, Vasara, Vinturi, Vuopio
Muonio:
Hetta, Hotti, Rampa, Suikki, Vasara

Skandinaavista tai muuta alkuperää olevat saamelaiset sukunimet 1685-

Kolari:
Unga
Kittilä:
Tornensis
Ylitornio:
Holster
Sodankylä:
Helander, Pulleri, Venanka

Kristillisperäisistä etunimistä muodostuneet saamelaiset sukunimet 1695 -

Sodankylä:
Jouni, Magga, Nikodemus, Vuolappa
Muonio:
Kitti, Nutti, Vuollo
Kittilä:
Kerttu, Magga, Nikodemus, Simma, Vuolu
Ylitornio:
Vuolo

Tuntematonta alkuperää olevat saamelaiset sukunimet 1695 -

Kittilä: Koffe
Kolari: Koffelo, Kurvander, Naisu

Koulun kulttuurikasvatus perustuu yhteistyöhön

Kuvasarja Vaattojärven koululla järjestetystä perinnepäivästä  helmikuussa 2011

25.2.2011. Kolarin ja Järvikylien eläkeläiset järjestivät yhteistyössä Vaattojärven koulun kanssa perinnepäivän eli "Perinneperjantain". Kuvassa eläkeläisesiintyjät, ja Henna.

25.2.2011. Esteri Vaattovaara ja Pirkko Vaattovaara karttaamassa villaa. Lapsille näytettiin, kuinka penkkikarttaus poistaa villasta epäpuhtauksia, ja käsikartat viimeistelevät villan ennen kehräystä.

 25.2.2011. Esteri Vaattovaara (oik.) oli mukana jo vuoden 1994 Vaattojärven perinnepäivässä, 17 vuotta sitten. Koulun opppilas Pinja Tiensuu asettui samaan kuvaan Esterin kanssa.

25.2.2011. Rukki surisi, kun Eeva Nikumaa kehräsi. 

25.2.2011.Timo Kyrö esitteli metsätyömiehen työtä ja työkaluja, kuvassa pokasahaa. "Pokasahan kehikon rakentaminen oli matematiikkaa vaativaa hommaa, sillä kulman piti olla tietyn suuruinen", kertoi Timo.

25.2.2011. Hanuristi Auvo Vaattovaara soitti ja lauloi.

 25.2.2013. Tämä on Ruotsista lähtöisin oleva duurisoitin, sitra. Omistaja Pertti Vaattovaara soitti Unelmavalssin, ja me kaikki lauloimme mukana.

25.2.2011. Paakelsit eli voinisut, mettäkakot ja jästipulla eli kuntta tulivat Eini Pellikalta ja Pirkko Vaattovaaralta.

 25.2.2011. Perinneperjantain vanhin kirja oli vuodelta 1904 nimeltä Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma venäjäksi, ruotsiksi ja suomeksi.

25.2.2011. Pertti Vaattovaaran arvosoitin, vanha harmonikka, on tehty aikoinaan Viipurin soitintehtaalla.

 25.2.2011. Eero Kylmämaan viisirivinen on valmistettu Kouvolan harmonikkatehtaassa.

25.2.2011. "Laulu on ikäsku toinen kieli." (Elias Lönnrot) Vaattojärven perinnepäivän lopussa lauloimme yhdessä vanhoja lauluja. 

..."RUMIN VIRHE OLI RAKENNUKSIEN PURKAMINEN"

Muistelmateos Riutulan Lastenkodista.

V.A. Mansikka-aho.

RIUTULA, IKIRAKKAUS. (1994, Gummerus)

Riutula oli maailman pohjoisin lastenkoti Inarissa. Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys (NNKY) on kansainvälinen nais- ja nuorisojärjestö. Suomessa NNKY aloitti Lapin lähetystyön vuonna 1900, ja 1907 se vihki Riutulan lähetysaseman ja rakennukset käyttöön. Lähestysasemasta tuli lastenkoti, ja sen tarina oikeastaan alkoi jo 1902, kun diakonissa Naemi von Bonsdorff Ja Ida Lilius saapuivat Inariin aloittaakseen siellä työt. 

Riutulan tarina päättyi lastenkodin lopettamiseen vuonna 1978.  Tänä päivänä Riutulan tilalla on Nuoriso- ja luontomatkailukeskus Vasatokka. 

Koska olen menossa koululaisteni kanssa sinne leirikouluviikon ajaksi tänä keväänä (2013), oli suuri ilo löytää muistelmateos, joka kertoo Riutulan tarinan tuossa lastenkodissa eläneen Mansikka-ahon näkökulmasta.

Teos on erityisen mielenkiintoista luettavaa, varsinkin omakohtaisilta tuntuvat lapsuusmuistot, tarinat ja kokemukset kovasta kurista. Kirja kuitenkin saa alkunsa ikirakkauden määritelmästä. Ja teos päättyy siihen, että kirjoittaja sanoo todistaneensa ikirakkauden olemassaolon omalla kirjallaan eli "Riutulan jälkikirjoituksella".

Kirjansa ensi sivulla Mansikka-aho kirjoittaa:

"Rakkaus, ikuinen rakkaus alkoi syntyä, kun tämän kiven, Riutulan kulmapaalun kylkeen hakattiin numerot yksi nolla. Aivan kuin onneakaan ei osaa tuntea silloin kun se on ja vaikuttaa, ei tästä rakkaudestakaan kukaan lausunut koskaan ainuttakaan sanaa...vain tämä kivi jäi. Ja vain tämä kivi osasi kertoa sitä kuulevalle, että tämä rakkaus on ikuinen. Materia tulee ja menee, mutta taru rakkaudesta Atlantiksen tavoin jää. Näin piti käydä Riutulankin, ikuisuuden lakien mukaan." (s. 5)

Ja lopuksi Mansikka-aho kirjoittaa:

"Mutta miksi kukaan ei huomannut ja lausunut, kuinka syvällä rakkaudessa ja onnessa elämmekään. Miksi johtajat ja tantat tai lasten kanssaeläjät eivät sanoneet kasvavalle nuorelle tai vauvaiässä olleelle sitä, miten turvattua ja rakastettua hänen elämänsä on tähän kauniiseen luontoon hyvien ihmisten keskelle pystytetyssä kodissa. Vastaus on varsin selvä ja yksinkertainen. He itse tunsivat olonsa turvattomaksi työssään ja ihmissuhteissa." (s. 160)

"Riutulan onni ja rakkaus jäi sinne, missä se oli olemassa eikä sitä voitu siirtää muualle, ei toiseen rakennukseen, eikä toisille ihmisille." (s. 159)

Riutulan lastenkodin kaikki rakennukset purettiin ... Kuvan inarilainen, museoitu rakennus ei siis liity Riutulaan.






Kotiseudun ja paikallishistorian näkökulmasta parasta Mansikka-ahon teoksessa on kirjoittajan vahva kannanotto rakennusten purkamiseen. 

Näin hän kirjoittaa: "Ehkä rumin virhe, mikä Riutulan osalla tehtiin, oli sen rakennuksien purkaminen ja kaiken irtaimen tavaran täydellinen hävittäminen. Mahdoton ei ole ajatus, että joku vielä joskus tuo omasta tahdostaan Riutulan tavaroita tai huonekaluja museoitavaksi."

"Virhe on sitäkin erikoisempi, koska muun muassa Laura Lehtola nimenomaan vaati Museovirastoa puuttumaan asiaan. Nämä puuttuivat mutta vasta sitten, kun kaikki oli jo mennyttä. Ei kiveä kiven päällä. Tätä ei edes sota tehnyt. Tavarat kyllä vietiin paikallisen museon käyttöön, mutta jotenkin ne vain myytiin eniten tarjoavalle eniten tarvitsevan tahon toimesta perusteella, että tuotaessa tavaroita niistä ei tehty mitään dokumenttia, ja kun ei ollut mustaa valkoisella, viidakon laki määräsi, mikä oli kenenkin hyöty."

Aiheesta muualla:

eli YLE ARKISTO : 

Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys lähetti diakonissa Naemi von Bonsdorffin vuonna 1902 Lappiin auttamaan hädänalaisia lapsia.

Lapissa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä huutolaisjärjestelmä. Lastenkodille olikin pohjoisessa suuri tarve. Tilaisuus järjestyi, kun Bonsdorff osti Riutulan rappiotilan Inarista ja lahjoitti sen NNKY:lle.

50 vuotta lastenkoti oli ilman sähköä ja tietä. Viimeiset kahdeksan kilometriä piti taittaa pitkospuita pitkin. 50-luvulla lastenkodille rakennettiin tie ja vedettiin sähköt. 60-luvulla Riutula sai uuden päärakennuksen

Lapsille Riutula tarjosi kodin lisäksi mahdollisuuden retkeilyyn ja kalastukseen. Lastenkodissa oli myös oma kansakoulu.

Riutula on tullut tunnetuksi USA:laisen viestilaivueen operaatiosta "Kulkuset", joka jakoi joululahjoja lastenkodin lapsille." Teksti: Seija Aunila

Seuraavat muistot YLE-Elävä Arkisto -sivustolta:

Lastenkodista tuli isälle ja hänen kolmelle veljelle ja siskolle v. 1906 ensikoti, kun isoisä Olof hukkui Nangujärven suvantoon v. 1906 postireissulla. Perhe asui Itä-Lapissa olevaa Nangujärven tilaa. Tila pirstottiin (tai meni kruunulle), ja lapset vietiin lastenkotiin. Oli suuri onni näille lapsille, että Naemi von Bonsdorff perusti Suomen pohjoisimman lastenkodin. Muuten heistä olisi tullut huutolaisia.
9. heinäkuuta 2005 oli "Riutulan lapset ja ystävät" -tapaaminen, johon oli ilo osallistua. Sain tutustua isäni, setieni ja tätieni elämänvaiheeseen lastenkodissa. Sain kuulla lastenkodissa olleiden lasten muistoja. Se oli mielenkiintoinen ja mieleen jäävä juhla.
Sain kirjailija V.A. Mansikka -aholta kirjan RIUTULA ikirakkaus. Kiitos!
Eino Sarre

Äidin puolesta, 17.6.2012 klo 19:51

Äitini joutui Riutulaan 3-vuotiaana. Ne Amerikan paketit jotka tulivat, eivät tavoittaneet lapsia, vaan ne vanhapiika-hoitajat avasivat kaikki, ei lasten aikana vaan hoitajien huoneessa eikä niitä annettu näille lapsille, vaikka niissä oli lasten nimet. Lapset saivat vain kantaaa ne hoitsujen huoneeseen.

ajlih, 12.11.2012 klo 20:36

Minun äitini oli 4-vuotias, kun hänet vietiin Riutulaan yhdessä veljensä kanssa vuonna 1918-1919. Äiti oli siellä vain vajaan viikon, kun matkasaarnaaja Aukusti Puhakka sai valita yhden lapsista, ja sai ottaa hänet kasvattitytöksi. Puhakka oli menettänyt neljä omaa lastaan Espanjan tautiin. 1930-luvulla kävi äitini Talouskoulun siellä. Elin Auer oli opettajana silloin. Tässä pientä infoa.....

Toimintasuunnitelma 2013

Liite 1. Hyväksytty vuosikokouksessa 15.12.2012 

Vuoden 2013 tavoitteita ovat:

rekisteröidään yhdistys,

liitytään Suomen Kotiseutuliittoon, osallistutaan liittokokoukseen

jatketaan jäsenkampanjointia, hankitaan uusia jäseniä, innostetaan aiemmin jäseneksi liittyneitä tulemaan mukaan toimintaan, huolehditaan jäsenmaksujen keräämisestä,

jatketaan yhdistyksen kotiblogin (www.vasittuluuta.blogspot.fi) päivittämistä eli sivuston ylläpitämistä mielenkiintoisena ja ajantasaisena

suunnitellaan ja toteutetaan yhdistyksen muuta julkaisutoimintaa; esimerkiksi blogiin linkitetty nettijulkaisu kolarilaisesta kohdekuvasivustosta, jossa esitellään maisemia, rakennuksia ja muinaisjäännöksiä, ehkä entisiä ja nykyisiä ihmisiäkin; esimerkiksi paperinen kotiseutujulkaisu "Vasitut Sanomat"

järjestetään opastettu kyläretki Koivumaahan, kerätään sitä ennen tähän kylään liittyvä dokumentoitu tieto ja muistitieto "yksiin kansiin", ja kerrotaan tarina kyläretken aikana osallistujille; retkelle pyritään saamaan mukaan sekä koululaisia, heidän vanhempiaan, eläkeläisiä että kaikkia Kolarin kotiseudusta kiinnostuneita ihmisiä

luodaan yhteyksiä yhteistyötahoihin, erityisesti tänä vuonna pyritään vaikuttamaan koulujen kotiseutukasvatukseen; pohditaan ja toteutetaan vuorovaikutusta myös muiden ikäryhmien kanssa yli sukupolvien

käynnistetään vuoropuhelu paikalliskulttuuriin, kulttuuriperintöön ja muihin Kolarin kotiseutuun liittyvistä asioista, esimerkiksi keskustelu oman kulttuuriympäristömme suojelusta

tutustutaan paikalliskulttuuriin myös tänne muuttaneiden näkökulmasta ottamalla vastaan muualta tulevia vaikutteita; esimerkiksi niitä, joita kansainvälistyminen maahanmuuttajineen mukanaan tuo; mietitään, osataanko luoda luontevia kotiseutu- yhdistysten välisiä suhteita naapurimaihin

haetaan Vasitulle Luudalle toiminta-avustusta (erityisesti kyläretken järjestämistä varten)

suunnitellaan varainhankintaa (tuote), tuetaan paikallisia tuottajia ja yrittäjiä

Talousarvio vuodelle 2013

Käyttötilin saldo 13.12.2012 oli 281,20 e ennen kokoustilan maksua (Salmenpalon Kievari, 15.12.2012). Tämän jälkeen tilille jää 231,20 e, josta tulee vielä vähennettäväksi Luoteis-Lapin ilmoitusmaksu 20 e.

Tuloja:
Jäsenmaksuista                   360 e
Toiminta-avustus              1000 e
Toiminta-avustus                500 e
Yhteensä                           1860 e

Menoja:
Rekisteröintimaksu              20 e
Kotiseutuliiton jäsenmaksu  50 e
Kotiseuturetki                     700 e
Ilmoitusmaksut                   150 e
Toimisto- ja postikulut        100 e
Yhteensä                           1020 e
Tavoiteylijäämä                  840 e