Viljaamin kämppä Sieppijärvellä on Iivarin.

Teksti ja kuvat:

Katariina Korhonen

Lähteet:

Nivan suku, osa 4. Kylli-Nivan Sukuseura, 2015.

Satan sukukirja. Helena Liikamaa, 1986.

Pirkko Satta, o.s. Haapea, Marja-Liisa Oinas, o.s. Perkkiö.

Vuosku. Miina ja Robert Vittikon perintö jälkipolville. Väylä 2015.

Mahdolliset korjaukset osoitteeseen

katakorhonen56@gmail.com

    Kuva: Sieppijärvi, vuonna 1553 Siepee tresk - tunnettu kylä jo aikojen takaa.

Sieppijärvi on järvikylä menneen ajan niittymaineen Naamijoen juoksulla.

Sieppijärvi tuskin on saanut nimeänsä Sieppi-äijältä, jonka Köngäsen ruukin herrat olisivat lähettäneet tutkimaan Pajalan läheisiä erämaita, kalavesiä, soita ja niittymaita. Nivan suku (osa 4) -kirjassa sukututkija Esko Orajärvi kirjoittaa, että "jo vuoden 1553 järviluettelossa Sieppijärvi esiintyy nimellä Siepee tresk, joten järvi tunnettiin ainakin sata vuotta ennen lapinäijän järvellä käyntiä, ja todennäköisesti paljon ennenkin.

Köngäsen ruukin toimesta on siis alettu hyödyntää 1650-luvulta alkaen lähiseudun kalajärviä - mahdollisesti myös Sieppijärveä - 

ja niittymaita, mutta pysyvää asutusta ei Sieppijärvelle syntynyt ruukin toimesta.

Mikä Viljaamin kämppä?

Viljaamin kämppä on noin sata vuotta sitten rakennettu tavallinen niittykämppä. Ennen sen nimi oli Ylijoen kämppä. Kämpän rakentamisen ajoista lähtien Iivarin Viljaamin talonväki ja työväki ovat käyneet Ylijoella heinänteossa. Talvella sieltä haettiin hevoskyydillä talon karjalle heinää.  Aikana ennen nykyisiä "hiihtobaanoja" kämpälle hiihdettiin pitkin Viljaamin Hannun hevosen heinätietä.

Paremmin Viljaamin kämppää ei oikeastaan voi esitellä esittelemättä kylän vanhinta taloa, Iivaria.

Viljaamin kämppä on nykyisen Mäki-Iivarin isännän, Ilkka Iivarin, luvalla entisöity kylän yhteiseen virkistyskäyttöön. Se on kaikille avoin pysähdys- ja levähdyspaikka. Ovea ei pidetä lukossa. Talvisin kämpälle hiihdetään kunnostettua latua pitkin. Kesäisin kämpälle pääsee kävellen jokivarsia pitkin tai meloen tai soutaen. Aikaisempina vuosina järjestetty Rökäs-melonta kokosi retkeläiset ensin Pasmajärven rannalle. Sieltä tultiin Pasmajokea pitkin Vaattojärvelle ja siitä Vaattojokea pitkin Viljaamin kämpälle. Loppumatka Sieppijärven uimarannalle soljui Naamijokea myötäilemällä.

Iivarin talo on Sieppijärven vanhin.

Keskiajan lopulla kiinteän asutuksen pohjoisraja Tornionlaaksossa oli pitkään Pellon kylässä. Tuolloin määritellyn rajan pohjoispuoli oli lappalaisasutusta.

1500-luvun lopulla alkoi asutuksen laajeneminen ylös Tornionjokivartta väylän länsirannalle, Kaartiseen Pajalaan ja Kolariin.Uudisasukkaita tuli Savosta, esimerkiksi Wanhan Rautalammin seuduilta.

Sieppijärven vanhimmaksi verotetuksi taloksi on osoittautunut Iivarin talo, sillä vuoden 1687 kymmenysluettelossa mainitaan Antti Iivarinpoika eli Anders Ifwarsson (Iivari).

Tässä artikkelissa en kirjaa Iivarin talon aivan ensimmäisten isäntien nimiä (epävarma nimistä). Yhden maininnan olen kuitenkin löytänyt isännästä nimeltä Iivari Antinpoika. 

Hän oli syntynyt 1673. Ensin hän oli ruotusotilas ja sitten Iivarin isäntä. Iivari kuoli 1743. Hänen vaimonsa Brita Juntintytär (1679 - 1732) lienee tullut Iivarille Sieppijärven Satan talosta. Pariskunnan yksi tyttäristä, Ingrid Iivarintytär (1720 -1794) meni Kleemon talon emännäksi Juoksenkiin, vaimoksi siis Olli Ollinpoika Kleemolle (1726 -1761).

 Vuosien 1743 - 1783 isäntä oli Anders Antti Iivarista. Hän otti vaimoksi Köngäsen ruukin vasarasepän tyttären, Kaisa Konsteniuksen. Tämä on tietääkseni ensimmäinen Iivarilla solmittu avioliittokauppa, jonka toisena osapuolena on yksi Köngäsen ruukin seppäsuvuista.

Antin jälkeen Iivarin isäntä vaihtui. On lähteitä, joissa sanotaan, että Antin pojasta, Mikko Antinpojasta (s. 1748), ei tullut Iivarin seuraavaa isäntää. Sen sijaan pestin otti vastaan Hans Hansson Hedström eli Viinikka (s. 1754, k. 1819). Itselläni on kuitenkin lista, jossa lukee, että Antin jälkeinen isäntä olisi ollut Maria Andersdotter Iivari (s. 1753, k. 1883). Mistä oli kysymys?

Viitisen vuotta sen jälkeen, kun Antti Iivari kuoli, hänen Mikko-poikansa muutti Pelloon 1788; Mikon vaimo kun oli Vuopion talosta. Maria Iivari puolestaan oli Antin tytär ja Mikon sisko. Ja koska Maria Iivari avioitui Viinikan kanssa, ja koska Viinikka halusi muuttaa Sieppijärvelle, saatiin Iivarille isännäksi mies Pellosta, joka ajan tapaan alkoi käyttää myös itsestään vaimonsa nimeä Iivari.

Seuraava isäntä olikin sitten Johan Hansson Iivari (1784 - 1825). Ja emännän nimi oli Helena Abrahamsdotter Kangas (s.1795), jonka isä oli Savosta Täräntöön tullut Heinonen lähtöjään.

Vuodet vierivät, suku jatkui ja pojasta polvi parani, jos mahdollista; seuraavan isännän jälkipolvi nimittäin on niitä, joiden nimi edelleen elää Sieppijärvellä...

Johan Hansson Iivarin poika, Isak Johansson Iivari, rupesi seuraavaksi isännäksi.

Isak Johansson Iivari  (1822 - 1880) ja emäntä Magdalena Johansdotter Lappeaniemi (ent. Tiensuu, Tensudd, 1823 - 1897) asuivat Iivarin taloa n:o 7 ja saivat ainakin 13 lasta. Näistä Iivarin taloa jatkoivat Erik Isaksson Iivari (1854 - 1889) ja Iisak Iivari (s. 1855).

Isakin ja Magdalenan lapsista viisi ensimmäistä olivat tyttöjä. Ensin syntyi Kristina Katarina tai Stina Kaisa (s. 1846, aviossa Hietanen), sitten syntyivät Eeva (s.1847, aviossa Jysky), Helena (s.1848, aviossa Waattovaara), Maria (s. 1850, aviossa Kuru) ja Greta (s. 1851, aviossa Satta).

Kuudes Isakin ja Magdalenan katraasta oli Erik eli Erkki, joka syntyi 1854. Vuonna 1879 hän perusti perheen Kristina Filpan kanssa (1854 - 1901). Erkistä tuli Iivarin isäntä vuonna 1880. Hän kuitenkin kuoli 1889. Pariskunnalle jäi kaksi poikaa, Viljam ja Einari.

Erkin jälkeen Iivarin isännäksi rupesi (1889) Isak Iivari, joka oli naimisissa Amanda Filpan kanssa. Pariskunta oli lapseton.

Erkin leski, Kristina Filppa, muutti miehensä kuoleman jälkeen Ylitorniolle, minne otti mukaan toisen poikansa Viljamin. Isak ja Amanda Iivari puolestaan ottivat Einarin "omakseen". Kristina Filppa avioitui Yitorniolla Erik Lanton kanssa. Viljami-poika kuitenkin ikävöi Sieppijärvelle, ja tulikin kotiin Iivarille.


Einari Iivarista (1889 - 1966) tuli Ranta-Iivarin isäntä.
Viljami Iivarista (1882 - 1939) puolestaan tuli Mäki-Iivarin isäntä.

Arvoisa lukijani,
jos olet jaksanut pysyä sukuselvitykseni juonessa, ymmärrät, miksi tuo aikoinaan Iivarin niittymaalle pystytetty kämppä sai nimen Viljaamin kämppä. Nimihän tulee Iivarin isännän mukaan. Kiitos Ilkka Iivarin, Viljaamin pojanpojan, kyläläisillä (ja muillakin), on edelleen käytössä kämppä, jolla taatusti on oma historiansa ja tarinansa. Kämppä on vuosikymmenien ajan tarjonnut suojaa ja lepoa heinäntekijöille, karjanhoitajille ja muille seudulla liikkuneille.  

Mikko Heikkilä: Mitä paikannnimet kertovat ja mistä ne tulevat?

KOLMANNET 

VASITUN LUUAN KESÄPORINAT 5.7.2015.  

AIHEENA PAIKANNIMET.

Julkaisun tuotti Mikko Heikkilä.

Kolarin kotiseutumuseon Kesäporinat Sieppijärvellä 5.7.2015.

Paikannimien kertomaa – kielitieteellisiä kesäporinoita Lapin paikannimien historiasta

Kielentutkija, FT, Mikko Heikkilä,

Tampereen yliopisto, mikko.k.heikkila@uta.fi  

        

1. Tutkimusintresseistäni

•              Olen yleisestä kielitieteestä Helsingin yliopistossa vuonna 2014 väitellyt historiallisen kielitieteen sekatyömies.

•              Väitöskirjatutkimukseni käsittelee pääasiassa kantagermaanissa, kantaskandinaavissa, kantasuomessa ja kantasaamessa tapahtuneiden äänteenmuutosten suhteellista ja absoluutista kronologiaa, mutta lisäksi harjoitan siinä myös etymologista paikannimitutkimusta, millä on yhteyksiä Fennoskandian väestöhistoriaan.

•              Tutkimukseni on monitieteistä. Rekonstruoimani kielellinen menneisyys perustuu sekä kielensisäiseen että kielenulkoiseen evidenssiin. Lainasanatutkimus on keskeisessä osassa, sillä lainasanat silloittavat lainanantajakielen ja lainansaajakielen kantakielivaiheet lainasanan ja sen lainaoriginaalin äänneasujen kautta. Historia, arkeologia ja geologia tarjoavat absoluuttisia ajoituksia. 

•              Tutkimukseni käsittelee Pohjolassa vanhastaan puhuttujen kielten varhaista historiaa.

•              (Itämeren)suomi ja saame lasketaan luonnollisesti mukaan, koska niitä puhutaan ja on hyvin kauan puhuttu Pohjois-Euroopassa.

•              (Pohjois)germaanisilla kielimuodoilla on ollut suuri kielellinen vaikutus itämerensuomen ja saamen esimuotoihin tuhansien vuosien ajan. 

•              Siksi sekä itämerensuomea että saamea voidaan menestyksekkäästi hyödyntää Pohjolan kielellisen esihistorian tutkimuksessa. 

•              Niitä ei kuitenkaan aiemmin ole käytetty germaanisten kielten äännehistorian tutkimuksessa mainittavassa määrin. 

2. Mitä on kielitiede?

•              Kielitiede eli lingvistiikka tutkii ihmiskieltä ja on vanha tieteenala.

•              Puhekieli on ihmiselle ominainen piirre.

•              Kieli ei ole vain viestintäväline, vaan kieli on myös tärkein kulttuuria kantava ja välittävä tekijä.

3. Kielitieteen jako synkroniseen ja diakroniseen kielitieteeseen

•            Synkroninen kielitiede tutkii kieltä tietyllä ajanhetkellä ilman aikaulottuvuutta. Tämä ajanhetki ei välttämättä ole nykyhetki.

•            Diakroninen eli historiallinen kielitiede tutkii kieltä ajallisena ilmiönä eli aikojen saatossa.

•            Historiallinen kielitiede on modernin länsimaisen kielitieteen vanhin osa-alue, joka sai alkunsa jo 1700-luvun lopussa.

4. Nimistä ja nimistöntutkimuksesta

•             Yleisnimi eli appellatiivi luokittelee, erisnimi eli propri identifioi.

•             Yleisnimellä on muoto (äänneasu) ja merkitys, erisnimellä on muoto (äänneasu) ja tarkoite eli kohde, johon se viittaa.

•             kynä, tietokone (yleisnimiä) >< Tampere, Mikko (erisnimiä) 

•             Erisnimet jaetaan paikannimiin, henkilönimiin ja muihin nimiin. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat kaikki kahteen ensiksi mainittuun ryhmään kuulumattomat nimet.

5. Paikannimien alkuperän tieteellisen tutkimisen periaatteet

•              Paikannimien etymologioinnissa (sana etymologia merkitsee sekä sanojen alkuperää käsittelevää tiedettä että yksittäisten sanojen alkuperää) tulisi huomioida seuraavat asiat:

•              1) Ehdotettu nimietymologia on äännehistoriallisesti moitteeton

•              2) Sopiiko kyseessä olevaan paikannimeen sisältyvien sanojen merkitys kuvaamaan nimen tarkoitteen maastonmuotoja (nimenantohetkellä).

•              3) Onko samaa nimenantoperustetta ja nimeen sisältyviä nimielementtejä todistettavasti käytetty muuallakin nimeämään topografisesti samankaltaisia paikkoja.

•              4) Nimen vanhoja asiakirjamainintoja tulee käyttää nimen etymologioinnissa, mikäli sellaisia vain on olemassa.

6. Paikannimistötutkimuksen hyöty menneisyyden tutkimukselle

•             Paikannimissä on säilyneinä sellaisia kielenaineksia, jotka muutoin ovat kadonneet kielestä kauan sitten. Paikan nimi säilyy usein, vaikka kyseinen paikka muuttuisi ympäristöltään (esim. maankohoamisen seurauksena).

•             Siten paikannimet ovat vanhoihin asiakirjoihin verrattavissa olevia muistomerkkejä menneisyydestä.

•             Muun muassa näistä syistä johtuu paikannimien arvo paitsi historialliselle kielitieteelle myös muille menneisyyttä tutkiville tieteille.

•             Suurien luontokohteiden nimet, erityisesti vesistönimet, ovat yleensä seutunsa vanhinta paikannimistöä.

7. Monitieteinen menneisyyden tutkimus

•             Arkeologian, historiatieteen ja nimistöntutkimuksen tutkimustulokset yhdistettäessä saadaan parempi kuva menneisyydestä, kuin mihin nämä tieteet yksinään pystyisivät.

•             Jotkin luonnontieteet toimivat arvokkaina aputieteinä.

•             Esihistorialliselta ajaltakin periytyvien paikannimien nimenantoaika voidaan melko usein päätellä kohtalaisella tarkkuudella. 

8. Paikannimiin sisältyy usein arvokasta tietoa alueen asutushistoriasta ja alueen ihmisten etnisestä taustasta.

  

Suomen paikannimistöstä

•             Vanhimmat kirjalliset maininnat suomen kielen sanoista ja suomalaisista henkilö- ja paikannimistä ovat keskiajalta peräisin olevissa asiakirjoissa.

•             Suomessa keskiaika alkoi noin 1200 jKr. ja päättyi noin 1540 jKr.

•             Vanhimpien Suomea koskevien kirjallisten lähteiden ilmaantumisen myötä esihistoriallinen aika Suomessa päättyi ja historiallinen alkoi.

•             Esimerkkejä varhain mainituista suomalaisista paikannimistä ensiesiintymävuosineen: 

Nousiainen v. 1232, Masku v. 1232, Åbo v.1259 (vrt. Stockholm v. 1252), Raisio v. 1292, Eura v. 1344, Helsinki v. 1351.

•             Nimen Suomi ensiesiintymä on jo vuodelta 811 jKr.

9. Pohjoisen paikannimien kertomaa

•             Uumaja v. 1314, 
Kainuunmeri (= Perämeri) v.1323, 
Oulu v. 1327, Luulaja v. 1327, Skellefteå v. 1327, 
Simo v. 1342; 
Ii, Tornio ja Kemi v. 1374, 
Rovaniemi v. 1490, Utsjoki v. 1517, Inari v. 1556/1557, Ounasjoki v. 1595, 
Ylitornion Kainuunkylä eli Helsingeby v. 1539 (vrt. Tampere v. 1544).

•             Pello v. 1539, Kolari v. 1586, Pajala v. 1587, Enontekiö v. 1598, Könkämäeno v. 1598, Muonio v. 1598

•             Halti v. 1642, Äkäslompolo v. 1642

Kemi, Kymi ja Kiminki

Ounasjoki ja Ounasjärvi

Lapin paikannimikerrostumat ajallisesti vanhimmasta nuorimpaan esimerkkien kera

•             X-kielinen: esim. Inari, Kevo, Kilpisjärvi, Könkämäeno, Lätäseno, Nuhppir, Nuorgam, Teno

•             saamelainen: esim. Aavasaksa, Ailikas, Enontekiö, Halti, Immeljärvi, Ivalo, Kaakamavaara, Kalix, Kemijoki, Luulaja, Ounasjoki, Posio, Saariselkä (<- Suáluičielgi), Äkäslompolo

•             (itämeren)suomalainen (mm. hämäläinen ja karjalainen): esim. Ajos, Haaparanta, Kainuunjoki, Oulujärvi/Oulujoki, Pello, Ranua, Tornionjoki

•             ruotsalainen: esim. Helsingeby (= Kainuunkylä),

Huitaperi, Pukulmi, Sihtuuna (vrt. Sigtuna), Uksei

•             saksalainen: esim. Liedakkala, Viinikka

Kantakielivaiheiden ajoitus

•             Kantagermaani, kantaskandinaavi, kantasuomi ja kantasaame ajoittuvat kaikki rautakauden (n. 700 eKr.– 1200 jKr.) eri vaiheisiin seuraavasti:

•             kantagermaani (n. 600–100 eKr.)

•             luoteisgermaani (n. 100 eKr.–200 jKr. )

•             kantaskandinaavi (n. 200–800 jKr.)

•             keskikantasuomi (n. 600–1 eKr.)

•             myöhäiskantasuomi (n. 1–500 jKr.)

•             varhaiskantasaame (n. 600–300 eKr.)

•             keskikantasaame (n. 300 eKr.–200 jKr.)

•             myöhäiskantasaame (n. 200–600 jKr.

10. Näkemykseni nykyisen Suomen alueen etno- ja asutushistoriasta

•              Äänteellisesti vielä lähellä kantauralia ollut länsiuralilainen kieli levisi pronssikauden alussa (n. 1800 eKr.) osaan nykyisen Suomen maantieteellistä aluetta, jossa tuolloin puhuttiin ainakin vasarakirveskulttuurin mukana alueelle aiemmin levinnyttä varhaista indoeurooppalaista kieltä. 

•              Kuriositeetti: vasarakirveskulttuuri levisi aiemmin nykyisen Suomen kuin Ruotsin alueelle.

•              Monet Suomen vanhimmista etymologioitavissa ja suhteellisesti ajoitettavissa olevista paikannimistä ovat indoeurooppalaisia nimilainoja.

•              Vielä kivikautta eläneet vasarakirveskulttuurin ihmiset sulautuivat jo pronssikautta eläneisiin uralilaisiin uudisasukkaisiin ennen Skandinavian pronssikauden (läntisen pronssi-)kulttuurin nousua.

•              Länsiuralilaisen kielen levitessä Suomeen kantasuomi ja kantasaame eivät olleet vielä eriytyneet omiksi kielikseen –> suomen ja saamen kieltä esimuotoineen on puhuttu Suomessa yhtä kauan yhtäjaksoisesti; kantasuomea etupäässä rannikolla ja kantasaamelaisia (alkuperäisiä hämäläisiä) sisämaassa.

•              Skandinaviasta on aikojen saatossa tullut useita germaanisia vaikutus- ja asutusaaltoja pääasiassa Suomen rannikoille: ainakin pronssikauden alussa ja lopulla, roomalaisen rautakauden alussa sekä ns. suomenruotsalaiset nykyisen Länsi-Suomen Ruotsiin liittämisen yhteydessä. Kaikki ovat tuoneet muassaan myös vahvoja kielellisiä vaikutteita.

•              Kantasaamen (kantalapin) ekspansio Lappiin alkoi ajanlaskun taitteessa. Historiallisena aikana tunnettu saamen pohjoinen puhuma-alue saamelaistui saamelaisten historiallisista asuma-alueista viimeiseksi. 

•              Kantasaamen puhuma-alue oli suurimmillaan noin 400 jKr., jolloin saamea puhuttiin jo Pohjoiskalotilla ja vielä etelässä Etelä-, Lounais-Suomi ja Järvi-Suomi mukaan luettuina (sekä idässä Laatokan ja Äänisen ympärillä).

•              Nykyisten suomenruotsalaisten kielelliset esi-isät tulivat nykyisen Suomen alueelle rautakauden ja historiallisen ajan taitteesta (1100-luku jKr.) alkaen.

11. Mikko Heikkilän netissä luettavina olevia julkaisuja

•              Heikkilä, Mikko 2014: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Helsinki: Unigrafia. Yleisen kielitieteen monografiaväitöskirja Helsingin yliopistossa (349 sivua). 

 

•              Heikkilä, Mikko 2011: Huomioita kantasaamen ajoittamisesta ja paikantamisesta sekä germaanisia etymologioita saamelaissuomalaisille sanoille. Virittäjä 115 s. 68‒84. 

•              Heikkilä, Mikko 2012: Tampere – saamelaisen Tammerkosken kaupunki. Virittäjä 116 s. 117–124.

•              Heikkilä, Mikko 2012: Kaleva and his Sons from Kalanti – On the Etymology of Certain Names in Finnish Mythology. SKY Journal of Linguistics 25 s. 93–123 (Kotikielen Seuran 14.3.2013 palkitsema artikkeli).

•              Heikkilä, Mikko 2012: Varhaisen kantasuomen vokaaliston ja fonotaksin uudennoksista sekä niiden ajoituksesta. Fenno-Ugrica Suecana Nova Series 14 s. 1–30. 

•              Heikkilä, Mikko 2013: Itämerensuomen ehdollisesta äänteenmuutoksesta /ai/ > /ei/. Virittäjä 117 s. 583–592.

•              Heikkilä, Mikko 2013: From Surging Waves to the Spirit of Waves – On the Germanic and Sami Origin of the Proper Names Ahti and Vellamo in Finnic Mythology. SKY Journal of Linguistics 26 s. 71–86.

•              Heikkilä, Mikko 2013: Alussa oli apina, vaisto ja elekieli, sitten tulivat puhe, aatos ja ihmismieli. Puhe ja kieli 1/2013 s. 43–47.

•              Heikkilä, Mikko 2014: Aikapaikkaisia lisiä Fennoskandian kielelliseen esihistoriaan. Väitöksenalkajaisesitelmä. Virittäjä 4/2014.

******************************************************

TÄSSÄ LUOTEIS-LAPPI -LEHDESSÄ JULKAISTU ILMOITUS VASITUN LUUAN KESÄPORINOISTA:

Sieppijärvellä, kotiseutumuseokylässämme,

seuraavat tapahtumat tulevana pyhänä, 5. heinäkuuta 2015 klo 13 ja klo 15. TERVETULOA!

Kolmannet (3.) KESÄPORINAT sunnuntaina, 5. heinäkuuta 2015 klo 15.00.

Aiheena on se, mitä paikannimet kertovat ja mistä ne tulevat. Porinat alustaa Mikko Heikkilä, joka on väitellyt aiheesta. Tässä pari mielenkiintoista Heikkilän väitettä. 

1. Ajanlaskumme alussa Etelä-Suomessakin puhuttiin saamea.

2. Hän yhdistää saamen sanaan vággi yhden suomalaisen paikannimen. Se on VANKANVUOMA,

joka sijaitsee Kolarissa Länsi-Lapissa. Nimen jälkiosa vuoma on suomen peräpohjalaismurteissa esiintyvä

saamelainen lainasana, jonka merkitys on (laaja) suo; (tunturien välinen) laakso.

****************************************************** 

Ennen Kesäporinoita teatteria kello 13.00.

TEATTERI Rollo Helsingistä urakoi tänä kesänä. Esitys sunnuntaina kotiseutumuseolla. Tässä ote keikkakalenterista:

05.07.2015 13:00 "Hukkareissu" Sieppijärvi, kotiseutumuseo.

Vasittu Luuta ensimmäistä kertaa mukana Joulumyyjäisissä.

Bloggaaja:

Hilkka Oksala 

RAPORTTI 

VASITUN LUUDAN OSALLISTUMISESTA KOLARIN JOULUMYYJÄISIIN 

30.11.2014

Myyjäisissä avautuu näkymä kolarilaisiin ja lähialueiden kotiseututuotteisiin, erityisesti käsitöihin ja leivonnaisiin.  Myyjäiset edustavatkin elävää paikallisperinnettä.  Ennen osallistumista keskustelua käytiin jonkin verran siitä, mitä kotiseututuotteet ovat tai voivat olla.  Myyntipöydän tuotteiden tulisikin olla aidosti jäsenten valmistamia.  Oli tehtävä erottelua siinäkin, millaisia myyjäistuotteet eivät saisi olla.  Tähän ryhmään oli luettava esim. antiikki- ja museoesineet sekä kirpputoritavarat, jollaisilla emme käy myyjäiskauppaa.

Myyntipäivän jälkeen kukkarossa oli tuloja yhteensä 255.20 euroa.  Päivän aikana maksettiin myyntipöydän vuokraa 15 euroa Kolarin eläkeläiset ry:lle.  H. Oksala ottaa provisiota neljästä myydystä Saariputhaan juurila –kirjasta yhteensä 20 euroa.  Lennart Lantolle toimitetaan 30 euroa arpajaisvoittona olleesta Kaunisvaara –kirjasta.  Näin yhdistyksen tilille maksetaan myyjäistuloina yhteensä 205.20 euroa.

Arpoja myytiin 99 kpl ennen kuin kaikki ennakkoon arvotut voitot oli lunastettu.  Voittonumerot määriteltiin edellisenä iltana myyjäistalkoissa Äkäsjokisuulla kolmen hallituksen jäsenen, Matti Frimanin, Jaakko Heikkilän sekä Hilkka Oksalan läsnä ollessa.  Yksittäisarvan hinnaksi oli määritelty 3 euroa, mutta viidellä eurolla sai ostaa kolme arpaa.  Myyjäisten loppuvaiheessa yksittäisarpoja oli myytävä alennuksella 2 euroa/kpl.  

Asiakkaita kiinnostivat eniten arvat, rieskat sekä Kaarina Joen keramiikkatyöt.  Arpajaisvoittoja olivat Rölli-avaimenperä, lukkosula, keramiikkakehys, rieska, suklaarasia, joulurappu, Saariputhaan juurila –kirja, kenkien liukuesteet, paikallisia sekapottuja 1 kg lahjapaketissa, paneeliverhot, kellokuvakehys, tohvelit, usb-autolaturi, Kaunisvaara –kirja, kahvimittalusikka sekä apteekin tuotepakkaus.  Yhdistys kiittää arpajaisia tukeneita jäsenyrityksiä, jotka ovat

*K-market Kolari

*ICA Lahtis

*Wood Jewel Oy

*Kolarin apteekki

*Autotarvike Jarmo Pudas Oy sekä

*Jokaellin taidetupa.

Myyntipöydän tuotteet koostuivat Kaarina Joen kuvittamasta keramiikasta, Iines Siivolan kirjasta, Jaakko Heikkilän Tuomaan risteistä, Kai Kivelän luontokuvista, Lennart Lanton ja Östen Rantatalon Kaunisvaara –kirjoista, Pertti Söderenan joulurapuista, Saariputhaan juurila –kirjoista sekä Äkäsjokisuun vaimojen ohrarieskoista.  Jokaiselle kiitokset lahjoituksista!  

Kuten näemme, vaikka myyjäistoiminta on hauskaakin, se ei rahallisesti ole kovinkaan tuottoisaa.  Tällä tavoin kuitenkin paikallisperinne ja sen tekijät saavat myös näkyvyyttä.

Myyjäisistä jäljelle jääneitä tuotteita voi tiedustella Hilkka Oksalalta 22.12.2014 saakka, puh. 040 57 201 49, sähköposti hoksala29@gmail.com  .  Ohessa hinnasto:

Tuomaan risti                                            12.50 e

Kirja ´Meinaspa kohta…´                        20.00 e

Kirja ´Saariputhaan juurila´                    20.00 e

Kirja ´Kaunisvaara…´                             35.00 e

Kesäporinat sunnuntaina 6.7.2014 klo 14.00

                                                 Vallonian kukko, Belgian kukko.

Ketä olivat Köngäseen ja Kolariin tulleet vallonit?  

Tiesitkö, että jos suvussasi on valloniperimää, siinä on perimää myös esimerkiksi saksalaisista ja ruotsalaisista suvuista?  Tulepa kuulolle.

Kesäporinat su 6.7.2014 klo 14.00 museolla Sieppijärvellä (Rovantie 3). 

Sukututkija Esko Orajärven aiheena on Vierasta perimää pohjoisen suvuissa. Orajärven esityksen ”pääle saama kaikin porista”.  

Kesäporinat järjestää Vasittu Luuta ry. Lisätietoja Katariina/0443624388. 

Kuva: Esko Orajärvi (2014)

"Vem var fader till Margeta Servio f. 1730/1750? Hon var gift med Henrik Kyrö."

"Petter Servio gift med Annika Larsdotter, dom hade dottern Brita född 1680. Vem var Petters föräldrar?"

"Brita servio (1680-) gift med Olof Fransson Fors i Tornefors."

"Gertrud Baltzarsdotter född 1735.Hon var gift med Mickel Henriksson. Är hennes fader Baltzar Servio?"  

(Ja)

"Niklas Persson Servio gift med Dordie Baltzarsdotter Thun."

"Karin Nilsdotter Servio gift med Erik Jonsson Stålnacke." 

Kirkonkirjassa merkintä: Hennic Fransson Serviö, s. 1735 blind

"Frans Nilsson Servio gift 1728 med Malin Hindriksdotter. Barn: Anna Fransdotter, Karin Fransdotter Servio ja Henrik Fransson Servio, f. 1734, 26.4.1824. Merkitty Kolarin rippikirjaan nimellä Hennic Fransson, s. 1735, merkintä sokea (blind)

 Joillekin kolarilaisille löytyy valloniyhteyksiä Pasman sukuun liittyvän Forsin suvun kautta.

KOLARILTA PUUTTUU HISTORIA?

Katariina Granat (2014)

Kalle Tenhunen, 2013. Pohjolan uudisraivaajia. 

Historiallinen romaani Pekka Kolarista ja Lasse Niilonpoika Pajasesta, Kolarin ja Pajalan ensimmäisistä asuttajista.

181 sivua. Paino: Tunturi-Lapin Kirjapaino/Waasa Graphics Oy. ISBN 978-952-93-2658-7.

  

Kolari-nimi esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1587. Silloin on merkitty verolle Ylitornion Pellon kyläkuntaan kuuluvana Pekka Kolari. Samana vuonna on verolle merkitty Pajalan Lauri Pajanen. Näistä savolaisperäisistä miehistä on savolaislähtöinen Kalle Tenhunen kirjoittanut romaanin. Kiitos siitä! 

Miehet tulivat Kolariin ja Pajalaan Rautalammilta. Oi, kuinka kotoisalta tämä tieto tuntuu, sillä isäni oli suvereeni savolaismies Rautalammilta. Tenhunen mainitsee paikannimistä Särkisalon. Se on vanha kyläpahanen nykyisen Konneveden alueella, mutta juuri sieltä tulevat Rossi- sukuni juuret! Niin, ja isästäni tuli lopulta kolarilainen vuonna 1956. Yhtään en kehu, kun sanon olevani ylpeästi Pekka Kolarin jälkeläinen ;) Enkä yhtään liioittele, kun väitän, että meitä savolaislähtöisiä Pekka Pietari Kolarin jälkeläisiä on pitäjämme puolillaan...

Kalle Tenhusen romaani Pohjolan uudisraivaajia on kiitettävä todistus siitä, että Kolarilla on oma arvokas menneisyytensä myös historian tallentamisen näkökulmasta arvioituna. Kolarilla on hyvin vaiherikas, ikioma menneisyytensä, jota ovat olleet rakentamassa sekä metsäsaamelaiset, vienankarjalaiset, ruotsalaiset että suomalaiset asukkaat.  

Jatkuvan elämänhalun ja tulevaisuuden kannalta tämän pitäjän ihmiset tarvitsevat lahjaksi kansien väliin kirjoitetun pitäjähistorian eli historiatieteellisen teoksen tulevien romaanien, elokuvien ja näytelmien pohjaksi. On, on. Onhan meillä paljon kirjoitettua ja tallennettua historiaa. On Kolarin seurakunnan historia, on koululaitoksen historia ja on kyläkirjoja ja on sukukirjoja, ja uusia ilmestyy. On meillä - mutta ei ole Kolarin pitäjäkirjaa!

Kirjailija Kalle Tenhunen sanoo käyttäneensä romaanissaan historiallisia tietoja, jotka pohjautuvat sekä  "Tornionlaakson historia I ja II" -teoksiin että Samuli Paulaharjun matkakirjaan Kiveliöitten kansaa. Ja totta on, että romaani sisältää lähes kaiken sen tiedon, mitä em. lähdeteokset tarjoavat paikkakunnastamme.

Kolarilaisena historian harrastajana harmittelen kuitenkin vain sitä, että meiltä edelleen puuttuu oma ja kattava historiateos omasta paikkakunnastamme. Ja tämä ei ole Tenhusen Pohjolan uudisraivaajia -romaanin vika, päinvastoin; onhan romaani puhutteleva tarina nykyisen Kolarin hyvinvoinnin ja olemassaolon rakentajista, tänne tulleiden ihmisten armottomasta ja kovasta työstä ja uhrauksista. Aina on tarvittu työtä. Aina tarvitaan kovaa työtä, jos halutaan mennä kohti tulevaisuutta. 

Myös historiakirjan kirjoittaminen maksaa rahaa ja kysyy kovaa tutkimustyötä. Kolarin tulevaisuuden eteen on tämä kirjoitustyö hyvinkin aiheellista tehdä nyt. Digitaaliseen, virtuaaliseen muotoon sovitettuna se vastannee myös huomisen koulumaailman tarpeisiin: tieto "pitää" löytyä heti, vaivattomasti, yhdellä näppäimistön painalluksella.

Kirjahyllystäni löytyvät savolaisen Rautalammin pitäjän historiateokset ja savolaisen Kiuruveden pitäjän historia, mutta kotikuntani Kolarin historia antaa siis vielä odotuttaa ilmestymistään. Kuntamme imagon, tulevaisuuden ja asukkaittemme omanarvontunnon  kannalta olisi rakentavaa ja innostavaa, jos Kolari saisi palkattua historiansa kirjoittajan. 

On asioita, joiden merkitystä ei voi mitata rahassa. Ja onhan Kolarilla rahaa. Kysymys on valinnoista, mihin raha käytetään, katsotaanko eteenpäin vai eletäänkö vain vauhdikasta tätä päivää. Mielestäni itsenäisellä Kolarin kunnalla on menneisyytensä kokoinen aukko omassa arvossaan niin kauan, kunnes pitäjän historiakirja saadaan julkaistuksi.     

Kalle Tenhusen romaani on julkaistu hänen omakustanteena, ja tätä arvostan. On ollut mahtava työ uppoutua paikkakunnan asutushistoriaan ja kirjoittaa siitä romaani antamalla itselle päähenkilön rooli, "minä Pekka Kolari". Lukijana ja pohtijana nautiskellen käytin aikaani tarinan lukemiseen ja kirjailijavapauden arvioimiseen. Varsinaista draaman kaarta romaanista en löytänyt. Silti kirjailijan käyttämät monet ratkaisut tai valinnat olivat historian näkökulmasta kiehtovia ja yllättäviä, esimerkiksi se tapa, millä tavalla Pekka Kolari "ajoi lappalaiset pois saarelta".

Kiitän siis sydämestäni Kalle Tenhusta tästä romaanista. Kirjasta tuli minulle "se kättäpidempi", jolla pystyn osoittamaan, kuinka tärkeää ja kovaa työtä tekevät kirjailijat - mutta myös osoittaakseni, kuinka tärkeää juuri nyt on aloittaa työ, jotta Kolari saisi oman pitäjäkirjan.

Kalle Tenhunen.

Lopuksi yksi ainoa jakso romaanista sivulta 105.

"Lasse lähti rantaan. Sanoi kokeilevansa lohenpyyntiä padollani, josko hänkin. Enpä juuri epäillyt onnistumistaan, koska ainakin minulla se oli illalla ollut liiankin helpon tuntuista. Lohi oli nyt kovalla ryminällä nousussa kudulle. Kauan en tarvinnutkaan asiaa mietiskellä, kun Lasse Niilonpoika tuli myhäillen pihalleni kantaen suurta lohta. Vieläkin suurempaa kuin minkä minä olin saanut. Joku voisi ihmetellä tätä meidän ainaista kalansaantiamme, että voisivatkohan nämä liittyä kalavalheitten sarjaan. Tosiasia kuitenkin oli, että näissä virroissa oli kesäisin aivan mahdottomasti merestä nousevaa lohta. Suolistimme kalan ja laitoimme sen suolaan samaan tynnöriin, missä minunkin kalani olivat. Lasse oli yötä luonani, mutta ajatteli lähteä aamulla kotiinsa. Hänen lähdettyään sitten minulla oli omat aikomukseni opettaa poroani seuraamaan narun päässä isäntäänsä."

Sanottua, kirjoitettua: "KUN TÄÄLLÄ ON NIITÄ SÄÄSKIÄ."

  Markku Saarinen, Lapin Kansa 19.6.2014.

 Kun syntyperäinen helsinkiläinen muuttaa Rovaniemelle, sitä pidetään ihmeiden ihmeenä.

Ne hämmästyneet ilmeet. Miksi sinä sinne lähdet? Oletko muka sieltä päin kotoisin? Oletko koskaan edes käynyt Lapissa?

Suomen Lappiin lähtemistä joutuu yllättäen ja ehkä huomaamattaan puolustelemaan. Taitaapa tämäkin kirjoitus olla yhdenlainen puolustuspuheenvuoro.

Erityisesti yhdestä asiasta muistetaan aina varoittaa. Kun siellä on niitä sääskiä. 

Sen mainitsevat ihan kaikki. Sinne sääskien syötäväksi menet, muista ottaa etelänmies offia.

-Kesässä pahinta on sääsket Lapissa. Niistä pitäisi päästä kokonaan eroon, opasti jopa entinen Miss Suomi Sara Sieppi, syntyperäinen lappilainen (IS 17.6.).

Olihan se hauskaa, kun sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi purkin hyönteiskarkotetta.

 Helsingin ja muun Suomen välille rakennetaan huvittavuuteen asti keinotekoista kuilua. Ja sitä kuilua symboloivat sääsket. 

  

Lentävät pieneliöt tarkoittavat kaupunkilaiselle maaseutua. Ja kun helsinkiläinen sanoo "maaseutu", sana on aina negatiivisesti latautunut. Maalla inisevät ötökät ja ihmiset ovat hassuja. Hyttysistä puhuminen on korrektimpi tapa sanoa: tervemenoa sinne landelle.

Minulla ei ole sukua Lapissa enkä ole koskaan aiemmin asunut Helsingin Esplanadin pohjoispuolella,

En silti koe, että olisin jotenkin vieraassa paikassa. Enkä varsinkaan ajattele asuvani maaseudulla, siis

siinä negatiivisessä mielessä.

Vajaan kolmen viikon ja yhden metsäisen juttukeikan kokemuksella voin vakuuttaa, että elämääni Rovaniemellä eivät määritä sääsket. Karkote on korkkaamatta.

Katariina jatkaa:

Uskon onnekkaisiin sattumiin. Tässä on yksi niistä, helsinkiläistoimittajan sääskikolumni Lapin Kansassa (19.6.2014).Tarvitsin tätä kirjoitusta balsamikseni juuri nyt, kun yritän toipua tämän kesän  viimeisimmästä sääskikommentista, jota yritin muuksi muuttaa!

Ei ole monta päivää siitä, kun juttelin paikallisen mummon kanssa. Hän on niitä mummoja, joiden lapset ovat muuttaneet Helsinkiin ja perustaneet sinne perheensä. Lastenlapset ovat kasvaneet kaupungissa ja oppineet, että Lapin mummolassa käydään laskettelemassa keväällä - kätevää ja halvempaa asumista kuin hotellissa. Lapset ovat niin ikään kasvaneet siihen, että mummo soittaa, kutoo sukat, tulee ja hoitaa, tulee ja viipyy juuri kauan kuin häntä tarvitaan. 

Kuuntelin siis mummoa, jolle itselleen lasten Helsingistä oli tullut jo kauan sitten "mummola" - kun täällä on niitä sääskiä! Lastenlapset eivät halua tulla kesänviettoon isovanhempiensa kotiseudulle Lappiin, koska täällä on niitä sääskiä. Lapset pelkäävät sääskiä. Sääliksi käy mummoa ja lapsia.

Ja harmittaa kotiseutumme Kolarin puolesta, sillä kysymys on tämän päivän ilmiöstä...Helsingin ja landen välille rakentuvasta sääskimuurista.