KIRJALLISUUS

1. Saariputhaan juurila (2008) on Hilkka Oksalan toimittama kyläkirja, jonka hän on tehnyt yhdessä Saarenputaan kyläyhdistyksen kanssa.
Toimituskuntaan ovat kuuluneet Matti Friman, Taimi Huurinainen, Aulis ja Helli Joki, Eeva Lahti, Marja-Leena Raittimo, Tuula Vallin, Sylvi Hosio, Sauli Joensuu, Pirjo ja Risto Kirvesniemi, Leena Pohjoisaho, Erkki Pudas, Helena Pudas, Juho Pudas ja Mauri Pudas.

2. Routalattiat (2005). Sieppijärven kylän vaiheita läpi vuosisatojen. Aki Ollikainen. 

Aki Ollikainen. Kuva otettu Kolarin kirjastossa 29.3.2012, kun Akin esikoisteos Nälkävuosi julkistettiin.

Pylsyn myöstäriä lainaamassa - katoavaa kansanperinnettä talteen

Emma ja Pekka Marin (2019).

Tämän tositarinan kirjoittaja on Emma Marin (o.s. Kaitala). Hän on nähnyt päivänvalon eli syntynyt Petsamossa keväällä 1939, hän on viettänyt lapsuutensa Sieppijärvellä ja Nuottavaarassa ja tätä nykyä hän asuu perheineen Rovaniemellä.

Emman tarinat kertovat hänelle läheisistä ihmisistä. Niinpä Pylsyn myöstäri vie lukijansa evakonjälkeiseen Sieppijärven kylään.

Tiedätkö sinä, mitä ”pylsyn myöstäri” tarkoittaa?  Lue tarina, saat tietää. Pylsyn myöstäri on lämminhenkinen tarina katoavasta kansanperinteestä, makkarantekotalkoista.

Emma Marin (2012).

Pylsyn myöstäri ja makkaratalkoot

Oli talvinen, evakonjälkeinen talkoopäivä 1940-luvun lopulla Satan Einossa, ämminkylässä eli Sieppijärvellä. Talkoopäivä tiesi lapsillekin erilaista päivää. Suvun naisia kokoontui jo aamusta alkaen valmistelemaan päivän talkooaihetta. Eläin oli teurastettu ja nyt oli makkarantekotalkoot.

Satan Eino eli äijji touhusi hyväntuulisena ja teki, mitä naiset toivoivat. Suuri pata höyrysi täynnä kuumaa vettä. Suolet ja "sisusnahat" pestiin puhtaiksi.

Makkaran täytteen teko oli taitolaji. Suolet piti myös osata täyttää sopivasti, etteivät ne halkeaisi keitettäessä. Sitten tehtiin niin sanottuja pylsyjä. Ne olivat neliskulmaisia pusseja, jotka ommeltiin sisänahasta. Täyttämisen jälkeen ne suljettiin terävällä tikulla (tai jopa isolla rautapiikarilla) pujottamalla pussinsuu kiinni, ja sitten keittopataan.

Talvinen päivä oli lyhyt ja lapset "pyörivät jaloissa”, vähän niin kuin tiellä. Oli tapana "panna lapset asialle" - muuta kuria ei tarvittu. Niinpä naiset kutsuivat meidät tytöt kuulolle. Meidät käskettiin lähteä Kumpulasta, naapurista, lainaamaan pylsyn myöstäriä, eli makkarapussin kaavoja.  Iloinen porukka lähetti meidät matkaan.

No, Kumpulan Helli ja Heikki olivat sopivasti kotosalla. Kun esitimme lainausasiamme pylsyn myöstäristä, tulivat Helli ja Heikki tavallista hilpeämmälle tuulelle. Helli lähetti Heikin vintille evästäen, että siellä pitäisi olla tallessa ne vanhat pylsyn myöstärit .

Aikansa vintillä oltuaan, tuli Heikki alas kädessään ruskeaan paperiin kääritty paketti. Helli nauroi ja oli tosi iloinen, kun myöstärit löytyivät. Heikki opasti meitä, että kantaisimme varovasti pakettia, etteivät vanhat myöstärit rikkoontuisi.

No, mehän kyllä tottelimme ohjeita ja kävelimmekin vähän niin kuin varvastellen. Kun palasimme, oli koko talkooporukka vastassa, olimme niin odotettuja…

Kun myöstäripaketti avattiin, laukesi jännitys mahtavaan naurun remuun. Sieltä löytyi vanha ja resu poronnahkainen siepakka!

Oli kuulemma sitä hauskempi mitä humoristisempi myöstäri keksittiin.
Siitä aikuiset jopa kilpailivat keskenään. Me tytöt emme silloin ymmärtäneet, miten katoavaa kansanperinnettä saimme olla toteuttamassa. Siihen aikaan lapset saivat usein olla aikuisten "narraamina" luomassa tuollaisia viattomia hauskuuksia.

Muuten äijji, Eino Vaattovaara, yksi sukumme kantaisistä, oli hyvin lapsiystävällinen vaari. Silloin makkaratalkoitten aikaan, evakon jälkeen, moni sairasti niin sanottua virusperäistä keltatautia. Minullakin oli tuo sairaus, joten en saanut syödä suolaa enkä rasvaa. Perunoihinkin pantiin höystöksi ”kurria” ja suolaton leipä paistettiin kuuman hellan kannella.

Kuinka ollakaan, äijji huomasi, että Emma ei saanut makkaraa. Talkooväki lähti pirtin puolelle kahville, mutta äijji kutsui minut salaa luokseen, ja puhui kuin itsekseen, ettei se ”lapsen suu tuohesta ole”, sieppasi punapäisen ”moransa" vyöllänsä keikkuvasta tupesta ja leikkasi sillä palan makkaraa ja antoi sen minulle sanoen: "Syö vain Emma, ei senvertanen tapa, emmäkä sano tätä kelheen!"

Eikä sitä sanottu, eikä se tappanut. Enkä usko, että tuo yhteinen synti on muuta kuin lämmin muisto äijjin lapsirakkaudesta. Kiitos äijistä Jumalalle, ja kiitos äijji, että huomasit minutkin.

Museonhoitaja kirjoittaa museosta

Museonhoitaja Oksalan keräämää tietoa Kolarin kunnan kotiseutumuseosta (2010)

Ajatus kotiseutumuseon perustamisesta Kolariin syntyi jo jälleenrakennusaikana 1950-luvulla. Kuitenkin vasta vuonna 1970 kunnalle ostettu Pääkkölän talo valittiin museokäyttöön. Pääkkölä oli yksi harvoja asuintaloja Sieppijärven kylällä, joka oli jäänyt saksalaisilta polttamatta Lapin sodassa. Talo siirrettiin keskeltä kylää sen nykyiselle paikalleen Rovan tilalle vuonna 1980.

Seuraavat vuodet olivat talkootöiden ja kokoelmien kartuttamisen aikaa, kunnes museon ensimmäinen näyttely avattiin yleisölle 1986.
Museolle on kerätty historiallista aineistoa koko Kolarin kunnan alueelta.

Kuvassa museon avajaisjuhlassa mukana olleita kuntalaisia vuonna 1986. Taustalla vasemmalla paikallishistoriaan perehtynyt opettaja Pentti Jaako ja etualalla kulttuurilautakunnan silloinen puheenjohtaja Arvi Ahola. (Kuva: KatariinaGranat)


Ulkomuseoksi muotoutunut alue ehti palvella kävijöitä vain kahdeksan kesää, kun päärakennukseen eli Pääkön Pirttiin syntyneet kosteusvauriot pakottivat sulkemaan näyttelyn vuonna 1993 korjauksien ajaksi. Vaurioitten yhtenä syynä pidettiin nykyaikaisten rakennusmateriaalien käyttämistä.

Pääkön museopirtin kymmenettä vuotta jatkunut pelastusremontti saatiin suurelta osin päätökseen vuonna 2003. Talossa uusittiin lattiaeristeet, ilmanvaihto, pohjoispäädyn seinähirsiä ja pärekatto. Rakennuksen ympärille on kaivettu salaojia.

Nykyisen näyttelyn suunnittelu aloitettiin aloitettiin vuonna 1998, kun rakenteisiin kohdistetut korjaukset alkoivat valmistua.

Pääkkölän ja Rovan tilojen historiasta vähäsen.

Pääkkölän tila eli Pääkön Pirtti sai perimätiedon mukaan alkunsa vuonna 1736, kun Köngäsen ruukin kirjanpitäjän poika Olli Ollinpoika Koberg Tornionkoskelta perusti keskelle Sieppijärven kylää tilan. Tilan osti kuitenkin pian Satan isäntä Olli Juntinpoika, ja melkein yhtä pian, eli 1750-luvulla, kerrotaan Turtolasta lähtöisin olleen Heikki Ollinpoika Pääkkölän tulleen isännäksi Pääkölle.

Vuodesta 1813 alkaen tilan nimeksi vakiintui Pääkkölä. Tästä vuodesta tiedetään, että silloin vaihtui taas kerran isäntä, edeltäjän nimi oli Henrik Henriksson Moona. 

Rovan tila puolestaan perustettiin 1784 kruunun uudistilaksi. Vuonna 1876 paikalla tiedetään olleen päärakennus, navetta, heinälato, talli, sauna, riihi, riihilato, puohi, kala-aitta, kellari, kaivo, ulkohuone sekä peltoa ja niittyä. Tilalla oli tuolloin myös hevonen, kuusi lehmää sekä viisi lammasta.

Vuonna 1892 Eva Tiensuu lunasti Rovan paikan perintötilaksi. Ja sekin tiedetään, että pian vuonna 1907 kauppias Nordberg vaimoineen osti talon ja myi sen edelleen Trävaruaktiebolaget Kolarille. Tämän jälkeen muiden muassa nuorempi Salomon Pääkölä perheineen asui taloa 1920-luvun tienoilla.

Kolarin kunta puolestaan osti tilan vuonna 1931. Seuraavana vuonna tilan ojien kaivuussa työllistettyjä majoitettiin tilan navetassa.  Taloa vuokrattiin myös kunnan terveydenhoitohenkilöstölle. Lopulta sotavuosina siellä pidettiin kunnantoimistoakin, kunnes saksalaiset polttivat rakennuksen Lapin sodassa.

Pääkön Pirtin asukkaista

Pääkkölä on tyypiltään ns. peräpohjalainen parituparakennus, joka yleistyi pohjoisen maa-ja karjatalousasutuksen piirissä 1800-luvulla.
Vaikka varmaa asiakirjamerkintää Pääkön Pirtin valmistumisvuodesta ei ole, museoon kerättyjen tiedonantojen mukaan talon rakentamisen on aloittanut ilmeisesti vuonna 1885 Salomon Pääkkölä (1839-1887).

Tämän jälkeen, vuonna 1889, eteläiseen pirttipäätyyn asettui Salmon poika Aleksanteri (1866-1928) vaimonsa Maijun (184-1930) kanssa samana vuonna, kun heidän esikoispoikansa Jonne syntyi.

Seuraavasta sukupolvesta pirttiin jäi poika Arvo (1894-1944), ja miniäksi tuli Liinu (1900-1978) 1920-luvun alkupuolella. Molemmat perheet olivat aikanaan yhdeksänlapsisia.

Arvo Pääkkölästä muistetaan, että linnustus ja pienriistakauppa olivat hänelle tärkeitä ammatteja. Erityisesti Pääkkölän naiset olivat karjanhoitajia ja maanviljelijöitä.
Pääköllä harjoitettiin alusta lähtien myös kestikievaritoimintaa, olihan talo tien varressa keskellä kylää. 

Aleksanterin ja Maijun miespuolisista jälkeläisistä kehkeytyi vallitsevasti liikennöitsijöitä. Jonne Pääkkölän kerrotaan olleen pitäjän ensimmäinen autoilija. Samoin Jonnen poika Uuno harjoitti päätoimista taksinajoa. Jälkipolvet ovat jatkaneet tätä ammattia.

Muutama sana museon nykyisestä näyttelystä

Uusittu näyttely pyrkii antamaan kuvan kolarilaisesta kahden perheen asunnosta viime sotaa edeltävältä ajalta.
Vuonna 2000 kunnostetun pirttipäädyn lisäksi pohjoispäädyn tupa on vuonna 2001 sisustettu mainitun aikakauden malliin. Lähtökohtana on pidetty Emmi ja Uuno (1913-1985) Pääkkölän muutto keskikamariin vuonna 1936.

Vintissä aloitettiin näyttelytoiminta vuonna 2002. Keskikamarin ja porstuan näyttelyt on saatu valmiiksi kesällä 2003.

Pirtin puolipaneeli ja lattian väri tavoittelevat "Liinun ajan" tilannetta. Kalustuksen sijoittelussa on pyritty noudattamaan 1930-luvun tietoja, joita on haastattelemalla saatu talon tyttäriltä Anna-Liisa Huolmannilta ja Maiju Ravelinilta.

Muita menetelmiä näyttelyn laadinnassa ovat olleet rakennuksen alkuperäisten sisäpintojen analyysi, arkistotutkimukset, kokoelmien luokittelu ja hoito sekä vertaaminen aihetta koskeviin kirjallisuustietoihin. Sisäpintojen analyysi on perustunut järjestelmälliseen havainnointiin ja kirjaamiseen.

Näin on pyritty mahdollisimman pitkälle toteuttamaan historiallisesti perusteltuja ratkaisuja. Museon tärkeimpiä tehtäviähän on kerätä, säilyttää, tutkia ja välittää tietoa paikallisesta menneisyydestä ja kulttuuriperinnöstä.

Eri lahjoittajilta peräisin olevan kokoelman rajoituksista johtuen huoneiden esittelystä puuttuu aikakauden astioita, istuimia ja lasten arkivaatteita. Näyttelyyn on pyritty hankkimaan myös valokuvakopioita entisistä kolarilaisista.

Kokoelmat toimivat tiedon päälähteinä. Museon rakennukset ja esineet puolestaan kertovat avoimesti tai kätketysti paikkakunnan kulttuuri-, elinkeino-, sosiaali- ja ideahistoriasta sekä yleisellä että yksilökohtaisella tasolla. 

Museon pihapiirin muissa rakennuksissa säilytetään kookkaita maatalousvälineitä. Museon arkistossa on ulkorakennusten alkuperästä tietoja varsin niukasti, mutta jotakin tiedetään.

Päärakennuksen koillispuolella sijaitseva Joen Tupa on tuotu Muonionjoen varresta Saarenputaan Juurakkovaarasta. Alkuperän arvellaan menevän 1700-luvun savutupien aikakaudelle. Tupa on edelleen kunnostuksen alla.

Vanha pikkukäymälä, joka on vuonna 1987 yleisölle rakennetun "puuseen" vieressä, on peräisin Juustovaarasta.

Alueen kaakkoisnurkassa olevan kesänavetan on lahjoittanut Julia Pieskä Lappeasta. Päärakennuksen eteläpuolella olevasta pikkuaitasta tiedetään, että se on peräisin 1920-luvulta,
Ruokojärven kylältä. Alueen itä- ja lounaispuolen ladot on alkujaan rakennettu niitä ympäröivien kunnan vuokrapeltojen heinänkorjuuta varten tiettävästi vasta 1960-luvulla.

Kolarin kotiseutumuseon kokoelmaan on kirjattu 1360 esinettä, mutta kaikkia ei voida asettaa kerralla näytteille. Esineistön säilytystä ja hoitoa varten tarvitaan korkeatasoinen ja pysyvä varastotila.

Miltei puolet kokoelmasta sijaitsee kahdessa Sieppijärven koulun luokkahuoneessa. Asianmukaisesti hoidettuja varastokokoelmia voisi tulevaisuudessa esitellä säännöllisesti yleisöllekin.

Museo vaatii kokonaisvaltaista kehittämissuunnitelmaa, jossa huomioidaan museon keskeiset yhteiskunnalliset tehtävät historiakasvattajana, kulttuuriympäristön hoitajana sekä paikallista kulttuuriperintöä koskevien tietosisältöjen tuottajana suhteessa paikalliseen elinkeinoelämään.

Teksti:
Hilkka Oksala, museonhoitaja

Liisa Virtasen kuvia museosta.

Tätä linkkiä klikkaamalla pääset selaamaan museokuvia, joita Liisa Virtanen on ottanut. Liisa on kerännyt kansioonsa kuvia sekä museoalueen rakennuksista että esineistä, joita on esillä pääasiassa Pääkön pirtissä.
 

The local museum of Kolari

There are no certain documents about the origins of Pääkkölä farm house but it is quite obvious that the building was started in 1885 by Salmo Pääkkölä, born in 1839.


At first the house was situated in the centre of the village. In 1970 it became the property of Kolari municipality as one of the few houses that were saved from the War of Lapland in 1944-45. Thus it was considered to be an appropriate museum building. So in 1980 the house was transferred to this place where there used to be a farm of Rova, founded in 1784, but it was destroyed in the war.


The house is a typical North Bothnian farmer building of the 19th century. These kinds of houses were previously very common in the region.


People earned their living by farming, raising cattle - mainly a few cows, sheep, a horse, and some reindeer.
Hunting, fur trading and fishing were important, too. At Pääkkölä house there was also a hostel.


The first exhibition was established in 1986.
This exhibition attempts to show a typical pre-war home of two families in Kolari. The collection of the museum consists of more than 1300 articles. The other buildings in the area - barns, the cattle shelter and warehouses contain mostly farm machinery, sleighs for several purposes and so on.


The ancient trail of 300 metres starts behind the cattle shelter in the southeastern corner of the museum yard, presenting historical remnants of a previous bakery-kiln, stone cairns and hearths and two pits for tar burning.


Some more information (in Finnish) about the ancient trail here.


Summarized and translated by Kari Herranen and Sandi Lammi.
Typed by Janne Kaikkonen and Katariina Granat.
Checked by Hilkka Oksala.

Pääkön pirtin asukkaita

PÄÄKÖN PIRTTI, JA PÄÄKKÖLÄT SUKUPOLVESTA TOISEEN 

Päivitetty 16.6.2019, ens. versio julkaistu 2012 / K.K.

Kunta osti 1970 museokäyttöön Pääkkölän pirtin päärakennuksen. Rakennus oli Lapin sodassa palamatta jäänyt asuintalo. Se siirrettiin 1980 kylän keskustasta nykyiselle (2019) paikalleen Rovan tilalle. Museokäytössä talon tärkein tehtävä on välittää historiallisesti perusteltua tietoa menneisyydestä ja kulttuuriperinnöstä.

Pääkkölä on tyypiltään ns. peräpohjalainen puolitoistakerroksinen parituparakennus, joka yleistyi pohjoisen maatalousasutuksen piirissä 1800-luvulla. Varmaa asiakirjamainintaa tai edes hirsikaiverrusta Pääkön pirtin valmistumisvuodesta ei ole löytynyt. 

Ensimmäinen sukupolvi

Perimätiedon mukaan Mäki-Pääkön rakennus lienee valmistunut 1885. Rakentaja näyttäisi olleen Ranta-Pääkön isäntä Salmo Pääkkölä, joka perunkirjatietojen mukaan kuoli varsin vauraana pian uuden talon valmistumisen jälkeen 1887. Salmo eli Salomon Johansson Pääkkölä oli syntynyt 17.7.1838 ja kuoli Mäki-Pääkön keskikamarissa 49-vuotiaana 1887. Kuolema johtui vilustumisesta, sillä vaikka mies ja hevonen olivat selvinneet heinänhakumatkan avannosta, oli matka lämpimään ollut liian pitkä.

Salomon oli kuolemaansa asti naimisissa Konttajärveltä kotoisin olleen Greta Johanna Salomonsdotter Nikun kanssa. Salmon ja Gretan kahdeksan lasta olivat 
1.Johan Jagob (s.1862), 
2.Sofia Matilda (s. 1863), 
3. Aleksander (s.1866); tuleva isäntä
4. Salomon (s. 1868),
5. Adolf (s. 1872), 
6. Charlotta (s.1874), 
7. Matilda (s.1877, kuoli 13-vuotiaana) ja 
8. Petter Emil (s.1881). 
Perhe asui Ranta-Pääkön taloksi kutsuttua kotipaikkaansa. Kun Salmo kuoli, Greta meni Johan Eerik Vaattovaaran kolmanneksi vaimoksi Vaattojärvelle. Nuorin poika Eemi oli silloin 10-vuotias. Petter Emil eli Eemi Pääkkölästä tuli kuitenkin myöhemmin Ranta-Pääkön isäntä, sillä hän asettui asumaan lapsuuskotiansa vaimonsa Davida Liinangin kanssa. 


Toinen sukupolvi

Järveltä katsottuna ylös maantien varteen rakennetun Mäki-Pääkön talon ensimmäisenä varsinaisena isäntänä pidetään Salmon poikaa Aleksanteri eli Ales Pääkkölää. Hän asettui talon eteläiseen pirttipäätyyn yhdessä vaimonsa Marian (Maria Johanna Ruokojärvi eli Maiju) kanssa. Maiju oli nykyisen Pajalan Ruokojärven perua (1864 - 1930). Perhe käytti talon keskikamaria kestikievaritoiminnassa ehkä jo 1880-luvun lopulta lähtien; esimerkiksi vuodelta 1902 on varma merkintä siitä, että Pääkkölässä toimi kestikievari. Maiju ja Ales perheineen asuivat taloa kuolemaansa asti, Ales kuoli 1928 ja Maiju 1930.

Ales ja Maiju saivat jälkipolvea: 
1. Jonne Pääkkölä (1889 - 1955),
2. Heikki Pääkkölä (1891 - 1964),
3. Arvo Pääkkölä (1894 - 1944),
4. Aati Pääkkölä (1897 - 1932); kuoli Tornion Laivakankaalla.
5. Maria Johanna, Maikki Pääkkölä (1900 - 1982), Kangas
6. Olavi Pääkkölä (1904 - 1990) ja
7. Huugo Pääkkölä (1906 - 1950).
Alesin ja Maijun tytär, Maikki Pääkkölä avioitui Kalle Kankaan kanssa. He saivat Luovatuksesta asutustilan, missä elivät ja asuivat. Heikki Pääkkölästä tuli Davida Männistön (ent. Kangas) aviomies sekä Bertta Kurun ja Martta Kotajärven isä. 

     Tässä muotokuvat Ales (1866 - 1928) ja Maiju Ruokojärvi (1864 - 1930) Pääkkölästä.

  

Kolmas sukupolvi rinnakkain toisen polven kanssa

Seuraavasta sukupolvesta (eli Alesin ja Maijun lapsista) Mäki-Pääkköön asettui Arvo Pääkkölä, sillä hän perusti perheen Liinun kanssa 1920 –luvun alkupuolella. Arvo ja Liinu Pääkkölä asuivat taloa ensimmäiset vuodet yhdessä Arvon vanhempien (Ales  ja Maria Pääkkölän) kanssa.

Jonkin aikaa 1930-luvun alkupuolella keskikamarissa asui myös toinen Alesin poika, Huugo (eli Hyyky) Pääkkölä Helmi-vaimonsa (o.s. Lappea) kanssa. Tuona aikana pariskunnalle syntyi kaksi poikaa, Lassi 1931 ja Ales 1932. Silloin kun keskikamarissa ei ollut asukkaita, siellä hapatettiin viiliä 20 pytyssä. Siksi huonetta kutsuttiin myös maitokamariksi.

Lopulta 1936 Jonne Pääkkölän poika Uuno Pääkkölä muutti kamariin vaimonsa Emmi Pellikan kanssa. Pariskunnalla oli tällöin jo 1935 syntynyt poikansa, Mikko Pääkkölä (k. 2019). Toinen poika Jaakko syntyi vuonna 1939, ja muut lapset seuraavalla vuosikymmenellä.

Silloin talo jaettiin asukkaidensa kesken niin, että Arvo (k. 1944) ja Liinu Pääkkölä (k. 1978) asuivat pirtissä, kun taas Uuno ja Emmi Pääkkölä asuivat keskikamaria ja tupaa siihen asti kunnes lähdettiin evakkoon.

Lapin sodan ja evakon aikana talossa majaili saksalaisia sotilaita, jotka sahasivat keskikamarin eteläseinään ns. elämänluukun ilmeisesti ruuan jakelua varten. Mahdollisesti kamari toimi tuolloin ruokasalina. Evakon jälkeen talossa majoitettiin evakosta palanneita kyläläisiä. Sopu tilaa antoi, sillä omaakin väkeä oli paljon: Emmi ja Uuno lapsiensa kanssa sekä Liinu omien lapsiensa kanssa.

Tornionlaaksolaiseen tapaan Pääkkölän asukkaat muuttivat kesäksi pestyyn ja kalkittuun navettaan siksi aikaa, kun karja käyskenteli laitumilla ja yöpyi kesänavetassa. Puiset huonekalut pestiin pihassa alkukesästä ennen navettaan muuttoa. Pääkön talossa ei ollut koskaan saunaa, vaan saunareissut tehtiin esimerkiksi Satan Feton taloon.

Kolarin Kotiseutumuseon kesäkausi avattiin (16.6.20199) Sieppijärvellä, Pääkön Pirtin kartanolla. Kuvassa nykyistä Pääkkölän sukukuntaa muistelemassa museon päärakennuksen 130. syntymävuotta. 
Museo on tänä kesänä auki myös sunnuntaisin.

Kolarin kuusipihka

Vaattojärven pikkukoululaisia (2010)  tutustumassa kuusipihkaan koulun takapihalla.

Pihkaa on Suomessa käytetty kansanlääkkeenä vuosisatojen ajan.
Pohjois-Suomessa pihkavoidetta on annettu haavapotilaille perinteisen hoidon lisäksi. Lahtelainen lääketieteen lisensiaatti Arno Sipponen tutustui pihkahoitoon työskennellessään terveyskeskuslääkärinä Kolarissa.


- Kansanperinteen mukaisesti valmistettua pihkavoidetta käytettiin siellä hankalien haavojen hoidossa. Esimerkiksi 100-vuotiaan mummon kantapään syvä painehaava parani pihkalla, vaikka amputaatiota oli jo suositeltu, Sipponen selittää.


Kolarin kokemukset innostivat Sipposen tutkimaan pihkan parantavia ominaisuuksia. Tutkimustyö johti pihkasalvan kehittämiseen. Repolar-yhtiön pihkasalva sai Lääkelaitoksen hyväksynnän ensimmäisenä luonnonhoitomenetelmänä vuonna 2008.


- Tutkimus alkoi 2001. Kaikki hoito, mitä lääkärinä määrään, tulee perustettua näyttöön ja sen saaminen kestää aina. Tutkimustyötä on tehty paljon ja se jatkuu yhä, Sipponen toteaa.


Pihka kasvattaa uutta ihoakin?


Arno Sipposen mukaan pihkan teho perustuu antimikrobiseen vaikutukseen: pihka estää haavojen tulehtumista ja bakteerien kasvua.


- Yksikään haava ei parannu, jos se on infektoitunut. Pihka käyttäytyy antimikrobisesti myös hankalasti hoidettuja sairaalabakteereja, kuteh MRSA:ta ja VRE:tä kohtaan. Lisäksi pihkassa on tekijöitä, jotka edesauttavat haavan epitelisaatiota eli umpeutumista, Sipponen selittää.


Pihkan kykyä edesauttaa ihon uusiutumista pitää Sipposen mukaan tutkia enemmän, vaikka lupaavaa näyttöä on saatu.


Pihkavoidetta käytetään jo nyt haavojen hoidossa useissa suomalaisissa yliopisto- ja keskussairaaloissa. Käytön yleistymistä lisännee myös pihkahoidon edullisuus.


- Viimeisimmässä tutkimuksessa selvitettiin vaikeiden leikkaushaavojen paranemista pihkasalvalla. Samalla tutkittiin myös hoidon hintaa: pihkahoito oli huomattavasti halvempaa kuin perinteisesti käytetyt haavanhoitotuotteet. Hinta on merkittävä asia myös itse kotona haavojaan hoitavalle potilaalle, Sipponen muistuttaa.


Pihkavoidetta myydään myös luontaistuotteina. Sipposen mukaan niiden tehoa on vaikea arvioida. Olennaista on pihkatuotteen valmistustapa.


- Kun pihkaa kuumennetaan, tulee siitä osittain tervaa. Terva on EU:ssa kielletty karsinogeeni. Meidän pihkasalvan valmistus ei perustu kuumentamiseen, joten se on siksi turvallinen.
Sipposen kehittämää pihkavoidetta saa apteekeista.


- Minä laitan sitä esimerkiksi kotihoitoisiin palovammoihin, asfaltti-ihottumiin ja erilaisiin lasten nirhautumiin ihan säännöllisesti, kertoo Sipponen.

Lähde:
Yle Lahti / Suvi Turunen