Pylsyn myöstäriä lainaamassa - katoavaa kansanperinnettä talteen

Emma ja Pekka Marin (2019).

Tämän tositarinan kirjoittaja on Emma Marin (o.s. Kaitala). Hän on nähnyt päivänvalon eli syntynyt Petsamossa keväällä 1939, hän on viettänyt lapsuutensa Sieppijärvellä ja Nuottavaarassa ja tätä nykyä hän asuu perheineen Rovaniemellä.

Emman tarinat kertovat hänelle läheisistä ihmisistä. Niinpä Pylsyn myöstäri vie lukijansa evakonjälkeiseen Sieppijärven kylään.

Tiedätkö sinä, mitä ”pylsyn myöstäri” tarkoittaa?  Lue tarina, saat tietää. Pylsyn myöstäri on lämminhenkinen tarina katoavasta kansanperinteestä, makkarantekotalkoista.

Emma Marin (2012).

Pylsyn myöstäri ja makkaratalkoot

Oli talvinen, evakonjälkeinen talkoopäivä 1940-luvun lopulla Satan Einossa, ämminkylässä eli Sieppijärvellä. Talkoopäivä tiesi lapsillekin erilaista päivää. Suvun naisia kokoontui jo aamusta alkaen valmistelemaan päivän talkooaihetta. Eläin oli teurastettu ja nyt oli makkarantekotalkoot.

Satan Eino eli äijji touhusi hyväntuulisena ja teki, mitä naiset toivoivat. Suuri pata höyrysi täynnä kuumaa vettä. Suolet ja "sisusnahat" pestiin puhtaiksi.

Makkaran täytteen teko oli taitolaji. Suolet piti myös osata täyttää sopivasti, etteivät ne halkeaisi keitettäessä. Sitten tehtiin niin sanottuja pylsyjä. Ne olivat neliskulmaisia pusseja, jotka ommeltiin sisänahasta. Täyttämisen jälkeen ne suljettiin terävällä tikulla (tai jopa isolla rautapiikarilla) pujottamalla pussinsuu kiinni, ja sitten keittopataan.

Talvinen päivä oli lyhyt ja lapset "pyörivät jaloissa”, vähän niin kuin tiellä. Oli tapana "panna lapset asialle" - muuta kuria ei tarvittu. Niinpä naiset kutsuivat meidät tytöt kuulolle. Meidät käskettiin lähteä Kumpulasta, naapurista, lainaamaan pylsyn myöstäriä, eli makkarapussin kaavoja.  Iloinen porukka lähetti meidät matkaan.

No, Kumpulan Helli ja Heikki olivat sopivasti kotosalla. Kun esitimme lainausasiamme pylsyn myöstäristä, tulivat Helli ja Heikki tavallista hilpeämmälle tuulelle. Helli lähetti Heikin vintille evästäen, että siellä pitäisi olla tallessa ne vanhat pylsyn myöstärit .

Aikansa vintillä oltuaan, tuli Heikki alas kädessään ruskeaan paperiin kääritty paketti. Helli nauroi ja oli tosi iloinen, kun myöstärit löytyivät. Heikki opasti meitä, että kantaisimme varovasti pakettia, etteivät vanhat myöstärit rikkoontuisi.

No, mehän kyllä tottelimme ohjeita ja kävelimmekin vähän niin kuin varvastellen. Kun palasimme, oli koko talkooporukka vastassa, olimme niin odotettuja…

Kun myöstäripaketti avattiin, laukesi jännitys mahtavaan naurun remuun. Sieltä löytyi vanha ja resu poronnahkainen siepakka!

Oli kuulemma sitä hauskempi mitä humoristisempi myöstäri keksittiin.
Siitä aikuiset jopa kilpailivat keskenään. Me tytöt emme silloin ymmärtäneet, miten katoavaa kansanperinnettä saimme olla toteuttamassa. Siihen aikaan lapset saivat usein olla aikuisten "narraamina" luomassa tuollaisia viattomia hauskuuksia.

Muuten äijji, Eino Vaattovaara, yksi sukumme kantaisistä, oli hyvin lapsiystävällinen vaari. Silloin makkaratalkoitten aikaan, evakon jälkeen, moni sairasti niin sanottua virusperäistä keltatautia. Minullakin oli tuo sairaus, joten en saanut syödä suolaa enkä rasvaa. Perunoihinkin pantiin höystöksi ”kurria” ja suolaton leipä paistettiin kuuman hellan kannella.

Kuinka ollakaan, äijji huomasi, että Emma ei saanut makkaraa. Talkooväki lähti pirtin puolelle kahville, mutta äijji kutsui minut salaa luokseen, ja puhui kuin itsekseen, ettei se ”lapsen suu tuohesta ole”, sieppasi punapäisen ”moransa" vyöllänsä keikkuvasta tupesta ja leikkasi sillä palan makkaraa ja antoi sen minulle sanoen: "Syö vain Emma, ei senvertanen tapa, emmäkä sano tätä kelheen!"

Eikä sitä sanottu, eikä se tappanut. Enkä usko, että tuo yhteinen synti on muuta kuin lämmin muisto äijjin lapsirakkaudesta. Kiitos äijistä Jumalalle, ja kiitos äijji, että huomasit minutkin.