Saamelaisuuden rajoilla

15.5.2013.   Lapin Kansa

http://vasittuluuta.blogspot.fi/2013/05/kuusi-saamelaisjarjestoa-vastaan-yksi.html

                                                                   Erika Sarivaara.                             Kuva: Yle.fi

Akateeminen väitöskirja.
Julkisesti tarkastettu Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan suostumuksella
Lapin yliopiston Fellman-salissa, kesäkuun 13. päivänä 2012.
Ohjaaja: professori Kaarina Määttä, Lapin yliopisto. Esitarkastajat: professori Anna-Riitta Lindgren, Tromssan yliopisto ja professori Helena Ruotsala, Turun yliopisto. Vastaväittäjä: professori Tere Vaden, Aalto-yliopisto. Kustos: professori Kaarina Määttä.

Statuksettomat saamelaiset.
Paikantumisia saamelaisuuden rajoilla
Erika Katjaana Sarivaara

Alla on väitöskirjan nettiversiosta osoite. Kopioi ja liitä välilehdelle, kun haluat tutustua alkuperäiseen.
http://brage.bibsys.no/samall/bitstream/URN:NBN:no-bibsys_brage_30768/1/erikanettiversio18%206.pdf



Väitöskirjansa esipuheessa Sarivaara kirjoittaa:

"Tutkimuksessa esitellään ryhmä, joka paikantuu saamelaisyhteisön rajoille. Ryhmä on nimetty statuksettomiksi saamelaisiksi heidän oikeudellisen asemansa vuoksi.
Statukseton saamelainen käsitteenä tarkoittaa sitä, että ryhmän jäsenet polveutuvat saamelaisesta suvusta, mutta heillä ei ole saamelaisstatusta - heitä ei ole merkitty saamelaiskäräjien vaaliluetteloon syystä tai toisesta. Osa statuksettomista saamelaisista on opetellut saamen kielen. Tämä tutkimus kohdistuu saamenkielisten statuksettomien saamelaisten tilanteeseen, eli niihin, jotka ovat elvyttäneet saamen kielen. 

Tutkimuksessa selvitetään saamenkielisen statuksettomien saamelaisten paikantumista saamelaisyhteisössä ja heidän saamen kielen käyttöään. Saamenkielisten statuksettomien saamelaisten ryhmä muodostaa heterogeenisen joukon: kokemuksia, identiteettejä ja tarinoita on vähintään yhtä monta kuin kertojiakin. Tutkimusmenetelmänä on narratiivinen lähestymistapa, koska se antaa mahdollisuuden tuoda esille monenlaisia ääniä."

SIEPPIJÄRVELLÄ SATTA ON OLLUT SUKUNIMENÄ VUOSISATOJEN AJAN

Erikan Sarivaaran väitöskirjaa on hauska lukea, koska aihe kiehtoo ja tuntuu niin läheiseltä - saamelaisuus ja kolarilaisten järvikylien vanhat suvut. Näin Erika:

"Äitini puolelta kuulun Kolarin alueen metsäsaamelaisiin Sattan, Pallockin, Jaukkan ja Koffelon sukuihin. Äitini on syntymänimeltään Beata Meimi Satta (s. 1941 Kolari). Äitini biologiset vanhemmat olivat Bruno Satta (1899-1977) ja Jenny Satta (o.s. Vaattovaara 1903-1968) Kolarin Sieppijärveltä. Äitini syntyi aikana, jolloin erityisesti pohjoisinta osaa Suomea vaivasi paikoin köyhyys ja jopa nälänhätä. Äitini adoptoitiin hänen ollessaan kolmevuotias. Adoption jälkeen hänen adoptiovanhempansa (nimismies Väinö Alapeteri ja hänen vaimonsa  Ilma) nimesivät äitini Tytti Marjatta Alapeteriksi.

Äitini biologinen suku hänen isänsä puolelta on Satta, joka on sukunimenä ollut suvussamme ainakin vuodesta 1688 lähtien. Satta-suvusta tiedetään suvussamme perimätietona, että se on ikivanha Ruotsin Lapin metsäsaamelaissuku. Satta-suku on lähtöisin Ruotsin Pajalan Sattajärveltä, ja sieltä 1700-luvun vaihteessa esivanhempani ovat muuttaneet Sieppijärvelle. Enoni Jaakko Satta on kertonut, että esivanhempamme lähtivät Sattajärveltä kohti itää ja perustivat uudistilan Sieppijärven kylään. Sukunimenä Satta on säilynyt vuosisatoja suvussamme." 

Erikan tarina jatkuu. Biologisen isoäitinsä puolelta Erika tulee Pasman sukuun. Erikalle tämä merkitsee myös sitä, että hän tulee tätä kautta sekä Jaukan että Pallockien saamelaissukuihin. 


"Äitini äiti Jenny o.s. Vaattovaara polveutuu Nils ja Elli Jaukasta, jotka perustivat uudistilan Sieppijärven Koivulaan, äitini syntymäpaikkaan. Heidän tyttärensä Kirsti Nilsintyttö Jaukka (s. 1764) avioitui Viikusjärvellä Pessinkitunturissa poroja paimentavan Lars Pallockin (Palokka) (s. 1757) kanssa. Pallock on Vasaran suvun haara. Heidän tyttärensä Helena Pallock (1801-1879) avioitui Salomon Ruokovaaran (1804-1860) kanssa, ja he rakensivat uudistilan Ruokojärveen nykyisen Kolarin kunnan alueelle. 

Heille syntyi Karoliina Ruokovaara (1832-1897), joka on äidinäitini mummo. Karoliina avioitui Salomon Nenämaan kanssa (1836-1922) jonka kanssa hän rakensi uudistilan Mäntylehtoon. Heille syntyi Fanny Nenämaa (1874-1951), joka avioitui Juho Vaattovaaran (1871-1921) kanssa, ja he perustivat uudistilan Venejärveen. Heille syntyi äidinäitini Jenny Vaattovaara. Jennyn isänisä oli Juhan Erik Vaattovaara (1841-1912), joka avioitui Loviisa Ruokovaaran kanssa (1841-1874). Näin ollen Jennyn isomummo oli sekä isänsä että äitinsä kautta Helena Pallock."

Jaukat olivat saamelaissukua, josta jäljellä on enää perimätietona tarinoita kuin myös paikannimiä Sieppijärven Koivulassa. Erika kirjoittaa Jaukasta kirjassaan näin.

"Helena Pallock oli äitinsä puolelta Jaukan sukua. Sukunimenä Jaukka katosi siinä yhteydessä, kun rakennettiin uudistiloja ja tilalla asuvien uusi sukunimi asetettiin tilan mukaan. 
Paikannimissä Jaukka kuitenkin vielä esiintyy: Jaukankenttä ja Jaukanlehto. Valtaosa saamelaisista nimistä on kadonnut menneiden vuosisatojen aikana kirkon ja pappien toiminnan seurauksena. Kirkon tarkoituksena oli hävittää pakanallisena pidetty saamelaisten kulttuuri. Papit vaihtoivat mielivaltaisesti saamelaisia nimiä, ja vähitelleen esimerkiksi vanhat miehennimet poistettiin kokonaan virallisista kirjoista: viimeisinä Päiviö ja Torrias vuonna 1736 Enontekiöllä." 

Mielenkiintoinen osa Erikan tutkimusta ovat Suomen saamelaissuvut. Hän on listannut kaikki Itkosen sukuluettelosta (1945) löytyvät nimet, joita on löytynyt erilaisista veroluetteloista vuosilta 1556-1616 ja käräjäpöytäkirjoista 1600-1700 -luvuilta. Itkosen nimiluettelo ulottuu eteläisimmillään Kuhmoon saakka, josta hän kirjoittaa, että "Kuhmon viimeiset saamelaiset suvut: Have, Heltta, Komu, Pulkka".


Vanhoihin etunimiin palautuvat sukunimet 1670 -

Sodankylä: 
Aikasarri, Aikio, Aike, Arapää, Junkainen, Mujo, Namalikko, Päiviö, Saijets, Sarre, Torrio, Turvainen, Riimi
Muonio: 
Junkka, Sarri
Kittilä:
Juvak, Mokko, Päivänen, Suorakka, Riimi

Saamelaisperäiset sukunimet, jotka eivät juonnu muinaisista etunimistä 1695-

Sodankylä: 
Arbe, Arvi, Kallatsa, Kavakka, Mattanen, Orponen, Parmo, Pokka, Ponku, Pumpanen, Tepsell, Uts
Muonio:
Palokka, Pokka, Suoma, Vettainen
Kittilä:
Julmi, Kouti, Kulpakko, Paanulainen, Pokka, Tepsa, Vettainen

Saamelaisista paikannimistä saatuja saamelaisia sukunimiä 1689-

Kolari:
Kurtakko, Satta
Sodankylä:
Aikioniemi, Aikionjärvi, Arajärvi, Jesiö, Kaikonen, Kierinki, Luusua, Moskuvaara, Mutenia, Sassali, Sattanen, Seitajärvi, Suopanki
Kittilä:
Jesiöjärvi, Kallo, Koutaniemi, Kurtakko, Luusua, Narkajärvi, Pulju, Rautus, Sieppi, Tepasto, Värriö
Muonio:
Kitkijoki, Muotkajärvi, Sieppi

Suomalaisista nimistä johdetut saamelaiset sukunimet 1668 -

Sodankylä:
Arvola, Hirvasvuopio, Hotti, Jaakkola, Kaino, Kilpimaa, Konttinen, Korva, Kurisia, Matomaa, Mattika, Musta, Nousu, Pauna, Pulska, Pääkölä, Raasakka, Rampa, Riemu, Rovanen, Sakkanen, Seikkajärvi, Siurumaa, Sivakka, Sotka, Suikki, Takkinen, Vanha, Välitalo
Kittilä:
Honkaniemi, Hotti, Kauppi, Kelontekemä, Kemi, Kiistala, Köngäs, Lahti, Loukinen, Nilivaara, Porokota, Sirkka, Suikki, Vasara, Vinturi, Vuopio
Muonio:
Hetta, Hotti, Rampa, Suikki, Vasara

Skandinaavista tai muuta alkuperää olevat saamelaiset sukunimet 1685-

Kolari:
Unga
Kittilä:
Tornensis
Ylitornio:
Holster
Sodankylä:
Helander, Pulleri, Venanka

Kristillisperäisistä etunimistä muodostuneet saamelaiset sukunimet 1695 -

Sodankylä:
Jouni, Magga, Nikodemus, Vuolappa
Muonio:
Kitti, Nutti, Vuollo
Kittilä:
Kerttu, Magga, Nikodemus, Simma, Vuolu
Ylitornio:
Vuolo

Tuntematonta alkuperää olevat saamelaiset sukunimet 1695 -

Kittilä: Koffe
Kolari: Koffelo, Kurvander, Naisu

Koulun kulttuurikasvatus perustuu yhteistyöhön

Kuvasarja Vaattojärven koululla järjestetystä perinnepäivästä  helmikuussa 2011

25.2.2011. Kolarin ja Järvikylien eläkeläiset järjestivät yhteistyössä Vaattojärven koulun kanssa perinnepäivän eli "Perinneperjantain". Kuvassa eläkeläisesiintyjät, ja Henna.

25.2.2011. Esteri Vaattovaara ja Pirkko Vaattovaara karttaamassa villaa. Lapsille näytettiin, kuinka penkkikarttaus poistaa villasta epäpuhtauksia, ja käsikartat viimeistelevät villan ennen kehräystä.

 25.2.2011. Esteri Vaattovaara (oik.) oli mukana jo vuoden 1994 Vaattojärven perinnepäivässä, 17 vuotta sitten. Koulun opppilas Pinja Tiensuu asettui samaan kuvaan Esterin kanssa.

25.2.2011. Rukki surisi, kun Eeva Nikumaa kehräsi. 

25.2.2011.Timo Kyrö esitteli metsätyömiehen työtä ja työkaluja, kuvassa pokasahaa. "Pokasahan kehikon rakentaminen oli matematiikkaa vaativaa hommaa, sillä kulman piti olla tietyn suuruinen", kertoi Timo.

25.2.2011. Hanuristi Auvo Vaattovaara soitti ja lauloi.

 25.2.2013. Tämä on Ruotsista lähtöisin oleva duurisoitin, sitra. Omistaja Pertti Vaattovaara soitti Unelmavalssin, ja me kaikki lauloimme mukana.

25.2.2011. Paakelsit eli voinisut, mettäkakot ja jästipulla eli kuntta tulivat Eini Pellikalta ja Pirkko Vaattovaaralta.

 25.2.2011. Perinneperjantain vanhin kirja oli vuodelta 1904 nimeltä Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma venäjäksi, ruotsiksi ja suomeksi.

25.2.2011. Pertti Vaattovaaran arvosoitin, vanha harmonikka, on tehty aikoinaan Viipurin soitintehtaalla.

 25.2.2011. Eero Kylmämaan viisirivinen on valmistettu Kouvolan harmonikkatehtaassa.

25.2.2011. "Laulu on ikäsku toinen kieli." (Elias Lönnrot) Vaattojärven perinnepäivän lopussa lauloimme yhdessä vanhoja lauluja. 

..."RUMIN VIRHE OLI RAKENNUKSIEN PURKAMINEN"

Muistelmateos Riutulan Lastenkodista.

V.A. Mansikka-aho.

RIUTULA, IKIRAKKAUS. (1994, Gummerus)

Riutula oli maailman pohjoisin lastenkoti Inarissa. Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys (NNKY) on kansainvälinen nais- ja nuorisojärjestö. Suomessa NNKY aloitti Lapin lähetystyön vuonna 1900, ja 1907 se vihki Riutulan lähetysaseman ja rakennukset käyttöön. Lähestysasemasta tuli lastenkoti, ja sen tarina oikeastaan alkoi jo 1902, kun diakonissa Naemi von Bonsdorff Ja Ida Lilius saapuivat Inariin aloittaakseen siellä työt. 

Riutulan tarina päättyi lastenkodin lopettamiseen vuonna 1978.  Tänä päivänä Riutulan tilalla on Nuoriso- ja luontomatkailukeskus Vasatokka. 

Koska olen menossa koululaisteni kanssa sinne leirikouluviikon ajaksi tänä keväänä (2013), oli suuri ilo löytää muistelmateos, joka kertoo Riutulan tarinan tuossa lastenkodissa eläneen Mansikka-ahon näkökulmasta.

Teos on erityisen mielenkiintoista luettavaa, varsinkin omakohtaisilta tuntuvat lapsuusmuistot, tarinat ja kokemukset kovasta kurista. Kirja kuitenkin saa alkunsa ikirakkauden määritelmästä. Ja teos päättyy siihen, että kirjoittaja sanoo todistaneensa ikirakkauden olemassaolon omalla kirjallaan eli "Riutulan jälkikirjoituksella".

Kirjansa ensi sivulla Mansikka-aho kirjoittaa:

"Rakkaus, ikuinen rakkaus alkoi syntyä, kun tämän kiven, Riutulan kulmapaalun kylkeen hakattiin numerot yksi nolla. Aivan kuin onneakaan ei osaa tuntea silloin kun se on ja vaikuttaa, ei tästä rakkaudestakaan kukaan lausunut koskaan ainuttakaan sanaa...vain tämä kivi jäi. Ja vain tämä kivi osasi kertoa sitä kuulevalle, että tämä rakkaus on ikuinen. Materia tulee ja menee, mutta taru rakkaudesta Atlantiksen tavoin jää. Näin piti käydä Riutulankin, ikuisuuden lakien mukaan." (s. 5)

Ja lopuksi Mansikka-aho kirjoittaa:

"Mutta miksi kukaan ei huomannut ja lausunut, kuinka syvällä rakkaudessa ja onnessa elämmekään. Miksi johtajat ja tantat tai lasten kanssaeläjät eivät sanoneet kasvavalle nuorelle tai vauvaiässä olleelle sitä, miten turvattua ja rakastettua hänen elämänsä on tähän kauniiseen luontoon hyvien ihmisten keskelle pystytetyssä kodissa. Vastaus on varsin selvä ja yksinkertainen. He itse tunsivat olonsa turvattomaksi työssään ja ihmissuhteissa." (s. 160)

"Riutulan onni ja rakkaus jäi sinne, missä se oli olemassa eikä sitä voitu siirtää muualle, ei toiseen rakennukseen, eikä toisille ihmisille." (s. 159)

Riutulan lastenkodin kaikki rakennukset purettiin ... Kuvan inarilainen, museoitu rakennus ei siis liity Riutulaan.






Kotiseudun ja paikallishistorian näkökulmasta parasta Mansikka-ahon teoksessa on kirjoittajan vahva kannanotto rakennusten purkamiseen. 

Näin hän kirjoittaa: "Ehkä rumin virhe, mikä Riutulan osalla tehtiin, oli sen rakennuksien purkaminen ja kaiken irtaimen tavaran täydellinen hävittäminen. Mahdoton ei ole ajatus, että joku vielä joskus tuo omasta tahdostaan Riutulan tavaroita tai huonekaluja museoitavaksi."

"Virhe on sitäkin erikoisempi, koska muun muassa Laura Lehtola nimenomaan vaati Museovirastoa puuttumaan asiaan. Nämä puuttuivat mutta vasta sitten, kun kaikki oli jo mennyttä. Ei kiveä kiven päällä. Tätä ei edes sota tehnyt. Tavarat kyllä vietiin paikallisen museon käyttöön, mutta jotenkin ne vain myytiin eniten tarjoavalle eniten tarvitsevan tahon toimesta perusteella, että tuotaessa tavaroita niistä ei tehty mitään dokumenttia, ja kun ei ollut mustaa valkoisella, viidakon laki määräsi, mikä oli kenenkin hyöty."

Aiheesta muualla:

eli YLE ARKISTO : 

Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys lähetti diakonissa Naemi von Bonsdorffin vuonna 1902 Lappiin auttamaan hädänalaisia lapsia.

Lapissa oli vielä 1900-luvun alussa käytössä huutolaisjärjestelmä. Lastenkodille olikin pohjoisessa suuri tarve. Tilaisuus järjestyi, kun Bonsdorff osti Riutulan rappiotilan Inarista ja lahjoitti sen NNKY:lle.

50 vuotta lastenkoti oli ilman sähköä ja tietä. Viimeiset kahdeksan kilometriä piti taittaa pitkospuita pitkin. 50-luvulla lastenkodille rakennettiin tie ja vedettiin sähköt. 60-luvulla Riutula sai uuden päärakennuksen

Lapsille Riutula tarjosi kodin lisäksi mahdollisuuden retkeilyyn ja kalastukseen. Lastenkodissa oli myös oma kansakoulu.

Riutula on tullut tunnetuksi USA:laisen viestilaivueen operaatiosta "Kulkuset", joka jakoi joululahjoja lastenkodin lapsille." Teksti: Seija Aunila

Seuraavat muistot YLE-Elävä Arkisto -sivustolta:

Lastenkodista tuli isälle ja hänen kolmelle veljelle ja siskolle v. 1906 ensikoti, kun isoisä Olof hukkui Nangujärven suvantoon v. 1906 postireissulla. Perhe asui Itä-Lapissa olevaa Nangujärven tilaa. Tila pirstottiin (tai meni kruunulle), ja lapset vietiin lastenkotiin. Oli suuri onni näille lapsille, että Naemi von Bonsdorff perusti Suomen pohjoisimman lastenkodin. Muuten heistä olisi tullut huutolaisia.
9. heinäkuuta 2005 oli "Riutulan lapset ja ystävät" -tapaaminen, johon oli ilo osallistua. Sain tutustua isäni, setieni ja tätieni elämänvaiheeseen lastenkodissa. Sain kuulla lastenkodissa olleiden lasten muistoja. Se oli mielenkiintoinen ja mieleen jäävä juhla.
Sain kirjailija V.A. Mansikka -aholta kirjan RIUTULA ikirakkaus. Kiitos!
Eino Sarre

Äidin puolesta, 17.6.2012 klo 19:51

Äitini joutui Riutulaan 3-vuotiaana. Ne Amerikan paketit jotka tulivat, eivät tavoittaneet lapsia, vaan ne vanhapiika-hoitajat avasivat kaikki, ei lasten aikana vaan hoitajien huoneessa eikä niitä annettu näille lapsille, vaikka niissä oli lasten nimet. Lapset saivat vain kantaaa ne hoitsujen huoneeseen.

ajlih, 12.11.2012 klo 20:36

Minun äitini oli 4-vuotias, kun hänet vietiin Riutulaan yhdessä veljensä kanssa vuonna 1918-1919. Äiti oli siellä vain vajaan viikon, kun matkasaarnaaja Aukusti Puhakka sai valita yhden lapsista, ja sai ottaa hänet kasvattitytöksi. Puhakka oli menettänyt neljä omaa lastaan Espanjan tautiin. 1930-luvulla kävi äitini Talouskoulun siellä. Elin Auer oli opettajana silloin. Tässä pientä infoa.....

Toimintasuunnitelma 2013

Liite 1. Hyväksytty vuosikokouksessa 15.12.2012 

Vuoden 2013 tavoitteita ovat:

rekisteröidään yhdistys,

liitytään Suomen Kotiseutuliittoon, osallistutaan liittokokoukseen

jatketaan jäsenkampanjointia, hankitaan uusia jäseniä, innostetaan aiemmin jäseneksi liittyneitä tulemaan mukaan toimintaan, huolehditaan jäsenmaksujen keräämisestä,

jatketaan yhdistyksen kotiblogin (www.vasittuluuta.blogspot.fi) päivittämistä eli sivuston ylläpitämistä mielenkiintoisena ja ajantasaisena

suunnitellaan ja toteutetaan yhdistyksen muuta julkaisutoimintaa; esimerkiksi blogiin linkitetty nettijulkaisu kolarilaisesta kohdekuvasivustosta, jossa esitellään maisemia, rakennuksia ja muinaisjäännöksiä, ehkä entisiä ja nykyisiä ihmisiäkin; esimerkiksi paperinen kotiseutujulkaisu "Vasitut Sanomat"

järjestetään opastettu kyläretki Koivumaahan, kerätään sitä ennen tähän kylään liittyvä dokumentoitu tieto ja muistitieto "yksiin kansiin", ja kerrotaan tarina kyläretken aikana osallistujille; retkelle pyritään saamaan mukaan sekä koululaisia, heidän vanhempiaan, eläkeläisiä että kaikkia Kolarin kotiseudusta kiinnostuneita ihmisiä

luodaan yhteyksiä yhteistyötahoihin, erityisesti tänä vuonna pyritään vaikuttamaan koulujen kotiseutukasvatukseen; pohditaan ja toteutetaan vuorovaikutusta myös muiden ikäryhmien kanssa yli sukupolvien

käynnistetään vuoropuhelu paikalliskulttuuriin, kulttuuriperintöön ja muihin Kolarin kotiseutuun liittyvistä asioista, esimerkiksi keskustelu oman kulttuuriympäristömme suojelusta

tutustutaan paikalliskulttuuriin myös tänne muuttaneiden näkökulmasta ottamalla vastaan muualta tulevia vaikutteita; esimerkiksi niitä, joita kansainvälistyminen maahanmuuttajineen mukanaan tuo; mietitään, osataanko luoda luontevia kotiseutu- yhdistysten välisiä suhteita naapurimaihin

haetaan Vasitulle Luudalle toiminta-avustusta (erityisesti kyläretken järjestämistä varten)

suunnitellaan varainhankintaa (tuote), tuetaan paikallisia tuottajia ja yrittäjiä

Talousarvio vuodelle 2013

Käyttötilin saldo 13.12.2012 oli 281,20 e ennen kokoustilan maksua (Salmenpalon Kievari, 15.12.2012). Tämän jälkeen tilille jää 231,20 e, josta tulee vielä vähennettäväksi Luoteis-Lapin ilmoitusmaksu 20 e.

Tuloja:
Jäsenmaksuista                   360 e
Toiminta-avustus              1000 e
Toiminta-avustus                500 e
Yhteensä                           1860 e

Menoja:
Rekisteröintimaksu              20 e
Kotiseutuliiton jäsenmaksu  50 e
Kotiseuturetki                     700 e
Ilmoitusmaksut                   150 e
Toimisto- ja postikulut        100 e
Yhteensä                           1020 e
Tavoiteylijäämä                  840 e

               

  

1. Nyt keräämme ja esittelemme paikalliset sukukirjat!

K.G.
"SUKUKIRJA ON COOL" . Osa 1.
_______________________________

PASMAN SUKU 2.OSA. 
Olli Heikinpoika Pasmajärven lasten Valpurin, Aapon ja Kreetan jälkeläiset. 
Toimittanut Seija Jalagin. 
Julkaisija Pasman sukuseura ry. Kolari, 1996. 
Toimituskunta Seija Jalagin, Tuomo Korteniemi, Verneri Lipponen, Esa Pasma.
---------------------------------------------------------------------------------


Pasman sukukirja, osa 2, on vertaansa vailla oleva kirja Pasman suursukuun kuuluville sukulaisille, ja kaikille paikallisesta menneisyydestä kiinnostuneille.

Opetan alakoululaisille historiaa, tänä vuonna (2012-2013) erityisesti Suomen. Vaattojärven ja Venejärven kylillä asuvat oppilaani ovat paraikaa tutkimassa omaan kotitilaansa liittyvää historiaa. He ovat haastatelleet vanhempiaan. Ja monet vanhemmat tuntevat Pasman sukukirjan tarkistaakseen nimiä ja vuosilukuja.

Alla oleva pieni näyte Pasman sukukirjan käyttämisestä koulussa on mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka teos innostaa ja kertoo juuri niistä ihmisistä ja asioista, jotka liittyvät tämän perän ihmisiin.  

Kirjan avulla on jännittävää innostaa jo lapsia tutustumaan sukunsa ihmisiin ja kylänsä kehitykseen, asutukseen ja entisajan elämään.

1.
Pasman suvun kantaisä oli Olli Heikinpoika Pasmajärvi. 

Hänen alkuperästä on uudeksi tiedoksi varmentunut Vuopion talo Pellosta (korjattu painos Pasman sukukirjasta).
Olli Pasmajärven isä oli Heikki Erkinpoika Vuopio, lautamies, talollinen Välimaan tilalla Pellossa 1730-34 ja talollinen Vuopion tilalla Pellossa 1735 lähtien.

Olli Heikinpoika Pasmajärvestä (s. 1731) tuli Brita Laurintyttären aviomies. Neljän pienen lapsen kanssa Pasmajärvelle jäänyt leski Brita Laurintytär ja miehensä Olli Pasmajärvi perustivat Pasmajärven talon. Samalla Olli Pasmajärvestä tuli PAsman suvun kantaisä.

Pariskunnan tarina jatkuu sukukirjan (vanha painos 1996) mukaan seuraavasti: "Suvun kantavanhempien Olli Heikinpojan (s. 1731) ja Brita Laurintyttären (s. 1728) viidestä lapsesta jälkeläisiä oli neljällä: Ollilla, Valpurilla, Aapolla ja Kreetalla. Näistä sukuhaaroista koostuu yli 25 000 jäsentä käsittävä Pasman suku."

Sukukirjan sivulla 10 sanotaan: "Myöhemmin yhtenä ruotusotilaana mainitaan Erik Allardt (s. 1755), jonka vaimo oli Elsa Mikontytär Satta (s. 1758). Erik oli Ollin vaimon Briitan toiseksi vanhin poika ensimmäisestä avioliitosta. Erik Allardt oli ensin Sieppijärven ja Koivukylän talojen ylläpitämän ruodun nro 91 sotilaana, mutta ryhtyi v. 1782 asumaan Vaattojärven Alataloa - tosin huonolla menestyksellä, sillä hän muutti pois verovapauden päättyessä kahdeksan vuotta myöhemmin." (1996)

2.
Olli Ollinpojan jälkeläisistä syntyy ns. Kanta-Pasman suku.Valpurista tuli Kuru, Aaposta Satta eli Järvirova ja Kreetasta Ruokojärvi.

2.1.

Lainaus sukukirjasta:

"Suvun kantavanhempien tyttäristä vanhempi Valpuri (s. 1767) avioitui sieppijärveläisen Pekka Antinpoika Kurun (s. 1761) kanssa. Heillä oli 13 lasta, joista ainakin neljä muutti 1830-luvulla joko naimattomina tai perheineen Norjaan, ja on mahdollista, että sukua on siellä edelleen, mutta se on toistaiseksi tutkimatta. Suomessa suku jatkuu pojan Pekan (s. 1791) ja tyttären Valpurin (s. 1802) kautta.

Valpuri ja Pekka Kurun jälkeläisten joukko käsittää Sieppijärveltä kotoisin olevan Kurun suvun kokonaan, sekä pääosan samalta kylältä lähtöisin olevista Hietasista." (s. 39)

Mielenkiintoa herättää tieto, että 1830-luvulla Pasmajärveltä lähdettiin siirtolaiseksi Norjaan, mutta tietoa sinne muuttaneista Kuruista ei ole enempää. Ihan varmaa ei siis voi olla edes se, että Valpuri Kurun kaikki neljä lasta olisivat pysyvästi jääneet Norjaan. Hyvin tavallista kun tuohon aikaan oli, että ihmisiä muutti Norjasta Amerikkaan. Ehkä...Itse olen sukuharrastajana löytänyt isäni puoleisen suvun Amerikan siirtolaisia vasta 2008; ensimmäinen Rautalammin mummon siskoista oli lähtenyt sinne 1910. 

2.2.

Lainaus sukukirjasta: "Aapo Satan eli Järvirovan (s. 1768) ja vaimonsa Annan (o.s. Raanujärvi) suku puolestaan kasvoi Järvirovan tilan perustamisen juurilta, mutta vain osa nykyisistä Järvirovista polveutuu tästä sukuhaarasta." (s. 39)

Aapon vaimoa Anna nimetään tässä tutkimuksessa Raanujärveksi. Itse asiassa hän oli Raanujärvellä syntynyt Anna Joona (s. 1794), joka muutti Sieppijärvelle aviottoman poikansa Isak Annassonin (s.1821 kanssa ja meni naimisiin Aapon kanssa. Isak Annasson Joonasta tuli Kolarin Joonien kantaisä. Äitini puolelta kuulun tähänkin sukuun.

2.3.

Kreetta (s. 1771) ja ruotusotamies Hannu Månan (Moonan) eli Ruokojärven jälkeläisten  joukko lienee Kanta-Pasman sukuhaaran ohella suvun laajin. Heistä sai alkunsa Ruokojärven kylän asutus, kun he rakensivat talon järven rannalle 1700-luvun lopulla.

Kreetan tarinassa kiehtoo erityisesti hänen miehensä Måna-sukuun liittyvä käsite ruotu; mitä se tarkoitti? Mistä tuli Moonan suku?

Lainaus sukukirjasta:

"Ruotujakojärjestelmä otettiin käyttöön Ruotsissa vähitellen 1680-luvulla, mutta esimerkiksi Tornionlaaksossa lopullisesti vasta vuonna 1695.  Sen mukaan jokaisen läänin täytyi pitää yllä noin 1200 miehen vahvuista rykmenttiä. Kylät jaettiin ruotuihin niin, että noin 4-5 taloa varusti aina yhden sotilaan, jolle kuului korvauksena torppa maineen, luontaisetuja sekä pieni palkka.

Kolarissa oli vain kaksi ruotua, måna (Moona) ja Kåhlare (Kolari)." (s. 9)

"Olli Pasmajärven nuorimman tyttären Kreetan (s.1771) mies oli Hannu Hannunpoika Måna. Heidän jälkeläisiään on moonan eli Ruokojärven-Ruokovaaran laaja sukuhaara. Myös Måna oli vanha ruotusuku, jonka nimi oli alun perin luultavasti muunnos Muoniosta. Tätä Kolariin sijoitettua ruotua ylläpitivät Immon (myöhemmin Lanton ja Tiensuun), Pudaksen, Raution eli Simun, Filpan ja Mäkitalon (myöhemmin Auoja) talot Kolarista." (s. 10)

3.

Kreeta Ollintytär Ruokojärven (s. 1771) ainoa tytär Brita (s. 1796-1874) ja miehensä Taneli  perustivat Venejärven kylän rakentamalla sinne ensimmäisen pysyvän talon vuonna 1836. Britan mies oli tullut Pajalasta, hän oli Länsipohjan rykmentin ruotusotamies ja nimeltään Taneli Juhonpoika Vaattojärvi eli Ruth. 

Britalle ja Tanelille syntyi kuusi lasta, joista suku on jatkunut neljästä: Kreeta Leena Holckin, Brita Maria Häggin, Anna Kaisa Pudaksen ja Heikki Vaattovaaran kautta. (s. 44, 158)

4.

Venejärvenkylän asutus syntyy, vanhin talo (1836) yhä käytössä 

Venejärvenkylän ensimmäisen talon omistajaksi Brita ja Taneli Vaattojärven jälkeen tuli Britan Salomon-veljen (1804-1860) tytär Anna Ruokovaara (1828-1894) ja hänen ensimmäinen miehensä Adam Vaattovaara (1821- 1854). 

Anna Vaattovaaran äiti oli Helena Palokka (Pallock), syntyperäinen tunturisaamelainen Ruotsin Pessinkitunturista. Hänen äitinsä isä puolestaan oli metsäsaamelainen Nils Jaukka (Juncka), joka oli nykyisen Koivulan kylän (Sieppijärvellä) ensimmäinen uudisasukas yhdessä saamelaisen vaimonsa Ella Koffelon kanssa. Sukunimenä Kohvelo lienee todennäköisesti muunnos Koffelosta.

Helena Palokan jälkeläisiä on todella runsaasti Pasman suvussa, etenkin Sieppijärven ympäristön järvikylissä. Syynä on juuri se, että Helena Palokan puoliso Salomon Ruokovaara on Pasman suvun kantaisän Olli Pasmajärven tyttären poika.
      

Anna ja Adam Vaattovaaran pariskunta sai kaksi lasta, Juho Vesalan ja Stina-Kaisan.

Juho Vesalan (1851-1912) poika Huuko Aleksander (1899-1966) meni hänkin naimisiin. Huukon tytär Fanni Kyllikki syntyi 1934, ja hänen poikansa Sami perheineen on Anna ja Adam Vaattovaaran jälkipolvista se, joka nykyisin pitää huolta myös Venejärvenkylän vanhimmasta rakennuksesta, nykyisestä kotimuseosta.

Nykyisin tämä 1836 rakennettu Venejärven kylän vanhin asuintalo sijaitsee Samin Porotilalla Venejärvenkylällä; ovathan Anna ja Adam Vaattovaara Samin isoisän, Huukon, isovanhempia.

                                                                             

Parasta oppiainesta historian tunneilleni

K.G.
Lapinkuninkaan tytär  tarjoaa mitä parhainta oppiainesta Suomen historian tunneilleni, sillä "historian tapahtumat on helpointa ymmärtää, jos niihin tutustuu ihmisten omakohtaisten vaiheiden kautta (s.9). 

Kirjasta tekee tekee puhuttelevan myös se, että samoihin aikoihin,  kun luin tätä kirjaa, satuin saamaan lahjaksi paikalliselta ystävältäni äänitteen ja kuvasarjan kolarilaisten evakkovuosista 1944-45 Ruotsissa; äänitteen kertojana on Indalin evakkokeskuksen ruotsalainen isännöitsijäpari, Naima ja Jona Jonsson. 

Evakkokylässä tehtyä äänitettä ja Katchadourian kirjaa yhdistävät  lapsen näkökulma sota-aikaan ja ruotsalaista yhteiskuntaa edustajien aikuisten tarjoama välitön humanitaarinen apu. Tätä apua suomalaisevakot kotieläimineen saivat Ruotsissa.

Lapinkuninkaan tytär perustuu kirjeenvaihtoon, jota kirjailijan vanhemmat kävivät koko sodan (1939-1945) ajan. Kertojan Lale-isä kirjoitti kirjeet sotarintamalta tai kotoa Kulosaaresta, Nunni-äiti tyttärineen joko kotoa tai  evakkopaikkakunnalta; milloin mistäkin päin Suomea tai Ruotsia - kirjeitä isälle lähti jopa Suomen ja Ruotsin Ylitorniolta asti.

Kirja kertoo dokumentin tavoin sekä auttajan että selviytyjien tarinan. Auttaja on kirjailijan äiti perheenäitinä ja suomalaisten evakuointikeskuksen työntekijänä Luulajassa. Selviytyjiä ovat muiden muassa kirjailijan perhe ja suomalaiset evakot. Kirjan teema on Toinen maailmansota Suomessa talvi- ja jatkosotineen, välirauhoineen, jopa Lapin sotineen.

Kirjan kirjoittaja Stina Katchadourian syntyi siis Helsingissä 1937. Hän on kirjoittanut kirjan, joka perustuu  sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon ja muistoihin. Nykyään Stina viettää kesät Porvoon saaristossa, Pirttisaaressa, ja talvet Kaliforniassa. Hän toimii kirjailijana ja kääntäjänä. Alunperin tämä kirja kirjoitettiin englanniksi. Suomalainen versio on ns. uudistettu versio, mikä tarkoittanee, että historiallisia taustatietoja on  täsmennetty tai karsittu. On ollut kiinnostava ratkaisu joko kirjailijalta tai kustantajalta se, että amerikkalaiselle yleisölle halutaan kertoa Suomen historiasta hieman eri tavalla kuin suomenkieliselle lukijalle.

"Meänperän" eli Torniojoki-varren ihmisille kirjasta tekee puhuttelevan se, että Stinan äiti lapsineen pakeni sekä talvisotaa, jatkosotaa että varsinkin Lapin sotaa. Miksi helsinkiläisen perheen piti paeta myös Lapin sotaa? No, perhe sattui juuri niihin aikoihin olemaan evakossa Ylitorniolla...

"Neuvostoliitto pommitti 25. kesäkuuta 1941 Suomen kaupunkeja aina Rovaniemeltä Turkuun saakka, ja me istuimme Vaasassa fammun radion ääressä kuuntelemassa presidentti Risto Rytiä, joka ilmoitti, että maassa vallitsee taas sotatila." (s.45)

Syksyllä 1941 perhe kuitenkin palasi pommitusuhasta huolimatta Vaasasta kotiin Helsingin Kulosaareen. 

Kirjaa lukiessa on helppo hoksata, kuinka vaikeaa sota-aika oli helsinkiläisperheille. "Nunni (perheen äiti) alkoi vuonna 1942 olla todella huolissaan siitä, miten hän saisi hankituksi ruokaa, vaikka hän onnistuikin peittämään huolensa melko hyvin. Elintarvikkeiden maahantuonti oli pysähtynyt, ja maan ruokavarastot alkoivat huveta", kirjoittaa Stina - kirjan minä eli kertoja.

"Kaurapuuro, jota söimme, oli täynnä akanoita, ja armeijan vanikka oli täynnä pieniä matoja, ja se piti harjata puhtaaksi ennen kuin sen voi panna suuhunsa. Meitä kehotettiin aina voitelemaan näkkileivän sileä puoli säästääksemme voin korviketta, joka oli keltaiseksi värjätty sekoitus laardia ja muita rasvoja." (s. 61)

Stina Katchadourian on säilyttänyt suomenkielisessä kirjassaan "osan historiallisesta taustatiedosta" (s. 9), jota hänellä on ollut käytössään. Minun oli ajoittain kuitenkin hieman vaikea pysyä hänen mukanaan, esimerkiksi siksi, että kirja perustuu kirjeisiin, joita ei avata ajallisesti sodan tapahtumia seuraten.


Perheen isän, Lalen, aloitteesta Stinan perhe siis lähetettiin sodan loppuvaiheessa vielä kerran evakkoon, nyt Tornionlaaksoon, Ylitorniolle, kesäkuun alussa 1944. Rintamalla käytiin ratkaisutaisteluja (Tali-Ihantala), mutta kotirintamalla Lapissa ei ollut  mitään hätää - vielä. Saksan joukot olivat tulleet vuoden 1940 alussa Lappiin, eikä vuoden 1944 kesällä vielä tiedetty niistä rauhanehdoista, jotka sytyttäisivät vielä kerran sodan, Lapin sodan; nyt Suomen ja Saksan välille.

Näennäisestä "Lapin rauhasta" huolimatta "kesäkuun loppupäivinä ja heinäkuun alussa vuonna 1944 lapsikaan ei voinut olla huomaamatta, että jokin oli vialla. Ylitornion pienelle asemalle saapui joka päivä juna, joka kuljetti arkkuja Karjalan rintamalta saakka. Laiturille nostettiin arkku toisensa jälkeen. Ilma oli lämmin, ja jos tuuli kävi aseman suunnalta, se toi mukanaan tympeän, äitelän löyhkän. Sellaisina päivinä Maj istui mökin rappusilla nenäliina nenänsä edessä. Hän kielsi minua jyrkästi menemästä asemalle tai sen lähellekään." (s.85)

Evakon kokeneen äidin tyttärenä, tai vain tornionlaaksolaisena lukijana koen, että puhuttelevinta kirjan sisältöä on kuvaus Lapin sotaan liittyvästä evakkoajasta. Näkökulma on uusi, se on helsinkiläisäidin näkökulma. Perhe joutui pian Ylitorniolle tulonsa jälkeen pakenemaan syttynyttä Lapin sotaa lokakuussa 1944 Ruotsin puolelle. Siellä Nunni-äiti työskenteli pian evakkoja varten perustetuissa evakuointikeskuksissa; ajan kulukseen mutta myös siksi, että puhui ruotsia. "Mutta kaikesta tästä huolimatta en voisi tehdä mitään muutakaan. Kuka sitten huolehtisi näistä onnettomista? Ehkä kohtalo on asettanut minut tähän."

"Luulajan pieni evakuointikeskus, jota Nunni hoiti, oli evakkovirran keskellä vain pikku puronen. Pakolaisleirejä oli lopulta noin 600, ja joissakin oli jopa 2000 evakkoa, toisissa taas vain kymmenkunta. Vuoden 1944 marraskuun loppuun mennessä oli 56 000 Lapin 168 000 evakosta tullut karjoineen ja vähine tavaroineen Ruotsiin. Kun he nyt odottivat, mitä heidän isänmaalleen tapahtuisi, he tarvitsivat ruokaa ja katon päänsä päälle."
"Ruotsin viranomaisilla oli ollut pari tuntia aikaa päättää, että maa ottaisi vastaan tämän pakolaistulvan, niin ihmiset kuin eläimetkin. Kun tulijoita alkoi vyöryä kohti Ruotsin rajaa, käynnistettiin kiireesti koko Skandinavian historian suurin humanitaarinen operaatio. Sitä ohjasi Tukholmassa varsin tehokkaasti kuninkaallinen väestönsuojeluhallitus,  Kungliga Civilförsvarsstyrelsen." (s. 157-158)

Ja lopuksi.

"Mutta olivatpa Tukholmasta annetut määräykset paperilla miten tehokkaita ja yksinkertaisia tahansa, suurten pakolaisjoukkojen tulo aiheutti rajanylityksessä usein kaaosta. Perheenjäsenet eksyivät matkalla toisistaan ja päätyivät eri leireihin. Matkalla sairastuneet vietiin suoraan sairaaloihin, jolloin lapset saattoivat joutua eroon vanhemmistaan.Tulkkien puute vaikeutti toimintaa, kun lääkintähenkilöstön piti röngtenkuvata tulijat, höyryttää heidän vaatteensa ja viedä heidät "täisaunaan". Evakkoihin ei tässä kaaoksessa aina suhtauduttu tarpeeksi huomaavaisesti."

Stina Katchadourian julkaisi alkuteoksensa The Lapp King´s Daughter 2010. Luin sen kuta kuinkin läpi. Olin yhteydessä kirjailijaan, toivoin suomennosta, ja hän tiesikin jo silloin, että suomenkielinen versio on tulossa. Nyt voin vain kiittää kirjasta! Lapinkuninkaan tytär on hyvin tärkeä kirja, kulttuuriteko suomalaisille.

                                            Kuvateksti: Naima ja Jona Jonsson, Indal, Keski-Ruotsi.

Samalla kiitän ystävääni Liisa Virtasta (o.s. Uusimaa), jonka kanssa olemme tehneet yhteistyötä paikallishistorian merkeissä. Liisa on tallentanut (äänittänyt ja tehnyt DVD-version) vanhemman siskonsa, Sanelma Ukkolan, lapsuusmuistelmat evakkoajasta Indalissa. Sanelman evakkomuistelmat on julkaistu Vasittu Luuta -sivustolla. Lue täältä.

Tämän lisäksi Liisa on tallentanut ja antanut käyttööni Naimi ja Jona Jonssonin muistelmat. Sanelma Ukkola (o.s. Uusimaa) tapasi poikansa Tommyn kanssa Jonssonien pariskunnan Indalissa kesällä 2003. Hän sai tältä ruotsalaiselta isännöitsijäpariskunnalta sekä evakkovalokuvia että äänitteen, missä Naima Jonsson kertoo, miten hän auttajana koki työnsä evakkojen parissa. 
Kiitos, Liisa ja Sanelma, kulttuuriteostanne!

Sieppijärven lastenkoti 1939 - 1944

Teksti:

Katariina Korhonen, 2013.

Päivitetty 3.1.2019, haastattelu Beada Meimi Satta, s. 1941 Sieppijärven Koivulassa.

Onko sinulla Sieppijärven lastenkotiin liittyviä tietoja tai muistoja?

Jos on, kertoisitko! Vasittu Luuta kerää ja tallentaa tarinasi.

1.Sieppijärven sodanaikainen lastenkoti, 1939-1944. 

Lastenkodin perustamisesta talvisodan aikana  ei ole löytynyt vielä tarkkoja dokumentteja, mutta koska perustajaksi tiedetään Mannerheimin Lastensuojeluliitto (MLL), löytynevät Sieppijärveä koskevat lastensuojelujärjestön paperit MLL:n arkistoista. 

Muistitiedon mukaan tämän rakennuksen kehikko olisi alunperin tuotu Koivumaasta. Olavi Pääkkölän rakentama talo jäi tyhjilleen, ja lastenkoti aloitti toimintansa (1939) juuri tässä talossa.

Lastenkodin hoitajista muistetaan johtajatar Dana (Diana) Lundgren (myöh. Leppälä), Susanna Saarikoski ja Elma Ylitervo. Emännän nimi lienee ollut Aira Talikka, karjalaisevakko. 

Routalattiat -kirjan muistelijat muistavat erilaisia nimiä verrattuna omiin haastateltaviini. Unto Satta, joka asui kodissa 1940-1944, sanoo: "Eihän ne etunimiä meille saaneet sanoakaan, puhuteltiin "tätiksi".

Niinpä tätejä lienee olivat edellä mainittujen lisäksi Annikki Lomakka, Hilkka Pääkkölä ja Taimi Petäjäniemi. Ensimmäinen johtajatar ennen Danaa oli Venla Kaihlaniemi.

 

Kuvassa Dana Lundgren, lastenkodin johtajatar.  

Beata Meimi Satalle löytyivät "uudet vanhemmat"  

Beata Meimi Satta syntyi Sieppijärven Koivulassa 14.8.1941. Hän syntyi Bruno Jalmari Satan ja Jenny Maria Vaattovaaran perheen 7. lapseksi. Perheen pojille (5) oli annettu ja annettiin J-kirjaimella alkava etunimi Jenny-äidin mukaan. Tytöille (3) puolestaan annettiin Bruno-isän etunimen mukaiset B-kirjaimella alkavat nimet. Beata -tyttö oli nuorin tyttö, kuopus Jaakko syntyi 1943.

Beata Meimin syntymä Koijulan Brunon ja Jennyn kotimökkiin ei tuonut lisäleipää, onnea eikä iloa, sillä köyhyys ja Jenny-äidin sairastuminen olivat ikään kuin halvaannuttaneet kotielämän. Koko Kolarin pitäjässä luonnollisesti elettiin sodanaikaista vaatimatonta arkea, mutta erityisen koettelevaa elämä oli Koijulan väelle, jolle ei ollut siunaantunut pororikkauksia, metsämaita tai peltoja.  

Beata Meimin hyvinvoinnin turvaamiseksi hänet sijoitettiin kylälle 1939 avattuun lastenkotiin. Tämä onnistui kylällä asuvan Emma Raittimon ansiosta, sillä hän teki kunnalle ilmoituksen lasten hädästä sen jälkeen, kun oli käynyt Jenny-äitin tykönä kylässä Koijulanpäässä. Jenny oli ollut huonossa kunnossa, hän ei ollut jaksanut enää lastensa kanssa.

Beata Meimi-tytöstä tuli jo Sieppijärven lastenkodissa Tytti. Hänen Sieppijärven lapsuusmuistonsa (vuodesta 1941 alkaen) liittyvät lastenkotiin. -Muistan pitkän pirttipöydän, jonka ääressä molemmin puolin istui paljon lapsia. Muistan yläsängyn, jossa nukuin. Ja muistan sen hetken, kun Täti tuli kertomaan, että "nyt on Tytille löytynyt koti"! 

Sinisilmäistä Tyttiä tulivat hakemaan sallalaissyntyinen nimismies Väinö Alapeteri vaimonsa kanssa. Tämä tapahtui ennen Lapin sodan syttymistä 1944. Alapeterit adoptoivat Tytin virallisesti "vasta" 1946, ja antoivat hänelle nimeksi Tytti Marjatta Alapeterin. Adoption yksi ehdoista oli yhteydenpitokielto. Tytin adoptioäiti oli ehdottomasti halunnut, että papereihin tehdään merkintä, jonka mukaan Tytin entinen perhe ei saa  ottaa yhteyttä luovuttamaansa lapseen, Tyttiin. Jos yhteyttä pidetään, aloite tulee Alapeterien puolelta.

Näin myös kävi. Tytin matka Sieppijärven lastenkodista vei hänet ensin Rovaniemelle, mistä siirryttiin adoptioisän työkomennukselle Inariin. Lappi evakuoitiin, saksalaiset sotilaat veivät isän Inarista Saksaan; äiti ja Tytti ja muut evakot lähetetiin Ylivieskaan. Rauhan tultua isä palautettiin Oslon kautta kotiin, ja perhe asettui vähäksi aikaa ensin Tervolaan, ja sieltä lopulta Sallaan, 1946. 

Vanha Salla oli menetetty ja Märkäjärvestä tuli Sallan uusi kirkonkylä. Niinpä Tytti kävi Märkäjärven kansakoulun. Myöhemmin elettiin Sodankylässä, sieltä hän meni oppikouluun Kittilään, mutta koska äiti ei halunnut hänen menevän lukioon, palasi Tytti Sodankylään - opiskeli siellä ja päätyi Suomen Nuoriso-opistoon Mikkeliin; opiston peruslinjalle, missä hän turhautuneena opiskeli samoja asioita, mitä jo Sodankylässä oli opiskellut. 

Monen kuvion jälkeen hän sitten lähti Sallan kautta Kemijärven opettajaseminaarin pääsykokeisiin.  

- Opettajaksiko? Minä? Sinne Tytti kuitenkin haki, kokeet kestivät kolme päivää. Omaksi ihmeekseen hän pääsi sisään, ja "neljä vuotta kesti seminaariaika", 1961 - 1965. 

Pian tämän jälkeen hän avioitui Sarivaaran kanssa, perhe asettui vuosiksi Posiolle töihin, he saivat lapsia, Tytti täydensi opintojaan, valmistui erityisopettajaksi, menestyi työpaikoissaan, ja vihdoin ja viimein pääsi eläkkeelle. 

Sitä ennen eli syksyllä 1968 hän oli kuitenkin matkustanut kolarilaissyntyisen ystävänsä kanssa Kolariin. Kunnansairaalassa, sairaalavuoteessa makasi hänen entinen Jenny-äitinsä. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, ei hyvää eikä pahaa. Samalla matkalla hän kävi myös Venejärvellä siinä äitinsä sukulaistalossa, johon häntä luultavasti oli "kaupiteltu" ennen adoptiovanhempien löytymistä...

Jäljellä ovat vain ehjät peruskivet, raunio. Talo paloi Lapin sodan aikana.

2. Evakkoajan lastenkoti Bollsnäsissa

Kuvan rakennus on Glösbon lastenkoti Ruotsin Bollsnäsissa.

Tänne Sieppijärven lastenkodin lapset sisaruksineen vietiin evakkoon syksyllä 1944, mutta oli siellä lapsia muualtakin. 

Kuvasta kuitenkin löytyvät myös Sieppijärven lastenkodista tutut hoitajat Danasta alkaen.

"Ruotsalaiset tekivät parhaansa organisoidakseen suomalaislasten päivähoidon ja koulunkäynnin. Ruotsiin oli siirretty kokonaisia lastenkoteja aina Petsamoa myöten, ja ne jatkoivat uudella seudulla toimintaansa." (Lainaus kirjasta Lapinkuninkaan tytär, sivu 162. Stina Katchadourian. 2012.)

Muistitiedon mukaan lapset pääsivät "kauas" Bollsnäsiin Kolarin, Korpilombolon ja Gällivaaran kautta linja-autolla ja junalla. Näiden lasten evakkomatkasta tuli huomattavasti pidempi kuin muiden kyläläisten, sillä Ruotsi varmisti ensin, että kotiin palaavilla lapsilla on paikka, minne palata. 

Ebba muistaa olleensa 14-vuotias, kun tänne lähdettiin siskojen ja veljien kanssa. Hän kävi rippikoulunkin Bollsnäsissa, ja pääsi kotiin Sieppijärvelle vasta 17-vuotiaana, 10.4.1947. 

Moni asia oli kotikylällä kolmen vuoden aikana muuttunut, jopa se, että samanikäisellä ystävällä "Vienolla oli jo kaveri"! 

Bollsnäs on noin 260 km Tukholmasta etelään päin. Paikkakunta oli siis yksi lähes 600 evakuointikeskuksista. Bollsnäsin evakkoajasta tiedetään myös se, että pellolainen kirjailija Timo K. Mukka syntyi siellä 1944.

Lähteitä: Haastattelu (Ebba Ylitervo, Liisa Virtanen), Sieppijärven koulun historia (K.G.) ja Routalattiat -teos (Ollikainen, sivut 301-305 ja 331).

Haastattelu (Beata Meimi Satta, s. 1941), 3.1.2019.

3. Riutulan Lastenkoti Inarissa

Maailman pohjoisin lastenkoti toimi Inarissa vuosina 1902 - 1978.

Täältä voit lukea vähän lisää Riutulasta ja löydät linkin YLE-Arkistoon.